Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, Tammi 2008) on kuin Woody Allenin leffat. Kulissina New York ja erityisesti Brooklyn. Kun on helle, on sekin kunnon New Yorkin helle, jolloin kukaan ei halua lähteä ulos ilmastoidusta talosta tai toimistosta, mutta toisten täytyy. Ainakin sinä päivänä, jolloin pitää salaa ripotella divarin pitäjän, Harry Dunkel-Brightmannin (pimeä-kirkas -nimisyys saa paljastuksensa kirjassa) tuhka puiston syrjäiseen nurkkaan. Kaikki odottavat hikoillen Rufusta, joka rakasti Harrya ja hän saapuukin, mutta onkin yllättäen Tina, melkein maailman kaunein nainen. Tina laulaa: "Kalojen tarttee uida ja lintujen tarttee lentää. Mun rakastaa yhtä miestä kunnes kuolo luokse entää..."
Kirjan päähenkilö on kuusikymppinen Nathan Glass, jolla on todettu keuhkosyöpä ja jonka avioliitto on mennyttä kalua. Hän päättää omistaa loput elonpäivänsä kirjoittamalla Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän kerää ihmisille tapahtuneita outoja sattumuksia. Yllättäen hän törmää Brooklyniin muutettuaan edesmenneen sisarensa poikaan Tomiin, josta ei suvun mittapuun mukaan ole tullut mitään. Ylipainoinen, mutta älykäs Tom istuu päivän pitkät tunnit Harryn omistamassa divarissa auttaen järjestämään kirjoja, myymään niitä, kuluttaen aikaa lukemalla, ei suunnitellen parempaa tulevaisuutta.
Vaan kun tämä kolmikko löytää toisensa, ei mikään ole enää kuin ennen ja pian Nathan saa huomata, että hänellä ei ole aikaa enää kuolemalle, eikä edes toisten ihmisten sattumuksista kertovalle kirjalle. Ja primus motor on tietenkin alussa hautaamamme Harry, joka kuvailee itseään näin:" Sisälläni asuu pikkupiru, ja ellen minä päästä sitä silloin tällöin ulos tekemään pahojaan, maailma muuttuu saakelin tylsäksi. En siedä ärtynyttä ja pitkästynyttä oloa. Olen intoilija, ja mitä vaarallisemmaksi elämäni käy, sitä onnellisempi olen".
Estraadille marssitetaan Hotelli Eksistenssi, Kaunis Täydellinen Äiti (KTÄ), puhumaton pikkutyttö Lucy, Kafka, Chaplinin Nykyaika, kirjalliset väärennökset, transvestiittejä, Nykin kielten iloinen sekamelska, divarin tuhannet teokset...todellinen verbaalinen ilotulitus, josta antaa oivan kuvan Tomin ja Honeyn ensikeskustelun kuvaus: "Honeyn hyökkäävyys horjuttaa Tomia muutaman hetken, mutta kun Tomille selviää että puhekumppani on yhtä älykäs kuin hän, hän nousee tilanteen tasalle ja alkaa laukoa takaisin samalla mitalla. Stanley ja minä emme sano montaakaan sanaa, vaikka meitä kumpaakin huvittaa edessämme käynnistynyt sanallinen sparraus. En halua innostua syyttä suotta mutta arvelen, että Tom on tavannut vertaisensa. Mutta seuraako siitä jatkossa mitään, sen näyttävät vain aika ja lihan arvoitukselliset mieltymykset".
Tapahtumien pyörteestä selvittyään Nathan keksii aloittaa uuden yrityksen, joka tekisi kirjoja unohdetuista, pelastaisi tarinoita ja tosiseikkoja ja dokumentteja ennen kuin ne katoaisivat. Hän päättää tehdä elämän tarinan ja sen nimeksi tulee Rajattomat elämät. Nathan keksii tämän lähtiessään sairaalasta verikokeesta. Kello on kahdeksan kun hän astuu kadulle syyskuun 11. päivän aamuna 2001 - vain neljäkymmentäkuusi minuuttia aikaa siihen kun ensimmäinen lentokone iskeytyy World Trade Centerin pohjoistorniin. Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja Nathan tunsi olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.
(PS. Tässä yksi kirjoista, jotka tein blogini ensimmäisen kuukauden aikana helmikuussa 2009. Jotain on muuttunut...huomaan nyt. SaSo on tehnyt tästä kirjasta juuri arvostelun blogiinsa. SaSon arviointiasteikolla tämä olisi ollut minulle 8. Minä en kuitenkaan siirry pisteytyksiin, sillä nykyään kyllä hyvin selkiää, mitä olen mieltä, tässä nyt sitten poikkeus, joka vahvista säännön.)
Tätä Austeria en ole vielä lukenut. Kuten tiedät, rakastan sekä Paulin että Sirin (ihan etunimellä ;-) ) kirjoja. Rakastan myös Woody Allenin elokuvia, New Yorkiin ihan kliseiksi saakka liittyjä mielikuvia kaupungin moninaisuudesta ja värikkyydestä sekä niitä sattumia.
VastaaPoistaLumiomena, minä rakastan Sirin kirjoja sekä Woodyn leffoja. Ostin vähän aikaa sitten Match Pointin, kun se oli jäänyt multa näkemättä. Olen valmis korottamaan Prinssipuolison arvosanaa näyttöjen edessä.
VastaaPoistaKun näkee riittävän monta kaupunkia, ne ovat lopulta kaikki ihan samanlaisia. Siis suurkaupunkeja. Tämä on loduton, mutta tosi toteamus. Minäkin rakastan leffojen New York tunnelmia, mutta en sinne mene, vaan käytän nekin rahat Euroopan kiinnostaviin pikkukaupunkeihin. Meidän ystäväperhe Itävallasta on reissunnut takuulla melkein kaikki maailman surkaupungit ja he hokevat niistä: samaa, samaa, samaa...tylsää ja likaista. Myös Lumimiehellä alkaa olla sama ääni kellossa.
New Yorkissa on se suuri sattuma, että siellä voi tulla hädät housun, sillä siellä on valtavat etäisyydet ja yleisiä vessoja tuskin lainkaan. Kahvilat eivät anna turistien poiketa kadulta vessaan, vaikka olisi kupla otsassa. Nyt asiaan on puututtu semmoisilla kopeilla, joihin tuskin monikaan naisturisti tohtii mennä.
Mutta onhan se kiva pitää unelmia hengissä. Minäkin näen itseni asumassa meren rannalla Britanniassa ja vietän joulun tai kaksi Salzburgissa ja Bessun kanssa aiomme lentää kaksistaan turvalliseen Zürichiin, jossa naisetkin uskaltavat illalla kävellä ravintolasta hotelliinsa ilman turvajoukkoja. Ilman unelmia meillä ei ole mitään!
Minä ostin Paul Austerin uusimman eli Näkymätön, mutta nyt pitää ensin keskittyä intialaiseen kirjallisuuteen.
VastaaPoistaNoista unelmista tuli mieleeni mainita, että minä olen viihtynyt tosi hyvin Italian ja Itävallan pienissä kaupungeissa ja kylissä, mutta metropoli Lontoo on silti minulle se kaikkein ihanin matkakohde koskaan. En saa siitä kyllikseni. New Yorkissa en ole käynyt. En tiedä, haluanko sinne matkustaakaan vai pitää sen illuusiona.
VastaaPoistaAllu, Näkymätön tulee minulta kai perjantaina.
VastaaPoistaLumiomena, illuusiotkin ovat tärkeitä. Waltari sen todisti. Hänkin joskus katui, kun halusi kokea jonkun livesti ja aina (kyynikkona) totesi että 'illusio meni pilalle'. Tunnen monia, joille Lontoo on must ja muutamia, joille se on Pariisi. Pariisi ei minusta ole mitenkään ihmeellinen kaupunki. Ihan tavallinen likainen, kiireinen, meluisa suurkaupunki vain. Nämä ovat kuitenkin tuntemuksia ja jos joku haluaa palvoa vaikka Pariisia, se ei ole minulta pois.
Kiitos, Leena, tästä! Luin viime kesänä tämänkin Austerin ja muistan pitäneeni, mutta ihan parasta Paulia (etunimellä minäkin, huhuu...!) tämä ei jostain syystä ollut.
VastaaPoistaVoi että ihailen näitä sinun juttujasi.
Ilse, tämä ei ollut parasta Paulia eikä tämä ollut parasta minua;-) Kiitos silti, sillä ymmärrän sun tarkoittavan mun ihan muita juttuja.
VastaaPoistaMinun pääni on nyt niin täynnä asioita, etten millään muista, mitkä kirjat saivat minut alkujaan lukemaan Austeria...En ole niitä, jotka humaltuvat kirjailijasta niin, että ovat kuin sadussa Keisarin uudet vaatteet eli jos Paul tekee ensin hirveän hyviä teoksia ja sitten jonkun huonon, en huuda laumassa, että 'katsokaa keisarilla on hienot vaatteet', vaika hän onkin alasti. Olen ruotinut jopa ihan suosikkikirjailijaani Irvingiä, joten teen sen kyllä Austerillekin. Mutta ei tuo mun 8 huono ollut. Kirjassa vaan oli jotain liikaa tai sekavuutta tai uupui joku juttu, en osaa nyt sanoa, kun itse kirjan lukemisesta on jo aikaa ja liian monta on luettu sen jälkeen.
Minä tykkäsin tästä kovasti! On tässä semmoista Auster aaltoilua, jota vois olla vähemmän, mutta loppupeleissä tämä oli minusta raikas. Kiva kun laitoit tämän tänne, en ollut sinun arviotasi lukenutkaan. Eikä 8 ole ollenkaan huono :)
VastaaPoistaAnni, ei kasi ole huono, eikä tämä kirja ollut huono, mutta ei ihan sitä Auster-huippua, mitä häneltä odotin. Minä olen niin sukkela itse kirjoittamaan, puhumaan;-) ja lukemaan, että pysyn kyllä kyydissään.
VastaaPoistaSilläpä tämän laitoinkin, kun oli tehty samassa kuussa kuin blogini alkoi...eli vähän on kirjoja virrannut sen jälkeen...