http://www.youtube.com/watch?v=V-MgAKBM3d0Ja nyt ei katsota mitään videota, vaan annetaan tunnelman viedä. Loistava biisi: Lisa Nilssonin ja Aki Sirkesalon Mysteriet. Sulje silmäsi ja sukella!
keskiviikko 19. elokuuta 2009
THE MASTER OF "POSITIVE MYTHS"
Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta ..Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.
Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.
Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).
Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.
Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).
SAMARKAND
"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."
Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.
Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.
Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta häviää Sinuhelle vain hunnun hipaisun.
Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.
Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."
Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."
Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.
Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.
Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta häviää Sinuhelle vain hunnun hipaisun.
Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.
Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."
Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."
tiistai 18. elokuuta 2009
HERMAN HESSE 1877-1962
Minun täytyi joko kirjoittaa kirja tai vaipua epätoivoon, se oli ainoa mahdollisuuteni pelastua tyhjyydestä, sekasorrosta, itsemurhasta. Kirja syntyi tämän paineen alaisena.(Lukas Herman Hessen kirjassa Matka aamun maahan)
MANNERHEIM SYNAGOGASSA
Suuri tapaus juutalaisille rintamamiehille ja kaikille Suomen juutalaisille oli kaatuneiden muistoksi Helsingin synagogassa vietetty juhla itsenäisyyspäivänä 1944. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös Suomen silloinen presidentti marsalkka Mannerheim.TELTTASYNAGOGA
Koko toisen maailmansodan eriskummallisimpia piirteitä oli Suomen juutalaisten sotilaiden taistelu jatkosodassa saksalaisten aseveljinä. Uudenmaan prikaatin juutalaiset soturit pystyttivät Syvärille kenttäsynagogan, joka oli heidän käytössään vuosina 1942-44.A PRAYER TENT IN A SNOWY FOREST
Koska minulla on kirjallisuuden lisäksi monia muitakin kiinnostuksen kohteita, saatte niistä silloin tällöin kuulla. Tämä on maakuntalehteni Keskisuomalaisen tämän aamun lehdestä STT:ltä tulleesta uutisesta ja julkaisen tämän paitsi oman kiinostukseni takia ja infoa tarjotakseni, myös siksi,että blogiani luetaan myös Tel Avivissa, mikä on todella innostava asia minulle:
SUOMEN JUUTALAISISTA KERTOVA NÄYTTELY ISRAELISSA
Suomen juutalaisten ainutlaatuinen historia esittäytyy Tel Avivissa Israelissa syyskuussa avattavassa näyttelyssä. Näyttely kantaa nimeä Rukousteltta lumisessa metsässä (A Prayer Tent in a Snowy Forest).
Juutalaisen yhdyskunnan juuret Suomessa ulottuvat 1830-luvulle, jolloin maahamme saapui Venäjän armeijan miehistössä palvelevia juutalaisia sotilaita. Kaiken kaikkiaan Suomen juutalaisten elämää valotetaan aina 1970-luvulle asti.
Näyttelyn ainutlaatuisin osio lienee maailmansotaa kuvaava jakso. Juutalaissotilaat taistelivat Suomen armeijassa natsi-Saksan joukkojen rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka Suomesta karkotettiin tänne Keski-Euroopasta pyrkineitä juutalaispakolaisia ja luovutettiin saksalaisille neuvostoliittolaisia juutalaisia sotavankeja, Suomen omaan juutalaisyhteisöön ei kajottu sodan aikana. (Tästä kiitos lankeaa sotamarsalkka Mannerheimille, joka asettui rohkeasti vastustamaan natsi-Saksan ja Hitlerin vaatimusta luovuttamisesta. Huomautus Leena Lumi, joka lukenut asiasta paljon ja kertoo myös teille, kunhan ehtii.)
Suomesta näyttelyä ovat olleet järjestämässä muun muassa Kansallisarkisto sekä Helsingin ja Turun juutalaiset seurakuntakeskukset. (Vaikka olen likeltä Poria kotoisin, tiesin jo pikkutyttönä, että Turussa oli vilkas juutalaisyhteisö. huom Leena Lumi)
A Prayer Tent in a Snowy Forest -näyttely avautuu Beth Hatefusoth -museossa Tel Avivissa 9. syyskuuta.
(Minä vain ihmettelen, että emmekö me suomalaiset pääse näkemään tätä näyttelyä omassa maassamme? Kiinnostus olisi kova!)
SUOMEN JUUTALAISISTA KERTOVA NÄYTTELY ISRAELISSA
Suomen juutalaisten ainutlaatuinen historia esittäytyy Tel Avivissa Israelissa syyskuussa avattavassa näyttelyssä. Näyttely kantaa nimeä Rukousteltta lumisessa metsässä (A Prayer Tent in a Snowy Forest).
Juutalaisen yhdyskunnan juuret Suomessa ulottuvat 1830-luvulle, jolloin maahamme saapui Venäjän armeijan miehistössä palvelevia juutalaisia sotilaita. Kaiken kaikkiaan Suomen juutalaisten elämää valotetaan aina 1970-luvulle asti.
Näyttelyn ainutlaatuisin osio lienee maailmansotaa kuvaava jakso. Juutalaissotilaat taistelivat Suomen armeijassa natsi-Saksan joukkojen rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Ja vaikka Suomesta karkotettiin tänne Keski-Euroopasta pyrkineitä juutalaispakolaisia ja luovutettiin saksalaisille neuvostoliittolaisia juutalaisia sotavankeja, Suomen omaan juutalaisyhteisöön ei kajottu sodan aikana. (Tästä kiitos lankeaa sotamarsalkka Mannerheimille, joka asettui rohkeasti vastustamaan natsi-Saksan ja Hitlerin vaatimusta luovuttamisesta. Huomautus Leena Lumi, joka lukenut asiasta paljon ja kertoo myös teille, kunhan ehtii.)
Suomesta näyttelyä ovat olleet järjestämässä muun muassa Kansallisarkisto sekä Helsingin ja Turun juutalaiset seurakuntakeskukset. (Vaikka olen likeltä Poria kotoisin, tiesin jo pikkutyttönä, että Turussa oli vilkas juutalaisyhteisö. huom Leena Lumi)
A Prayer Tent in a Snowy Forest -näyttely avautuu Beth Hatefusoth -museossa Tel Avivissa 9. syyskuuta.
(Minä vain ihmettelen, että emmekö me suomalaiset pääse näkemään tätä näyttelyä omassa maassamme? Kiinnostus olisi kova!)
maanantai 17. elokuuta 2009
KARJALAINEN KEITTOKIRJA
”Ei oo läheskää nii nälkä, ko välil syöp.” (Jääski)
”Täyve maha vieree on hyvä köllähtää.” (Ruokolahti)
Pirkko Sallinen-Gimpl on tehnyt todellisen kulttuuriteon Karjalaisessa keittokirjassa (Tammi, 2009) kootessaan yhteen koko laajan Karjalan alueen eri ruokaperinteet, valmistusohjeet, ruokaperinteeseen liittyvät tavat ja vielä vertailun muun Suomen väestön ravintokulttuuriin. Karjalaisen äidin tyttärenä osaan tätä syvästi arvostaa ja muistiin tuli myös monet kesät Keuruulla, jolloin vietin mammani luona viikkoja saaden täysillä nauttia karjalaisen keittiön herkullisuutta.
Minulle on aina ollut ihan selvää tattaripuurot, karjalanpiirakat, piirakkapulikat, rotinat, lihapotti, uunihaudukkaat, kakkarat, keitin- eli sulhaspiiraat ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Myös murre alkaa juosta siitä paikasta kun tapaan karjalaa puhuvan ihmisen, mikä on sikäli outoa, että oma äitini oli 14 vuotias lähtiessään viimeisen kerran Valkjärveltä. Mutta hän ja mammani toivat perinteet mukanaan, minä niitä vielä osittain kannan satakuntalaisittain höystettynä, mutta kolmas sukupolvi tarvitsee jo tietokirjaa kuten tämä täydellinen teos, josta syvä varttikarjalaisen niiaus Pirkolle ja kaikille, jotka olette kirjan tekoon osallistuneet.
Soitin äidilleni ja kysyin, mikä on ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen lapsuuden ruokamuistona. Hän sanoi heti: lauantai ja piirakat. Lauantaina oli aina piirakoita. Niitä oli monella sortilla, sillä piirakoita tehtiin sekä marjoista että kasviksista. Näin oli tavallista, että piirakoita oli lantusta, rahkasta, marjoista, mustikoista…Ja sanottiinhan Jääskessä: ”Mistäs laps lauantain tietäis, jos ei paistettais piirakkoi!”
Muistan mammalan lauantaipäivistä hyvin sen, kuinka joka lauantai valmistui suussasulavia perunapiirakoita, joskus myös riisipiirakoita, jotka sitten syötiin lämpiminä voin suloisesti sulaessa päälle. Ja senkin muistan, kuinka mamma teki piirakat aina uunissa, helteestä viis’ ja piirakoitten jälkeen uuniin lykättiin hautumaan usein lihapotti, useimmiten karjalanpaisti tai vaihtoehtoisesti riisi- tai tattaripuuro. Mutta mammani ja äitini olivatkin likeltä Viipuria ja Viipurissa sanottiin: ”Karjalaiset ovat syömäköyhii, syövät liian hyvin.” Ja miun piti sannoo usei mammal, et: ”Suu sulone söis, mut vatsa vaivane ei ota vastaa.” Voi tokkii, mikkää ei vie miult mammala lauantaimuistoi ja tuoksui tuvast!
Karjalainen ruokatalous on saanut vaikutteita sekä idästä että lännestä, mutta monet piirteet yhdistävät sen itäeurooppalaiseen uuniruokatalouteen, joka poikkeaa länsieurooppalaisesta keittoruokataloudesta. Leivinuuni oli karjalaisen kodin keskus, jonka mukaan emäntä rytmitti ja hoiteli muut päivittäiset toimensa, sillä aikaa, kun ruuat kypsyivät uunissa. Siirtokarjalaiset kaipasivat uunia länsisuomalaisissa majoituspaikoissaan ja olivat onnellisia, jos pääsivät Satakunnassa pakaritupaan, jossa oli leivinuuni käytettävissä.
Sienten käyttö tuli siirtokarjalaisten mukana muualle Suomeen. Esimerkiksi Pohjanmaalla sieniä ei käytetty, vaan nimitettiin ’mavonlakeiksi’ ja tatteja ’lehmäntateiksi’, eikä niitä poimittu ihmisravinnoksi. Karjalaiset säilöivät sieniä suolan kera tiiviisiin puuastioihin, jotka säilytettiin aitassa. Suolasienet liotettiin ennen käyttöä, ja tavallista oli tehdä niistä salaattia kermamaidon kanssa ja syödä perunoiden ja jonkin liharuoan höysteenä. Tuoreeltaan paistettiin tatteja, rouskuja ja hyviä haperoitakin voin ja sipulin kanssa kastikkeeksi ja syötiin uusien perunoiden kanssa.
Karjalassa sanottiin liedellä tai aikaisemmin haahlassa keitettyä puuroa hutuksi. Puuro (putro) tarkoitti yleensä paikallismurteissa uunissa kypsytettyä puuroa.
”Hupa huttu, viepä velli, mämmipä kaikkei katalin. Puuro, huttu naisten ruoka, liharokka miesten ruoka. Ruumis se ruokoo tarvihtoo, sielu ellää velliläkkii.” (Pälkjärvi)
Karjalaiset rotinat ovat synnyttäneelle viedyt ruokatuomiset. Rotinat-sana tulee venäjästä (rodiny=synnytys, lapsivuode), ja sana oli käytössä Karjalan kannakselta Pohjois-Karjalaan ulottuvalla alueella, mutta sotien jälkeen se on levinnyt yleiskieleen. Rotinoihin kuului 1930-luvulla iso juhlarinkilä, sen keskelle ässiä tai muita pikkuleipiä, pehmeä kahvikakku ja kannaksen keskiosissa rotinapiirakka vehnästaikinasta ja ohrapiirakoita.
”Nyt suu töröllee ja männää rotinoil” (Räisälä)
Voimuru (mikä suloinen nimi ruokaohjeelle!) oli synnyttäneen ruoka kannaksella. Sairaillekin sitä tarjottiin, sillä sen uskottiin vahvistavan vuodepotilasta.
200 g ruisleivänmuruja, 150 g voita, 1 dl maitoa tai kermaa
Voi sulatetaan pannussa ja leipämurut lisätään joukkoon. Ruisleivän palat saavat olla kuiviakin, mutta mieluimmin kuorettomia. Leipämurut pehmenevät voissa, ja lopuksi lisätään luraus kermaa tai maitoa. Voimuru saa hieman aikaa muhia ja on kohta herkullista syötäväksi.
Meidän perheessä on aina ’kummitellut’ sana tirri. Nykyään tyttäremme kääpiövillakoiran lempinimi on Tirri, sitä ennen muistan yhtä pikkuserkkuamme äitimme eli karjalaisen sukumme puolelta kutsutun Tirriksi. En tiedä, onko yhtenevyyttä, mutta Karjalaisesta keittokirjasta löytyi Puolukkatirri. Minulle ei voi olla tulematta tirristä mieleen pieni…
Puolukkatirriin menee 1 litra kokonaisia puolukoita, sokeria maun mukaan ja noin 250 g ruisleipätaikinaa. Huuhdotut kokonaiset puolukat kaadetaan uuniruukkuun ja sekoitetaan kevyesti sokerin kanssa (1-2 dl) tai sokeria ripotellaan pinnalle, mutta sokerin voi jättää poiskin. Peitetään tiiviisti taikinakannella. Annetaan hautua uunissa ensin noin 200 asteessa ja puolen tunnin kuluttua noin 150 asteessa yleensä pari tuntia. Taikinakansi nostetaan pois ja tirri tarjotaan lämpimänä jälkiruokana. Sopii vaniljajäätelön kanssa. Ohje diabeetikoille: hieman jäähtyneenä voi sekoittaa makeutusaineen kanssa. Puolukkatirri-nimitys on paikoin tarkoittanut myös marjamämmiä.
Karjalainen keittokirja on hyvin selkeäkielinen ja perusteellinen tietoteos, joka sisältää paitsi karjalaisen ruokakulttuurin piirteet, myös niiden sulautumisen muiden heimojen ruokaperinteisiin ja puolestaan, miten muut omaksuivat karjalaisilta parhaat palat, sillä monessakaan paikassa ei enää kuvitella pitoja ilman karjalanpiirakoita. Kirjassa on runsaasti ruokaohjeita ja selkeä, runsas kuvitus. Jo sisällys lupaa paljon alkaen ruokaperinteestä, piipahtaen juures-ja kasvisruokapuolella (,jossa mm. uunissa kokonaisina kypsennettyjä nauris- ja lanttuhaudikkaita), sitten sienet, kalat, liha, juomat, rotinat ja vuotuispidot. Kirja on tärkeä osa kansamme historiaa ja tekee kunniaa niille, jotka lähtivät kodeistaan melkein vain mukanaan mitä kantaa voivat käsissään, mutta muistissaan he toivat meille rikkaan ja runsaan ruoka- ja tapaperinteensä.
Erikoinen epilogi
Minun suurta herkkuani sattuvat olemaan karjalanpiirakat ja kun mammasta aika jätti, luulin jo, etten ikinä enää saa niin hyviä perunapiirakoita kuin mammani teki, mutta toisin kävi. Nyt kun matkustan lapsuuteni kotipitäjään Luvialle, länsirannikolle, tapahtuu usein sellainen ihme, että äidin naapurit, Eeva ja Sylvi, ovat leiponeet oikeita perunapiirakoita. Ne eivät ole mitään tavallisia piirakoita, vaan taivaallisia piirakoita (toivottavasti tämä ei ole Jumalan pilkkaa…), sillä minä EN VOI VASTUSTAA NIIDEN KUTSUA! Yleensä perhe on koolla, kun piirakat saapuvat, mutta kerran kävi niin, että äiti ja Reima olivat jossain ja minä vain yksin vastaanottamassa lämpimäisiä…Ja jatkoa ette saa kuulla!
Toivon, että Tammi vie sydämelliset kiitokset ja terveiset Pirkko Sallinen-Gimplille erinomaisesta kirjasta ja paljastan samalla, että eräs kuuluisa henkilö Suomen politiikasta käy syömässä myös Eevan ja Sylvin piirakoita, joten tässä valossa minun heikkouteni saa ymmärryksen sädekehän päälleen!
”Täyve maha vieree on hyvä köllähtää.” (Ruokolahti)
Pirkko Sallinen-Gimpl on tehnyt todellisen kulttuuriteon Karjalaisessa keittokirjassa (Tammi, 2009) kootessaan yhteen koko laajan Karjalan alueen eri ruokaperinteet, valmistusohjeet, ruokaperinteeseen liittyvät tavat ja vielä vertailun muun Suomen väestön ravintokulttuuriin. Karjalaisen äidin tyttärenä osaan tätä syvästi arvostaa ja muistiin tuli myös monet kesät Keuruulla, jolloin vietin mammani luona viikkoja saaden täysillä nauttia karjalaisen keittiön herkullisuutta.
Minulle on aina ollut ihan selvää tattaripuurot, karjalanpiirakat, piirakkapulikat, rotinat, lihapotti, uunihaudukkaat, kakkarat, keitin- eli sulhaspiiraat ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Myös murre alkaa juosta siitä paikasta kun tapaan karjalaa puhuvan ihmisen, mikä on sikäli outoa, että oma äitini oli 14 vuotias lähtiessään viimeisen kerran Valkjärveltä. Mutta hän ja mammani toivat perinteet mukanaan, minä niitä vielä osittain kannan satakuntalaisittain höystettynä, mutta kolmas sukupolvi tarvitsee jo tietokirjaa kuten tämä täydellinen teos, josta syvä varttikarjalaisen niiaus Pirkolle ja kaikille, jotka olette kirjan tekoon osallistuneet.
Soitin äidilleni ja kysyin, mikä on ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen lapsuuden ruokamuistona. Hän sanoi heti: lauantai ja piirakat. Lauantaina oli aina piirakoita. Niitä oli monella sortilla, sillä piirakoita tehtiin sekä marjoista että kasviksista. Näin oli tavallista, että piirakoita oli lantusta, rahkasta, marjoista, mustikoista…Ja sanottiinhan Jääskessä: ”Mistäs laps lauantain tietäis, jos ei paistettais piirakkoi!”
Muistan mammalan lauantaipäivistä hyvin sen, kuinka joka lauantai valmistui suussasulavia perunapiirakoita, joskus myös riisipiirakoita, jotka sitten syötiin lämpiminä voin suloisesti sulaessa päälle. Ja senkin muistan, kuinka mamma teki piirakat aina uunissa, helteestä viis’ ja piirakoitten jälkeen uuniin lykättiin hautumaan usein lihapotti, useimmiten karjalanpaisti tai vaihtoehtoisesti riisi- tai tattaripuuro. Mutta mammani ja äitini olivatkin likeltä Viipuria ja Viipurissa sanottiin: ”Karjalaiset ovat syömäköyhii, syövät liian hyvin.” Ja miun piti sannoo usei mammal, et: ”Suu sulone söis, mut vatsa vaivane ei ota vastaa.” Voi tokkii, mikkää ei vie miult mammala lauantaimuistoi ja tuoksui tuvast!
Karjalainen ruokatalous on saanut vaikutteita sekä idästä että lännestä, mutta monet piirteet yhdistävät sen itäeurooppalaiseen uuniruokatalouteen, joka poikkeaa länsieurooppalaisesta keittoruokataloudesta. Leivinuuni oli karjalaisen kodin keskus, jonka mukaan emäntä rytmitti ja hoiteli muut päivittäiset toimensa, sillä aikaa, kun ruuat kypsyivät uunissa. Siirtokarjalaiset kaipasivat uunia länsisuomalaisissa majoituspaikoissaan ja olivat onnellisia, jos pääsivät Satakunnassa pakaritupaan, jossa oli leivinuuni käytettävissä.
Sienten käyttö tuli siirtokarjalaisten mukana muualle Suomeen. Esimerkiksi Pohjanmaalla sieniä ei käytetty, vaan nimitettiin ’mavonlakeiksi’ ja tatteja ’lehmäntateiksi’, eikä niitä poimittu ihmisravinnoksi. Karjalaiset säilöivät sieniä suolan kera tiiviisiin puuastioihin, jotka säilytettiin aitassa. Suolasienet liotettiin ennen käyttöä, ja tavallista oli tehdä niistä salaattia kermamaidon kanssa ja syödä perunoiden ja jonkin liharuoan höysteenä. Tuoreeltaan paistettiin tatteja, rouskuja ja hyviä haperoitakin voin ja sipulin kanssa kastikkeeksi ja syötiin uusien perunoiden kanssa.
Karjalassa sanottiin liedellä tai aikaisemmin haahlassa keitettyä puuroa hutuksi. Puuro (putro) tarkoitti yleensä paikallismurteissa uunissa kypsytettyä puuroa.
”Hupa huttu, viepä velli, mämmipä kaikkei katalin. Puuro, huttu naisten ruoka, liharokka miesten ruoka. Ruumis se ruokoo tarvihtoo, sielu ellää velliläkkii.” (Pälkjärvi)
Karjalaiset rotinat ovat synnyttäneelle viedyt ruokatuomiset. Rotinat-sana tulee venäjästä (rodiny=synnytys, lapsivuode), ja sana oli käytössä Karjalan kannakselta Pohjois-Karjalaan ulottuvalla alueella, mutta sotien jälkeen se on levinnyt yleiskieleen. Rotinoihin kuului 1930-luvulla iso juhlarinkilä, sen keskelle ässiä tai muita pikkuleipiä, pehmeä kahvikakku ja kannaksen keskiosissa rotinapiirakka vehnästaikinasta ja ohrapiirakoita.
”Nyt suu töröllee ja männää rotinoil” (Räisälä)
Voimuru (mikä suloinen nimi ruokaohjeelle!) oli synnyttäneen ruoka kannaksella. Sairaillekin sitä tarjottiin, sillä sen uskottiin vahvistavan vuodepotilasta.
200 g ruisleivänmuruja, 150 g voita, 1 dl maitoa tai kermaa
Voi sulatetaan pannussa ja leipämurut lisätään joukkoon. Ruisleivän palat saavat olla kuiviakin, mutta mieluimmin kuorettomia. Leipämurut pehmenevät voissa, ja lopuksi lisätään luraus kermaa tai maitoa. Voimuru saa hieman aikaa muhia ja on kohta herkullista syötäväksi.
Meidän perheessä on aina ’kummitellut’ sana tirri. Nykyään tyttäremme kääpiövillakoiran lempinimi on Tirri, sitä ennen muistan yhtä pikkuserkkuamme äitimme eli karjalaisen sukumme puolelta kutsutun Tirriksi. En tiedä, onko yhtenevyyttä, mutta Karjalaisesta keittokirjasta löytyi Puolukkatirri. Minulle ei voi olla tulematta tirristä mieleen pieni…
Puolukkatirriin menee 1 litra kokonaisia puolukoita, sokeria maun mukaan ja noin 250 g ruisleipätaikinaa. Huuhdotut kokonaiset puolukat kaadetaan uuniruukkuun ja sekoitetaan kevyesti sokerin kanssa (1-2 dl) tai sokeria ripotellaan pinnalle, mutta sokerin voi jättää poiskin. Peitetään tiiviisti taikinakannella. Annetaan hautua uunissa ensin noin 200 asteessa ja puolen tunnin kuluttua noin 150 asteessa yleensä pari tuntia. Taikinakansi nostetaan pois ja tirri tarjotaan lämpimänä jälkiruokana. Sopii vaniljajäätelön kanssa. Ohje diabeetikoille: hieman jäähtyneenä voi sekoittaa makeutusaineen kanssa. Puolukkatirri-nimitys on paikoin tarkoittanut myös marjamämmiä.
Karjalainen keittokirja on hyvin selkeäkielinen ja perusteellinen tietoteos, joka sisältää paitsi karjalaisen ruokakulttuurin piirteet, myös niiden sulautumisen muiden heimojen ruokaperinteisiin ja puolestaan, miten muut omaksuivat karjalaisilta parhaat palat, sillä monessakaan paikassa ei enää kuvitella pitoja ilman karjalanpiirakoita. Kirjassa on runsaasti ruokaohjeita ja selkeä, runsas kuvitus. Jo sisällys lupaa paljon alkaen ruokaperinteestä, piipahtaen juures-ja kasvisruokapuolella (,jossa mm. uunissa kokonaisina kypsennettyjä nauris- ja lanttuhaudikkaita), sitten sienet, kalat, liha, juomat, rotinat ja vuotuispidot. Kirja on tärkeä osa kansamme historiaa ja tekee kunniaa niille, jotka lähtivät kodeistaan melkein vain mukanaan mitä kantaa voivat käsissään, mutta muistissaan he toivat meille rikkaan ja runsaan ruoka- ja tapaperinteensä.
Erikoinen epilogi
Minun suurta herkkuani sattuvat olemaan karjalanpiirakat ja kun mammasta aika jätti, luulin jo, etten ikinä enää saa niin hyviä perunapiirakoita kuin mammani teki, mutta toisin kävi. Nyt kun matkustan lapsuuteni kotipitäjään Luvialle, länsirannikolle, tapahtuu usein sellainen ihme, että äidin naapurit, Eeva ja Sylvi, ovat leiponeet oikeita perunapiirakoita. Ne eivät ole mitään tavallisia piirakoita, vaan taivaallisia piirakoita (toivottavasti tämä ei ole Jumalan pilkkaa…), sillä minä EN VOI VASTUSTAA NIIDEN KUTSUA! Yleensä perhe on koolla, kun piirakat saapuvat, mutta kerran kävi niin, että äiti ja Reima olivat jossain ja minä vain yksin vastaanottamassa lämpimäisiä…Ja jatkoa ette saa kuulla!
Toivon, että Tammi vie sydämelliset kiitokset ja terveiset Pirkko Sallinen-Gimplille erinomaisesta kirjasta ja paljastan samalla, että eräs kuuluisa henkilö Suomen politiikasta käy syömässä myös Eevan ja Sylvin piirakoita, joten tässä valossa minun heikkouteni saa ymmärryksen sädekehän päälleen!
sunnuntai 16. elokuuta 2009
SVEN NORDQVIST
Sven Nordqvist on ruotsalainen kirjailija ja kuvittaja, joka valmistui alunperin arkkitehdiksi. Tunnetuin hänen teoksistaan on Viiru ja Pesonen -lastenkirjasarja, joka on saavuttanut valtavan suosion ympäri maailmaa. Nordqvist sai Astrid Lindgren -palkinnon vuonna 2003.Ensimmäinen Viiru ja Pesonen -kirja, Viirun syntymäpäivät (Pannkaksstråtan) ilmestyi 1984.
VIIRU KATEISSA
Sain huhtikuussa viedä kummipoikani Karrin, 4,5 vee, ensimmäisen kerran teatteriin. Olimme Jyväskylän pienellä näyttämöllä katsomassa Viirua ja Pesosta. Se oli tarina, jossa Viiru oli vielä ihan pieni ja katosi. Kummipoikani eläytyminen esitykseen oli täydellistä. Hän eli jokaisen pikku-Viirun naukaisun ja Pesosen hölmöilyt ja etenkin kanala oli kiinnostava, kun sitä ei näytetty ollenkaan: kuului vain ääniä ja höyhenet pöllysivät!
Sven Nordqvistin ukko Pesosesta ja kissastaan Viirusta kertovat kirjat ovat täydellisen hauskoja ja rakastettuja. Luin niitä aikanaan omalle tyttärelleni ja nyt kummipojalle. Boheemin Pesosen touhuissa on mukavaa ympäristöstä piittaamattomuutta ja suurta sydämellisyyttä heikompia kohtaan. Viime mainittu tulee hyvin esiin kirjassa Viiru ja Pesonen kettujahdissa, jossa sympatiat kääntyvät täysin jahdatun ketun puolelle ja metsästävää Kososta vastaan.
Tammella löytyy tämä Viiru kateissa(När Findus var liten och försvann), jonka pohjalle oli tehty Jyväskylän teatterin lastenesityskin. Viiru on pieni ja katoaa, piiloutuu laatikkoon ja kuulee turkkihirviön olevan laatikon ulkopuolella. Laatikossa asuu kaksi pikku eläintä, jotka lohduttavat Viirua ja pitävät seuraa. Aikuisen ei ole vaikea arvata, että Pesonen löytää pikkukisunsa ja saa samalla selvitetyksi, että turkkihirviö oli vain kiltti mäyrä. Tarina päättyy onnellisesti, kuten kunnon tarinoiden tuleekin päättyä.
Katsoin Tammen katalogia sillä silmällä ja huomasin, että ainakin minun suosikkini Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita löytyy heiltä. Samoin näkyi olevan Viiru ja Pesonen telttaretkellä laita kuin myös Viirun syntymäpäivät on saatavana. Näitä kirjoja ei syö aika, joten uskon kustantajan ottavan koko ajan uusia painoksia. Uudet sukupolvet haluavat nauttia Ukko Pesosen ja viirukkaan kissansa touhuista!
Kirjat on suomentanut Eppu Nuotio ja teksti ja kuvat ovat Sven Nordqvistin. Kuvien pikkutarkkuus hemmottelee niin lapsen kuin aikuisen mielikuvitusta. Kaikkialta löytyy pikkuötököitä ja jopa puuklapilla on jalat ja silmät!
Sarjassa on ilmestynyt nyt jo useita kirjoja ja muun muassa Viirun puuhakirja ja Viirun ja Pesosen keittokirja ja unohtaa ei sovi Kaija Pakkasen suomentamaa ja myös Tammen kustantamaa Viirun ja Pesosen joulupuuhat kirjaa, joka onkin hieman paksumpi teos. (Eihän kukaan vain vielä huomannut, että kuuluun suureen jouluhullujen heimoon…;-)
Sven Nordqvistin ukko Pesosesta ja kissastaan Viirusta kertovat kirjat ovat täydellisen hauskoja ja rakastettuja. Luin niitä aikanaan omalle tyttärelleni ja nyt kummipojalle. Boheemin Pesosen touhuissa on mukavaa ympäristöstä piittaamattomuutta ja suurta sydämellisyyttä heikompia kohtaan. Viime mainittu tulee hyvin esiin kirjassa Viiru ja Pesonen kettujahdissa, jossa sympatiat kääntyvät täysin jahdatun ketun puolelle ja metsästävää Kososta vastaan.
Tammella löytyy tämä Viiru kateissa(När Findus var liten och försvann), jonka pohjalle oli tehty Jyväskylän teatterin lastenesityskin. Viiru on pieni ja katoaa, piiloutuu laatikkoon ja kuulee turkkihirviön olevan laatikon ulkopuolella. Laatikossa asuu kaksi pikku eläintä, jotka lohduttavat Viirua ja pitävät seuraa. Aikuisen ei ole vaikea arvata, että Pesonen löytää pikkukisunsa ja saa samalla selvitetyksi, että turkkihirviö oli vain kiltti mäyrä. Tarina päättyy onnellisesti, kuten kunnon tarinoiden tuleekin päättyä.
Katsoin Tammen katalogia sillä silmällä ja huomasin, että ainakin minun suosikkini Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita löytyy heiltä. Samoin näkyi olevan Viiru ja Pesonen telttaretkellä laita kuin myös Viirun syntymäpäivät on saatavana. Näitä kirjoja ei syö aika, joten uskon kustantajan ottavan koko ajan uusia painoksia. Uudet sukupolvet haluavat nauttia Ukko Pesosen ja viirukkaan kissansa touhuista!
Kirjat on suomentanut Eppu Nuotio ja teksti ja kuvat ovat Sven Nordqvistin. Kuvien pikkutarkkuus hemmottelee niin lapsen kuin aikuisen mielikuvitusta. Kaikkialta löytyy pikkuötököitä ja jopa puuklapilla on jalat ja silmät!
Sarjassa on ilmestynyt nyt jo useita kirjoja ja muun muassa Viirun puuhakirja ja Viirun ja Pesosen keittokirja ja unohtaa ei sovi Kaija Pakkasen suomentamaa ja myös Tammen kustantamaa Viirun ja Pesosen joulupuuhat kirjaa, joka onkin hieman paksumpi teos. (Eihän kukaan vain vielä huomannut, että kuuluun suureen jouluhullujen heimoon…;-)
Lapset, aikuiset, mummot, vaarit, hypätkää Sven Nordqvistin maailmaan, jossa ei tunneta sanaa stressi, vaan kaikki on vain jotenkin sinne päin ja jokainen päivä päättyy suloiseen ja kodikkaaseen ilmapiiriin, usein ainakin Viirulla Pesosen syliin.
SELLO&PALLO
Lauri Törhösen Sello&Pallo Vaaleansininen rakkauskertomus (Tammi, 2009) on kuin vaaleansininen hattarapilvi, kaunis, suloinen, satuttamaton. Kahden nuoren rakkaustarina tämän päivän Helsingistä.
Kaikki katsovat ensin kirjan kantta (kunpa kustantajat tietäisivät, miten kirjoja myydään kansilla!), niinpä pidin kovasti Eevaleena Rusasen työstä kirjan kannessa ja ulkoasussa. Kansi herättää outoa viattomuutta, sillä sello on suuri ja tyttö on pieni hempeänsinisessä leningissään. Tytön jalan vieressä jalkapallo. Sain vaikutelman varhaisteineille suunnatusta kirjasta.
Tarina alkaa Mikaelin isän hautajaisista. Mikaelin isä, Viking Enberg oli yllättäen kuollut työmaaonnettomuudessa ja Mikael on elämänsä kolmansissa hautajaisissa. Pikkusisko Lotta ja itkevä äiti istuvat vieressä. Mikaelin olo on epätodellinen. Epätodellisissa hetkissä voi tapahtua vielä epätodellisempaa, sillä kun hautajaismenot kirkossa ovat ohi ja musiikki loppunut, yläkerran urkuparvelta laskeutuu kapeita kierreportaita ruskeasilmäinen tyttö kantaen vaaleansinistä sellokoteloa. Tytöllä on pitkä takki ja yhtäkkiä hän kompastuu takkinsa helmaan ja kaatuu portaissa. Kaikki muut väistävät alta pois paitsi Mikael, joka ottaa kiinni sellokotelosta. Kaatuva neitokainen tulee alas kuitenkin semmoisella voimalla, että Mikael kaatuu kivilattialle ja päästä kuluu ikävä kopsahdus. Kun Mikael saa vihdoin tapahtuneesta selkoa, helähtää päässä hopeatiuku, joka tästä lähin seuraa häntä kuin muistona tapahtumasta.
Mikael ei unohda tytön ruskeita silmiä ja hän alkaa etsiä tyttöä kaikkialta. Näiden pojan epätoivon päivien aikana saamme tietää paljon jalkapallosta, jonkin verran Mikaelin isän suomenruotsalaisuudesta ja paljon siitä, miten vaikeaa on jalkapalloa harrastavan pojan löytää selloa soittava tyttö Helsingistä, vaikka kuinka hopeatiukuset soivat päässä.
Lauri Törhönen, kirjan kirjoittaja, on kokenut elokuvaohjaaja- ja käsikirjoittaja, joten ei ihme, että tästä kertomuksesta on tekeillä elokuva. Se, mikä minua jäi askarruttamaan kirjassa on kohderyhmä, sillä kirjan lukijalle käy täysin selväksi kirjan molempien päähenkilöiden olevan täysikäisiä, sillä baareissa käydään ja oluttakin juodaan. Tarina on kuitenkin ylen viaton ollakseen täysikäisten ensirakkaus. Minun oli pakko tarkistaa herra Törhösen syntymäaika ja aloin tehdä omia päätelmiäni: Lauri Törhönen on syntynyt 1947. Hän lienee ollut mukana elämässä hurjia, villejä vuosia, jolloin tunnussanat olivat ’teiniliitto, Vietnamin sota, vanhan valtaus, solidaarisuus, vapaa rakkaus, make love, not war…’ Kirjailija on HALUNNUT tehdä viattoman ja romanttisen kirjan, niin viattoman, että…Hän on ehkä ja varmasti tietoisesti halunnut tarjota toisenlaista ja hyvin romanttista ensirakkauskokemusta. Toisaalta eihän kirjan ikäkohderyhmän tarvitse olla sama kuin on tarinan ensirakkaudessa elävien numerollinen ikä! Tämä kirja vie väistämättä takaisin ihaniin Anna –kirjojen vuosiin…
Kirjan viehättävin ja ehdottomasti elokuvallisin kohtaus tapahtui hautausmaalla, jossa Aino eli ruskeasilmäinen tyttö istui penkillä soittamassa pikkuhuiluaan:
Hän alkoi soittaa hiljaa, ensin lurituksia, sitten pikku kappaleita, mitä mieleen juolahti, romanttista musiikkia. Hetken Aino sai soittaa yksin. Sitten mustarastas vastasi yhteen hänen luritukseensa nuotilleen oikein.
Aino alkoi leikkiä linnun kanssa. Hän soitti ylös ja alas. Lintu tuntui kuuntelevan. Se oli kauan hiljaa, lauloi sitten pätkän omaa lauluaan. Aino kuunteli tarkkaan. Hän tarttui mustarastaan lauluun ja kertasi ulkomuistista sitä, pitkän pätkän. Aino ja mustarastas houkuttelivat toisistaan yhä parempia kuljetuksia. Valitettavasti kukaan ei kuullut näitä jameja!
Romantikko Törhösen vaaleansininen rakkaustarina on suloinen antaa ensirakkauttaan elävälle tytölle tai pojalle – hellyydellä!
Kaikki katsovat ensin kirjan kantta (kunpa kustantajat tietäisivät, miten kirjoja myydään kansilla!), niinpä pidin kovasti Eevaleena Rusasen työstä kirjan kannessa ja ulkoasussa. Kansi herättää outoa viattomuutta, sillä sello on suuri ja tyttö on pieni hempeänsinisessä leningissään. Tytön jalan vieressä jalkapallo. Sain vaikutelman varhaisteineille suunnatusta kirjasta.
Tarina alkaa Mikaelin isän hautajaisista. Mikaelin isä, Viking Enberg oli yllättäen kuollut työmaaonnettomuudessa ja Mikael on elämänsä kolmansissa hautajaisissa. Pikkusisko Lotta ja itkevä äiti istuvat vieressä. Mikaelin olo on epätodellinen. Epätodellisissa hetkissä voi tapahtua vielä epätodellisempaa, sillä kun hautajaismenot kirkossa ovat ohi ja musiikki loppunut, yläkerran urkuparvelta laskeutuu kapeita kierreportaita ruskeasilmäinen tyttö kantaen vaaleansinistä sellokoteloa. Tytöllä on pitkä takki ja yhtäkkiä hän kompastuu takkinsa helmaan ja kaatuu portaissa. Kaikki muut väistävät alta pois paitsi Mikael, joka ottaa kiinni sellokotelosta. Kaatuva neitokainen tulee alas kuitenkin semmoisella voimalla, että Mikael kaatuu kivilattialle ja päästä kuluu ikävä kopsahdus. Kun Mikael saa vihdoin tapahtuneesta selkoa, helähtää päässä hopeatiuku, joka tästä lähin seuraa häntä kuin muistona tapahtumasta.
Mikael ei unohda tytön ruskeita silmiä ja hän alkaa etsiä tyttöä kaikkialta. Näiden pojan epätoivon päivien aikana saamme tietää paljon jalkapallosta, jonkin verran Mikaelin isän suomenruotsalaisuudesta ja paljon siitä, miten vaikeaa on jalkapalloa harrastavan pojan löytää selloa soittava tyttö Helsingistä, vaikka kuinka hopeatiukuset soivat päässä.
Lauri Törhönen, kirjan kirjoittaja, on kokenut elokuvaohjaaja- ja käsikirjoittaja, joten ei ihme, että tästä kertomuksesta on tekeillä elokuva. Se, mikä minua jäi askarruttamaan kirjassa on kohderyhmä, sillä kirjan lukijalle käy täysin selväksi kirjan molempien päähenkilöiden olevan täysikäisiä, sillä baareissa käydään ja oluttakin juodaan. Tarina on kuitenkin ylen viaton ollakseen täysikäisten ensirakkaus. Minun oli pakko tarkistaa herra Törhösen syntymäaika ja aloin tehdä omia päätelmiäni: Lauri Törhönen on syntynyt 1947. Hän lienee ollut mukana elämässä hurjia, villejä vuosia, jolloin tunnussanat olivat ’teiniliitto, Vietnamin sota, vanhan valtaus, solidaarisuus, vapaa rakkaus, make love, not war…’ Kirjailija on HALUNNUT tehdä viattoman ja romanttisen kirjan, niin viattoman, että…Hän on ehkä ja varmasti tietoisesti halunnut tarjota toisenlaista ja hyvin romanttista ensirakkauskokemusta. Toisaalta eihän kirjan ikäkohderyhmän tarvitse olla sama kuin on tarinan ensirakkaudessa elävien numerollinen ikä! Tämä kirja vie väistämättä takaisin ihaniin Anna –kirjojen vuosiin…
Kirjan viehättävin ja ehdottomasti elokuvallisin kohtaus tapahtui hautausmaalla, jossa Aino eli ruskeasilmäinen tyttö istui penkillä soittamassa pikkuhuiluaan:
Hän alkoi soittaa hiljaa, ensin lurituksia, sitten pikku kappaleita, mitä mieleen juolahti, romanttista musiikkia. Hetken Aino sai soittaa yksin. Sitten mustarastas vastasi yhteen hänen luritukseensa nuotilleen oikein.
Aino alkoi leikkiä linnun kanssa. Hän soitti ylös ja alas. Lintu tuntui kuuntelevan. Se oli kauan hiljaa, lauloi sitten pätkän omaa lauluaan. Aino kuunteli tarkkaan. Hän tarttui mustarastaan lauluun ja kertasi ulkomuistista sitä, pitkän pätkän. Aino ja mustarastas houkuttelivat toisistaan yhä parempia kuljetuksia. Valitettavasti kukaan ei kuullut näitä jameja!
Romantikko Törhösen vaaleansininen rakkaustarina on suloinen antaa ensirakkauttaan elävälle tytölle tai pojalle – hellyydellä!
IHMISET OVAT SUVAITSEVAISIA JOS...
Ihmiset ovat suvaisevaisia, jos heidän on hyvä olla. Toisten asioita tonkivilla ei ole kotona mitään miellyttävää tongittavaa.- Aksel Sandemose -
KUMPI?
Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on.Sullako onni vai lieneekö mulla: toinen meistä on onneton.
Haudassa toinen ja maanpäällä toinen. Kumpi on ehtinyt päähän tien?
Ah, minä tiedän: haudassa sinä - kuitenkin minä se kuollut lien.
- Uuno Kailas -
VERTIGO
Ulkona sataa. Ainakin meillä Muuratsalon saarella sataa, joten tiedotan, että Hitchcockin ikimuistoisin elokuva Vertigo - punainen kyynel (1958) tulee MTV3:lta alkaen klo 14.55. Ikävää on se, että mainokset pääsevät pilkkomaan tätä unenomaisen elokuvan taikaa. Filmin päätähtinä Kim Novak ja James Stewart, jotka ovat kuin luodut toisilleen niin elämässä kuin kuolemassa.AKSEL SANDEMOSE 1899 - 1965
Aksel Sandemose (19.3.1899-6.8.1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kirjoitti aluksi tanskaksi ja myöhemmin norjaksi.Sandemose syntyi Tanskassa, mutta asui Norjassa vuodesta 1929. Hän työskenteli muun muassa opettajana, toimittajana, merimiehenä ja metsurina. Hän toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä ja joutui pakenemaan Ruotsiin 1941, josta palasi Norjaan sodan loputtua.
Moniin teoksiinsa Sandemose ammensi aiheita lapsuudestaan Tanskan Nykøping Morsissa. Romaanista pakolainen ylittää jälkensä on peräisin Janten lakina tunnettu säännöstö, joka kuvaa pikkukaupungin lannistavaa ilmapiiriä.
Sandemoselta suomennettuja muita teoksia ovat Ihmissusi (1960), Kadonnut on vain unta (1961), Felician häät (1962), Me koristamme itsemme sarvilla (1963), Jerikon muurit (1966) ja Alice Atkinson ja hänen rakastajansa (1972).
Sandemoselta on sitaatti: "Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohden veresi kiehuu." Minä sanon: "Sandemose on kirjallinen kohtaaminen, jonka jälkeen tiedät enemmän älystä, intohimosta ja mystiikasta, kuolemasta nyt puhumattakaan."
KADONNUT ON VAIN UNTA
Lintu on helpoin saalistaa soitimelta, niin myös ihminen.
”Merkillistä, miten harvat metsästäjät uskaltavat myöntää, että metsästys tietenkin on murhan korvike. Ehkä useimmat eivät uskalla nähdä sitä. Koskaan et tule niin hurmiollisen lähelle salamurhaa kuin soidinmetsästyksellä. Se suo sitä paitsi ylimääräisen lisän, koska surmaat miehen juuri kun hän lähestyy naistaan.”
Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)
Prologi
San Francisco, toukokuu 1944
Toissa päivänä etsin radiosta norjalaisen aseman ja kuulin, että Susanne Gundersen on kuollut saksalaisten vankeudessa.
Hänen sanottiin olleen runoilija Gunder Gundersenin vaimo.
Gunder sanoi minulle kerran: En saa rauhaa ennen kuin Susanne on kuollut.
Nyt Gunder on saanut rahan.
Oli tarkoituksetonta, että minä elin edelleen kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ja kun Susanne oli kuollut.
Levitän lakanan ylitsesi, Susanne.
Nyt sinä olet ollut pyövelin käsissä. Kukaan niistä, jotka rakastivat sinua, ei voi pyhiin vaeltaa haudallesi. Juuri nyt putosi tähti.
Aksel Sandemosen kirja Kadonnut on vain unta, on jälleen kerran käsissäni ja näyttää kerta kerralta hyvästijättöisemmältä. Kirja ei ole oma. Se kaivetaan minulle esille aika ajoin erään kaupungin erään kirjaston varastosta. Olen etsinyt antikvariaateista. Olen pyytänyt kustantajalta uutta painosta…ehkä joku jossain elämässä löytää tämän kirjan minulle omaksi…
Kerron tästä kirjasta nyt, kun sivut vielä ovat luettavissa. Huomenna ehkä uskon kirjan olleen vain kadonnutta unta.
Oslo 1940
Minä tulen kirjoittamaan vielä paljon Susannesta, siitä mikä sai minut rakastumaan häneen ja aiheutti sen, etten minä koskaan voi häntä unohtaa.
Tämä on kertomus myös Agneksesta. Se on ollut musta pohjavirta kaikessa mikä minulle myöhemmin tapahtui. Ilman tätä nuoruudenrakkautta minun veljeäni ei olisi tuomittu taposta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Tämä on myös selonteko matkasta San Franciscosta Norjaan. Ja tämä on selonteko valurautapäistä, jotka riehuivat Norjassa ja saivat Saksan nimen löyhkäämään inhottavasti. Selonteko huhtikuun yhdeksännestä päivästä.
Aksel Sandemose on minulle kaikkein kiinnostavin kirjailija kaikilla tasoilla. Hänen naiskuvauksensa räjäyttävät tajunnan, hänen kykynsä nähdä tuska ja analysoida se, mutta myös pettää ja aiheuttaa itse tuskaa, hipoo ylimaallista. Hänen vihansa polttaa minut palohaavoille, joista ei selvitä. Hänen älynsä kiihottaa ja intohimonsa saa vereni kiehumaan.
Hänen kielensä on niin rikasta ettei yksikään sana ole turha. Mutta hän osaa myös vaikeuttaa tarinan kuljetusta pudottaakseen ehkä ansiottomat kyydistä. Hän pudottaa sinne tänne veret seisauttavia pommeja, viisauksia, joille en ole kirjallisuudessa löytänyt haastajaa.
Minä en lopeta hänen sanojensa juomista sateenkaaren tuollakaan puolen! Otan sinut Rakas Lukija mukaani, jos haluat kokea sandemolaisen vapaan pudotuksen. Lue ensin Felicia Venhaugista, jonka annoin sinulle vain hetki sitten. Lue hänestä, joka rakasti kahta ja jonka ihmissusi lopulta vei, niin sitten lähdemme kadonneen unen jäljille…
Aksel Sandemose palaa Kadonnut on vain unta –kirjassaan saksalaisten miehittämään entiseen kotimaahansa Norjaan. Kertojaääni on John Torsonin. Johnin viha, monen viha, on valtava, sillä liian monet norjalaiset pettivät oman maansa hyötyäkseen tilanteesta joko taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti.
John lähtee tapaamaan nuoruuden rakkauttaan Agnesta ja löytääkin Susannen, joka on runoilija Gunder Gundrsenin puoliso. Vaikka Gunder onkin ehkä ainoa, jota John voi kutsua ystäväkseen, hän ottaa Susannen voimatta itselleen mitään. Hän tuhoaa samalla Gunderin, jolle Susanne oli elämän ainoa todellinen merkitys.
Gunderilla oli melkein aina mukanaan kehitysvammainen, aikuinen veljensä Tryggve. Ja luonnollisesti mukana oli Susanne ja toisinaan myös heidän yhteinen lapsensa Gullan.
Nämä voivat tuntua tavanomaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole Sandemosen maailmassa, sillä kyky nähdä kulissit ja niiden taakse, kyky tajuta tragedia, siellä missä se on ja kyky haistaa tuho, mutta pystymättä pakoon siltä, se on Sandemosea.
Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.
”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”
Kuitenkin sitoutumisen pelko vaivasi kovasti nuorta Torsonia ja siksi hän oli lopulta aivan yksin ja kirjoittaa tarinaansa ’perinnöksi’ ainoalle pojalleen, jonka äiti ei ollut Susanne. John eli rakkauden, mutta karttoi avioliittoa.
”Minä olen kuullut onnellisista avioliitoista, mutta useimmissa tapauksissa vain toinen osapuolista on korostanut, että he olivat onnellisia.
Mahtaa olla monia, jotka haluaisivat erota, kun on ollut välttämätöntä suojata avioliitto niin ankarilla laeilla ja säädöksillä. Se, joka haluaa irrottautua, saa koko yhteiskunnan vastaansa. Meidän on pitänyt pyhittää avioliitto puuttuvan onnen takia. Lapsia varten tarkoitettuna laitoksena se on välttämätön. Avioliitto on välttämätön kuten niin monet muutkin asiat, sillä erotuksella vain, ettemme kirjoita runoja tullilaeista tai liikevaihtoveroista.”
”Ihmiset, jotka elävät varmasti välttämättömissä avioliitoissa, eivät ole koskaan onnellisia. Ensimmäisinä vuosina, kun heillä vielä on veressään se luonnon myrkytys, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka ajaa meidät sielullisiin katakombeihin – onko se onnea? Onni on käsittääkseni samaa kuin rauha. Näen miten aviopuolisot vain ponnistuksin saattavat olla jotakuinkin kohteliaita toisilleen ja miten kumpikin heistä pitää kiinni oikeudestaan. Olen harvoin katsonut avioliittoa läheltä tuntematta raadon hajua.”
Mutta rakkautta, rakkautta ei kiellä Sandemosekaan:
”Älä koskaan sekoita itseäsi toisten suhteeseen! Jos tunnet jotakin sellaista olevan tapahtumassa, niin muista, että tahto voi aina tukahduttaa rakastumisen ennen kuin se juurtuu. Ja muista, että naista, joka kokonaan on kuulunut toiselle, häntä sinä et koskaan saa muuta kuin puoliksi. Menet naimisiin myös miehen kanssa ja tulet näkemään hänen varjonsa pöytäsi ääressä ja aviovuoteesi reunalla.”
”Kaikki johtuu elämästä, jonka kehä alkaa kiertyä umpeen: Ennen kuin on liian myöhäistä me haluamme saada nuoruutemme Agneksen, naisen, joka kärvensi meidät eliniäksemme mutta jota emme koskaan saaneet.
Minä en tiennyt, että matkustin Norjaan saattaakseni päätökseen vanhan rakkaustarinan, mutta niin tapahtui, minä koin sen uudelleen ja minä päätin sen.
Murha ja rakkaus ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.
Varmasti. Huonosta rakastajasta tulee hyvä sotilas, ja välillä oleva on runoilija.”
Ja alhaalla kadulla saksalaiset marssivat ohi ja lauloivat: Wir fahren gegen Engelland.
Kiinnostunut Lukijani, sillä sitä sinä olet, jos olet vielä matkassani. Niin paljon sitaatteja. Niinpä. Minä pidän sitaateista, mutta en yleensä näin kovasti. Nyt ylirakastin sitaatteja, sillä miten minun sanani olisivat voineet soida osuvammin kuin Aksel Sandemosen! Uskon kuitenkin, että olen onnistunut hänen sanoillaan tavoittamaan sinut. Olen auttanut sinua löytämään kirjailija Aksel Sandemosen. Jostain syystä häntä on vaikea löytää. Minäkin ’tapasin’ hänet mutkan kautta eli luin Aila Meriluodosta ja hän mainitsi juuri tämän vaikuttavan kirjailijan. Kiitos Aila niin Sandemosesta kuin Rilkestä!
Sandemose ei ole pelkkiä elämääkin suurempia viisauksia, vaan jokaisessa kirjassa on suuri elämän tragedia ja juoni kulkee mukana ja matkan kolhut vain avartavat näkemystä. Henkilökuvaukset ovat myös ainutlaatuisia, mutta ’ovat voineet olla’. Eli niin veren, erotiikan, toden kuin unenmaku, on se pitkä jälkimaku, josta janoinen jää riippuvaiseksi kerran antauduttuaan Sandemoselle.
Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonakin aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.
”Merkillistä, miten harvat metsästäjät uskaltavat myöntää, että metsästys tietenkin on murhan korvike. Ehkä useimmat eivät uskalla nähdä sitä. Koskaan et tule niin hurmiollisen lähelle salamurhaa kuin soidinmetsästyksellä. Se suo sitä paitsi ylimääräisen lisän, koska surmaat miehen juuri kun hän lähestyy naistaan.”
Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)
Prologi
San Francisco, toukokuu 1944
Toissa päivänä etsin radiosta norjalaisen aseman ja kuulin, että Susanne Gundersen on kuollut saksalaisten vankeudessa.
Hänen sanottiin olleen runoilija Gunder Gundersenin vaimo.
Gunder sanoi minulle kerran: En saa rauhaa ennen kuin Susanne on kuollut.
Nyt Gunder on saanut rahan.
Oli tarkoituksetonta, että minä elin edelleen kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ja kun Susanne oli kuollut.
Levitän lakanan ylitsesi, Susanne.
Nyt sinä olet ollut pyövelin käsissä. Kukaan niistä, jotka rakastivat sinua, ei voi pyhiin vaeltaa haudallesi. Juuri nyt putosi tähti.
Aksel Sandemosen kirja Kadonnut on vain unta, on jälleen kerran käsissäni ja näyttää kerta kerralta hyvästijättöisemmältä. Kirja ei ole oma. Se kaivetaan minulle esille aika ajoin erään kaupungin erään kirjaston varastosta. Olen etsinyt antikvariaateista. Olen pyytänyt kustantajalta uutta painosta…ehkä joku jossain elämässä löytää tämän kirjan minulle omaksi…
Kerron tästä kirjasta nyt, kun sivut vielä ovat luettavissa. Huomenna ehkä uskon kirjan olleen vain kadonnutta unta.
Oslo 1940
Minä tulen kirjoittamaan vielä paljon Susannesta, siitä mikä sai minut rakastumaan häneen ja aiheutti sen, etten minä koskaan voi häntä unohtaa.
Tämä on kertomus myös Agneksesta. Se on ollut musta pohjavirta kaikessa mikä minulle myöhemmin tapahtui. Ilman tätä nuoruudenrakkautta minun veljeäni ei olisi tuomittu taposta yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Tämä on myös selonteko matkasta San Franciscosta Norjaan. Ja tämä on selonteko valurautapäistä, jotka riehuivat Norjassa ja saivat Saksan nimen löyhkäämään inhottavasti. Selonteko huhtikuun yhdeksännestä päivästä.
Aksel Sandemose on minulle kaikkein kiinnostavin kirjailija kaikilla tasoilla. Hänen naiskuvauksensa räjäyttävät tajunnan, hänen kykynsä nähdä tuska ja analysoida se, mutta myös pettää ja aiheuttaa itse tuskaa, hipoo ylimaallista. Hänen vihansa polttaa minut palohaavoille, joista ei selvitä. Hänen älynsä kiihottaa ja intohimonsa saa vereni kiehumaan.
Hänen kielensä on niin rikasta ettei yksikään sana ole turha. Mutta hän osaa myös vaikeuttaa tarinan kuljetusta pudottaakseen ehkä ansiottomat kyydistä. Hän pudottaa sinne tänne veret seisauttavia pommeja, viisauksia, joille en ole kirjallisuudessa löytänyt haastajaa.
Minä en lopeta hänen sanojensa juomista sateenkaaren tuollakaan puolen! Otan sinut Rakas Lukija mukaani, jos haluat kokea sandemolaisen vapaan pudotuksen. Lue ensin Felicia Venhaugista, jonka annoin sinulle vain hetki sitten. Lue hänestä, joka rakasti kahta ja jonka ihmissusi lopulta vei, niin sitten lähdemme kadonneen unen jäljille…
Aksel Sandemose palaa Kadonnut on vain unta –kirjassaan saksalaisten miehittämään entiseen kotimaahansa Norjaan. Kertojaääni on John Torsonin. Johnin viha, monen viha, on valtava, sillä liian monet norjalaiset pettivät oman maansa hyötyäkseen tilanteesta joko taloudellisesti ja/tai sosiaalisesti.
John lähtee tapaamaan nuoruuden rakkauttaan Agnesta ja löytääkin Susannen, joka on runoilija Gunder Gundrsenin puoliso. Vaikka Gunder onkin ehkä ainoa, jota John voi kutsua ystäväkseen, hän ottaa Susannen voimatta itselleen mitään. Hän tuhoaa samalla Gunderin, jolle Susanne oli elämän ainoa todellinen merkitys.
Gunderilla oli melkein aina mukanaan kehitysvammainen, aikuinen veljensä Tryggve. Ja luonnollisesti mukana oli Susanne ja toisinaan myös heidän yhteinen lapsensa Gullan.
Nämä voivat tuntua tavanomaisilta asioilta, mutta eivät sitä ole Sandemosen maailmassa, sillä kyky nähdä kulissit ja niiden taakse, kyky tajuta tragedia, siellä missä se on ja kyky haistaa tuho, mutta pystymättä pakoon siltä, se on Sandemosea.
Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.
”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”
Kuitenkin sitoutumisen pelko vaivasi kovasti nuorta Torsonia ja siksi hän oli lopulta aivan yksin ja kirjoittaa tarinaansa ’perinnöksi’ ainoalle pojalleen, jonka äiti ei ollut Susanne. John eli rakkauden, mutta karttoi avioliittoa.
”Minä olen kuullut onnellisista avioliitoista, mutta useimmissa tapauksissa vain toinen osapuolista on korostanut, että he olivat onnellisia.
Mahtaa olla monia, jotka haluaisivat erota, kun on ollut välttämätöntä suojata avioliitto niin ankarilla laeilla ja säädöksillä. Se, joka haluaa irrottautua, saa koko yhteiskunnan vastaansa. Meidän on pitänyt pyhittää avioliitto puuttuvan onnen takia. Lapsia varten tarkoitettuna laitoksena se on välttämätön. Avioliitto on välttämätön kuten niin monet muutkin asiat, sillä erotuksella vain, ettemme kirjoita runoja tullilaeista tai liikevaihtoveroista.”
”Ihmiset, jotka elävät varmasti välttämättömissä avioliitoissa, eivät ole koskaan onnellisia. Ensimmäisinä vuosina, kun heillä vielä on veressään se luonnon myrkytys, jota sanotaan rakkaudeksi ja joka ajaa meidät sielullisiin katakombeihin – onko se onnea? Onni on käsittääkseni samaa kuin rauha. Näen miten aviopuolisot vain ponnistuksin saattavat olla jotakuinkin kohteliaita toisilleen ja miten kumpikin heistä pitää kiinni oikeudestaan. Olen harvoin katsonut avioliittoa läheltä tuntematta raadon hajua.”
Mutta rakkautta, rakkautta ei kiellä Sandemosekaan:
”Älä koskaan sekoita itseäsi toisten suhteeseen! Jos tunnet jotakin sellaista olevan tapahtumassa, niin muista, että tahto voi aina tukahduttaa rakastumisen ennen kuin se juurtuu. Ja muista, että naista, joka kokonaan on kuulunut toiselle, häntä sinä et koskaan saa muuta kuin puoliksi. Menet naimisiin myös miehen kanssa ja tulet näkemään hänen varjonsa pöytäsi ääressä ja aviovuoteesi reunalla.”
”Kaikki johtuu elämästä, jonka kehä alkaa kiertyä umpeen: Ennen kuin on liian myöhäistä me haluamme saada nuoruutemme Agneksen, naisen, joka kärvensi meidät eliniäksemme mutta jota emme koskaan saaneet.
Minä en tiennyt, että matkustin Norjaan saattaakseni päätökseen vanhan rakkaustarinan, mutta niin tapahtui, minä koin sen uudelleen ja minä päätin sen.
Murha ja rakkaus ovat ainoita asioita, joista kannattaa kirjoittaa.
Varmasti. Huonosta rakastajasta tulee hyvä sotilas, ja välillä oleva on runoilija.”
Ja alhaalla kadulla saksalaiset marssivat ohi ja lauloivat: Wir fahren gegen Engelland.
Kiinnostunut Lukijani, sillä sitä sinä olet, jos olet vielä matkassani. Niin paljon sitaatteja. Niinpä. Minä pidän sitaateista, mutta en yleensä näin kovasti. Nyt ylirakastin sitaatteja, sillä miten minun sanani olisivat voineet soida osuvammin kuin Aksel Sandemosen! Uskon kuitenkin, että olen onnistunut hänen sanoillaan tavoittamaan sinut. Olen auttanut sinua löytämään kirjailija Aksel Sandemosen. Jostain syystä häntä on vaikea löytää. Minäkin ’tapasin’ hänet mutkan kautta eli luin Aila Meriluodosta ja hän mainitsi juuri tämän vaikuttavan kirjailijan. Kiitos Aila niin Sandemosesta kuin Rilkestä!
Sandemose ei ole pelkkiä elämääkin suurempia viisauksia, vaan jokaisessa kirjassa on suuri elämän tragedia ja juoni kulkee mukana ja matkan kolhut vain avartavat näkemystä. Henkilökuvaukset ovat myös ainutlaatuisia, mutta ’ovat voineet olla’. Eli niin veren, erotiikan, toden kuin unenmaku, on se pitkä jälkimaku, josta janoinen jää riippuvaiseksi kerran antauduttuaan Sandemoselle.
Meidän on varottava pinnanalaisia virtoja. Ne voivat johtaa harhaan ja saada uskomaan, että ne olivat todellista elämää, ja niin voi jatkua, kunnes jonakin aamuna löytää oman ruumiinsa rannalta.
MY 'ALTER EGO' IS FELICIA VENHAUG
Haluaisin olla Axel Sandemosen teoksen Ihmissusi Felicia Venhaug! Hänen elämänsä oli täysi ja loppunsa mystinen. Hänessä yhdistyivät arkipäivä, salaperäisyys, ääneen lausumaton uhma, eroottisuus, kirjat, linnut, puutarha….Ja hän oli kahden miehen syvästi rakastama ja myös sai pitää molemmat rakkautensa, nuoruuden rakkautensa Erlingin ja aviomiehensä Janin, mutta maahinen vakoili mustasukkaisena ja vain odotti aikaansa…
”Hän laskeutui puutarhaan eikä ollut huomaavinaan miestä. Se näytti täysin luonnolliselta, jos ei suorastaan tiennyt, että hän oli nähnyt puutarhurin. Tultuaan kasvihuoneelle ja avatessaan sen oven hän katsahti puutarhaan. Tor Anderssenia ei näkynyt. Felicia hymähti. Maahinen ei hyödy mitään lorvailustaan.
Felicia alkoi kastella. Kulkiessaan edestakaisin ruiskuineen hän hätisti silloin tällöin tukaltaan peipposen. Hän teki sen hajamielisesti. Hän hymyili hiukan lakkaamatta ja hänen katseensa oli etäinen.
Silloin vuonna 1950, yli seitsemän vuotta sitten, maahinen ei ollut vielä tunkeutunut hänen elämäänsä - mutta tänäänhän Felician ei tarvinnut käydä vuoressa! Felicia oli tuntenut siihen halua aikaisin tänä aamuna, mutta sitten Erling olikin soittanut. Ritari Erling oli pelastanut hänet maahisen pauloista.
Kun
Felicia tahtoi harvinaisen kiihkeästi olla oma herransa. Hän ei halunnut elämäänsä leimaavan ja rouhivan päivittäisen raitiovaunumatkan, hän halusi omistaa oman rajoitetun alueensa yhdessä paikassa.
Hän oli aikoinaan iloinnut lukiessaan pisarasta, josta koko maailma kuvastuu, ja itse hän oli aina melkein vaistomaisesti rajoittanut elämänpiiriään - mutta hänestä tuntui, että hän oli saanut koko maailman kaupanpäällisiksi. Vieläkin hän otti joskus käsityön yläkertaan huoneeseensa ja viihtyi mainiosti istuessaan vuoteen laidalle käsityö sylissään ja kirja pöydän kulmalla.
Kerran Felicia oli sanonut, että hän olisi halunnut tavata kuusitoistavuotiaan Erlingin. Felicia ei koskaan jaksanut unohtaa, että rakkauden ensimmäistä aikaa hän ei ollut saanut kokea Erlingin kanssa, eikä koskaan saisikaan kokea sitä. Toinen oli saanut sen.
Hän ei kyennyt hillitsemään itsepintaista ylpeyttään eikä levottomuuttaan siitä, mitä Erling jättäisi sanomatta.
Hän ei liioin yrittänyt saada apua Janilta. Tapahtumaketju olisi voinut muuttua, mutta niin ei tapahtunut. Sillä ei tarvita paljoa muuttamaan sumussa kulkevan suuntaa. Mitään ei tapahtunut, ja Felicia kaatui.”
Huolimatta siitä tai ehkä sen tähden, että Ihmissusi vei Felicia Venhaugin, hän on minun alter egoni.
PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ
Prologi
Aksel Sandemosen läpimurtoteos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus, 1997) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.
Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!
Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…
Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: ”Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.”
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, joka on ´nimettyJanteksi.
Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi Janten miestä, ja toinen tappoi toisen.
”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”
Aksel Sandemosen läpimurtoteos Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus, 1997) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.
Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!
Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…
Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: ”Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.”
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, joka on ´nimettyJanteksi.
Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi Janten miestä, ja toinen tappoi toisen.
”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”
Sandemosen kommentaaria Janten lakiin
Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.
Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.
Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.
Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä teet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?
Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.
Espen Arnakke kertoo:
Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.
Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vain kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?
Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet: silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.
Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.
Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.
Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.
Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?
Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. Me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. Ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä en halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.
Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.
Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”
Epilogi
Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina! Minä tein sen!
JANTEN LAKI
1) Älä luule, että sinä olet jotain.
2) Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3) Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4) Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5) Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6) Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7) Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8) Älä naura meille.
9) Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10) Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.
"...was too early imbued by his environment with sense of guilt, to be turned overnight into a haunted man. He was one already. Long before he could have felt that the world had a warrant out for him as a murderer, he felt it had one out for him as Espen Arnakke."
Louis Kronenberger New York Timesissa
2) Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3) Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4) Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5) Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6) Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7) Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8) Älä naura meille.
9) Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10) Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.
"...was too early imbued by his environment with sense of guilt, to be turned overnight into a haunted man. He was one already. Long before he could have felt that the world had a warrant out for him as a murderer, he felt it had one out for him as Espen Arnakke."
Louis Kronenberger New York Timesissa
lauantai 15. elokuuta 2009
WOODSTOCK 40 YEARS AGO!
Summer '69 http://video.google.com/videoplay?docid=-7646129523333076014This musicvideo is so, so high! Enjoy yourself!
perjantai 14. elokuuta 2009
SUMMERWINE...ONCE MORE
Have the 'high' weekend! The wine is Chablis Premier Cru Les Vaudevey and the music is ofcourse Summerwine by Natalia Avelon and Ville Valo:http://www.youtube.com/watch?v=EOs2TSXTOkQ&feature=related
KIRKON RUUSUIKKUNA
Vitkas, äänetön askel käpälien/ saa tulijan ymmälleen,kunnes tuijotus kissan silmien/ kohtaa silmät eksyneen.
Väkivalloin hänet riuhtaisee /myrskyn silmään, tyveneen.
Hän vastustaa hetken ja antautuu - vieraana itselleen.
Valon herättäessä silmän lepäilevän
se raatelee iskuin raivokkain /- vereslihalle epäilijän!
Muinoin hämäryydessä kirkkojen/ hehku ikkunaruusujen loistavain
sisälle jumaluuteen repi sydämen.
- Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Rehn
torstai 13. elokuuta 2009
RUUSUN SISIN
Missä on ulkopuoli tähän sisimpään?Kipu millainen moiseen palttinaan peitetään?
Mitkä taivaat väikkyvätkään näiden avointen ruusujen lähteessä?
Ne niin huolettomina suovat terälehtein levätä
- lomittain, irtonaisina
kuin ei vapiseva käsi niitä koskaan voisi varistaa.
Nehän tuskin omin avuin koossa pysyvät,
monet täyttyivät jo ja tulvivat valoon päivien,
jotka täytenä
- täydempänä mailleen laskeutuvat,
kunnes uneksi muuttuu koko kesä,
synnyinsijaksi unelmien.
-Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Rehn
HAPPY DAYS ARE HERE AGAIN
Tämä pieni Dina, Töttöröpää Töröttäjä, on nyt Selviytyjä, sillä hän sai tänään sen antiikkisen pöntön pois päästään ja voi mahtavasti. Pieni Urhea kesti leikkauksen ja kymmenen kovaa toipumispäivää suven kuumimpaan helleaikaan. Hänen kanssaan kaiken jakoi Meri, jolla menot hieman hyytyivät, mutta likka näytti, kuka on sitkeä ja mikä on todella tärkeää. Halit teille molemmille! Kiitos Kaikille Ihanille, jotka olette eläneet tämänkin asian kanssani. Nyt minä vain odotan, että Villi Villakoira Dina saapuu ryntäilemään kuunliljapenkkeihini. Kukista viis', kun sain pitkästä aikaa tänään kuulla Dinan äänen ja tajusin: Happy days are here again!
KIRJOITTAMINEN, KÄÄNTÄMINEN JA KISSAT
Eve Rehnin Kolme Kiehtovaa Koota ovat: kirjoittaminen, kääntäminen ja kissat. Huomasin ystäväni sivuilta muutakin kiinnostavaa, sillä hän on kuten minä Eläinten Puolesta ja Hulluna Hyvään Ruokaan sekä Rainer Maria Rilken runoihin, joita Eve onkin kääntänyt upeasti säilyttäen käännöksissään Rilken 'hengen'. Löysin sieltä myös lauseen: "Gutes Essen hält Leib und Seele zusammen." "Hyvä ruoka yhdistää kehon ja sielun." Menkää katsomaan, mitä Eve teille tarjoaa http://www.evekuismin.netPETO ON MINUN ARMAANI, MUTTA PETO SOMA...
Peto on minun armaani, vaan peto soma,/ ei tahdo hän olla pyytäjän oma,/ hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,/ ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,/ jos väistyt, hän seuraa,/ jos hyökkäät, hän haihtuu,/ jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu./ Hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,/ et itkuas näytä, et vastaansa ennä,/ hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,/ ja yöstänsä tummasta syliisi tulla./- Eino Leino -
MISTÄ VIRTA SAA VOIMANSA?
Aina, aina olen ollut kuin virta tai jopa kohiseva koski. En ole kauaa paikallani keksimättä jotain uutta juttua. Minut pysäyttää kyllä kirja. Siksi aloitinkin kirjallisen blogin pitämisen 14.2.2009. Laskuri laitettiin vasta muutama kuukausi sitten ja nyt jo käyntikertoja on yli 22 000! Minä myös teen sinne paljon töitä. Sekin kertoo vauhdistani. Luen yöt ja suollan tekstiä aamupäivät. Iltapäivisin koiran kanssa ja puutarhassa tai ystäviä tapaamassa. Unirästit otan reippaasti takaisin viikonloppuna tai pidän breikkipäiviä.
Sisareni väittää, että olemme koko perhe, äiti, 81 vee, mukaan lukien ADHD –tapauksia. Minä otaksun, että hän vitsillä, mutta en viitsi väittää vastaan, kun hän harjoittelee karhujen kanssa…
Äiti sairastui viime vuonna vaikeaan syöpään ja ennuste oli heikko. Minäkin kuuluin hoitorinkiin vaikka asuin kaukana. Olin osin aikaa asumassa äidin kanssa. Silloin päätin, että jos tästä selvitään, aloitan joka vuosi elämässäni kolme uutta asiaa. Olen myös melkein vaihtanut ystäväni, sillä aloin nähdä asiat eri tavalla. Elintasokilpavarustelu pois ja tilalle elämyksiä! Haluan myös elämääni enemmän iloa, en inttäjiä. Äiti on nyt täysin terve, mutta hänen esikoisensa elää taas suurta murrosta. Olen poistamassa elämästäni energiasyöppöjä. En jaksa enää miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Jää enemmän aikaa oleelliseen.
Puutarhani on vienyt minua ennen tätä niin, että se on esitelty viidessä lehdessä ja tänä vuonna MTV3 teki kuvauksia ensi kevään ohjelmaan. Minua on tänä vuonna siis haastateltu puutarhasta, mutta myös erääseen lehteen tehtiin kodistani sisustusjuttu. Osallistun myös usein kirjoituskilpailuihin ja olen voittanutkin. Ratsastuksen aloitin uudestaan 30 vuoden jälkeen. Haluan vielä oppia myös purjehtimaan!
Voimavarani ovat varmaankin ensisijassa geenit, sillä äitini ja siskoni ovat myös varsin vauhdikkaita ja äitini on juuriltaan karjalainen. Koska noutajamme on nyt vanha ja nivelrikkoinen, ovat 5-10 kilometrin päivälenkit muisto vain ja sen myötä on tullut 5 kiloa painoa lisää. Tänään sain kuitenkin laboratoriosta monet tulokset ja ne ovat paremmat kuin viimeksi eli vuonna 2003! Ja silloinkin, kuusi vuotta sitten, yksikään arvo ei ollut yli normaaliarvon. Painon normalisoimiseksi olen kuitenkin ostanut uudet sukset ja toivon talvella kiitäväni Päijänteen jäällä. Päätimme myös unohtaa pullat viikolla ja nauttia semmoisesta herkusta vain viikonloppuisin.
Käytän vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla. Syön mieluiten kalaa ja kanaa, mutta käytän myös juustoja, joista en ikinä luovu. Myöskin viini kuuluu elämään. Tomaatteja taidan syödä joka päivä ja joskus reippaastikin. Kerään keittokirjoja, joten myös italialainen keittiö kuuluu elämääni suomalaisittain sovellettuna, sillä kaikkia ainesosia ei ole aina helppo Jyväskylästä saada. En leivo muuta kuin joulupipareita, mutta rakastan juhlaruoan valmistusta ja uuden kokeilua.
Ihon hoidossa rakastan naamioita ja hyvätasoisia kosteusvoiteita. En myöskään tupakoi. Kesällä käytän ns. rusketuskapseleita, sillä olen aito blondi ja ihoni palaa helposti. Suojakerroinvoiteet kuuluvat suveen. Kostutan ihoa myös sisäisesti juomalla paljon vettä ja käyttämällä Omega tyrniöljykapseleita. Rakastelu kyllä päihittää kaikki hoidot, sillä nautinnolisen erotiikan jälkeen näytän pikkutytöltä!
Olen kiinnostunut monista asioista. Harkitsemme eläkepäivillä osa-aikaista asumista Irlannissa ja Britanniassa. Kiinnostaa myös lähteä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Yhden joulun haluan viettää Salzburgissa. Aina kun mahdollista Savonlinnan ooppera kuuluu kesäohjelmaamme. Nyt olen täysin blogin viemä ja teen arvosteluja useille kustantajille. Vihdoinkin saan tehdä sitä, mistä eniten pidän: lukea ja kirjoittaa. Nyt on aika tehdä 'mun juttuja'!
Ainakin vielä minua pidetään usein 10 vuotta nuorempana kuin olen. Olen oikeasti unohtanut ikäni! Ystäväni ovat 40-50 vuotiaita. Joka vuosi menen elokuussa ulos syömään parhaan ystävättäreni kanssa, joka on 39 vee. Me illastamme kunnon tasoravintolassa ja keskustelemme tuntikausia. Nautimme koko menuun alkuruoasta jälkiruokaan ja paljon hyvää viiniä. Tämä ravintola on yksi Suomen kuuluisimpia viinilistastaan.
Jaksamisen vastapainona on luonteeni toinen puoli. Olen myös erakko. Eli pidän usein mieheni työmatkojen aikana retriittejä, jolloin suljen kaikki koneet ja myös puhelimen. Teen vain lenkit. Syön milloin nälättää. Luen. Saunon yksin. Nukun paljon. Rapsutan koiraa. Nautin hiljaisuudesta. Aikatauluttomuudesta. Boheemielämästä. Kesäisin nukahdan mustarastaan huiluun, syksyisin haavan lehtien havinaan tai sateen ropinaan. Kuitenkin talven valkea hiljaisuus on omin aikani. Siksi minun bloginimestäni Leena Lumi voi vielä tulla ihan oikea nimeni.
Olen selättänyt melanoomankin ja minulle on tehty muutama iso operaatio, mutta silti saan usein kuulla hohtavani tai sädehtiväni. Minusta en yhtään hohda marraskuussa ja sen varalta aloitankin jo lokakuulla Upiqinon Gold kuurin. Se vie pirteänä yli pimeimmän loskan ja kun valkea lumi sataa, kaikki onkin jo toisin.
En periaatteessa retostele sairaus/terveysasioitani blogissani ja olenkin sanonut, että voin kuolla täällä koneeni ääressä vaikka rintasyöpään ja te ette sitä saisi tietää. Tämä juttu tuli mieleeni, kun yksi lehti kyseli elinvoiman salaisuuksia ja tietysti minä sinnekin ehdin kirjoittaa;-) Ei ole tarkoitus puhua sairauksista, vaan tarkoitus on antaa teille edes pisara Levottoman Tuhkimon levottomuudesta...ja kehoitus: Antaa palaa! Elämä on suuri seikkailu!
Nykyinen elämänmottoni on yhdestä Ruth Rendellin kirjasta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiä."
elinvoimaterveisin sinulle
Leena Lumi
Sisareni väittää, että olemme koko perhe, äiti, 81 vee, mukaan lukien ADHD –tapauksia. Minä otaksun, että hän vitsillä, mutta en viitsi väittää vastaan, kun hän harjoittelee karhujen kanssa…
Äiti sairastui viime vuonna vaikeaan syöpään ja ennuste oli heikko. Minäkin kuuluin hoitorinkiin vaikka asuin kaukana. Olin osin aikaa asumassa äidin kanssa. Silloin päätin, että jos tästä selvitään, aloitan joka vuosi elämässäni kolme uutta asiaa. Olen myös melkein vaihtanut ystäväni, sillä aloin nähdä asiat eri tavalla. Elintasokilpavarustelu pois ja tilalle elämyksiä! Haluan myös elämääni enemmän iloa, en inttäjiä. Äiti on nyt täysin terve, mutta hänen esikoisensa elää taas suurta murrosta. Olen poistamassa elämästäni energiasyöppöjä. En jaksa enää miellyttää epämiellyttäviä ihmisiä. Jää enemmän aikaa oleelliseen.
Puutarhani on vienyt minua ennen tätä niin, että se on esitelty viidessä lehdessä ja tänä vuonna MTV3 teki kuvauksia ensi kevään ohjelmaan. Minua on tänä vuonna siis haastateltu puutarhasta, mutta myös erääseen lehteen tehtiin kodistani sisustusjuttu. Osallistun myös usein kirjoituskilpailuihin ja olen voittanutkin. Ratsastuksen aloitin uudestaan 30 vuoden jälkeen. Haluan vielä oppia myös purjehtimaan!
Voimavarani ovat varmaankin ensisijassa geenit, sillä äitini ja siskoni ovat myös varsin vauhdikkaita ja äitini on juuriltaan karjalainen. Koska noutajamme on nyt vanha ja nivelrikkoinen, ovat 5-10 kilometrin päivälenkit muisto vain ja sen myötä on tullut 5 kiloa painoa lisää. Tänään sain kuitenkin laboratoriosta monet tulokset ja ne ovat paremmat kuin viimeksi eli vuonna 2003! Ja silloinkin, kuusi vuotta sitten, yksikään arvo ei ollut yli normaaliarvon. Painon normalisoimiseksi olen kuitenkin ostanut uudet sukset ja toivon talvella kiitäväni Päijänteen jäällä. Päätimme myös unohtaa pullat viikolla ja nauttia semmoisesta herkusta vain viikonloppuisin.
Käytän vitamiineja amerikkalaisilla suosituksilla. Syön mieluiten kalaa ja kanaa, mutta käytän myös juustoja, joista en ikinä luovu. Myöskin viini kuuluu elämään. Tomaatteja taidan syödä joka päivä ja joskus reippaastikin. Kerään keittokirjoja, joten myös italialainen keittiö kuuluu elämääni suomalaisittain sovellettuna, sillä kaikkia ainesosia ei ole aina helppo Jyväskylästä saada. En leivo muuta kuin joulupipareita, mutta rakastan juhlaruoan valmistusta ja uuden kokeilua.
Ihon hoidossa rakastan naamioita ja hyvätasoisia kosteusvoiteita. En myöskään tupakoi. Kesällä käytän ns. rusketuskapseleita, sillä olen aito blondi ja ihoni palaa helposti. Suojakerroinvoiteet kuuluvat suveen. Kostutan ihoa myös sisäisesti juomalla paljon vettä ja käyttämällä Omega tyrniöljykapseleita. Rakastelu kyllä päihittää kaikki hoidot, sillä nautinnolisen erotiikan jälkeen näytän pikkutytöltä!
Olen kiinnostunut monista asioista. Harkitsemme eläkepäivillä osa-aikaista asumista Irlannissa ja Britanniassa. Kiinnostaa myös lähteä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Yhden joulun haluan viettää Salzburgissa. Aina kun mahdollista Savonlinnan ooppera kuuluu kesäohjelmaamme. Nyt olen täysin blogin viemä ja teen arvosteluja useille kustantajille. Vihdoinkin saan tehdä sitä, mistä eniten pidän: lukea ja kirjoittaa. Nyt on aika tehdä 'mun juttuja'!
Ainakin vielä minua pidetään usein 10 vuotta nuorempana kuin olen. Olen oikeasti unohtanut ikäni! Ystäväni ovat 40-50 vuotiaita. Joka vuosi menen elokuussa ulos syömään parhaan ystävättäreni kanssa, joka on 39 vee. Me illastamme kunnon tasoravintolassa ja keskustelemme tuntikausia. Nautimme koko menuun alkuruoasta jälkiruokaan ja paljon hyvää viiniä. Tämä ravintola on yksi Suomen kuuluisimpia viinilistastaan.
Jaksamisen vastapainona on luonteeni toinen puoli. Olen myös erakko. Eli pidän usein mieheni työmatkojen aikana retriittejä, jolloin suljen kaikki koneet ja myös puhelimen. Teen vain lenkit. Syön milloin nälättää. Luen. Saunon yksin. Nukun paljon. Rapsutan koiraa. Nautin hiljaisuudesta. Aikatauluttomuudesta. Boheemielämästä. Kesäisin nukahdan mustarastaan huiluun, syksyisin haavan lehtien havinaan tai sateen ropinaan. Kuitenkin talven valkea hiljaisuus on omin aikani. Siksi minun bloginimestäni Leena Lumi voi vielä tulla ihan oikea nimeni.
Olen selättänyt melanoomankin ja minulle on tehty muutama iso operaatio, mutta silti saan usein kuulla hohtavani tai sädehtiväni. Minusta en yhtään hohda marraskuussa ja sen varalta aloitankin jo lokakuulla Upiqinon Gold kuurin. Se vie pirteänä yli pimeimmän loskan ja kun valkea lumi sataa, kaikki onkin jo toisin.
En periaatteessa retostele sairaus/terveysasioitani blogissani ja olenkin sanonut, että voin kuolla täällä koneeni ääressä vaikka rintasyöpään ja te ette sitä saisi tietää. Tämä juttu tuli mieleeni, kun yksi lehti kyseli elinvoiman salaisuuksia ja tietysti minä sinnekin ehdin kirjoittaa;-) Ei ole tarkoitus puhua sairauksista, vaan tarkoitus on antaa teille edes pisara Levottoman Tuhkimon levottomuudesta...ja kehoitus: Antaa palaa! Elämä on suuri seikkailu!
Nykyinen elämänmottoni on yhdestä Ruth Rendellin kirjasta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta toiset meistä katsovat taivaan tähtiä."
elinvoimaterveisin sinulle
Leena Lumi
keskiviikko 12. elokuuta 2009
HENKIVARTIJA
”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin raivokas virta, jota vie myös ihan muu - onneksi. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
”Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä."
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin raivokas virta, jota vie myös ihan muu - onneksi. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
”Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä."
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
VANHAN ROTTINKITUOLIN UUSI ELÄMÄ
NYT on paras aika istuttaa kärhöjä! Kärhöt pitävät ravinteikkaasta maasta ja myös sopivasta kosteudesta. Elokuun istutukset ovat helpompia ja varmempia, sillä vältytään alituiselta kastelulta. Syyskesä on puutarhurin onnen aikaa.OLEN AHKERANA TÄMÄN SIUNATUN SADEPÄIVÄN
Aion hyödyntää tämän sadepäivän vain lukemalla. Ja sitten koneelle...DINA JA MAMI
Tämä suloinen karvakasa, tyttäreni Merin kääpiövillakoira Dina, on ollut kaksi viikkoa eli nämä helteet, se antiikinaikainen pönttö päässä. Syynä leikkaus, jota ei voitu siirtää. Onneksi nyt sataa! Ja viilenee. Hän on ollut niin urhea. Huomenna pönttö lähtee ja minä lasken jo tunteja...JUOKSIJA
Suhteeni suomalaisiin mieskirjailijoihin on ongelmallinen: Waltarin jälkeen on vain muutama poikkeus, joka heistä on päässyt suosiooni. Tiedostan itse ongelman, sillä siitä on minulle todellista haittaa, mikäli hakeudun toteuttamaan unelmaani kirjallisuuden opinnoista. Nyt elämääni tuli mies nimeltä Jussi Siirilä, jonka kirja Juoksija (Gummerus, 2009) on saanut minut nauramaan vedet silmistä tirsuen. Tiedättehän sanonnan: Mies, joka saa sinut nauramaan on se oikea!
Luen öisin. Mieheni nukkuu vieressäni. Kun luin Juoksijaa yritin pidätellä nauruani ja purin poskiani, mutta minulta pääsi kuulemma pieniä ulvahduksia, jotka pelästyttivät mieheni. Onneksi hän heräsi, että sain nauraa ääneen.
Juoksija on yhtä hulvaton kuin Irvingin Garpin maailma, mutta sillä erolla, että minä pystyn heti näyttämään teille muutaman ’markkina-analyytikko’ Matti Järven, joka on päättänyt rakentaa imagonsa uusiksi ja joka putoaa omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Matti Järvi on oikeasti Oula Näkkäläjärvi Kittilästä. Hän asuu nyt luonnollisesti Helsingissä ja hallitsee elämäänsä mielestään saumattomasti. Hän asuu kerrostalossa, joka hänen markkinatutkimuskäsityksellään on arvossa nouseva ja etenkin ’Ahmed-vapaa’. Matti harrastaa juoksua ja kaikkein vaikeimpia jättipalapelejä. Hän tiedostaa, miten monta kertaa päivässä voi virtsata, mitä pitää syödä ja ennen kaikkea, miten luokitella ihmiset sosioekonomisesti. Luokkien yläpäästä löytyvät Kultahampaat, Rivitalohienosto, Paritaloeliitti ja Erkkeriväki. Puolivälissä ovat Virastohiiret, Palkkakuoppahoitsut ja Corolla-miehet. Perää pitävät Tenuveivarit, Karaokekuninkaat, Avohoitosakki, Mokkakorvat ja Tangorainerit. Nimitykset on tarkoitettu yrityksen sisäiseen käyttöön ja luottoasiakkaille, mutta luonnollisesti työlle täysin antautunut mies on työnsä käyntikortti sieluaan myöten.
Matti Järven elämässä on kuitenkin pieni, sitkeä, rakastava harmi: Hänen kittiläläinen äitinsä. Itsevarmasti äiti istuu tasaisin välein junaan ja matkustaa eläkeläiskortillaan tapaamaan ainoaa poikaansa pääkaupunkiin. Hän haluaa nähdä kaikki nähtävyydet, voivottelee kun Oula ei löydä naista ja luonnollisesti haluaa aina tutustua Oulan työpaikkoihin. Matti järvi katsoo parhaimmaksi viedä äidin nykyiseen työpaikkaansa lounastunnilla, jolloin kaikki ovat lähiravintolassa nauttimassa curryherkkuja:
Kävelemme peräkkäin kohti hissejä, kun tiellemme osuu toimitusjohtaja Thomas Örn, joka on näköjään jälleen jättänyt lounaan väliin. Hänen silmissään palaa kuumeinen, korkeasta motivaatiotasosta kertova tuli. välillämme on aina ollut tietynlainen sielunyhteys, mutta tällä kertaa en ilahdu hänen näkemisestään.
Thomas katsoo äitiä kiinnostuneen näköisenä, ja äiti mulkoilee takaisin riidanhaluisesti. Olen tuskallisen tietoinen hänen marjastussaappaistaan ja niiden varsiin katoavista sukkahousuista. ”Tämäkö on lähettipoika?” hän kysyy minulta Thomasiin päin nyökäten.
Kauhukseni huomaan hänen laskevan kätensä Thomasin hihalle ja madaltavan äänensä luottamukselliseksi. Thomas näyttää kiusaantuneelta, mutta äiti roikkuu kiinni kuin naava. Kun hän kertoo imettäneensä minua viisivuotiaaksi asti, teen kuten olen tämänkaltaisissa tilanteissa aina tehnyt. Kuvittelen irtautuvani kehostani ja liitäväni ulos lähimmästä ikkunasta.
Äiti pyytää päästä pesuhuoneeseen, jota hän nimittää kotoisasti riu’uksi. Odotamme Thomasin kanssa wc:n ulkopuolella. Keskustelu ei kulje. Äiti toimittaa asioitaan äänekkäästi oven takana. Epäilen hänen tekevän sen tahallaan.
Matti Järven yksityiselämä on varsin epäsosiaalista. Vain juoksu, palapelit ja päiväkirjanomainen blogi, johon ainoa kommentoija on sitkeä äiti Kittilästä. Sinne äiti kirjaa aivan kaiken peräpukamistaan alkaen. Mutta sitten Matin Täydellinen Elämä saa aivan uuden ja odottamattoman suunnan. Hänen alapuolelleen muuttaa somaliperhe. Matin luokitukset sekoavat ja samoin sekoaa hänen järkensä ja aivan tyynenä hän tekee uskomattoman siirron, jota mielikuvituksellisten, mutta mahdollisten tapahtumien jälkeen itsekin hämmästelee ja jopa katuu.
Matti Järvi päättää häätää Ahmedit hinnalla millä hyvänsä ja sen seurauksena alkaa ajo läpi Euroopan kohti Afrikkaa. Matin vierellä istuu somalipoika Osman ja Kia kuljettaa paria sveitsiläisen kurdiperheen luota Egyptin aavikoille ja takaisin sitä vauhtia, että Matti Järvi on Suomeen palattua ihan toinen Matti. Jopa Oula saa tulla hänestä esiin ja orastava rauhan tunne saavuttaa hänet samaa vauhtia kuin kyky empatiaan ja halaamiseen kehittyy. Pohjakosketus Napolissa on niin väkivaltainen, että sieltä ei voi tulla ylös kuin uutena Mattioulana, jolle maailma näyttää ihan toisen väriseltä kuin pelkälle Matille. Osana pelastusta ovat suolihuuhtelu, juoksuharrastus ja mieletön kyky tehdä nopeita siirtoja. Ja mokkapintainen Osman ei toki ollut vähäisin syy kyynisen markkina-analyytikon muutokseen.
Suurkiitos Gummerukselle, että sain tutustua herraan Jussi Siirilä ja Jussille terveisiä, että ainakin yhden naisvakilukijan hän sai nyt valtaansa! Jussin ote ei herpoa tarinan kuljetuksessa ja parasta on heittäytymisen uskallus: flow-tilasta pitää joskus uskaltaa hypätä pimeään, että saavuttaisi valon. Haluan kuitenkin osoittaa kunnioitusta Matin juoksuharrastukselle (,joka muuten esti napolilaisen kuoleman) ja lopetan Matin juoksua kuvaavaan otteeseen:
Kehoni toimii ongelmitta ja vatsakin on kunnossa. Rullaan eteenpäin kevyesti, jalat ja kädet löytävät rytmin itsestään. Oloni on eheä ja perhosmaisen ilmava, mikä on ollut viime aikoina harvinaista.
Olen kohottanut frekvenssin syksyn aikana pysyvästi sataan yhdeksäänkymmeneen askeleeseen minuutissa. Pystyn nyt juoksemaan vakioreittini läpi viisi minuuttia nopeammin kuin kesällä, ilman syketason nostoa
Viime aikoina olen pohtinut, kuinka korkealle askeltiheyden voi nostaa. Mikäli esteitä ei olisi, riittävän tiheän frekvenssin saavuttanut juoksija kohoaisi lopulta lentoon.
Luen öisin. Mieheni nukkuu vieressäni. Kun luin Juoksijaa yritin pidätellä nauruani ja purin poskiani, mutta minulta pääsi kuulemma pieniä ulvahduksia, jotka pelästyttivät mieheni. Onneksi hän heräsi, että sain nauraa ääneen.
Juoksija on yhtä hulvaton kuin Irvingin Garpin maailma, mutta sillä erolla, että minä pystyn heti näyttämään teille muutaman ’markkina-analyytikko’ Matti Järven, joka on päättänyt rakentaa imagonsa uusiksi ja joka putoaa omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Matti Järvi on oikeasti Oula Näkkäläjärvi Kittilästä. Hän asuu nyt luonnollisesti Helsingissä ja hallitsee elämäänsä mielestään saumattomasti. Hän asuu kerrostalossa, joka hänen markkinatutkimuskäsityksellään on arvossa nouseva ja etenkin ’Ahmed-vapaa’. Matti harrastaa juoksua ja kaikkein vaikeimpia jättipalapelejä. Hän tiedostaa, miten monta kertaa päivässä voi virtsata, mitä pitää syödä ja ennen kaikkea, miten luokitella ihmiset sosioekonomisesti. Luokkien yläpäästä löytyvät Kultahampaat, Rivitalohienosto, Paritaloeliitti ja Erkkeriväki. Puolivälissä ovat Virastohiiret, Palkkakuoppahoitsut ja Corolla-miehet. Perää pitävät Tenuveivarit, Karaokekuninkaat, Avohoitosakki, Mokkakorvat ja Tangorainerit. Nimitykset on tarkoitettu yrityksen sisäiseen käyttöön ja luottoasiakkaille, mutta luonnollisesti työlle täysin antautunut mies on työnsä käyntikortti sieluaan myöten.
Matti Järven elämässä on kuitenkin pieni, sitkeä, rakastava harmi: Hänen kittiläläinen äitinsä. Itsevarmasti äiti istuu tasaisin välein junaan ja matkustaa eläkeläiskortillaan tapaamaan ainoaa poikaansa pääkaupunkiin. Hän haluaa nähdä kaikki nähtävyydet, voivottelee kun Oula ei löydä naista ja luonnollisesti haluaa aina tutustua Oulan työpaikkoihin. Matti järvi katsoo parhaimmaksi viedä äidin nykyiseen työpaikkaansa lounastunnilla, jolloin kaikki ovat lähiravintolassa nauttimassa curryherkkuja:
Kävelemme peräkkäin kohti hissejä, kun tiellemme osuu toimitusjohtaja Thomas Örn, joka on näköjään jälleen jättänyt lounaan väliin. Hänen silmissään palaa kuumeinen, korkeasta motivaatiotasosta kertova tuli. välillämme on aina ollut tietynlainen sielunyhteys, mutta tällä kertaa en ilahdu hänen näkemisestään.
Thomas katsoo äitiä kiinnostuneen näköisenä, ja äiti mulkoilee takaisin riidanhaluisesti. Olen tuskallisen tietoinen hänen marjastussaappaistaan ja niiden varsiin katoavista sukkahousuista. ”Tämäkö on lähettipoika?” hän kysyy minulta Thomasiin päin nyökäten.
Kauhukseni huomaan hänen laskevan kätensä Thomasin hihalle ja madaltavan äänensä luottamukselliseksi. Thomas näyttää kiusaantuneelta, mutta äiti roikkuu kiinni kuin naava. Kun hän kertoo imettäneensä minua viisivuotiaaksi asti, teen kuten olen tämänkaltaisissa tilanteissa aina tehnyt. Kuvittelen irtautuvani kehostani ja liitäväni ulos lähimmästä ikkunasta.
Äiti pyytää päästä pesuhuoneeseen, jota hän nimittää kotoisasti riu’uksi. Odotamme Thomasin kanssa wc:n ulkopuolella. Keskustelu ei kulje. Äiti toimittaa asioitaan äänekkäästi oven takana. Epäilen hänen tekevän sen tahallaan.
Matti Järven yksityiselämä on varsin epäsosiaalista. Vain juoksu, palapelit ja päiväkirjanomainen blogi, johon ainoa kommentoija on sitkeä äiti Kittilästä. Sinne äiti kirjaa aivan kaiken peräpukamistaan alkaen. Mutta sitten Matin Täydellinen Elämä saa aivan uuden ja odottamattoman suunnan. Hänen alapuolelleen muuttaa somaliperhe. Matin luokitukset sekoavat ja samoin sekoaa hänen järkensä ja aivan tyynenä hän tekee uskomattoman siirron, jota mielikuvituksellisten, mutta mahdollisten tapahtumien jälkeen itsekin hämmästelee ja jopa katuu.
Matti Järvi päättää häätää Ahmedit hinnalla millä hyvänsä ja sen seurauksena alkaa ajo läpi Euroopan kohti Afrikkaa. Matin vierellä istuu somalipoika Osman ja Kia kuljettaa paria sveitsiläisen kurdiperheen luota Egyptin aavikoille ja takaisin sitä vauhtia, että Matti Järvi on Suomeen palattua ihan toinen Matti. Jopa Oula saa tulla hänestä esiin ja orastava rauhan tunne saavuttaa hänet samaa vauhtia kuin kyky empatiaan ja halaamiseen kehittyy. Pohjakosketus Napolissa on niin väkivaltainen, että sieltä ei voi tulla ylös kuin uutena Mattioulana, jolle maailma näyttää ihan toisen väriseltä kuin pelkälle Matille. Osana pelastusta ovat suolihuuhtelu, juoksuharrastus ja mieletön kyky tehdä nopeita siirtoja. Ja mokkapintainen Osman ei toki ollut vähäisin syy kyynisen markkina-analyytikon muutokseen.
Suurkiitos Gummerukselle, että sain tutustua herraan Jussi Siirilä ja Jussille terveisiä, että ainakin yhden naisvakilukijan hän sai nyt valtaansa! Jussin ote ei herpoa tarinan kuljetuksessa ja parasta on heittäytymisen uskallus: flow-tilasta pitää joskus uskaltaa hypätä pimeään, että saavuttaisi valon. Haluan kuitenkin osoittaa kunnioitusta Matin juoksuharrastukselle (,joka muuten esti napolilaisen kuoleman) ja lopetan Matin juoksua kuvaavaan otteeseen:
Kehoni toimii ongelmitta ja vatsakin on kunnossa. Rullaan eteenpäin kevyesti, jalat ja kädet löytävät rytmin itsestään. Oloni on eheä ja perhosmaisen ilmava, mikä on ollut viime aikoina harvinaista.
Olen kohottanut frekvenssin syksyn aikana pysyvästi sataan yhdeksäänkymmeneen askeleeseen minuutissa. Pystyn nyt juoksemaan vakioreittini läpi viisi minuuttia nopeammin kuin kesällä, ilman syketason nostoa
Viime aikoina olen pohtinut, kuinka korkealle askeltiheyden voi nostaa. Mikäli esteitä ei olisi, riittävän tiheän frekvenssin saavuttanut juoksija kohoaisi lopulta lentoon.
tiistai 11. elokuuta 2009
VAARALLISTA KOKEA
Ihailen Aila Meriluotoa niin kovasti, että aion tarjota hänet teille rikkomalla kirja-arvostelun rajoja. Minun on pakko kaataa kaikki rajat, olla tottelematta kaikkia kieltoja ja olla epäsovinnainen, koska hengitin nuoruuteni hänen runokirjojensa voimalla: Lasimaalaus (1946) ja Sairas tyttö tanssii (1952), ne osasin varmasti ulkoa. Mutta nyt haluan tarjota teille kirjaa Vaarallista kokea (WSOY, 1996) hänen päiväkirjojaan vuosilta 1953-1975, jonka lukemalla tekin voitte tajuta, MITEN NAINEN VOI ELÄÄ KIIHKEÄN, INTOHIMOISEN JA ROHKEAN ELÄMÄN - UPEASTI!
Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä oli faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille hurkastelijoille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.
Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: "Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse".
Minä synnyin samana vuonna, jolloin alkavat Ailan päiväkirjamerkinnät. Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :"Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa", sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa: "Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."
Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani Elina Ylivakeri ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!
Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua Intohimolla puutarhasta Viherpihaan, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle, Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!
Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaatajaNAINEN! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?
”Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det.”
- Sandemose -
Kirjan liepeessä lukee faktaa: "Aila Meriluoto, s. 10.1.1924, on kotoisin Pieksämäeltä. Kaksikymmentäkaksivuotiaana hän julkaisi esikoiskokoelmansa Lasimaalaus, josta tuli sodanjälkeisen runouden bestseller. Ennen Ruotsiin muuttoaan Aila Meriluoto oli kahdeksan vuotta naimisissa kirjailija Lauri Viidan kanssa." Tämä oli faktaa, kuten monta yhteistä lasta Viidan kanssa, mutta faktaa on myös se, että julkaisemalla päiväkirjansa Vaarallista kokea -teoksessa, hän antoi ja antaa kyytiä kaikille hurkastelijoille ja kauhistelijoille uskaltamalla rakastua ja syöksyä intohimon syövereihin piittaamatta muusta kuin tunteen palosta.
Sivulla 21 Aila paljastaa ytimen: "Mutta tarvitseeko olla olemassa? Olla itse? Eikö riitä jos on vain sokea kiihko, edes ajoittainen, joka syytää itseään paperille. Itseään, niin. Kiihkokin on jo itse".
Minä synnyin samana vuonna, jolloin alkavat Ailan päiväkirjamerkinnät. Tuntui uskaliaalta lukea Vaarallista kokea 1996, kun oli teininä elänyt hänen runonsa sielu vereslihalla. Ja taas hän yllätti! :"Vaarallista kokea. Sitten sitä kulkee ja muistaa", sanoi Sandemose, yksi Aila Meriluodon tärkeimmistä kirjailijoista. Hän kosketti minua jälleen muullakin kuin rohkeudellaan ja toi elämääni Aksel Sandemosen, josta hän lausuu alkusanoissa: "Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan Pakolainen ylittää jälkensä, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: ...älä luule että SINÄ olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin ME..."
Kirjaa voi lukea paljastuskirjana jos haluaa. Siitä vaan! Toisaalta kirjaa voi lukea Janten lakia uhmaavan naisen elämänkertana tietyltä hänen elämänsä jaksolta. Sivuilla vilahtelevat paitsi Ailan rakastetut myös monet kuuluisuudet, lähinnä kirjailijat. Kirjan kauniissa mustavalkokuvissa näkyy Sirkka Selja, jonka kaikki Taman laulut tuhannesti muistin. Kihlareessä istuu ihailemani Elina Ylivakeri ja sitten on aivan viehättävä kuva Ailasta vuodelta 1971. Aila nauroi paljon, itki paljon, mutta rakasti vielä enemmän!
Kirjoittaessani vuonna 2003 juttua Intohimolla puutarhasta Viherpihaan, halusin upeimman, yli sivun kuvan päälle, Ailan runon lempikukistani iiriksistä: "Frances puhui iiristen mustelmansinisistä nupuista./ Katselin käsivarsiani:/ Niissä oli iiriksensinisiä mustelmia./ Minun vanha silkinohut ihoni, / siniset suonet kohollaan./ Miksei./ Minä kukin iiriksiä./ Helvetti, minähän kukin!
Aila on esikuvani monessa, mutta ennen kaikkea elämisen, sanomisen ja rakastamisen rohkeuden pioneerina. Hän on rohkein suomalainen raja-aitojen kaatajaNAINEN! Minä olen lukenut Vaarallista kokea ja minä aion kokea vaarallista! Sinä myös?
”Det är farligt att uppleva något. Man går omkring och minns det.”
- Sandemose -
SILLOIN YSTÄVÄNI PAINOI KASVONSA...
Silloin ystäväni painoi kasvonsa lähelleni, hyvin hiljaa ja lämpimänä hän painoi kasvonsa lähelleni ja simpukka minussa avautui kauhistavan ihanaa kipua tuottaen, kouristus laukesi minussa ja raikas, kirkas vesi huuhteli simpukkaa minussa, niin että sydämeni kerrankin vaikeni ivastaan ja vavahti ihmetyksestä, sillä mitään tällaista se ei vielä koskaan ollut seurassani kokenut, vaikka luuli kokeneensa jo kaiken, minkä inhimillinen sydän yleensä voi kokea. Sillä, kuten minullakin oli näet lyhyt, hyvin lyhyt muisti.- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
EN OLE KOSKAAN VAKAVISSANI TOIVONUT...
"En ole koskaan vakavissani toivonut kuolemaa, mutta tänä hetkenä toivoisin kuolevani ennen kuin eroan sinusta, sillä kaikki mikä tämän jälkeen tapahtuu on virheellistä ja epätäydellistä ja kenties sameaakin, mutta mikä nyt on, se on täydellistä ja virheetöntä eikä palaa enää koskaan samanlaisena takaisin.
Siksi toivoisin kuolevani tänä hetkenä, kun katsot minuun tähtikirkkain silmin kyyneleitä silmissäsi. Tämän jälkeen tulee enää vain himo, suru, pettymys ja unohdus enkä koskaan tahtoisi olla liian halpamainen sinua kohtaan."
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
Siksi toivoisin kuolevani tänä hetkenä, kun katsot minuun tähtikirkkain silmin kyyneleitä silmissäsi. Tämän jälkeen tulee enää vain himo, suru, pettymys ja unohdus enkä koskaan tahtoisi olla liian halpamainen sinua kohtaan."
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
RAKKAANI, ET TUNNE LAINKAAN MINUA...
"Rakkaani, et tunne lainkaan minua etkä tunne ahnetta, kyllästymätöntä sydäntäni. Siksi sinun olisi parempi mennä kiireesti pois, jotta en jäisi mitään velkaa sinulle etkä sinä jäisi mitään velkaa minulle, vaan unohtaisimme toisemme, koska mikään ei ole ikuista ja kaikki unohtuu aikanaan ja ajan hiekka sataa kerran kirkkaimpienkin unelmain peitoksi."
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
NIINPÄ YSTÄVÄTTÄRENI VEI MINUT...
Niinpä ystävättäreni vei minut omaan huoneeseensa, jossa suutelin häntä kiihkeästi sekoittaen hänet punaiseen kukkaan hänen pöydällään, sillä oikeastaan tarkoitukseni oli suudella tuota kukkaa, koska minut juopuneena valtaa himo suudella kukkia. En kuitenkaan millään tavoin erottanut hänen suutaan tuosta punaisesta kukasta, vaan luulin suutelevani tuota kukkaa, sillä hänen suunsa suli suloisesti suutani vasten eikä hän lainkaan pelännyt.
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
- Mika Waltari -
(Neljä päivänlaskua)
maanantai 10. elokuuta 2009
HÄN KIERSI PALJAAT KÄSIVARTENSA...
Hän kiersi paljaat käsivartensa kaulaani ja sanoi: "Älä pelkää tykkejä rakkaani, en minäkään pelkää. Suu on lähteesi, juo siitä. Ruumiini on leipäsi, syö sitä. Nauti minusta niin kuin minäkin nautin sinusta. Elämä käpristyy jo loppuun meiltä kuin palava lanka. Kuolema on pitkä ja rakkaus ilman ruumista on laihaa rakkautta."Ehkä hänen sanansa olivat syntiä, mutta sinä hetkenä, kuoleman jyristessä päittemme yllä, ne olivat totta. "Ainoa lähteeni", kuiskasin, "ainoa leipäni. Ihminen tarvitsee vettä ja leipää elääkseen. Katoamattomuudessa ei enää ole vettä ja leipää. Sinun tähtesi olen katoamattomuudessa himoitseva takaisin katoavaiseen kohdatakseni jälleen sinut."
- Mika Waltari -
(Johannes Angelos)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)