NEWS - SHORTLY

Hi, You!


I'm so delighted that You and so many others have been 60 000 times interested in my blog. I thank with all my heart♥ I hope You will continue with me. I convince, I'm not boring, but You have to remember that the books are one part of me. But I have so many, many sides...;-)


When Valentine comes my blog will have its one year birhtday! I began 14.2.2009.  So, I will make the lottery on Valentine 14.2.2010. Stand by me♥

Leena Lumi


picture Hannu Hautala (First Snow, Minerva 2009)

JOS KUU HYMYILISI, SE MUISTUTTAISI SINUA. SINÄ ANNAT..

Jos kuu hymyilisi, se muistuttaisi sinua. Sinä annat saman vaikutelman
jostakin kauniista mutta tuhoavasta.
Olette molemmat kovia lainaamaan valoa.
Sen O-suu tuskailee maailmaa; sinun on liikkumatta,

ja lahjoistasi ensimmäinen on tehdä kaikesta kiveä.
Valvon mausoleumissa; sinä olet täällä,
naputtelet sormiasi marmoripöytään, etsien savukkeita,
pahanilkinen kuin nainen, ei niin hermona,
ja palaen halusta kysyä vastaansanomatonta.

Myös kuu nöyryyttää alamaisiaan,
mutta päiväsaikaan se on naurettava.
Sinun tyytymättömyytesi kuitenkin
tulee postiluukusta rakastavan säännöllisesti,
valkeana ja tyhjänä, laajenevana kuin häkä.

Ei päivänkään turvaa ole sinun uutisiltasi,
kun kuljet ehkä Afrikassa, mutta ajattelet minua.

- Sylvia Plath -
Ariel - runoja (Kirjayhtymä)
suomennos Kirsti Simonsuuri

ÄLÄ SAA MINUA...

Älä saa minua muistamaan,
älä kävele minua vastaan sillalla,
älä katso minua silmiin,
älä juo minun itkuani,
älä nyyhkäise noin.
Älä!


- Leena Lumi -

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carveria pidetään amerikkalaisista novellisteista merkittävimpänä. Eikä syyttä, sillä tällä Clatskanien metsurikaupungissa Oregonissa 1939 syntyneellä miehellä on pelottava kyky kirjoittaa hyvin tavanomaiselta vaikuttava, hyvin arkinen repliikki, joka saa kauhun väreet kulkemaan lukijan lävitse. Carver kirjoittaa tavallisista ihmisistä, työläisistä, kotirouvista, myyntimiehistä - ja riikinkukoista. Luet arkisia kuvauksia harmaiden päivien mitättömistä tapahtumista, luet pätkiä banaaleista keskusteluista, luet kuvauksia nuhjuisista ympäristöistä, luet juttuja joita voit kuulla vahingossa kaupan kassajonossa, kampaajalla tai bussissa ja ennen kuin huomatkaan olet kuvauksen vanki. Hengityksesi pysähtyy ja melkein et uskalla lukea seuraavaa lausetta ettet vain tukehdu Carverin luomaan lataukseen!

Minä en koskaan, koskaan unohda yhtäkään novellia Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta –novellikokoelmasta (What We Talk About When We Talk About Love, Tammi 1986, suomennos Raija Mattila). Jokainen kirjan novelli on kuin kokonainen elämä ja tietysti lukijasta riippuu, miten syvästi ja mistä hän Carverissa vaikuttuu. Minuun jäivät hänen novellinsa Olisitko jo hiljaa, olisitko?, Sulat ja niminovelli Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olisitko jo hiljaa, olisitko kertoo, miten vaimo kuin ohimennen kertoo pyykkiä silittäessään miehelleen pettäneensä tätä. Vaimon tarkoitus ei ollut, mutta hän vain jatkaa ja mies ei halua kuulla, mutta kysyy kuitenkin, vaikka ohimennen miettiikin, että 'hän olisi sinä iltana mieluummin jossain muualla tekemässä jotakin muuta, että jossain olisi äänetöntä jollei hän olisi mennyt naimisiin’.

Sulat -novellissa pariskunta menee kylään miehen työkaverin luokse, jossa odottavat riikinkukko, pariskunta, jolla on maailman rumin vauva ja TV:n päällä pitsiliinalla kipsivalos maapallon vinoimmista ja epätasaisimmista hampaista...

Carver ei tunne mitään häpyä, hänelle ei mikään ole pyhää. Jos lapsi on ruma, se on ruma. Kaiken hän asettaa tarjolle kuin alasti, mutta kohtaamiset ovat lyhyitä ja seuraavat 'käsiteltävät' odottavat jo... 

Niminovelli alkaa: "Ystäväni Mel McGinnis puhui. Mel McGinnis on sydäntautilääkäri ja siksi hänellä joskus on oikeus." Kaksi ystäväpariskuntaa viettää kaunista iltapäivää toisen pariskunnan kotona. Gin ja tonic tekevät kauppansa ja keskustelu ajautuu ikiaikaiseen aiheeseen rakkaus. Mikään ei kuitenkaan ole jo koettua tai ikiaikaista Carverin käsittelyn jäljiltä...ei edes rakkaus.

”Kun minä lähdin, Ed joi rotanmyrkkyä”, Terri sanoi. Hän puristi tiukasti käsivarsiaan. ”Hänet vietiin Santa Fén sairaalaan. Hänen henkensä saatiin pelastettua. Mutta hänen ikenensä siitä kyllä hullaantuivat eli vetäytyivät taaksepäin, minkä jälkeen hampaat sojottivat suussa kuin mitkäkin järsimet. Voi varjele”. Terri sanoi. Hän odotti hetken, päästi käsivartensa irti ja kohotti lasiaan.

”Mitäpä ihmiset eivät tekisi!”, Laura sanoi.


”Hän on nyt tekemisensä tehnyt”, Mel sanoi. ”Hän on kuollut.”

Mel ojensi minulle limettilautasen. Otin siitä yhden lohkon, puristin sen lasiini ja hämmensin jääkuutiota sormellani.


”Aina vain pahempaa”, Terri sanoi. ”hän ampui itseään suuhun. Mutta hän toheloi siinäkin. Ed-ressu”, Terri sanoi. Hän pudisti päätään.


”Ressu – mokoma mitättömyys!” Mel sanoi. ”Ja vielä vaarallinen.”

Mikäli luet elämässäsi vain yhden novellikokoelman, valitse Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, mutta älä pelästy: Carver on vapaa pudotus, jossa snobismi, yleiset normit ja jopa vähimmäinen hienotunteisuus riisutaan myös lukijasta. 

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Unni  Hanna Mai/Kirjasähkökäyrä ja Kirja vieköön!

WATER, IS TAUGHT BY THIRST. LAND - BY THE OCEANS...

Water, is taught by thirst.
Land - by the Oceans passed.
Transport - by throe -
Peace - by its battles told -
Love, by Memorial Mold -
Birds, by the Snow.

GOLGATAN KUNINGATAR

Golgatan kuningatar (Tammi 2004) on erittäin kiinnostava pieni kirja. Emily Dickinson fanille se on suorastaan helmi, joskin suomennettuja runoja on vähän, mutta on kuitenkin ja ne on varsin hyvin valittu. Kirjan kiinnostavuus on osin muussa. Golgatan kuuningattaren on suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen. Ilman häntä tekään ette olisi saanut niitä huikeita käännöksiä, joita olen useinkin teille tarjonnut. Heti kirjan alussa on Saatteeksi, jossa Virolainen selittää miltä pohjalta hän on valinnut kirjaan kääntämänsä runot, mutta samalla hän valaisee keiden kaikkien toimesta Emilyä on suomennettu - tosin vähissä määrin. Selkeästi kuitenkin huomaa, että Dickinson on ollut todella kiinnostava mm. runoilijoiden Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto taholta. No, ilmankos!, tässähän ovat minun suomalaiset suosikkirunoilijani. Täytyy sanoa, että sama tuli roihuaa, sama hurma janottaa.

Masentava on Virolaisen seuraava toteamus: "Valitettavasti jouduin jättämään pois myös monia kirjallisesti arvokkaita runoja siitä syystä, että niitä ei ollut mahdollista kääntää suomeksi tyydyttävällä tavalla." Herää kysymys: Jäämmekö ikuisesti paitsi!

Saatteeksi jälkeen tulee Suomennoksesta ja siinä onkin sitten kuin seikkailunmakua, jos sanat, riimit, jambit, trokee ja daktyyli kiinnostaa.  On myös jännittävää lukea, miten suomentaja on ratkonut Emilyn vaikeahkon kielen saloja yrittäen silti kynsin hampain säilyttää Dickinsonin hengen. Myös Merja Virolainen hämmentyy välimerkkien villiin käyttöön sekä etenkin ajatusviivojen lukuisuuteen ja niiden outoihin sijainteihin. Ja sen jälkeen olemmekin jo itse runoissa, joita olen teille jo kuukausia annostellut. Mietin minkähän ottaisin nyt...no tänään tämä:

Go slow, my soul, to feed thyself
upon his rare approach -
Go rapid, lest Competing Death
Prevail upon the Coach -
Go timid, should his final eye
Determine thee amiss -
Go boldly - for thou paid'st his price
Redemption - for a Kiss -

Käy verkkaan, sieluni, niin virvottain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

THE COMPLETE POEMS OF EMILY DICKINSON

Tässä kirjassa, jonka sain kanadalaiselta ystävältäni, ovat kaikki Emily Dickinsonin 1775 runoa. Löysin Emilyn vahingossa, kuten parhaat yleensä löydetään. Muistaakseni jossakin Aila Meriluodn teoksessa oli muutama käännös ja sitä myötä olin mennyttä naista. Tämä teos helpottaa tuskaani, mutta ei vie sitä pois, sillä Emily käytti osin muinaisenglantia, hän ei piitannut kielioppisäännöistä ja etenkin välimerkkien käyttö on uskomattoman boheemia. Kerran käänsin tätä kirjaa viikon. Mieheni oli työmatkalla USA:ssa. Päätin sulkea puhelimen muutamaksi päiväksi, mutta sitten se unohtui kiinni...minä vain vaelsin Emilyn maailmassa. Viikon lopulla katsoin puhelintani ja huomasin, että joku Reima oli soittanut minulle hyvin lukuisasti. Ensimmäinen ajatukseni oli: Reima who? Tämä osoittaa vain, kuinka maaginen voima Dickinsonilla on. Nykyään miehelläni on soittoajat, kun hän on reissussa. Joku hymyilee, mutta se en ole minä.

Emily Dickinsonin  runoja löytyy sieltä täältä suppeahkoina valikoimina suomeksi. Minun unelmani on, että näen yllä olevan kirjan kaikki runot käännettynä ja samassa teoksessa.  Joku toivoo lottovoittoa, minä toivon teosta Emily Dickinsonin kootut runot!

MISSÄ OLET NYT?

Minulle tuotiin dekkariaddiktin ystäväni toimesta Mary Higgins Clarkin Missä olet nyt? (Where Are You Now?, Tammi 2009, suomennos Heikki Kaskimies), sillä minäkin luen kaikki elämäni välit, mitä muilta kirjoilta ehdin, dekkareita. Olen kuitenkin vahvasti kallellaan Britannian murhakuningattariin, mutta toki lukenut joitakin Clarkeja, ettei tässä ihan sikaa säkissä…



Mary Higgins Clarkia ei ole aliarvioiminen, sillä hän on kirjoittanut kolmisenkymmentä romaania tai kertomuskokoelmaa, jotka ovat olleet kaikki menestyksiä. Yhdysvalloissa hänen teoksiaan on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta ja ne ovat olleet bestsellereitä ympäri maailman, ja etenkin Ranskassa, missä hän on parhaiten myyviä kirjailijoita.

Clark on saanut lukuisia palkintoja ja kunnianosoituksia. Yhdysvaltain jännityskirjailijat valitsivat hänet 2000 Edgar-palkinnon suurmestariksi ja perustivat 2001 hänen nimeään kantavan palkinnon, joka jaetaan Mary Higgins Clarkin traditiota noudattaville jännityskirjailijoille. Ja tässä herääkin nyt kysymys, mikä on Mary Higgins Clark –traditio?

Vastaus löytyy puhtaasti myös nyt uusimmasta eli Missä olet nyt? –romaanista. Clark on murhagenren ikuisuusvakuutus! Hän ei petä koskaan. Ja linja kulkee tiettyä kaavaa, mutta ei koskaan toista itseään – kuitenkaan. Tämä on muuten paljon sanottu, jos huomasitte! Clark on ilmeisen järjestelmällinen kirjailija ja voin aivan hyvin kuvitella hänet ensin tekemässä raakareferenssin ruutuviholle rikoksesta ja istumassa sohvalla kahvikuppi käden ulottuvilla. Sitten hän nukkuu yön yli ja lisää henkilöt, suunnittelee iät, ammatit, menneisyydet, ulkonäöt…Sitten rouva lähtee aivoja kirkastavalle kävelylle ja tullessaan lisää itse rikoksen tekotavat, mutta koska hänkin lukee kilpailijoitaan, myös brittiläisiä psykologisen dekkarinkirjoittajia, hän muistaa lisätä jonkun pienen, mutta vaikuttavan sitaatin, tai runon tai laulun, joka jää lukijan mieleen ainakin siihen asti kunnes ilmestyy uusi Clarkin jännityskirja. Missä olet nyt? on kuin signeerattu Maryn kosketuksella: mitään ei puutu, yhtäkään virhettä ei löydy juonirakenteesta, mukana on perinteinen salapoliisi/etsivätyöskentely, jännitys kantaa loppuun asti ja murhaaja on aina yllätys.

Missä olet nyt? kertoo piinavasta tapahtumasta, jossa kahdesta perheestä katoaa eri aikoina nuori ihminen. Toinen on Mack ja toinen on Leesey. Mutta sitä ennen on myös tapahtunut nuorten naisten murhia, jotka eivät ole selvinneet. Kammottavaa on, että molemmat nuoret soittavat kotiinsa aina äitienpäivänä, mutta eivät halua heitä etsittävän. Tutkijat vetävät tästä tilanteesta jopa päätelmiä, että nämä nuoret aikuiset ovat itse halunneet kadota, kunnes tulee muitakin viestejä ja niiden sävy onkin jo ihan eri. Tällöin Mackin sisko Carolyn alkaa tehdä tutkimuksia omin avuin ja pääseekin jäljille, kunnes erehtyy todella, todella pahasti…

Ja nyt se kohta, jonka muistaa seuraavaan Clarkiin asti eli Leeseyn isä, täysin murheesta murtunut tohtori Andrews tekee vetoomuksen, jonka haluaa luettavaksi televisiossa sekä painettavaksi sanomalehtiin. Teksti mukailee Hoosean kirjaa:


Kun olit lapsi rakastin sinua…


Minä opetin sinut kävelemään, minä otin sinut käsivarsilleni…


Minä olin sinulle kuten ne jotka nostavat sylilapsen poskeaan vasten…Minä kumarruin ja syötin sinut…


Kuinka minä jättäisin sinut…


Näinkin tunteita riepottava Clark voi olla. Hän on omanlaisensa jännityksen täydellinen, sujuva mestari, jonka en voi kuvitella antavan teostaan kustantajalle ennen kuin se on hänenkin mielestään täydellinen. Mary Higgins Clark on kuitenkin hyvin tuottelias kirjoittaja, joten hänen tuotannostaan löytyy niin duuria kuin mollia, mutta toisaalta: sekin on vain makukysymys. Itse omistan ja olen useampaan kertaan lukenut häneltä Kodin suojassa (No Place Like Home, Tammi 2006), mutta omistan myös Yö kuuluu minulle (Nighttime Is My Time, Tammi 2005) ja sitä en lue uudelleen, mutta sen sijaan kirjan nimestä tuli elämäni eräs määrittäjä: Nighttime Is My Time For Reading!

Ajattelin, että jospa Clarkista voisi kuitenkin tulla yksi blogini mauste, sillä pidän eniten puutarhasta, jossa kaikki kukat saavat kukkia♥

KOLME KOUKUTTAJAANI

Kirjat, Robert'sin kahvi ja Geisha -suklaa: mitä muuta nainen tarvitsee!

FEAR LESS, SMILE MORE, REST TIGHTER♥

kuva Pekka Mäkinen

KAIKKI ON HYVIN - LOHDUTTAVIA TARINOITA ILON JA TOIVON LÄHTEILLÄ

Tom Lundbergin kirja Kaikki on hyvin – Lohduttavia tarinoita ilon ja toivon lähteillä (Positiivarit Oy 2009) on niin runsastarjontainen teos, että se voi saada jopa vankkumattoman pessimistin kääntämään keulan suuntaa. Luin eilen kirjaa ääneen miehelleni ja nauroimme ihan hulluina, että olimme melkein kaikkien esimerkkitarinoiden ’pahat tapaukset’. Minä ryven menneissä ja jossittelen ja mieheni suree mitä tahansa asiaa, joka voi tulevaisuudessa sattua. Hetkellisesti toki irrottelemme kiitos vilkkaan karjalaisvereni, mutta molemmissa asuu salaperäinen romantikko, joka liian usein muuttuu melankolikoksi.


Muistan, kun tein jutun Hellstenin kirjasta Pysähdy – Olet jo perillä, miten muutamat lukijat olivat sitä mieltä, että ’mihin näitä itsestäänselvyyksiä opettavia kirjoja aikuinen tarvitsee’. No, meitä on semmoisiakin junaan nousijoita kuin minä, että tarvitsen. Opin Hellsteniltä yhden ainoan lauseen, mutta se kantaa pitkälle: ”Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita.” Se tarkoittaa, että keskittyy tekemään kulloistakin tekemistään täysillä eikä tee kerralla kymmentä asiaa, kuten minulla on ollut tapana. Nyt minua ei enää edes kukaan keskeytä, sillä olen lisännyt tuohon kampelalauseeseen ruman sanan, jota käytän tarvittaessa häirikköjä kohtaan. Nyt teen asian kerrallaan ja kummasti se rauhoittaa.

Nämä oppaat itsetuntemukseen ovat kuin sielujoogaa, sillä juuri itsestäänselvyyksiä ihminen ei huomaa, vaan toistaa itseään vuosi vuoden jälkeen ja samalla levittää tätä käytösmalliaan ympäristöönsä ja etenkin lapsiinsa. Tom Lundbergin valttina on huimaava verbaalisuus, kyky löytää esimerkki kaikkiin elämän möhläyksiin, syvä itse- ja ihmistuntemus sekä auttamaton huumorintaju. Pienten kertomusten, vertausten kautta, lukija näkee itsensä kuin peilistä ja tajuaa kuinka tavattoman hukkaan hän elää tätä ainokaista ja lyhyttä elämäänsä, jonka jokaisen päivän pitäisi olla kuin aarre.

Kirja alkaa sisällysluettelolla, joka jo kertoo, kuinka runsaassa pöydässä istumme. Pääotsikoista löytyy Sisälläsi odottaa kultakaivos, Lapsena kuolleet aikuiset, Elämälle kiitos, sain siltä kaiken, Lepopäivästä tulee pyhä vasta työviikon jälkeen ja Kyyneleet sulattavat haarniskasi. Näiden isojen otsikoiden alle mahtuu tanssia hiljaisuudessa, ahneuden monia kasvoja, etanoilta opin ottamista, hymyn taikavoimaa, sillan rakentamista kuin oman Da Vinci –koodin tunnistamista ja paljon, paljon muuta. Kuin kuorrutteena kaiken päälle tulee Lundbergin Kaikki on Hyvin –luento.

Kirja on selkeä, hyvin asemoitu, riittävä ja kiinnostava. Vain kannessa ja kuvapuolessa olisi ollut toivomisen varaa. Kannattaa muistaa, että kirjan kansi on monelle, ei kaikille, ensimmäinen kimmoke tarttua kirjaan. Mustavalkokuvat ovat ehdottomasti erinomainen ratkaisu sisäsivuilla, mutta niitä olisi saanut olla enemmän ja Tom itse toisi itsensä likemmä lukijaa luopumalla puvusta ja kravatista, joka nytkin on kirjassa pariinkin kertaan. Jos ’opettaja’ haluaa muut rennoiksi ja Carpe Diem –tajuisiksi, pitää gurun itsensäkin vaikka sukeltaa mereen ja kuvaaja ottaa kuvan, jos gurun pää ilmestyy jälleen pinnalle;-) Tom laittaa itseään likoon henkisesti, mutta kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, on vieläkin voimassa oleva klisee, joka on totta.

No, nyt kun olen antanut ruusut ja risut, niin tarjoan Tomin kirjasta Kaikki on hyvin muutaman lukunäytteen, joiden kohdalla voitte alkaa miettiä kirjan hankintaa, sillä takuulla löydätte niistä itsenne. Ja kirjastapa löytyy miten joogata mielensä uuteen asentoon!

Katso ympärillesi ja näet ahneuden alttarin ympärille kokoontuneita ihmisiä jokaisesta sosiaaliluokasta. Reilun kaupan banaaneja ostava perheenisä puhdistaa hedelmätiskillä omatuntoaan, jonka jälkeen hän lähtee katumaasturillaan kuntosalille lapsityövoimalla tehdyt muotilenkkarit jalassaan. Vihreä opiskelijatyttö erottelee jäteastialla kaukosäätimen patterit kananmunankuorista – ja polttaa seuraavalla viikolla tonneittain kerosiinia taivaalla matkalla kulttuurilomalleen.

Ja tapaus toimittajasta, joka eli Yhdysvalloissa ja Englannissa ylellistä elämää näyttävillä kulttuurin pelikentillä, mutta palasi Suomeen vaatimattoman paikallislehden toimittajaksi:

Sic Transit gloria mundi – niin katoaa mainen kunnia, totesivat jo roomalaiset." Joku voi pitää minua luuserina”, nainen sanoi. ”Kaiken sen loiston jälkeen asun nyt vaatimattomasti, teen pieniä asioita, elän tavallista elämää.” Hän on ymmärtänyt kuin Herman Hessen Siddharta, että alaspäin virtaava joki kuohuaa ja pulppuaa iloisesti, se ei pysy paikallaan ennen kuin on saavuttanut meren, ennen kuin se on osa suurempaa, näkymättömänä, mutta oman paikkansa kokonaisuudesta löytäneenä.

Jos kulisseista tulee sisältö, jotain on pahasti pielessä.

Monet ihmettelevät, kun heidän korinsa on tyhjä vielä keski-iässäkin. Elämä on jotenkin vain hulahtanut ohi. Päivistä on tullut viikkoja, viikoista kuukausia, kuukausista vuosikymmeniä. Nuoruuden haaveet eivät toteutuneet, peilistä katsovat joka aamu samat, väsyneet kasvot. Miksi menin Lassen kanssa naimisiin, Janne olisi ollut parempi? Miksi opiskelin sairaanhoitajaksi, lääkärinä saisin enemmän palkkaa? Jos en olisi keskeyttänyt opintojani, olisin näillä kyvyillä muotiliikkeen tai tehtaan johtajana. Miksi asuimme vuokralla niin pitkään, nyt ei ole kuin velkainen talo ja rapistunut avioliitto?

Niinpä. Millaisella nopeudella me kävelemme, elämme, nukumme, työskentelemme, vierailemme, rakastelemme, matkailemme? Kun ihminen täyttää viisikymmentä, edessä on todennäköisesti vähemmän vuosia kuin takana. Kuinka ihmeessä lapset jo nyt muuttivat pois kotoa? Kuka on tuo vieraaksi käynyt ihminen, jonka viereltä aamuisin herään? Miten ihmeessä aika nykyisin kuluu niin nopeasti? Kun muistelet menneitä tapahtumia, hätkähdät, kun niistä onkin muutaman vuoden sijasta kulunut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Huomaat lehtien hautajaisilmoituksissa ihmisten menehtyvän yhä nuorempina.

Murheiden ja huolten taakan raahaaminen on aina ollut ihmisen kohtalo. Kirjailija Mark Twain tunnusti ennen kuolemaansa: ”Olen käyttänyt suurimman osan elämästäni sellaisen murehtimiseen, mitä ei koskaan tapahtunutkaan.”

DOGGY SNOW FUN;-)

http://www.youtube.com/watch?v=0sUL0KCIc48
Open the video and just enjoy yourself!
Thanks Allu♥

SAIMA JA SULEVI

Saima pilkkoi sipulia niin, että vedet tirsuivat silmistä. Muhkeat rinnat hyllyivät tarmokkaan työn tahtiin. Sipulia piti olla paljon ja ihan pienenä hakkeluksena. Jauheliha ei saanut olla mitään paistista jauhettua, vaan rasvaista sikanautaa. Ja kaalikin piti olla ihan hienon hienoksi silputtua. Ja paljon siirappia ja mausteita. Niin Sulevi halusi kaalilaatikkonsa tehtävän. Oli halunnut jo kaksikymmentä vuotta. Ja se sopi Saimalle. Vaan tänään ei ruoan valmistus ollut innostunutta. Kuului syviä huokailuja ja jupinoita. Silmät kävivät usein ikkunaan, jonka lävitse näkyi kukkia pihalla haisteleva Sulevi. Romanttinen, yli 80 -vuotias Sulevi, jota Saima oli parikymmentä vuotta sitten luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Mutta enää Saima ei ollut varma mistään.


Kaikki oli viimeaikoina muuttunut ihan toiseksi, kovin oudoksi. Hienostunut ja kaikkea lihallisen rakkauden muotoa kammoava Sulevi oli alkanut puhua ruokottomuuksia. Yritti jopa puristella tissejä ja keikaili rivosti, kun Saiman paras ystävätär Ottilia, kanttorin leski, piipahti kylässä. Oli siinä kestämistä, mutta viime yö oli kyllä huippu, eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Saima hakkasi viatonta sipulimuhennosta yhä kiivaammin, poskilihat täristen. Tokaisi sitten ääneen: Ei maar, kyl nyt pitää soittaa tohtori Tuomelle, ei täst muute mittää tuu.

Sulevi maisteli kaalilaatikkoa pikkusormi pystyssä. Massutti äänekkäästi ja totesi, ettei ruoka ollut entisenlaista. Saima, jonka mielestä mikään muukaan ei ollut kuten ennen, jätti kertomatta harmispäiten ropauttaneensa joukkoon runsaasti basilikaa. Saima katsoi Sulevia kuin jotain ulkomaanelävää ja kysyi sitten, oliko niitä siellä sängyn alla viime yönä paljonkin. Mies osasi näyttää ihan ällistyneeltä ja käänsi sitten katseensa maljakossa olevaan kukkakimppuun. Oli hiljaa ja vain massutti arvostelevasti herkkuruokaansa. Saima huokasi syvään ja ilmoitti sitten kuin sivulauseessa tohtori Tuomen pistäytyvän iltapäiväkahville ohi kulkiessaan. Sulo terästyi silminnähden ja kertoi vain haroneensa yöllä pölyjä sängyn alta. Piti haroa yökaudet Saiman pitäessä huushollin niin ruokottomassa kunnossa. Johon Saima ihmetteli ettei pölyjä ennenkään ollut hellankoukulla siivottu. Sulo läksi loukkaantuneena päivälevolle ja Saima alkoi huokaillen siivota pöytää. Seinäkello löi puolen lyönnin, piirongin päällä kehyksessä Saiman ja Sulevin hääkuva, kärpänen pörräsi ikkunalla.

Tohtori Tuomi oli topakka ikäneito. Nostaessaan jo toista kakkupalaa serviisilautaselle, hän loi tiukanoloisen katseen Suleviin. Mies lörpötteli ummet lammet säistä ja kukkasista ja pikkusormi törrötti pystyssä, kun hän nosti kupin huulilleen. Mutta Tuomipa ei ollut hämättävissä. Äkkirynnäköllä hän kysyi, oliko Sulevi taas pitkin yötä jahdannut pikku-ukkoja sänkyjen alta ja valvottanut melttoomisellaan Saimaa. Ei myöntänyt Sulevi nähneensä yhtäkään pikkuolentoa eikä muitakaan harhoja. Tuomipa piti pienen paussin ja kysyi sitten, miksi viime yönä oli ollut niin poikkeuksellisen kova meno? Ja Sulevi-parka astui suoraan miinaan. "No, kun niitä piruja oli niin saatanan monta, piti ottaa oikein kaksi hellakoukkua ennen kuin sai ne pakosalle", ärjäisi ahdistettu Sulevi. Huoneeseen putosi pelästynyt hiljaisuus, jonka rikkoi oven paukaus, kun Sulevi ryntäsi pihamaalle.

Tuomi katsoi myötätuntoisesti Saimaa ja kertoi kirjoittavansa paperit vanhainkoti Iltaruskoon pikimmiten. Selvä dementia. Uuvuttaa omaiset loppuun. Valvonta käy vaikeaksi. Saiman on nyt ajateltava itseään. Saima vain nyökytteli ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. Miten se vihkipappi sanoikaan: "Rakastakaa toisianne niin hyvinä kuin huonoina päivinä, kunnes kuolema teidät erottaa." Tohtori Tuomi hyvästeli napakasti. Sulevi näkyi istuvan pihakeinussa paksu Pörri-kissa sylissään. Jotenkin niin hyvästijättöisen oloisena.

Ottilia suhtautui Sulevin Iltaruskoon muuttoon hyvin myötäelävästi. Tämä 85-vuotias ikäneito lupasi käydä usein tapaamassa Sulevia ja etenkin aina, kun Saima ei ehtisi. Ottilia melkein entisestään terästyi tästä uudesta velvollisuudesta. Hän se sai Sulevinkin suhtautumaan Iltaruskoon myötämielisesti. Itse asiassa jo parin viikon kuluttua Sulevi oli vanhainkodissa kuin kukkona tunkiolla. Valitteli vain huonoa ruokaa, joten Saiman piti edelleen valmistaa klimppisoppaa ja rasvaista kaalilooraa pitääkseen miehensä tyytyväisenä. Ottilia piti sanansa ja visiteerasi Sulevia aina, kun Saima ei jaksanut. Kaikki siis alkoivat sopeutua. Tietenkin sattui sellaisia tapauksia, joita kukaan ei selvittänyt. Sulevilta esimerkiksi katosi lompakko, jossa oli kaksituhatta markkaa rahaa. Saima pisti Sulevin koville ja jankutti, kunnes mies tiuskaisi: "Luuleks sää, et tääl ilmatteks saa?" Ensijärkytyksestä selvittyään Saima nauroi kuollakseen. Kertoi jutun myöskin parhaalle ystävälleen. Ottilia kuitenkin näytti ihan kummalliselta, ryysti vain kahviaan äänekkäästi.

Vuodet kuluivat ja niin kuolema erotti Saiman ja Sulevin. Saima oli nyt kohtalaisen hyväkuntoinen leski. Häneltä jäi aikaa viimeinkin myös omille harrastuksilleen. Ottilian hän tapasi miltei päivittäin. Kerran he olivat yhdessä Peräkylän kinkereillä, Tuuloksen tilalla. Kun rippilapset oli kuulusteltu ja virsiä veisattu, oli kahvitauko ennen papin puhetta. Lintumaisen pieni Ottilia istui vähän syrjässä juoden kahvia punaiset kiihtymyksen täplät poskilla. Saima mietti omiaan, kun Ottilia äkkiä yllätti. Varsin kuuluvalla äänellä hän ihmetteli, miten Saima kehtasi levittää hänestä ja Sulevista niin rumaa juorua. Hänkö muka olisi mennyt sänkyyn Sulevin kanssa Iltaruskossa saadakseen kaksituhatta markkaa? Saimalta oli pulla mennä henkitorveen pelkästä ällistyksestä. Oliko Ottiliallakin dementia? Kaikki kuulivat, kyllä näistä kinkereistä nyt kylillä puhetta piisaisi! Hän vakuutti Ottilialle, ettei ollut moista koskaan edes miettinyt. Mutta kun Ottilia vaan jankutti ja jankutti ja elämänikäinen ystävyys oli vaakalaudalla, Saima täräytti oikein kuuluvasti: "Kuules ny Ottilia, Sulevilla ei seisonut koskaan, rakas Ottilia, Sulevi oli kyvytön lihallisessa mielessä." Ottilia pahoitteli nyt ottiliamaisin sanakääntein, pappi oli saanut valtavan yskänpuuskan ja ystävättäret alkoivat hyvässä yhteisymmärryksessä arvostella Tuuloksen emännän verhoja, kahvin makua ja muuta sellaista tärkeää. Kun Saima sinä iltana sängyssä, omassa pirtissä risti kätensä ja makasi hiljaa Pörri-kissa kupeessaan, hän kuiskasi: Ja kaikki se kestää.

kuva Anthony Neste/ Sopranos keittiössä (Otava 2003)

WILD SATURDAYS♥

Taisinkin jo mainita, että saimme paljon upeita elokuvia joululahjaksi. Sen lisäksi sain minä Välikaton Feetulta Brothers&Sistersin ensimmäisen ja toisen tuotantokauden, joka tekee yhteensä 33,5 tuntia! Onneksi mieheni jaksaa jakaa innostukseni tähän sarjaan. YRITÄN vahvasti pitää lauantait meidän päivinämme. Koska asumme saarellamme kaukana kaikesta, enkä aja talvella autoa erään kolarin jälkeen, nukumme lauantaisin pitkään, mutta sen jälkeen lähdemme tekemään viikon ostokset YHDESSÄ. Sieltä selvittyä on jo kassien purkaminen oma lukunsa ja moni muu asia myös. Mutta se on yksityisyyttä, joten meillä menevät koneet ja puhelimet ja muut kiinni lauantaisin, jotka vietämme talvisin tiukasti takkahuoneessamme, joka on kuin suloinen pesä. Siellä luemme, nautimme juustoja, viinejä (hyvä viinikellari takkahuoneen vieressä) rypäleitä, salaatteja..siellä myös katsomme, emme televisiota, vaan omistamiamme elokuvia. Nyt on leffat katsottu ja vuorossa on maraton Brothers&Sisters. Tavoitan kaikki teidän viestinne viimeistään sunnuntaina puolen päivän jälkeen tai kun olen juonut pari isoa mukillista Robert'sin suklaakahvia ja lukenut Hesarin...sitten! Yksi vuorokausi viikosta vain meille♥ Lauantaimme ovat hurjia, mutta ihania: Wild Saturdays!

HAVE A BEAUTIFUL, ROMANTIC WEEKEND

Ajan patinaa (Ellen Dyrop, Hanna Kristinsdóttir, Tammi 2009)
picture Helge Eek

TAPETISTA UUSI LATTIA

Ellen Dyropin ja Hanna Kristinsdóttirin kirjasta Ajan patinaa - Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet (Tammi 2009) löydät ohjeen, miten tapetista voi tehdä kauniin ja kestävän lattian.
kuva Helge Eek

SCRIPTOR

Kirjallisuuslehti Scriptoria vielä muutama kappale saatavana Akateemisesta kirjakaupasta sekä voi tilata myös Tuurelta http://tuurenrunot.blogspot.com/

UUNIKUHAA SUPPILOVAHVEROILLA

(neljälle ruokailijalla, jolloin on laskettu kalaa 200 g/hlö + 200 sen päälle)



1 kg kuhafileitä
1 iso keltasipuli
1 nippu tilliä
3 - 4 dl kuohukermaa
suolaa
heikkivainaan hyppysellinen valkopippuria
2 litraa suppilovahveroita (käy myös kantarelleista)


Voitele uunivuoka. Aseta kuhafileet vuokaan nahkapuoli vuokaa vasten. Ripottele pinnalle ensin kevyesti suolaa ja sen jälkeen aivan pieneksi saksittu tilli.


Kastike:

Paista pannulla kevyesti sipulihakkelus sekä pilkotut suppilovahverot. Kaada ensin 2 desiä kermaa ja anna vetäytyä. Lisää hiukan suolaa ja varovasti valkopippuria, sillä ei ole tarkoitus peittää kuhan ja suppilovahveroiden mietoa, upeaa makua. Lisää loppu kerma vähitellen ja anna vetäytyä. Jos haluat suurusta, lisää hiukan vehnäjauhoa tai tuorejuustoa. Vehnäjauho on hyvä lisätä sienihakkeluksen ruskistamisvaiheessa, jolloin sekoittuu tasaisesti.


Kumoa suppilovahveromuhennos kuhan päälle ja laita 200 asteen uuniin 30 minuutiksi.
Nosta vuoka pöytään ja koristele sitruunalohkoilla.
Nautitaan kera uusien perunoiden tai perunamuhennoksen.

Lisukkeena patonki, jäävesi/valkoviini.

Guten Appetit!

Leena Lumi

RUUSUSYDÄN

Tässä toistaiseksi...varastosta löytyy huutavaan tarpeeseen♥
Ajan patinaa (Ellen Dyrop, Hanna Kristinsdóttir, Tammi 2009)
kuva Helge Eek

FAJANSSI KANNU- JA KULHO DECOUPAGE TEKNIIKALLA

Tähän on pyrkimys!
Ajan patinaa (Tammi 2009)
kuva Helge Eek

ROMANTIKON ROTTINKIKORI VARJOSTIMENA

Vanhoista lampunvarjostimista voi tehdä mitä vain, samoin rottinkikoreista.
Ajan patinaa (Tammi 2009)
kuva Helge Eek

AJAN PATINAA - VANHOJEN TAVAROIDEN UUDET MAHDOLLISUUDET

Rakas patinaan ja rappioromantiikkaan hullaantunut lukijani, Ajan patinaa - Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet (Sjarmerende gjenbruk, Tammi 2009, suomennos Päivi Kivelä) on kirja juuri sinulle. Ellen Dyrop ja Hanna Kristinsdóttir valokuvaajana Helge Eek ja kannesta vastaavana Sari Tallqvist, ovat tehneet niin houkuttelevan kirjan, että luot kodistasi ilman suuria käsityötaitoja aivan lumoavan ympäristön, jos olet ymmärtänyt säilyttää kaikki elämäsi vanhat kupit, kakkuvuoat, tapettien loput, vanhat pitsiliinat, kankaanpalaset, peltirasiat, tyynyt, napit, lasipurkit etc. Minä ainakin päätin juuri, ette ellen löydä tiettyä, vanhaa kakkukupuani, käytän uuden erääseen kirjan vinkkiin ja uuden patéevuokani myös, sillä eihän minun patée edes onnistunut!



Minä tiesin tämän: älä koskaan heitä pois tapettiesi loppuja, sillä kun ne laittaa lasin alle saa aikaan ihmeitä. Yksi on tällainen. Jos omistat lasipintaisen tarjottimen, avaat lasin ja liimaat tarjottimen pohjalle unelmatapettiasi, esim. jotain kukallista (Laura Ashley!) ja tunnelman lisäämiseksi vielä sen päälle vanha, pieni pitsiliina ja sitten lasi takaisin päälle. Tulos on aivan uskomaton!

Ethän vain ole heittänyt pois mitään vanhoja, kirkkaita lasipulloja! Niistä saa uniikin kukkaryhmäkattauksen juhlapöytään. Homman nimi on tietty se, että jokaiseen pulloon tulee yksi kukka ja pullot ovat sen parempia, mitä erimuotoisempia.


Äläkä koskaan heitä pois mitään yksittäisiä viinilaseja, joissa saattaa olla jopa pieni lohkeama. Tarpeettomiksi käyneistä laseista voi rakentaa kauniin pienoiskasvihuoneen tai ne voi käyttää kynttilänjaloiksi. Minulla on ainakin tänä keväänä muscareita vanhoissa laseissa ikkunalaudat tulvillaan…

Tiedättehän vanhat hienot kerrosvadit, ne tyyriit ja tyylikkäät. Kirjasta löydät ohjeen, miten sellaisen voi hyvin helposti tehdä itse, eikä maksa mitään. Onneksi olen säästänyt kaikki vanhat lautaset ja ne kymmenet munakupit, joita keräsin pitkin maailmaa…Ja turkoosiin huoneeseen saakin nyt tulla yksi huonekalu lisää: ruusukuvioinen lipasto, johon käy mikä vanha tahansa ja sen osaa itse sitten kirjan ohjeella taikoa uniikiksi.

Kirjan lopussa ovat tarkat teko-ohjeet, joten jopa minä selviän kotini ilmeen patinoinnista. Mutta palataanpa hiukan ihan alkuun ja luetaan, mitä Ellen ja Hanna kertovat:

Ihailemme kumpikin intohimoisesti kauniita kirjontatöitä, vanhoja hopeisia ruokailuvälineitä, vanhanaikaisia posliiniastioita ja käytössä kuluneita kankaita. Näemme vanhoissa aarteissa uusia mahdollisuuksia ja haluamme käyttää esineitä niiden alkuperäisestä tarkoituksesta poikkeavalla tavalla. Etsimme niin sanottua rojua kaikkialta missä liikumme, ja yhdistämme tavaroita yllättävillä tavoilla, jotka heijastavat ikiomaa persoonallista tyyliämme.

Meille rikkaiden maiden asukkaille kierrättäminen on nykyään välttämätöntä – elämme yltäkylläisyydessä ja heitämme aivan liian paljon tavaroita roskiin. Moni esine suorastaan pyytää päästä kotiimme, uuteen käyttöön. Me kierrätyksen kannattajat valitsemme tavarat tunteella, hoidamme niitä huolella ja annamme niiden painaa ajattoman leimansa elämäämme.


Katsele omia varastojasi uusin silmin tai tee retki kirpputorille, huutokauppaan tai kierrätyskeskukseen – ja päästä luovuutesi valloilleen.

Niinpä! Onneksi minulla on kaikki säästettynä autotallissa, jonne auto ei ole mahtunut viiteentoista vuoteen sekä myös kellari, jonka yksi seinä on täynnä hyllyjä, joissa muhkuraisia kakkuvuokia, kotoa perittyjä lautasia, parittomia kuppeja, vanhoja viinilaseja, joita on vain kolme etc. Tiedän, että teitä kiinnostaa kovasti nyt, mihin käytän kakkuvuoat. Yhden pisteen vihje: tarvitsen siihen kipsiä;-)

Ainoa heikotus kohtasi minut kohdassa decoupage-koristelu. Se on vanha koristelutekniikka, joka avaa huikeita mahdollisuuksia. Kuulemma tarvitsen vain liimaa tai lakkaa sekä kaunista paperia, esimerkiksi lautasliinoja…,mutta että saisin fajanssikannun, joka juuri oikealla tavalla kukkii alareunasta villejä muscareita…ei voi olla totta…Mutta minä saan tuon kannun!

Olen niin kiihtynyt, että unohdin elämän ensimmäisen kerran tehdä tiedosto- tallennusta, joten intohimolla oli melkein hintansa…;-)

Nyt saattaa olla niin, että minulla on kohta Laura Ashley lattia ja ihan ilmaiseksi!

Tiedän, tiedän…haluatte edes pari kivaa kuvaa kirjasta. Heti kun Supporttini on saapunut, hänet on hyvin ravittu ja katson, että hän on hyvällä tuulella, yritämme tarjota teille pari kaunista kuvaa, jotka ruokkivat nälkää. Saas nähdä mitä hän tuumaa rappioromanttisista hankkeistani. Mutta:

”Elämän onni ei ole siinä kuinka paljon omistamme vaan kuinka paljon nautimme.”

ELÄMINEN ON MAAILMAN HARVINAISIN ASIA. USEIMMAT...

"Eläminen on maailman harvinaisin asia. Useimmat ihmiset ovat olemassa, ei muuta. Oikeata elämää on se kun toteuttaa täydellisyytensä ja tekee jokaisesta unelmastaan totta."

- Oscar Wilde -

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwanin esikoisromaanissa Sementtipuutarha (The Cement Garden, Otava 2009, suomennos Eva Siikarla) putoamme vääjäämättä siihen McEwanilaisuuden hypnoottiseen sanojen runsasmerkityksisyyteen, jossa paljon myöhemmin ryvemme yltä päältä Amsterdamissa, Sovituksessa, Lauantaissa ja Rannalla. Sementtipuutarha ilmestyi 1978 ja on McEwanin esikoisromaani. Koska luin McEwanit ’väärässä järjestyksessä’, minun on nyt helppo sanoa, että kuka tahansa kokee jo Sementtipuutarhassa, että nyt tapahtuu elämää suurempaa…


Siinä, missä Irving runkkaa, nai ja koheltaa, McEwan runkkaa, tarkkailee ja hypnotisoi lukijaansa. Kumpikin ovat suoria, rankkoja kirjoittajia, mutta siinä missä Irving heittää lujaa ja päin, McEwan harkitsee viistopalloa, jonka sitten lähettääkin matkaan kaksoiskierteellä. Olen aivan myyty kummallekin herralle eli siis minut pitäisi jäävät sorkkimasta heidän tekstejään, mutta en pysty… Minulla on heistä päässäni vertaileva sadan sivun tarina, mutta nyt minua haudataan sementtiin, joten…


Sementtipuutarhan kertoja on teini-ikäinen Jack, joka kirjassa täyttää viisitoista vuotta. Jack tarkkailee perhettään kuin likainen kärpänen, sillä hän lakkaa yllättäen pesemästä itseään, antaa hiustensa ja parranhaiventensa kasvaa, kuten myös kynsiensä ja hänen päivittäinen aktiviteettinsa on kahden runkun lisäksi vain tarkkailla äitiään ja sisaruksiaan, mutta etenkin isosiskoaan Julieta.

Kirjan alku on tragikoominen, sillä perheen isä on ehkä joskus kuullut lumoavan sanan ’riippuva puutarha.' Perheen talousahdingosta huolimatta hän tilaa viisitoista säkkiä sementtiä. Järjellinen selitys on se, kuinka helppoa on pitää siistinä pelkkää sementtikasaa, jonka päällä, ylhäällä on vähän kukkia, vaikka vain pieni penkki kehäkukkia.


Ennen kuin sementti on käytetty isä kuitenkin kuolee, äiti sairastuu vakavasti vuoteenomaksi, jona aikana neljä lasta oudosti vahvistuvat aivan omaksi maailmakseen, mistä puuttuvat yhteiskunnan normit, aikakäsitteet ja erityisesti terve vertailu muihin perheisiin tai nuoriin. Äidin vuoteessa viettämät sairasviikot ja viimein äidin kuolema, saavat lapset outoon tilanteeseen, jonka ainoaksi nimittäjäksi tulee yhdessä pysymisen tahto. Koska talossa ei koskaan käy ketään ulkopuolisia, on helpompaa kuin vajota sementtiin, vajota siihen unenomaiseen tilaan, jossa helle korventaa sementtipuutarhaa, Julie kulkee räikyvän vihreissä bikineissään, nukut iltapäivään ja kun heräät, kärpäsen unettava surina pudottaa sinut takaisin uneen…ruokaa ei laiteta, vaan syödään, mitä sattuu….jos pikku Tom haluaa tulla tytöksi: mikä ettei! ja Jack levittää Julien selkään aurinkovoidetta pitkin hitain vedoin…joutilaisuus ja helle ja irrallisuus ruokkivat tukahdutettua seksuaalisuutta, joka vähitellen tahmaa kaiken mihin kosket…

Lopulta Jack näkee vain Julien, joka juoksee nopeammin kuin tuuli, mutta joka kävelee kuin unissaan, äärettömän hitaasti, Julien, jossa on tyyntä itsevarmuutta ja riippumattomuutta ja joka uskaltaa mitä vain…

Avasin suuren peltiarkun kannen ja Julie lapioi sementin sinne. Sementtiä oli nyt vajaan viidentoista sentin kerros arkun pohjalla. Päätimme tehdä toisen, isomman satsin, ja sillä kertaa minä sekoitin ja Julie haki veden. Työskennellessäni koko puuhan tarkoitus ei kertaakaan tullut mieleeni. Sementin sekoittamisessa ei ollut mitään outoa. Hiekka loppui, ja koska oli vain yksi lapio lähdimme molemmat puutarhaan hakemaan lisää. Taivas alkoi jo vaaleta idässä. Teimme viisi retkeä kottikärryjen kanssa. Ihmettelin ääneen mitä sanoisimme Tomille kun hän tulisi ulos aamulla ja toteaisi hiekkakasansa kadonneen. Julie sanoi Tomia matkien: - Tuuli vei sen, ja me kikatimme väsyneesti.

Ei se tekisi mitään, eihän? hän kuiskasi. Hän alkoi hivuttautua ylöspäin sängyllä kunnes hänen suuret vaaleat rintansa olivat kasvojeni tasalla. Kosketin nänniä sormenpäällä. Se oli kova ja ryppyinen kuin persikan kivi…

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Suketus   Elegia  Hanna Nino

OUT OF OFFICE

...until I've red some books.

SNOW WALTZ IS THE SLOW WALTZ, SO...

...I take some time for reading, heating, enjoying♥

JUTUN LOPPU

Jos siis kaksi lempinäyttelijääni, Julianne Moore ja Ralph Fiennes, näyttelevät pääosaa Jutun lopussa, jonka olen nähnyt monta, monta kertaa ja sitä ennen lukenut Graham Greenen samannimisen kirjan, johon elokuva perustuu, asia pitää mainita. Jutun loppu on hieman pateettinen, mutta täydellisen romanttinen ja surumielinen ja kertoo elämää suuremman rakkaustarinan. Ohjaaja on Neil Jordan ja The End of the Affair on vuodelta 1999. Keskisuomalaisessa elokuva on saanut kolme tähteä, mutta Marko Ahonen kirjoittaa niin kauniisti kuin kyseessä olisi viiden tähden leffa: "Suhde on tietenkin salainen ja jatkuvasti myös jotenkin surumielinen. Happy End ei sovi tähän tarinaan. Hyvät näyttelijät saavat homman toimimaan, vaikka koko rakkaustarina onkin hieman skitso: tunteet ovat suuria, mutta silti hillittyjä." (No, mikähän on Markon mielestä sitten hillitöntä, kun ottaa huomioon senkin kuuman olohuonerakastelun, jonka aikana aviomies on talon yläkerrassa;-) "Eeppisessä mielessä elokuva toimii komeasti. Ulkoinen suuruus ja intiimi inhimillisyys kohtaavat toisensa tyylikkäästi." (Mikä upea, kaunis lause lause, joka tiivistää koko elokuvan tunnelman!) TV1 klo 22.50-00.25

Tämä on niin...http://www.youtube.com/watch?v=XE-jVb_NQf0

Minä en ikinä sallisi Ralph Fiennesin olla gentlemanni, joka kulkee rapuissa EDELLÄNI!  Trailerissa on vain sekunti sitä, mutta filmissä enempi, mistä sallimattomuuteni johtuu...(Ellei joku ymmärrä niin tarkennan: Ikiaikaisten käytöstapakírjojen mukaan herrasmies kulkee aina rapuissa naisen edellä.)

Milloin televisio oppii lähettämään tällaiset klassikot ihmisten aikoihin pe-su!

PAKKO KERTOA;-)

Tämä juttu on pakko kertoa. Sisareni Merja, jonka harrastus ovat koirat ja karhut, oli vuosia sitten työssä samassa firmassa kuin minun mieheni, joka ei silloin vielä ollut minun mieheni. Sitten koitti aprillipäivä ja Merja ilmoitti Reimalle puhelinnumeron, josta oli annettu soittopyyntö herra Karhulle. Reima teki työtä käskettyä ja kun numerosta vastattiin hän pyysi puhelimeen herra Karhua. Oi!, olisinpa saanut olla paikalla näkemässä, kun hänelle sanottiin, että herra karhu ei nyt pääse puhelimeen ja tämä on Korkesaaresta, Hyvää Päivää;-)

Besserwisser yritti kieltää, mutta minä kerroin nimeltä henkilön, joka todistaa, joten tulihan se sieltä...Tätä minä nauran koko viikon!

I JUST LOVE ISLAND HORSES AND THE ONE ESPECIALLY

I'm sure you notice, who is the worshipper...

IHANAT ISSIKAT

Eve lähetti minulle kuvan ystävänsä Paula Puumalainen-Heikkilän Ihanista  Issikoista. Näihin ei voi olla putoamatta, sillä vastustamattomia sydäntenmurskaajia nämä samettihuulet ovat♥
http://torpintalli.fi/
Minun mielestäni issikka on suloisin talvella, jolloin se kasvattaa pitkän, pörröisen karvan ja tekee mieli vain rapsutella ja nuuhkia ja kuiskutella 'oman' hepan kanssa.

TÄNÄÄN: BROTHERS AND SISTERS

Välikaton Feetu tiesi, että olen aivan hulluna Brothers & Sisters -sarjaan, joten sain lahjaksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden. Houkuttelen Paremman Puoliskon takka/filmihuoneeseemme kaikin naisellisin vokotuksin, kuten käyttäen hyväksi juustoja, punaviiniä, viinirypäleitä ja..., mitä se nyt olikaan...en muista;-)

EVE VASTAA TUUREN HAASTESEEN!

Eve vastaa Tuuren haasteeseen kirjoittaa oma runo tai novelli ja julkaista se. Koska Evellä ei ole blogia vaan kotisivut, seikkailu alkaa nyt tästä: ensin http://www.evekuismin.net/ ja sitten näet oven, josta käyt peremmälle ja sitten klikkaat itsesi Tarinatuokioon ja sieltä löydät vastauksen haasteeseen eli Kartan menneisyyteen....

PS. Lukekaa myös Kauhun hetkiä! Viime yönä olin Hiljaisesssa kylässä ja tänään jotenkin eksyin Even Kauhun hetkiin...oli muuten hirveitä hengittämättömiä ja pitkiä hetkiä ennen kuin...

PS2. Luin äsken Even Kartta menenisyyteen. Olen takuulla lukenut sen ennenkin, mutta haluan unohtaa, sillä minäkin olin isosisko ja minullakin oli pikkusisko, jonka halusin äidin palauttavan takaisin sairaalaan...,mutta sitä onnea minulle ei suotu, joten piti olla itse aktiivinen...Ilman ihanaa isääni, joka sitten omistautui minulle, minua ei varmaan enää olisi. Isä muutti asumaan toiseen huoneeseen kanssani ja äiti ja pikkusisko asuivat toista huonetta. Kiitos isä♥

Even tarinasta tuli mieleen Ian McEwanin kirja Sovitus, joka on mielestäni McEwanin paras. Myös siitä tehty elokuva Sovitus (Atonement) vetää täysin vertoja kirjalle. Mutta siinä kirjassa ISOsisko ei antanut koskaan PIKKUsiskolle anteeksi tämän tekoa. Aina ei löydy sovitusta!

PS3. Even kertomus on huippua!!!

HILJAINEN KYLÄ

Andrea Maria Schnkelin Hiljainen kylä (Tannöd, Gummerus 2009, suomennos Leena Vallisaari)  on monitasoisesti täydellisen kauhistuttava kirja. Ensinnäkin kirja perustuu tositapahtumaan 1920 luvun Baijerissa ja juttu jäi ikuisesti selvittämättä. Kirjailija on vain siirtänyt raakalaismaisen veriteon ’50 –luvun Saksaan. Toisaalta, kirja myös tuntuu hyvin todelta, koska tyylikeinona on, että se pääosin perustuu kyläläisten todistajalausuntoihin, ja hyvin äkkiä lukija tajuaa yhden todistajista olevan murhaaja. Kirjan ainoa pahuus ei suinkaan ole joukkosurma, jossa menehtyy Tannödin tilaa pitänyt eristäytyvä Dannerin perhe, vaan ilmenee jotain melkein kestämätöntä…



Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimli Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.


Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa. Hiljaisissa kylissä ensin vaietaan ja sitten paha palkitaan kera kullan ja mirhamin. Paha saa kulkea Hiljaisen kylän läpi pää yläväästi pystyssä ja nauttia arvonantoa.

Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä, missä juuri sinä voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.


Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”

Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!

Ei kuulu minulle!

Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”

No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voi tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!

Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, sillä he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.


Tämä kuuluu juuri sinulle!

Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!

Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!

SIILIN ELEGANSSI

Tämän kirja-arvostelun omistan kieliopin taitajalle ja siitä kiinnostuneelle Kirlahille, toivossa, että hän lukisi tämän pian ja saisin palautetta. Vastavuoroisesti lupaan, että muutakin löytyy kuin huimaa verbaliikkaa: koskettava tarina.

Lukiessani Muriel Barberyn Siilin eleganssia (L´Élégance du hérison, Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen), koin niin kiintoisia ja riemukkaita hetkiä ovenvartija Renée Michelin seurassa, että ajauduin ihmettelemään, miksi ranskalainen kirjallisuus niin harvoin sytyttää. Se aihe on kuitenkin niin kaukana siitä hulvattomasta olotilasta, jonne Barbery onnistui minut lennättämään, että annan sen nyt jäädä ja kerron teille 54 vuotiaasta Renée Michelistä, joka on hienon, hyvin hienon pariisilaisen talon ovenvartijarouva ja ollut sitä jo 27 vuotta.


Niin näkymätön kuin ikuisuus onkin, me katselemme sitä.

Hieno pariisilainen kerrostalo on maailma maailmassa, luokkayhteiskunta luokkayhteiskunnassa. Ensin on ovenvartijapariskunta, jota rikkaat talon asukkaat eivät edes huomaa. Sitten on ovenvartijaleski, jota kukaan ei huomaa. Leski asuu lihavan kissansa Leon kanssa, kulkee lättänissä tohveleissa, eikä mitenkään yritä edes mielistellä ylempiensä suosioon. Hän on hieman ylipainoinen, vastaa kun kysytään, ei puhu muuten kuin portugalilaisen siivooja Manuelan kanssa, joka onkin kissan ohella Renéen ainoa ystävä.

Talossa huoneistot ovat magnumkokoluokkaa kuten asukkaiden tittelitkin. Neljän sadan neliön huoneistossa asuu kaksitoistavuotias Paloma Josse, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ennen kolmattatoista syntymäpäiväänsä, koska ei halua joutua samaan kultakalamaljaan perheensä ja koko perheen edustaman yhteiskuntaluokan kanssa. Paloman suuri ongelma on, että hän ihailee niin kovasti japanilaisuutta, kiitos ahkeran mangojen lukemisen, että haluaisi tehdä japanilaisen itsemurhan, mutta ei kivun peloltaan siihen pysty. Ratkaisun tarjoaa kirjallisuuden maisteri äiti, jonka yöpöydällä on kulhollinen mieliala- ja masennuslääkkeitä. Paloma verottaa kulhoa määräajoin, lopettaakseen itsensä lääkkeillä, mutta ennen kuolemaansa hän on päättänyt sytyttää talon tuleen.

Minä humahdan masennuksen alhoon ääntä nopeammin.

Pariisilaisen kerrostalon koppavassa pienoismaailmassa kukaan ei katso Renéetä silmiin, joten miksi he voisivatkaan huomata, että ovenvartija on aivan muuta kuin prototyyppi. He eivät näe, että Renéellä on taito verhota silmänsä tyhmiksi, he eivät huomaa, että ovenvartijakopin etuhuoneessa rahvaan ohjelmia pauhaavaa televisiota ei katso kukaan, he eivät näe, mitä Renée kantaa läpinäkyvässä ruokakassissaan itselleen, sillä rahvaan ruoan alle on piilotettu hienointa pateeta ja muu on vain hämäystä. Renéen kakkostelevisio on takimmaisessa huoneessa ja siellä tämä leski putoaa oopperan hurmioon tai katselee ohjelmia, jotka on kohdennettu vain älymystölle.

Koko fenomenologia perustuu sille vakaumukselle, että meidän reflektiivinen tietoisuutemme, ontologisen arvokkuutemme todiste, on meissä ainoa tutkimisen arvoinen osa, koska se pelastaa meidät biologian määräävyydeltä.

Kuin sattumalta myös Renée on suuri japanilaisuuden ihailija, joten väistämätöntä lienee, että talon kaksi japanilaishenkistä eksentrikkoa kohtaavat toisensa ylitse vallitsevien normien ja yhteiskuntaluokkia toisistaan erottavan syvän kuilun. Renéessä älykäs, mutta vihainen Paloma löytää vertaisensa kuulijan ja lopulta Palomassa Renée kohtaa kamelian, joka pelastaa hänet elinikäiseltä syväjäädytykseltä.

Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.

Sitten talossa tapahtuu kuolema ja mikään ei mene kuten ennen, joten kukaan sukulainen ei asetu asumaan vainajalta jääneeseen jättihuoneistoon, vaan sinne muuttaa mullistavan remontin jälkeen hienotunteinen ja älykäs japanilainen Kakuro Ozu ja sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Kakuro näkee kaiken kuin läpivalaistuna ja jo hänen katseensa saa aikaan väristyksiä talon kahdessa sielun peittelijässä. Paloma toki jatkaa syvällisten haikujensa ja tankojensa kirjoittamista, sillä hän on päättänyt näiden japanilaisten runomittojen avulla tuoda esille Syvälliset Ajatuksensa ennen kuolemaansa, mutta yllättäen runot alkavat saada uutta tunnetta ja sitä myöten myös elämä tarjoaa toivoa: Ehkä elämää löytyy kultakalamaljan ulkopuoleltakin.

Taide on tunnetta, jota halu ei hillitse.

Siilin eleganssi on sekä älykäs että hauska kirja. Se ei ole kyyninen kuin alun ripaukset, vaan enempi se on mustaa huumoria ja loistavaa älyn valon vilauttelua. Tätä lukee vaativakin lukija, mutta tästä ilahtuvat kaikki. Kirja on erityisen antoisa kielioppifriikeille ja pikkunyanssina kerron, että Renéen kissan nimi Leo tulee Leo Tolstoista, mutta oikeasti hän olisi halunnut kutsua sitä Kieliopiksi!  Siilin eleganssi antaa syrjityille itsetuntoa ja ylpeitä se kolauttaa. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, että älä katso kuorta, vaan sukella sisälle: Mikään ei koskaan ole aivan sitä, miltä se näyttää. Pidin jopa siitä, että luvut, joissa ollaan Renéen ajatuksissa tai Paloman pohdinnoissa oli eroteltu käyttäen myös eri fonttia, jolloin ei ollut vaaraa sekaantua alussakaan, kumpi persoonatyyppi nyt miettii elämänsä kiemuroita. Sanoisin, että tässä on erittäin nautinnollinen kirjallinen elämys, jonka soisin osuvan mahdollisimman monen lukijan iloksi.

Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.

PS. Sain lukijaltani vinkin kirjasta tehtyyn filmiin ja täytyy sanoa, että Renée on ihan Renée http://www.youtube.com/watch?v=INsDalr8fCE&feature=related 

AH, YSTÄVÄNI ARGOS!

Sinun olikin jo aika tarttua pergamenttiin ja ruokokynään. Jo kauan olen katsonut, kuinka tuhlaat päiviesi juoksua mielieläimesi haluun. Kuinka annat erämaan tuulen pyyhkiä sanasi ja vaivut aikaa tuhlaten kuuntelemaan joen laulua. Sinun oli vihdoinkin aika laskea mielieläimesi jokeen ja unohtaa taulukot. Virkamiehiä on kuin erämaan hiekkaa, mutta ruokokynän käyttäjiä vähemmän kuin helmiä joessa.

Kuuntele toki joen laulua, kaislojen suhinaa, ja seuraa pyhän pillerinpyörittäjän ikiaikaista kulkua, mutta anna ruokokynäsi laulaa ensimmäiset säkeet valonhohtoiseen maahan.

Minä olen lähtevä. Minua odotetaan jo. Silmäni ovat väsyneet katsomaan Niilin vihreää vettä ja Theban pöly ärsyttää kurkkuani. Minun on aika lähteä, mutta lyököön salama turkooseihini ellei kuun kajo ja joen laulu kirjoita minusta sinua!

Luin illalla yötaivaan tähtiä ja siellä olit sinä suurena muistiinmerkitsijänä. Haukka lensi luokseni ja vahvisti enteen. Sinä olet nyt yhtä kaiken elävän kanssa eikä mikään sinua siitä erota.

Hyvästi Argos!, minun on aika lähteä. Ehkä kuitenkin suot minulle muistoksi yhden lauseen, jonka merkitsen pieneen pergamenttikirjaani punaisella värillä. Sitä lausetta muistelen, kun lojun lootuskukkalammessani ja luen sinua yötaivaan tähdistä, kunnes aamunkajo kirkastaa sinut itsellesi.

Arsinoe

SILLÄ PYHÄN PILLERINPYÖRITTÄJÄN LANTAPAAKUN...

"Sillä pyhän pillerinpyörittäjän lantapaakun kulku on pysähtyvä ellei kuun kajo ja joen laulu kirjoita sinusta minua."

- Argos -
http://tuurenrunot.blogspot.com/2010/01/sinuhen-nimeen.html

LYSTIÄ LEIKKIÄ LUMEN KANSSA Á LA RITA

Kaikkeni olen tehnyt, jotta hurmaantuisitte paitsi lukemisesta niin myös lumesta. Nyt tärppäsi! Katsokaa, miten Rita on villintynyt lumesta http://rita-ritanhuone.blogspot.com/ Ensimmäinen kuva on  niinku pelto, mutta tähän syntyy lumitaidepuisto! Lukekaapa selostus, ei niin helppoa...,mutta hauskaa ja kuntoa tulee samalla ja lopulta puisto lumen ylistykseksi. Ah!, minä odotan♥
Toinen kuva on tunnelmakuva naapurin viitseliäästä iltavalaistuksesta.

TAKKAHUONEEN TALVI-IKKUNA

...punaisella sohvalla kelpaa vaipua unelmiin, kun ulkona pieniä kirkkaita lamppuja syreeneissä ja ikkunalaudalla tähtilyhtyjä, sisällä kynttilöitä...tähän joutilaisuuteen voisi tottua...

HALUATKO KUKITTAA AMARYLLIKSESI UUDESTAAN?

Mikäli haluat kukittaa Amarylliksesi uudestaan, mene katsomaan ohjeita täältä http://sarinpuutarhat.blogspot.com/2010/01/amarylliksen-sailyttaminen-ja-hoito.html Minä aloitin jo tositoimet valkoisten kaunottarieni kanssa. Yksi muuten aikoo kukkia uudelleen!

ILOTULITTEISSAKO MIEHEN POTENSSI?

Innostuin äsken niin yhdestä lauseesta blogissa http://annielander.blogspot.com/ , että päätin julkaista blogissani, millaisen  vuoropuhelun kävin erään miehen kanssa Keskisuomalaisessa ennen Uutta Vuotta. Ja se Annien lause alkoi näin: "We will celebrate New Year without firework. Natures own starry sky is much more beautiful..."

Kim Lindblom kirjoitti 29.12. Keskisuomalaisen mielipidesivulla näin:

KAIKKEA EI VOI LAILLA KIELTÄÄ

Kävin äsken kaupassa, ja ihmettelyni ilotulitetarjonnasta kasvoi, kun kuulin, että jopa sädetikkuihin on asetettu 18 vuoden ikäraja ja kaikkeen ilotulittamiseen suojalasipakko.

Onko niin, että meitä pitää varjella ihan kaikelta? Muutama silmävaurio vuodessa - niin valitettavaa kuin se onkin - on pienempi paha kuin tämä täydellinen ja kokonaisvaltainen suomalaisen miehen itsekastrointi, jota ilotulitteiden kieltäminen tai polkupyöräkypärän käyttöpakko edustaa.

Kaikkea vaarallista, ikävää ja hauskaa ei voi eikä tule lailla kieltää. Joku vastuu ja oikeuskin tulee jättää yksilölle. Elämässä täytyy myös voida saada uskaltaa.

Kim Lindblom
Helsinki

Jonkin verran ihmettelin sanaa itsekastrointi, sillä kyllä tämä juttu hoidetaan ihan ulkopuolelta käsin, mutta vastasin sitten näin 31.12. lehdessä:

ILOTULITTEISSAKO MIEHEN POTENSSI?

Kim Lindblom valitteli  ilotulitteiden uusia ikärajoja kuin myös suojalasien käyttöpakkoa kiinnostavalla tavalla: Muutamalla silmävauriolla ei kuulemma niin väliä, kunhan ei vain ryhdytä suomalaisen miehen kastrointiin rajoittamalla niin älyllistä toimintaa kuin rakettien räiskyttely uutena vuotena.

Myös polkupyöräkypärän käyttö tuntui lannistavan potenssia ehkä jopa sen kokonaan vieden...

Ja herra jatkaa, että "kaikkea vaarallista, ikävää ja hauskaa ei voi eikä tule lailla kieltää". No aivan varmasti voidaan kieltää niin jonninjoutava rätkyttely kuin on rahan ampuminen taivaalle! Ota sinäkin kummilapsi Afrikasta (http://www.plan.fi/) ja ala tehdä jotain hyödyllistä.

Ja mitä elämän hauskuuksiin tulee, niin uskallanpa sanoa, että hurjimmat hauskuudet on koettu niiden herrojen kanssa, joiden potenssi ei ole kiinni häiriköivästä ja ympäristöä monin tavoin saastuttavasta rakettien rätkyttelsytä.

Elämän uskallus ja hurjuus alkaa sieltä, missä typeryys ja tyhmyys päättyy!

Leena Lumi
Jyväskylä

COMO AGUA PARA CHOCOLATE

Etsin tätä filmiä edelleen suomeksi tekstitettynä! http://www.youtube.com/watch?v=BxsFpbyfiZg
Katso myös tämä, mutta varo, yksi raaka juttu http://www.youtube.com/watch?v=hY4lDCaSiJ4

ONNI ON LEFFAILTA♥

Tällä kertaa vuorossa oli riemastuttava Jotain annettavaa (Something's gotta give), jossa sekä Diane Keaton että Jack Nicholsson olivat taas kerran niin ihanasti vauhdissa! Tämäkin elokuva on nähty jo muutamasti, mutta uusinnat ovat aina yhtä ilahduttavia, sillä kun muisti huononee, tarina on aina kuin ennennäkemätön♥

ÄLÄ SANO VÄÄRÄÄ TODISTUSTA JACKISTA;-)

Voi!, kerroin teille jokin aika sitten, että vanha poikaystäväni Jack tässä hoipertelee sairaalan käytävillä vaipoissa. Eilen vietimme kuitenkin leffailtaa ja sain muistutuksen totuudesta: Kun Jack kääntyy juuri tämän kuvan jälkeen, hänellä ei ole kaapunsa alla muuta kuin paljas peppu ja 63 vuotiaan miesreppanan kulkuset!

MAD WITH SNOW AND DOGS

...but I'm still out of office♥

SWEET SNOW, SWEET SNOW KISSES, SWEET SNOW DREAMS...

...but I'm still out of office♥