perjantai 29. tammikuuta 2010

MINÄ JA MATTSON

Jäätyneet multakokkareet putoilevat kömpelösti arkun kannelle. Saattoväki seisoo kumaraisena parvena haudan ympärillä. He ovat ryhmittyneet suojelemaan hautaa ja Elleniä, Kerkon leskeä. Jossain rääkäisee varis. Tunnen, kuinka kylmyys siirtyy ohutpohjaisten kenkieni lävitse suoraan sydämeeni. Se sama kylmyys saa minut antamaan merkin pianonkantajalle. Se saa minut astumaan lähemmäs saattoväkeä ja ilmoittamaan itsetietoisesti: Minähän tässä leski olen!



Urpiaiset rinnoillani


Kustantaja ehdotti ensimmäisen kokoelmani kuvitukseksi mustavalkoisia valokuvia ja nimenomaan Kerkko Mattsonin kuvia. Tutustuttuani Mattsoniin, tajusin heti vain hänen sopivan kuvittamaan minun luonto-eroottis-romanttista tyyliäni.


Mattson tuli luokseni huhtikuussa eräänä lauantai-iltapäivänä saadakseen näytteitä runoistani ja kuullakseen myös minun toivomuksiani. Asuin siihen aikaan yksin pienessä omakotitalossa vuokralla. Tarvitsin työni takia rauhaa ympärilleni ja siksi kelpuutin seurakseni vain rakkaan noutajaneitoni Julian. Sytytin mehiläisvahakynttilät ja tarjosin Mattsonille punaviiniä. Katsoin hänen jo pakenevaa hiusrajaansa, naurunryppyjä silmäkulmissaan ja vihreänruskeita silmiään.


Lara, kerro jotain itsestäsi, jotain oleellista, tarvitsen sitä tähän työhön, kehotti Mattson katsellen suoraan silmiini tai kuten minusta tuntui: sisälle sieluuni.


Kerro sinä ensin, sillä olen hyvin utelias, kuten kirjalliset ihmiset yleensäkin. Metsästän alati aihetta uuteen juttuun, runoon, kirjaan, totesin häpeämättömästi.


Hyvä on. Olen Kerkko Mattson, 48 vuotta, valokuvaaja, naimisissa, kahden aikuisen tyttären isä, käytän silkkiboksereita, joissa juoksevat gepardit ja minäkin olen alati utelias kaikesta, siis elämännälkäinen, hymyili Kerkko valkoisin hampain hyvin itsetietoisesti.


Kaadoin lisää viiniä ja aloin touhuta pöytään viinirypäleitä ja homejuustoja. Sytytin lisää kynttilöitä, päästin Julian pihalle, maistoin lasistani ja henkäisin syvään, sydämeni hakkasi kuin rytmihäiriössä.


Kerkko, minä olen vain minun runoni ja muuta sinun ei tarvitse minusta tietääkään. Olen esimerkiksi tämä: Herään talviselta sammalvuoteeltani/ jo katoavien jääpeilien huikaisevaan kimallukseen. / Rintojani koristavat urpiaiset,/ tuoksuni on Äiti Maa,/ pikkukohmeinen metsähiiri leikkii sormieni sylissä./ Sulan auringon kosketukseen,/ venyttelen ilveksenä,/ vuodan mahlaa puuna,/solisen purona./ Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää niiden lävitse,/ heitän käteni syleilemään taivaan kantta/ ja satakieli soittakoon furioso ja da capo./ Tulisit juuri nyt./ Muistatko polun?


Sitten vaikenin ja vallitsi vain hiljaisuus. Tiesin, miten olin lukenut runoni. Olin elänyt sen suoraksi kutsuksi vain hänen tulla. Runokirjani nimirunoksi tulikin sitten Urpiaiset rinnoillani ja teos oli omistettu: Kerkolle, sinä vain…


Mutta marraskuu


Heti kirjani ilmestymisen jälkeen lähdimme viikoksi Pariisiin. Ihan vain pakoon skandaalia ja ollaksemme kahden. Lähtö oli helppo, mutta paluu erittäin vaikea. Kerkon aikuiset tyttäret kehtasivat soitella minulle hävyttömiä soittoja. Ja kerran soitti jopa Ellen Mattson ja pyyteli itkuisella äänellä minua jättämään hänen miehensä rauhaan. Kertoi samaan hengenvetoon, ettei suhteemme kestäisi ja että Kerkko aina palaisi hänen luokseen.


Vaihdoin salaisen numeron ja jatkoin tiivistä suhdettani Mattsoniin. Tunsin löytäneeni ihmisparin, itseni kaltaisen ja työni parhaan innoittajan. Älköön kukaan uskaltako loukata tähtiin kirjoitettua suhdettamme!


Syksyllä tapaamisemme harvenivat. Kerkko sanoi hyvin suoraan perheen tarvitsevan häntä, etenkin tietysti Ellenin, joka oli alkanut sairastella. Pelkästä kiukusta ja mustasukkaisuudesta pusersin runokokoelman Mutta marraskuu ja tietenkin pyysin Kerkkoa kuvittamaan sen. Tapailimme jälleen, mutta tunsin jo pidättyvyyttä välillämme.


Näihin aikoihin aloin nähdä aina samaa unta: Ellen makasi jäähän vajonneena, vain kasvot ihan selvästi näkyen. Minulla oli valkoinen luistelupuku ja kiidin hänen kasvojensa ylitse ristiin rastiin luistimenterät viiltäen rouva Mattsonin ystävälliset kasvot veriseksi, viiltokuvioiseksi kauhun naamioksi.


Marraskuun puolivälissä Kerkko soitti ja ilmoitti niin työ- kuin muun suhteemme olevan ohitse. Syyksi hän sanoi Ellenin vakavan sairauden. Työssään hän keskittyisi vastedes vain omiin näyttelyihinsä.


Jäljellä olivat siis vain minä ja uneni. Ja marraskuu. Kuoleman kuukausi. Kuukausi, jolloin maa martona makaa. Mutta uneni olivat uskolliset ja lämmittivät minua yö yön jälkeen. Luistimenterät tekivät selvää siitä, mikä uskalsi olla esteenä minun ja Kerkon välissä. Verta oli roiskunut myös ihanalle, valkoiselle luistelupuvulleni.

Joulukuun alussa luin lehdestä, että valokuvaaja Kerkko Mattson oli kuollut kotonaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Haudattaisiin hiljaisuudessa, vain perhepiirin läsnä ollessa.


Ylitseni kävivät suru ja viha. Olin menettänyt kaiken. Koko elämäni tarkoituksen. Edes uniluistelu ei enää suonut tyydytystä. Lopulta tunsin vain vihaa Elleniä, muka-leskeä kohtaan. Minun kuului olla haudalla pääsurijana. Kaikki lohdutus piti osoittaa minulle.

In memoriam

Pieni, musta saattoväki kääntyy katsomaan minua. Annan pianonkantajille merkin laskea piano osoittamaani kohtaan. Pappi yrittää sanoa jotain, mutta vaikenee äkisti. Ylläni Kerkon minulle Pariisista ostama pikkumusta ja leveälierinen hattu. Asetun pianon ääreen soittaakseni valssin. Ainoan tanssin, jonka olin koskaan saanut tanssia Mattsonin kanssa. Hidas valssi. Laran sävelmä. Heti sävelten ensi helähdyksestä kohtaan menetykseni suuruuden, sen ehdottomuuden. Soinnut muuttuvat vihdoinkin kyyneliksi. Saan kohdata vihan ja kaunan sijasta puhdistavaa, lääkitsevää surua.

Sävelmää seuraa kuolonhiljaisuus ja liikkumattomuus. Kuin pysähtynyt, epätodellinen kuva. Sitten kuvasta erkanee mustaa lesken suruharsoa kantava nainen, Ellen. Hän tulee kohti yllättävän varmoin askelin. Pieni, lintumaisen hento nainen. Jossain rääkäisee varis. Nousen seisomaan horjahtaen. Naisen huulet muodostavat kuiskatut sanat: Oletko sinä nyt tyytyväinen? Mitään sanomatta käännyn lähteäkseni pois, kun yllättävä tuulenpuuska tarttuu lesken mustaan harsoon. Alta paljastuvat vain onnettomat silmät. Iho on kauttaaltaan syvien teräviiltojen kartasto. Terävien luistinterien joutsenlaulu.

- Leena Lumi -
kuva Helene Schjerfbeck/ Unia (Kohtaamisia, WSOY 1982)

4 kommenttia:

  1. Voi, noita tuollaisia "syyntakeettomia" Kerkkoja!
    Hyvä juttu, joka minuun upposi ainakin kepeänä. Kerkko rakastuu ja saa rakastumaan. Vaimo kuitenkin tarvitsee Kerkkoa? Kerkon vaimo ja rakastajatar keskenään mustasukkaisuuttaan riidoissa. Kerkko vain kohtalonuhria esittää. Aika yleinen asetelma näissä jutuissa.

    VastaaPoista
  2. Rita, tiedetäänhän me tuo miestyyppi, josta vaimo voi sanoa: Hän palaa aina takaisin luokseni.

    Silti, tajusivatkohan kaikki, että 'pahan' kakkosnaisen uniluistelu oli se sairaus, jonka takia Kerkko palasi viamonsa luokse, ne haavat vaimon kasvoissa...

    Tähän tarinaan sain idean ja luvan ystävältäni, joka luuli olevansa onnellisesti avioliitossa, kaksi suloista pientä tyttöä, molemmilla hyvät ammatit etc. Nainen kysyi vielä kaksi viiikkoa ennen miehen lähtöä: Miten meillä voi olla näin suuri onni ja rakkaus, eihän tämä pääty koskaan? Mies vastasi: Ei koskaan, lupaan sen. Kahden viikon päästä mies, joka oli elänyt jo vuoden kaksoiselämää, jätti vaimonsa ja pienet tyttärensä. Jätetty ystäväni joutui tilaan, jossa vain suku pelasti. Myöhemmin hän alkoi nähdä unta, että 'miehenryöstäjä' on jäädytetty lusitinrataan niin, että vain kasvot ovat näkyvissä ja sen jälkeen hän uniluisteli kymmenen vuotta kunnes tuska hellitti. Tästä unesta syntyi tämä juttu.

    Näillä miehillä on uskomaton kyky tosiaankin näyttää syyntakeettomilta lainausmerkeissä tai ilman. Minä ulkopuolisena toki näin uuden naisen vahvuuden ja miehen heikkouden, mutta eihän mies saa olla tuommoinen lötsikasa!

    Näin myös muuta: Mies vaihtoi upean, itsevarman vaimonsa vahvaan, mutta pyöreään äitihahmoon, joka teki hänen kanssaan nopeasti uuden sarjan lapsia ja miehestä tuli yksi lapsi tämän naisen rinnoille. Miehelle olisi yhtä hyvin voinut liimata ikiliimalla tutin suuhun!

    VastaaPoista
  3. Näinhän se menee. Jos miehellä taustalla narsistinen häiriö, hän hakeutuu sellaisen naisen luokse jolta saa tarvittaa ihailua. Ja siihen sopii sitten nais- tai äitihahmo.

    VastaaPoista