Silloin kun isä ei kertonut meille niistä hämmästyttävistä
asioista jotka oli jo tehnyt, hän kertoi niistä ihmeellisistä asioista joita
aikoi tehdä. Kuten rakentaa Lasilinnan. Kaikki isän insinööritaidot ja
matemaattinen nerous yhdistyivät tässä erityisprojektissa: suuren suuressa
talossa, jonka hän rakentaisi meille aavikolle. Siihen tulisi lasikatto ja
paksut lasiseinät ja jopa lasinen portaikko. Lasilinnan katossa olisi
aurinkokennot, jotka keräisivät ja muuntaisivat auringonsäteet sähköksi
lämmitystä, jäähdytystä ja
kodinkoneiden käyttöä varten. Linnassa
olisi jopa oma vedenpuhdistusjärjestelmä. Isä oli suunnitellut rakenteet ja
kerrosten pohjakerrokset ja tehnyt suurimman osan matemattisista laskelmista.
Minne menimmekin, hänellä oli Lasilinnan piirustukset aina mukana, ja joskus
hän otti ne esiin ja antoi meidän suunnitella omia huoneitamme.
Meidän täytyi vain löytää kultaa, isä sanoi, ja se oli jo
aivan hilkulla. Heti kun hän saisi Kullankaivurin valmiiksi ja rikastuisimme, hän ryhtyisi
rakentamaan meille Lasilinnaa.
Jeannette Wallsin Lasilinna (The Glass Castle, Bazar 2014,
suomennos Raija Rintamäki) on kirjailijan omaelämäkerrallinen tarina siitä,
millaista oli kasvaa virvatulta ajavien vanhempien lapsena. Onneksi kaikkea
eriskummallista olivat sekä todistamassa että jakamassa sisarukset Lori, Brian
ja Maureen. Vanhemmat Rose Mary ja Rex Walls olivat kuin kaksi yksinäistä
avaruuden kulkijaa, jotka toisiinsa törmättyään muodostivat uuden, ikioman
planeetan, sellaisen, jossa oli hauskaa, erityistä ja periksiantamatonta. He
halusivat elää vailla viranomaisia, vailla määräyksiä, kulkea vapaana kuin
kulkurit, mutta kaikesta kauniista nauttien. Tähän utopiaan kasvatettiin myös
lapset, mikä olikin helppoa, sillä kiertelevän elämän takia lapset kävivät vain
harvoin pidempää jaksoa koulua. Äiti opetti kaikki lukemaan jo varhain ja isä
huolehti matematiikasta, tähtitieteestä, planeetoista, tekniikoista...Luonnosta
opittiin kaikki ja autiomaassa, jota etenkin äiti rakasti, voitiin nukkua
paljaan tähtitaivaan alla. Opittiin tulemaan vähällä toimeen ja se oli
pakkokin, sillä kumpikaan vanhemmista ei perustanut palkkatyöstä. Äiti oli aika
ajoin, jos he viipyivät jossain pidemmän aikaa, opettajana, mutta lopulta hän
kieltäytyi siitäkin kokonaan. Hän katsoi olevansa oikeutettu seuraamaan kutsumustaan
suurena kuvataitelijana tai kirjailijana. Mitenkään tärkeää ei ollut se,
olivatko lapset saaneet ruokaa päiviin tai peseytyneet. Isäkin teki satunnaisia
hanttihommia, mutta hänen ansionsa menivät useimmiten alkoholiin. Muiden lasten viettäessä joulua lahjoineen, Wallsin perheen lapset saivat silloinkin
jotain erityistä eli jokainen sai valita lahjakseen tähden taivaalta. Kerran
Jeannette keitteli nakkeja leikki-ikäisenä nälkäänsä jakkaralla seisten, että
ylettyisi. Tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja ne paloivat ihoon kiinni.
Tarvittiin ihonsiirtoja. Perheelle tuli kuumat oltavat, sillä sairaala halusi
tietää tarkkaan mitä oli tapahtunut ja miksi. Maa alkoi polttaa ja silloin
lähdettiin jälleen liikkeelle. Kerran kuitenkin asuttiin oikein kartanossa,
sillä Jeannetten isoäidillä oli kaksi taloa ja he asuivat hetken toista. Se oli
isoäidin kuoleman jälkeen. Talossa oli neljätoista huonetta, keittiöitä ja
kylpyhuoneita. Nyt lapset pääsivät kouluun ja rahaakin oli. Vanhemmat
tuhlasivat sitä kuin tulessa eikä kumpikaan tehnyt mitään hyödyllistä, ei
työtä, ei ruokaa, ei siivousta. Phoenixin talo täyttyi torakoista ja
termiiteistä. Lattiat alkoivat pettää alta...
Jeannette Wallsin kirja on tarina selviytymisestä elämässä,
jossa aikuisista ei ole turvaa. Mitä enemmän äiti hoki seikkailullisuuden
ihanuutta ja isä painotti vapautta, sitä enemmän lapset alkoivat tajuta
olevansa todellakin omillaan. He kulkivat rääsyissä, he haisivat lialta ja
olivat usein hirvittävän nälkäisiä, mutta he kävivät kirjastossa, he lukivat
sängyllä vaikka sadevesi tuli katosta läpi ja kaikki alkoi haista homeelta.
Heistä tuli joillakin mittareilla erityislahjakkaita ja myös selviytyjiä.
Ainoa joka putosi, joka lopulta särkyi oli Maureen, kuopus. Isommat lapset
halusivat jättää isän synnyinsijan Welchin heti kun pystyivät. Welchissä perhe
asui ylhäällä vuoren rinteellä vaarallisen rapistuneessa hökkelissä, joka osin
oli jo kallellaan kuin putoamista vailla. Isä kertoi, että Lasilinna rakennettaisiinkin tänne ja lapset
alkoivat kaivaa perustuksia. Kuukauden kaivamisen jälkeen, kaivanto kuitenkin
alkoi muuttua kaatopaikaksi, koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa
jätteenkeräysmaksuja.
Miten erikoista, että olen nyt lyhyen ajan sisällä lukenut
kolme kirjaa, joissa lapset jäävät paitsi vanhempien suojaa ja varjelusta,
kasvun tukemista ja huolehtimista. Ensin Tara Westoverin loistava Opintiellä,
jossa oli paljon samaa lapsia kohtaan kuin Lasilinnassa, mutta motiivit eri:
toisessa uskonto, toisessa silkka välinpitämättömyys ja viitsimättömyys.
Lisäksi vielä Noora Vallinkosken Perno Mega City, jossa vanhempien
ongelmat, alkoholi ja mielenterveysongelmat, estivät lapsia saamasta heille
kuuluvaa turvaa ja huolenpitoa. Lasilinnaa voisi joku jopa romantisoida, sillä
vanhemmat hokevat paljon perheensä erityisyydestä kuin ylemmyydestä muihin
verrattuna. Ei kannata, sillä vaikka Lori, Jeannette ja Brian selvisivätkin ja
passiivinen unohtaminen auttaa, tulikaan ei polta pois, mitä oikeasti tapahtui.
Iloitsen kuitenkin, että Jeannette ja sisarensa New Yorkissa vihdoin kaiken
jälkeen ja ennen kuin Maureen...
Viikonloppuisin kokoonnuimme kaikki Lorin luokse. Paistoimme
porsaankyljyksiä tai laitoimme kukkuraisia lautasellisia spaghettia ja
lihapullia, muistelimme niiden äärellä Welchiä ja nauroimme sen kaiken
älyttömyydelle niin että vedet vain valuivat silmistä.
*****
Järkyttävä kirja. Kirjan kirjoittaja on kuitenkin hyvin menestynyt elämässä kurjan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Suomessa lastenhuolto ja neuvola sekä varhaiskasvatus ja koulu pitävät huolen lasten hyvinvoinnista. Lasilinnan lapsilla ei ollut ketään.
VastaaPoistaMai, on, mutta voihan tätä joku pitää vähän ihailtavanakin.Kirjan kannen monet kehut eivät paljasta karmeutta.
PoistaSuomessa lastensuojelu on täysin hukassa, kuten sanoi viime viikon Perjantaissa rikostoimittaja, jonka nimeä en muista. Hänelle kuten minullekin Erikan tapaus on Suomen rikoshistorian järkyttävin. Lastensuojelu ei olisi sinä viimeisenä viikonloppuna saanut määrätä ENÄÄ Erikaa rääkkääjilleen. En ole lukenut mitään tuomioista: Toivon, että niitä tuli.Erika ei unohdu.
sain tuon joskus lahjaksi saksaksi, sitä ei oltu silloin vielä käännetty suomeksi, pidin kovasti
VastaaPoistaAllu, tämä ei helposti unohdu.
PoistaLuin tämän lukupiirissä 2015, ja on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleen. Jeanette oli kolmivuotias tuon nakinkeittoepisodin aikaan, kun äidin mielestä oli ihan sopivaa senkiäiselle laittaa ruokaa. 😧
VastaaPoistaMuistan myös, miten kävi hänen rahantienaamisoperaatiolleen, kun hän pääsi koulun lehteen töihin. 😢
Tämä oli todellakin selviytymistarina, jossa piti selvitä sekä perheestä, arjesta että iholle tulevista, vieraista aikuisista. Omalla tavallaan vanhemmat kai lapsiaan rakastivatkin, mutta he olivat liian lapsellisia ja välinpitämättömiä perheen huoltamiseen. Ja vielä viinanpiru isällä ja masennus äidillä. 😟
Kirja oli mukaansatempaava ja ikimuistoinen. Heti kun näin kansikuvan tässä, alkoivat kuvat heidän elämästään palautua elävästi mieleen. ⭐️
Joululainen, tätä on vaikea unohtaa. Äiti oli ihan pihalla äitiydestä. Se oli järkyttävää.
PoistaOmalla tavallaan, jossa ei ollut mukana vastuullisuutta. Isä lopulta täysin alkoholisti.
Hyvin kirjoitettu. Kansikin on nappivalinta!
Voi, tämän kirjan aihealue on sellainen, että haluaisin lukea kirjan vaikka heti... Kiitos hienosta ja houkuttavasta jutusta, Leena. Pistän teoksen nimen mieleen!
VastaaPoistaKaisa Reetta, R. aloittaa tämän tänään. Lupaan, että pidät<3
PoistaMulle tuli otsikosta heti mieleen Kaarina Helakisan satu Lasilinna. Se on aivan ihana. Tämä vaikuttaa olevan aika kaukana satujen maailmasta. Täytyy kyllä sanoa, että menin alussa hieman harhaan. "hauskaa, erityistä ja periksiantamatonta" sekä "kulkea vapaana kuin kulkurit, mutta kaikesta kauniista nauttien" kuulostaa kivalta, mutta kun siihen yhdistetään täydellinen vastuuttomuus, vieläpä lapsista! Rakkaus lapsiin on aika haihattelevaa ja abstrakstia rakkautta, jos siitä puuttuu ihan lasten perustarpeiden (ruoka, hygienia jne.) ohittaminen. Mutta eipä tästä enempää, kun en ole kirjaa lukenut.
VastaaPoistaMuuten tuo ihana ja kiehtova kansikin yhdistettynä mielleyhtymääni Helakisan Lasilinnaan vei ajatuksiani ihan johonkin toiseen suuntaan
mihin tämä kirja oikeasti kulkee. Olen tänään harhautettu.:)
Sanna, ei yhtään Helakisaa, mutta ei myöskään samaa rankkaa kuin Opintiellä, vaikka kirjoissa on samaakin. Samaa on tuo vanhemmuuden unohtaminen ja sen seuraukset. Juuri nuo lauseet tekivät tarinasta hieman ylikepeän: Ehkä kustantajat ja/tai kehuvat tahot, pelkäävät totuuden karkottavan lukijat. Siis oletko jo lukenut tämän vai lukemassa? Ei vielä virtaa, kahvi on vasta kupissa:)
PoistaTeemme lähtöä Ikean kautta äidille...eikä tullut Hesaria. Joku jakeluongelma. No, otanpa Michelle Obaman kirjan nyt aamukahville.
♥
En ole vielä lukenut. En edes tiennyt kirjasta ennen tätä postausta. Mutta tämäkin jo herätti paljon ajatuksia. Ja meinasin jo kirjoittaa tuollakommenteissa puhutusta Suomen lastensuojelusta, mutta ajattelin, että ehkä nyt vaan nostan sormeni näppikseltä enkä pauhaa.
PoistaHyvää länsirannikon reissua! Meinasin sanoa, että ota sopivan rauhallisesti, mutta ettehän te karjalaiset semmoseen pysty.;D Omatahtista ja ihanaa reissua!!❤️
Sanna, ok. Arvaan...
PoistaKiitos! Täällä heräsimme kauniiseen kuura-auringonnousuun: Kaikki puut paksussa kuurassa. Siskon kanssa menty koko päivä Porissa. Lumimies on viettänyt laatuaikaa anoppinsa kanssa ommellen meille makkarin verhoja eli korjaten niitä, koska antoi mulle väärät mitat...Et ikinä usko:) Minä hukkasin tänään jo kamerani ja sisko telefooninsa. Hyvä, että olimme kahdestaan koheltamassa...hämäläinen mieheni ei olisi pysynyt vauhdissamme!!! Sydän!