Pöllöistä on niin hyötyä kuin hupiakin. No mitä hupia?, joku kysyy. Katso tätä kuvaa ja mieti, miltä tuntuu: alkaako itkettää vai tuleeko mukavasti huvittunut olo;-)
Kerran puutarhastamme löytyi siivestään vairioitunut pöllö. Se tapahtui talvella ja myöhään illalla. Soitimme henkilölle, jonka tiesimme pitävän loukkaantuneiden petolintujen hoitolaa. Hän lupasi tulla noutamaan linnun aamulla, mutta siihen asti meidän piti selvitä. Saimme ohjeet, joissa sitten hyväksi avuksi oli edesmenneen hamsterimme häkki. Mutta miten meni yö, sillä pöllöhän on yöeläin. Seurasimme kuinka lintu katseli meitä ja tuntui kääntelevän päätän täysin ympäri hyvin arvostelevan näköisenä. Lumimies pääsi muutaman tunnin kulutta petiin, mutta minä valvoin pöllön kanssa seurustellen koko yön. Tässä kohtaa haluan muistuttaa, että pöllöä pidetään viisauden symbolina;-) Aamulla viirupöllömme sitten lähti petolintuhoitolaan ja saimme aikanaan puhelinsoiton, jossa ilmoittettiin, että 'tänään teidän pöllö lensi terveenä vapauteen'.
S. on biologi, joka pitää kiinnostavaa luontoblogia. Hän on ennenkin postannut, miten tornipöllöjä käytetään biologiseen hyönteistorjuntaan Israelissa. Nyt hän kertoo siitä lisää ja myös eräästä pöllöihin liittyvästä uudesta maailmanennätyksestä. Kiintoisaa luontotietoa löydät täältä.
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Syysusvien kahleet katkes,
kesä vankinsa vapahtaa:
Jo pilvien saumat ratkes,
lumihahtuvat putoaa!
Läpi ilman ne keinuvat hiljaa
yli martaan, aution maan.
Miten valkoista huurreliljaa
sydän rauhaton kaipaakaan!
Miten autuas onkaan antaa
lumen viileän vilvoittaa
sitä otsaa, mi vielä kantaa
suven muistoa polttavaa.
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
Vuoden 2009 kaunein kirja!
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin innoittava se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.
Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (First Snow, Minerva, 2009) Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa. Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, jota teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Jos vanha kameramme tottelee laitan myöhemmin täältä kuvan tai kaksi. Likemmä joulua sitten…
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän! Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viime mainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan kirjan lumen henkeä. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle and fun for everybody!
Tein jokin aika sitten arvostelun Ros Wynne-Jonesin kirjasta Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen). Kun luin kirjaa tuli tunne, että kaikkien pitäisi lukea tämä. Nyt Susa on tehnyt aivan mahtavan arvostelun samasta kirjasta. Lue se täällä.
Kävimme Susan kanssa keskustelua kirjasta ja siitä, miten voimakkaasti tähän väistämättä eläytyi. Lukijalle sade lankesi ehdottomasti ennen kuin punaiseen kuivaan hiekkaan.
Veikkaanpa, että kun kirjabloggaajat valitsevat vuoden parhaita kirjoja, niin tämä kirja on listoilla kaikilla heillä, jotka ovat kirjan lukeneet.
Mitä useampi kirjan lukee, sen vähempi on niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät: "Mikä ihmeen Darfur?" Tieto lisää tuskaa, mutta joskus se on välttämätöntä niin epäkohtien korjaamiseksi kuin oman tajunnan kirkastamiseksi. Kaikilla ei ole niin hyvin kuin meillä on!
Minun arvosteluni löytyy täältä.
Lumoavaa Syntymäpäivää, Tuure♥
Voisin tässä alkaa muistella monenmoista, mutta yritän nyt pidättäytyä. Silti en voi mitenkään unohtaa sitä tapausta, mikä liittyi Herta Müllerin Sydäneläimeen. Olitko sinä niin osaton syvään kärsimykseeni, kun jotenkin annoit minun ymmärtää, että teet samasta kirjasta arvostelun jo seuraavaksi aamuksi. Saatoinko minä ymmärtää niin väärin ja sitten valvoin koko yön kirjoittaen tuota hemmetin arvostelua veren maku suussani täysin tietämättömänä, että teetkin sen vasta myöhemmin Scriptoriin. Tällä iällä valvominen ei kaunista, mutta tulipahan panostettua. Olet kovin sparraajani!
Ja kiitos runoistasi, joita olen saanut julkaista ja levittää eteenpäin. Huomasit varmaankin, että eräs runo puuttuu sarjasta, se on vasta tulossa Lumikarpaloon, eikä siksi vielä mukana. Ylitse kaiken kiitän sinua loistavista kuvistasi, joita ilman tuskin selviäisin melkein ollenkaan. Olet loistava kuvaaja. Taiteellinen kuvatajusi on ylivertainen! (Tuuren runoja, kirja-arvosteluja sekä kuvia, löytyy täältä.)
Tiedän, että teen runsaasti kirjoitusvirheitä, sillä ajatukseni kulkee kuin sula laava. Onneksi Marcel Proust on myöntänyt suhtautuvansa lempeästi "kirjoitusvirheisiin" ja hän käytti eräässä kirjeessään merkillistä ja kaunista ilmausta: "Jokainen kirjoitusvirhe on himon ilmaus..." No, minä haluan heti muuttaa tuon viimeisen sanan intohimoksi, joka on laajempi käsite. Jos on kova intohimo moneen asiaan ja palaa tulena, niin toki syntyy virheitä. Tosin kukaan muu kuin sinä ei ymmärrä oikolukemattomia sähköpostiviestejäni: kirjoitan sanan alun, seuraavan lopun, välistä puuttuu kaksi sanaa, kirjaimet ovat väärässä järjestyksessä...ja ikinä et ole valittanut, et sanonut, ettet saa selvää, et pyytänyt korjaamaan. Kiitos, että saan kirjoittaa sitä siansaksaani, näppishäiriökieltäni ja ymmärrät sen.
Tänään on Sinun, Lokakuun Nuoren Miehen Syntymäpäiväsi. Rakastat lokakuuta, etkä suotta. Vielä syksyä parhaimmillaan. Olet lähdössä Tukholmaan synttärimatkalle. Toivotan sinulle mahtavaa reissua ja rentouttavaa syyslomaa. Jos sait sen synttärilahjan, jota olit toivonut, kerro ihmeessä se blogissasi. Se on niin upea asia, että sitä et voi salata!
Käyt samaa koulua kuin Mika Waltari aikoinaan. Valmistut ylioppilaaksi samasta kuuluisasta opinahjosta. Takuulla haluat saada häneltä muutaman hyvän neuvon ohjeeksi ja menestykseksi;-)
♥:lla Leena Lumi
Vain yhden neuvon antaisin. Kunhan nyt aikanaan saat julki sen siunatun esikoisteoksesi ja todistetuksi itsellesi että olet oikea kirjailija, niin älä tyydy pieniin aiheisiin. Kirjallista näpertelyä on ihan kylliksi. Totta kai jaloja korujakin tarvitaan ja kauniilla turhuudella on oikeutuksensa myös kirjallisuudessa, sehän tekee elämän elämisen arvoiseksi. Mutta tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa oman työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua. Jopa uljas epäonnistuminen vie sinua paremmin eteenpäin kuin helppo pieni voitto. Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä.
- Mika Waltari -
Kirje nuorelle kirjailijalle/ Ihmisen ääni
Totta on: Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen sittenkin on helpompi kuolla.
- Mika Waltari -
Aiotko kirjalijaksi
Kun nuorukaisena väsyin Baudelairen kielen vaikeuteen, kävelin Montparnassen hautausmaalle ja nukuin tunnin tai pari hänen hautapatsaansa äärellä nuoruuden ja anisjuomien säpsähtelevää unta. Se oli mielestäni kunnianosoitus suurelle runoilijalle.
- Mika Waltari -
Pilvet, ihanat pilvet/ Ihmisen ääni
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuvat Runotalo
nimesi on vaaleanpunainen
olet kuin japaninpuu
vaaleanpunainen kirsikka
oksasi ulottuvat minun
maailmaani
tuuli tiputtaa kirsikat
hellästi maahan
maa kukkii suurinta loistoa
kauneuttasi
♥♥♥
hiljaisesti kysyn,
mikä sinulla on
tahdon antaa palan
puutarhaani sinulle,
pienen kentän,
nurmikon
voisinko olla
aurinkosi,
kastelukannusi?
♥♥♥
oletko tarkoituksella hiljaa?
menetys jo soi ajatuksissani
katson kuuta ylhäällä
se tulee lähemmäksi,
loittonee päivä
oletko mennyt?
jos olet, kerro se
iäksi joudun vaikenemaan
- Tuure Niemi -
kuva Tuure
Sinä, Lukijani!
Sunnuntaiehtoo putoo ja uusi viikko tekee tuloaan. Ilmassa on talven tuoksua ja äsken kauppapuutarhalla käydessä kaipasin jo käsineitä, sillä tuuli oli kylmä, kylmä...Blogissani kukkivat kaikki kukat villeinä, joten ensi viikolla olemmekin sitten jo sodan haavoittamassa lapsuudessa. Soitin aiheen tiimoilta myös äidilleni, sillä hänen kotinsa jäi aikanaan pakkoluovutettuun Karjalaan. Aihe on valmis vasta loppuviikosta, sillä hidastan nyt tietoisesti tahtia ja parin viikon sisällä saanemme lukea blogistani enemmänkin tästä tahdin hidastamisesta ja siitä, että joka junaan ei tarvitse nousta.
Kerrankin odotan marraskuuta, jolloin ajattelin olla vieläkin hitaampi. Ehkä minusta on tulossa vaihtolämpöinen eläin;-) Aion ostaa yhtä aivan ihanaa, pehmoista villalankaa ja alkaa kutoa. Kutova nainen rauhoittaa miestä, olen lukenut jostain. Marraskuussa myöskään puutarha ei vaadi enää mitään. Täydellinen talven taika putoaa ja elämään tulevat kaakao, pehmeät fleece-huovat, villasukat, kynttilät, hämäränhyssyt, elävä tuli leivinuunissa harva se päivä, ensimmäiset joululahjat kääriytyvät, välikatolla Feetu kollaa ja lintujen talvisyötön voi aloittaa nyt.
Ensi viikko on sirpaleinen, mutta paljon aivan erilaisia asiota tuon tarjolle. Toivottavasti viihdyt kanssani laidasta laitaan, kirjasta kirjaan, runosta runoon, arjesta juhlaan, ilosta vakavaan, pimeästä valoon...Elämä on kuitenkin se riepumatto, jossa ne kirkkaat raidat eivät erotu ilman niitä tummia.
Vahvaa tulevaa viikkoa!
♥:lla Leena Lumi
ne me quitte pas
My love sleeps besides me -
in the faint light - I see his manly jaw
give away - and the mouth of his
boyhood returns
with a softness softer
its sensitiveness tremblig
in stillness
his eyes must have look out
wonderously from the cave of the little
boy - when the things he did not understand -
he forgot
but will he look like this when he is dead
oh unbearable fact inevitable
yet sooner would I rather his love die
than/or him?
rakkaani nukkuu vieressäni -
heikossa valossa - näen hänen miehekkään leukansa
antautuvan - ja suu hänen
poikavuosiltaan palaa
pehmeääkin pehmeämpänä
sen herkkyys tuo värinä
hiljaisuudessa
hänen silmänsä kurkistelevat varmasti
pikkupojan luolasta
ihmetellen - kun asiat joita hän ei ymmärtänyt -
hän unohti
mutta näyttääkö hän samalta kun hän on kuollut
voi, sietämätön asia väistämätön
mutta sallisinko ennemmin hänen rakkautensa kuolla
kuin/vai hänen?
- Marilyn Monroe -
Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010)
kuva Alfred Eisenstaedt (Fragments)
Don’t cry my doll don’t cry
I hold you and rock you to sleep
hush hush I was only pretending now I’m
not your mother who died.
I shall feed you from the shiny dark bush
just left of the door
Marilyn Monroen Välähdyksiä, sirpaleita (Fragments, WSOY 2010, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen) on sensaatio, jota vailla Marilyn Monroen elämän väärinymmärryksestä kärsineet ovat saaneet olla tähän hetkeen asti. Tämän kirjan ovat toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment ja esipuhe on Antonio Tabucchin, siis jälleen paljon miehiä Marilynin ympärillä, mutta kerrankin heille on loistanut järjen armoitettu valo ja Marilynistä kerrotaan, ei se mikä Marilyn näytti olevan, vaan se mitä hän ajatteli. Kävin kirjaa läpi tuntohermoillani ja koin täydellisen tyydytyksen tilan: Vihdoinkin Marilyn Monroelle on annettu mahdollisuus tulla esiin omana herkkänä, älykkäänä, empaattisena, kirjallisena itsenään. Omanaan.
Jo esipuheessa aloin kyynelehtiä. Antonio Tabucchi ja esipuheen nimi on Perhosen pölyä.
Tämä teos on kolikon toinen puoli: se ei kumoa elokuvien Marilynin ihannekuvaa, tuota upeaa ulkokuorta jonka luonto Marilynille soi, vaan päinvastoin antaa sille uskomatonta voimaa. Ruumissa, jota Marilyn aika ajoin kantoi kuin matkalaukkua, eli älykön ja runoilijan sielu, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan.
…ja hänestä olisi sanottu, että Sylvia Plathin tavoin hän tappoi itsensä, koska oli liian herkkä ja älykäs, ja liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät, ja heillä on taipumus tappaa itsensä…
”Kokoelmani kaunein perhonen ilmestyy yhtäkkiä minulle tuulen mukana ja tanssii tuulen tuiverruksessa.”
Perhonen tietää, että jos kaksi sormea puristaa sen siipiä, ne menettävät maagisen pölyn, jonka ansiosta se voi lentää.
Kenties Marilyn, joka oli haaveillut olevansa perhonen, eräänä päivänä ajatteli…
Marilyn kirjoitti paljon, joten kirja Välähdyksiä, sirpaleita on hänen kirjansa. Hän kirjoitti siitäkin huolimatta, että kärsi jonkinasteisesta dysleksiasta, joka olisi tänä päivänä tunnistettu ja autettu. Hän kirjoitti runomaisia katkelmia ja runonaihioita paperilappusille ja vihkoon. Hän käytti myös mustaa Record-vihkoa, Waldorf-Astorian logolla varustettuja sivuja, italialaista kalenteria etc. Hän kirjoitti paitsi runoja, myös tavoitteitaan, pyrkimyksiään, kirjeitä, vuorosanojaan eri rooleihinsa, ostoslistoja, ruokaohjeita…Niin, tekee mieli kysyä, kuinka moni liittää Marilynin yhteyteen ruoanlaiton, runouden ja yleensä kirjoittamisen?
Hän oli myös äärettömän kunnianhimoinen näyttelijä, joka halusi lisäkoulutusta ja näytellä etenkin Shakespeare-rooleja Juliasta Lady Macbethiin. Hän uneksi Dostojevskin Karamazovin veljesten Grušenkan roolista, jonka hän toivoi voivansa tehdä Lee Strasbergin ohjauksessa. Hän halusi myös perustaa toiseen kertaan oman tuotantoyhtiön - tällä kertaa Marlon Brandon kanssa.
Näytelmäkirjailija Arthur Miller, jonka kanssa Marilyn oli avioliitossa ja jota hän ilmiselvästi rakasti todella, jopa vielä silloin kun filmattiin Sopeutumattomat ja heidän välirikkonsa tunnelmat näkyivät koko filmissä ja etenkin Marilynissa, on sanonut osuvasti:
Jäädäkseen henkiin hänen olisi pitänyt olla kyynisempi tai ainakin lähempänä todellisuutta. Sen sijaan hän oli runoilija, joka seisoo kadunkulmassa ja yrittää lausua säkeitään väkijoukolle, joka raastaa vaatteet hänen yltään.
Silti. Ei Marilynin olisi tarvinnut olla yhtään mitään muuta. Muiden olisi pitänyt olla muuta. Tämä hauras, älykäs nainen olisi tarvinnut sen ymmärryksen, jota nyt jälkikäteen hänelle vihdoinkin suomme. Me suomme ja hänen oma kirjansa suo. Elämä vihdoinkin sallii hänen olla hän.
Välähdyksiä, sirpaleita, mikä onnistunut nimi!, on erittäin intiimi teos. Vaikutelma on väistämätön, sillä joka toinen sivu on valokuva Marilynin henkilökohtaista kirjoitusta, hänen syvintä sisintään. Lukija on tirkistelijä, mutta nyt ymmärtääkseen ja antaakseen Monroen vihdoinkin käyttää omaa ääntään, eikä hänen tarvitse enää teeskennellä hilpeää, vaan hän saa vihdoinkin olla ihan oma itsensä.
Hän oli nainen, jolla oli yli neljänsadan teoksen kirjasto klassikoista (Milton, Dostojevski, Whitman) nykykirjailijoihin (Hemingway, Beckett, Kerouac). Hän luki myös Rilkeä, Freudia, Joycea…oli kiinnostunut maalaustaiteesta ja ihastuu Rodinin Jumalan käteen…Ilmeisesti vain Actors Studion opettaja, ohjaaja Lee Strasberg, jolle Monroe testamenttasi jäämistönsä, aavisti todellakin, kuka Marilyn oli.
Tämä kirja on vuoden koskettavin kaikille meille, jotka olemme vaalineet virvatulta saada Marilynista rehellinen kuva. Tämä teos on loistava osoitus siitä, että lopuksi tulee aina Totuus ja silloin Perhonen lentää!
Kun äsken katsoin ulos sairaalan ikkunasta jonka takana lumi aiemmin peitti kaiken näkymän olikin äkisti vaimennetun vihreä. Ruoho, takkuiset ikivihreät pensaat – tosin puut valavat minuun hivenen toivoa – lohduttoman paljaat oksat lupailevat ehkä kevään tuloa ja ehkä ne ounastelevat toivoa.
Älä itke nukkeni älä itke
pitelen sinua sylissäni ja tuuditan uneen
hys hys minä vain teeskentelin nyt etten ole
sinun äitisi joka kuoli.
Minä ruokin sinua tummana kiiltävästä pensaasta
heti ulko-ovesta vasemmalla.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Paula ja Susa
Vastaan Amman ja Valkoisen kirahvin kirjailijaesikuvahaasteeseen:
Emily Dickinson räjäytti tajuntani!
Edith Södergran on osa sisintäni! Hänen runonsa nukkuvat kanssani....
Aila Meriluoto opetti minulle kaiken naisen rohkeudesta tehdä ihan mitä vain, kirjoittaa ihan miten haluaa, uskaltaa rakastaa ketä haluaa. Hän opetti minulle hypyn pimeään! Lukekaa täältä mitä olen kirjoittanut hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea.
Lukion äidinkielen opettajani kutsui minua kaikkien kuullen usein Suomen naispuoliseksi Waltariksi. Proosassa Mika Waltari on ollut suurin innoittajani. Sen lisäksi hän on maailman paras kirjailija.
Sylvia Plathin löysin myöhään, mutta hän oli minä - silloin joskus. Toinen minä. Samaistumiselta en välttynyt edes nähtyäni elokuvan Sylvia ja hänen tekstinsä oli minulle dynamiittia.
Osaan jo levitoida kynäni Virginia Woolfin henkeen tuoden mukaan kepeyden harhaa, pieniä pysähtyneitä hetkiä, tajunnanvirtaa...Toivossa syvä ja hyvä elää.
Ja sitten Siri Hustvedt...Näen unta, että kirjoitan kuin hän kirjoitti kirjansa Kaikki mitä rakastin. Hän on nykykirjailijoista minulle nyt kiinnostavin...
Ole valmis:
Pyyhi hunaja kuonoltasi ja ojentaudu parhaan kykysi mukaan näyttääksesi valmiilta kaikkeen.
- Nalle Puh -
No habra nadie en el mundo
Suppiksia kuivumassa...
ja suppilovahverokeittoa. Nam!
Ja näistä voit valmistaa Vanhanajan omenasoseen:
Pihapuun omenia, vaikka pudokkaita, sitruunan mehu + tilkka vettä, 3-5 kanelitankoa, sokeria, vaniljasokeria.
Kuori omenat ja leikkaa lohkoja, joita laitat uuninkestävään kattilaan. Kattilan pohjalle ensin tilkkanen vettä. Roiski välillä omenalohkoille sitrunamehua estämään niiden tummuminen. Laita sekaan myös kanelitankoja. Kypsennä omenia kannellla peitettynä uunissa 175 asteessa noin pari tuntia. Poista kanelitangot. Soseuta pehmeät omenat vispilällä.
Lisää valmiiseen soseeseen sokeria maun mukaan, lisää myös vaniljasokeria. Soseen voi pakastaa. Minä lisään jokaiseen pakastusrasiaankin kanelitangon.
Lahjavinkki: Kaunis lasipurkki täyteen omenasosetta ja kanelitanko tai kaksi soseen joukkoon.
Ja tästä alkoi omenan tie soseeksi:
Sukellus kuumaan aaltoon keskustelu jatkuu nyt uusimmassa Anna -lehdessä toimittaja Maria Markuksen jutussa Nytkö jo? Ja kannessa: Apua, vaihdevuodet nelikymppisenä! Jutun asiantuntija on luonnollisesti kirjan kirjoittaja gynekologi Maija Kajan, joka on loistavassa kirjassaan asettunut naisen puolelle vaalien tämän terveyttä hievahtamatta. Tuo naisen terveys käsite ei ole ihan niin helppotajuinen juttu, kuin voisi nopealla päättelyllä luula, sillä pitää panostaa myös siihen, että nainen voi nauttia elämästään täysillä.
Minervan julkaisema Sukellus kuumaan aaltoon palaa nyt tulena monenikäisten naisten käsissä ja jo oli aikakin! Löydät kirjan arvostelun ja siitä käydyn keskustelun täältä.
Anna -lehdestä stabiloin mm. näitä:
Parhaat tervyshyödyt hoidosta saadaan, kun puuttuva estrogeeni korvataan jo ennen kuin estrogeenin puutteeseen liittyvät muutokset ehtivät vaurioittaa elimiä.
Hormonihoito voi tukea painonhallintaa parantamalla unen laatua ja tuomalla lisää energiaa. Näin moni jaksaa liikkua, ja syökin terveellisemmin. Estrogeeni tasapainottaa aivojen serotoniinitasoja, mikä hillitsee ruokahalua.
Estrogeenin pute on naisen terveydelle suurempi riski kuin estrogeenihoito.
Kannattaa syödä paljon kokojyväruista ja metsämarjoja, sillä niissä on fytoestrogeenejä eli estrogeeniä muistuttavia kasviaineosia. Myös pähkinät, soija ja siemenet ovat hyvää vaihdevuosiruokaa.
D-vitamiinilla on samoja suojavaikutuksia kuin estrogeenilla. Sitä kannattaa syödä purkista ympäri voden, sillä se vähentää todennäköisesti ainakin joidenkin syöpien, sepelvattimotaudin ja tyypin 2 diabeteksen riskiä sekä vahvistaa vastustuskykyä.
Miten sinä? Minä syön D-vitamiinia 50 mikrogrammaa, C-vitamiinia gramman ja sitten tietty vielä Beetä ja Aata, estrogeenia ja manteleita, jotka ovat loistoravintoa etenkin aivoille. En kehoita ketään noudattamaan minun annostuksiani, sillä noudatan amerikkalaisten lääkärien suosituksia ja olen tehnyt tätä jo nuoresta aikuisesta. Jokainen ottaa oman vastuunsa siitä, mitä suuhunsa laittaa.
Vahvaa Elämää Aikuinen Nainen!
Selviämistarina – Alkoholi parisuhteessa (Minerva 2010) on Tuulevi ja Henrik Aschanin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun parisuhteesta muodostuukin kolmiodraama, jossa salarakkaana on alkoholi.
Kirjan alkusanat on kirjoittanut Tommy Hellsten, joka on itse kirjoittanut mm. huomiota paljon saaneen Virtahepo olohuoneessa kirjan. Tommy kertoo itse nähneensä alkoholismin sen kaikessa kauheudessa ja monista näkökulmista. Pariskunta Aschanin kirjasta Tommy toteaa:
He kuvaavat matkaa, jossa elämä murenee käsiin ja jossa tuska lopulta on niin suuri, ettei ulospääsyä näytä olevan. Kirja on rankkaa luettavaa mutta se on niin totta, koska alkoholismi perheessä on rankka sairaus. Siinä on lopulta kyse elämästä ja kuolemasta. Lukija ymmärtää, että sairaus etenee hitaasti. Hän näkee myös, että juuri tämä hitaus on syynä siihen, ettei sairautta osata käsitellä, vaan siihen sopeudutaan.
Tämä kirja. Tämän voi ottaa niin monella tavalla riippuen, mitä on itse asiasta kokenut ja/tai mieltä. Alkoholismilta kaikin tavoin varjeltuneelle tämä on kaunis ja varoittava selviytymistarina, jossa Henrik, alkoholisti, kokee pohjakosketuksen useasti, mutta siitä piittaamatta, kunnes:
Herään Mikkelin keskussairaalasta marraskuun lopun harmaana aamuna. Makaan sairaalan käytävällä sairaalasängyssä, tiputusletku käden selkämyksellä. Kummallinen kokemus. Miksi minä olen täällä? Onko tuo letku tosiaankin minun kädessäni? Havahtuminen on mieleenpainuva. Nyt on päättynyt jokin outo uni, jota olen koko ajan elänyt totena. Lähete kädessäni suuntaan suoraan Moision sairaalaan katkaisuhoitoon.
Ja mitä miettii Tuulevi, josta jo alkusanoissa Hellsten toteaa:
Kirjassa näkyy myös Tuulevin oma problematiikka; taipumus kantaa vastuuta ja olla vahva oman itsensä kustannuksella sekä se, miten juuri tämä problematiikka tekee mahdolliseksi sen, että alkoholismi kaappaa hänetkin. Hänestä tulee sairauden mahdollistaja.
Niin, alkoholistien vaimoja syytetään tavan takaa alkoholismin mahdollistamisesta. Heitä syytetään myös vahvuuteen sairastumisesta, liiasta vastuunkannosta ja jopa vallanhalusta. Heitä syytetään alituisesta varuillaanolosta ja siitä, että he haistavat hengitystä vaivihkaa, kuuntelevat aukeaako kaljapullon korkki talossa, narahtaako kirkkaan korkki, vai onko puoliso muuten vain levoton, josta tietää, että perjantai-iltana se lähtee ja sunnuntai-iltana saapuu runsaasti yhteistä tiliä käyttäneenä. Heitä syytetään siitä, että he tietävät tasan tarkkaan, että jonkun on kannettava vastuu lapsista, taloudesta ja yleensä elämän jatkumisesta, kun juoppo juo. Tai eihän ole juoppoja, on vain ’sairaita’, joita tulee ymmärtää. Olisi ollut kiinnostavaa kokea tämä kirja niin, että perheen alkoholisti olisikin ollut nainen. En ole koskaan kuullut naisen juomisesta syytettävän aviomiestä, en millään adjektiivilla. Päinvastoin! Sillä kun nainen juo, hänen katsotaan laiminlyövän perheensä ja etenkin lapset, hänet syyllistetään heti sataa ja hänelle lyödään vielä otsaan häpeän leima. Ja nyt ei olekaan enää kysymys sairaudesta, vaan piittaamattomuudesta muita kohtaan. Monet juovat naiset ovat joutunueet suljetuiksi mielisairaaloihin. Näin tapahtui mm. runoilija L Onervalle. Miehensä, Madetojakin, oli juoppo, mutta hän meni vähän vain lepäämään johonkin Huvitukseen tai mikä sen paikan nimi nyt olikaan.
Sanotaan, että alkoholisti keksii aina syyn juomiseensa. Niin tekee myös Henrik toistuvasti ja minua järkyttää eniten, että hän tekee sen poikansa rippijuhlissa saatuaan puhelinsoiton, että isänsä on kuollut. Mikä tahansa riittää juopolle syyksi juomiseen: Omaisen kuolema, ei tullutkaan lottovoittoa, vaimo on liian kaunis, sataa, vaikka on kesäloma, vaimo puhuu, vaimo ei puhu, kukaan ei ole silittänyt paitoja, Suomi hävisi jääkiekossa Ruotsille…Näitä syitä juomiseen ja selityksiä löytyy miljoona potenssiin ääretön ja yleinen, nyt vallalla oleva käsittelytapa vielä ruokkii alkoholistin selityslistaa, sillä nyt myös vastuunsa kantava vaimo, joka huolehtii lapsista, on syyllinen. ’Sivistynyt’ empatiakeskustelu alkoholismista sairautena tekee juoposta uhrin ja muista juomisen mahdollistajia. Myös Tuulevi tutkailee syvästi omia tuntojaan ja kulkee kuin heikolla jäällä alati varuillaan:
Kotiudut katkolta väsyneenä ja hauraana. Olen varovainen. Kävelen lähelläsi ohuella jäällä, joka rasahtelee joka askeleesta. En tiedä, mitä ajattelet mistäkin asiasta, miten suhtaudut itseesi tai meihin perheenä. En tiedä mitä on jäljellä.
Ja katkolta tullut Henrik puolestaan on usein kuin pikkupoika, joka odottaa punaista mattoa ja erityiskohtelua:
Kaiken kukkuraksi näyttää siltä, että kukaan ei oikein pidä tätä minun uutta ’linjaani’ minään ihmeellisenä urotyönä. Sitä ei noteerata mielestäni oikein millään lailla. Luulin raitistumisen olevan suurempikin saavutus, aiheuttihan juomiseni niin paljon negatiivista puhetta ympäristössä ja sitä pidettiin niin turmiollisena ja tuomittavana. Silti kukaan ei aplodeeraa minulle millään lailla.
Juuri tällainen on liikaa juovan ego. Pohjalla on huomionhakuisuutta ja heikkoa itsetuntoa, jota sitten on vuosia hukutettu viinaan. Erittäin paha on tilanne, jos vaimo on paremmin tienaava ja menestyvämpi kuin miehensä. Lisäsyntinä on sanavalmius, hyvä ulkonäkö ja näkyvä asema työelämässä.
Tuulevi on kuitenkin päiväkirjapohdinnoissaan hyvinkin kiltinoloinen. Suorastaan anteeksipyytävä. Huolehtii kaikesta, eikä kertaakaan todella pamauta vyön alle, minkä moni muu samassa tilanteessa oleva olisi takuulla tehnyt. Hän kestää Henrikin repsahdukset ja äreydet ja omat sisäiset syytöksensä. Ja hän saa palkintonsa, sillä Henrik raitistuu ja pronssihääpäivää juhlitaan oikein ystävien kanssa ja kaikki on niin kaunista ja täydellistä:
Ystäviä ja rakkaita ihmisiä on tulossa eri puolilta Suomea juhlimaan. Moni heistä oli aikanaan, kaksikymmentä vuotta sitten häissämme. Ajamme Parikanniemen pieneen riihikirkkoon, jossa tapaamme vieraat. Tuttu, Kanadaan muuttanut pappisystävämme Jouko Jyrkämä siunaa meidät. Ystäväni Sanna Pulkkinen tulkitsee Anna-Leena Härkösen sanoittaman laulun Yhä uudelleen kanssasi lähtisin. Kirkosta suunnistamme meille tänne kotiin juhlimaan. Alkaa sataa vettä, mutta se ei haittaa. Olohuoneessa aaltoilee nauru ja kuistilla muistellaan yhteisen matkan mukavia hetkiä.
Tämä on hyvin kaunis ja ymmärtäväinen kirja, jossa on hieno idea kummankin puolison päiväkirjamerkinnöistä. Tämä kirja ei muistuta Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, sillä tässä ei:
Hidastettu filmi
sinä kohotat kättäsi
joka tulee lyömään minua
Aivojeni läpi
ennättää kulkea paljon
ennen kuin kätesi
on perillä ja osuu
Yhteistä on kuitenkin se, että mies juo ja kummankin miehen nimi on Henrik. Minun ei ollut, mutta sekin joi. Vaikka nimi ei ollut Henrik.
Jos olet runo, jos olet lumi, jos olet tunne, jos olet karpalo lumessa, tartu käteeni ja tule kanssani tänne.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat savu ja ne voivat haihtua -
ne ovat vaarallisia ja voivat kestää.
Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä ymmärrä mitään -
niillä on vain omat ajatuksensa.
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.
- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)
kuva Birgitta
Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä, Luvialta, tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut.
Lumimies ja rakas, edesmennyt punaturkkimme, suuriruhtinatar Olga♥
Ilse postasi tänään kirjasta, joka sijoittuu Jyväskylään.Voit lukea siitä täällä. Sain samalla idean julkaista tämän kauniin kuvan, jossa novascotiannoutaja, koiruus vailla vertaa. Rotu, joka ansaitsee ehdottomasti perheen, jolla on pilkettä silmässä ja sielussa ja paljon omaa pihatilaa sekä oman lauman eli perheen seuraa. Koira on laumaeläin, ei erakko! Toki kaikki koirat ansaitsevat pilkeomistajat, mutta novat suorastaan edellyttävät sitä. Minä tiedän, sillä nyt on vertailua kymmenien vuosien ajoilta. Olgamme on novascotiannoutaja, 12,5 vuotta, mikä on tälle rodulle jo todella pitkä ikä.
Älkää ikinä ottako koiraa hetken mielijohteesta, sillä koira tarvitsee paljon aikaa ja huomiota sekä omistajat, jotka rakastavat sitä!
Ilsen mekko on niin kaunis, että...haluaisin tuollaisen itsekin ensi suveksi!
Niin, ja Ilsen myötä heräsi ajatus uusia eräs vanha teksti, jonka kuvat eivät kovin tasokkaat, mutta teksti sydänverellä kirjoitettua. On tullut paljon uusia lukijoita ja olen usein havainnut, että jos jaksetaan rollata 70 tekstiä, ei välttämättä enää kiinnosta klikata sitä kohtaa 'vanhemmat tekstit'. Ihailkaa nyt tätä kuvaa, lähden vähäksi aikaa puutarhaan oman novascotialaiseni kanssa ja sitten...
Jos ihmettelette, miksi ei tässä kohtaa ole kirjaa, niin ei ole. Lumimies lähti reissuun ja taas tapahtui jotain, mikä vei kaiken aikani, huomioni, energiani...
Morning has broken
picture by Pekka Mäkinen
Kuka on mies, jolta kysytään: ”Uskotteko ihan tosissanne, että sitä, mistä ette tiedä mitään ei ole olemassa?”
Hän on Nobel-palkittu fyysikko Michael Beard, Ian McEwanin uusimman teoksen Polte (Solar, Otava 2010, suomennos Juhani Lindholm) päähenkilö. Mies, jolla on takanaan neljä ex-vaimoa ja uusi vakava suhde menossa, lukuisa sarja muita naissuhteita ja ehdottomalla varmuudella huolehdittu asia, ettei lapsia ole siunaantunut. Beard on hieman jo menneen ajan suuruus tiederintamalla, mutta hänestä ei ole myöntämään mitään tällaista ja sattuma tuokin hänelle tilaisuuden, johon hän tarttuu hanakasti ja mitään kaihtelematta. Oikeastaan ainoa hidaste ovat sotkuiset naissuhteet ja etenkin naisten tunteellisuus, jota arvon professori ei voi ymmärtää:
Beard avasi silmänsä. Yhdynnänjälkeisessä tilassa tuntui kiusalliselta, etteivät naiset koskaan onnistuneet heti kääntämään selkäänsä yhdyntää edeltäneelle läheisyydenkaipuulle, vaan jäivät harmillisesti vellomaan tunnemylläkkäänsä. Hän sen sijaan koki taas löytäneensä oman jakamattoman ytimensä, sen hekumallisen henkilökohtaisen pikku osasen, joka – vai oliko tämä naurettava ajatus – oli miehessä vähän sama kuin sikiö naisessa. Kymmenen minuuttia sitten hän oli tuntenut kuuluvansa Darlenelle. Nyt ajatus kuulumisesta kenellekään, kenenkään kuulumisesta kenellekään, tuntui jo tukahduttavalta.
Siis tämmöinen tapaus! Ja hän on noin kuusikymppinen ja kaikki arvon naisensa ovat häntä paljon nuorempia paitsi viimeinen ronski ihastus, Darlene, joka oli päättänyt olla ikinä päästämättä otettaan Beardista. Keitä nämä ikästereotypiat ärsyttävät voivat lohduttautua sillä, että arvon fyysikkomme kyllä saa myös niittää sitä mitä hän kylvää!
Olen niin paljon ylistänyt Ian McEwania ja hulluna hänen kirjoihinsa, että minun on tähän nyt laitettava oikein selkokielinen lausunto: Polte on tyypillistä, ’myöhempää’ McEwania, jolle on ominaista sarkasmi, jonkinasteinen kyynisyyskin, mutta myös musta huumori ja herkullinen itseironia. Tyylilleen uskollisena McEwan ei koskaan tuo tarinaansa liikaa henkilöitä, ei monikerroksisuutta, vaan tässäkin tarina etenee kolmessa selkeässä aikajaksossa, jotka ovat vuosiluvut 2000, 2005 ja 2009. Sen sijaan McEwan on peto ihmisluonteen kuvaajana ja osaa kaivautua päähenkilöidensä aivosopukoiden syvimpiin poimuihin. Tässä kirjassa hän paljastaa professori Michael Beardin täydellisen ilkosilleen niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Lukija saa sekä nauraa, että kauhistella. Sen sijaan erityisesti tämän kirjan kohdalla pitää tajuta olla pelästymättä lukuisista fysiikan termeistä, sillä ei niistä ollut ymmärtänyt itse kirjailijakaan ennen kuin sai opastusta näihin asioihin ja sen lisäksi luki Walter Isaacsonin elämänkerran Einstein. Siis olihan Ian McEwanin loistavassa Lauantaissakin päähenkilö neurokirurgi, mutta se kaikki oli lastenleikkiä tähän fysiikkaan verrattuna. Neuvonkin muita paitsi fysiikkahulluja lukemaan kvanttimekaniikat yms. liidellen ja neuvon keskittymään vain itse herra professoriin, joka ei muista käydä kusella 35 tuntiin, jäädyttää peniksensä vetoketjun väliin napajäätiköllä, ei kärsi ollenkaan filantropiasta vaan pitää kanssaihmisiä mitättömyyksinä ja vain etenemisen esteinä sekä tietenkin koko ajan niittää sitä mitä on kylvänyt…ja painokin vain nousee ja huimaa oudosti ja kädessä on outo läntti, mutta mikään ei saa hidastaa fyysikko Beardin etenemistä kohti aurinkokuninkuutta!
Kirja on ihan sitä, mitä olin odottanut Ian McEwanilta, mieheltä, jonka kaikki kirjat haluan omaan kirjastooni, mieheltä, joka kuuluu samaan sarjaan arvostamiani kirjailijoita kuin Mika Waltari, John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Virginia Woolf, Siri Hustvedt…Tämä kertoo jo lukijoilleni, miten paljon häntä suosittelen, mutta Ian McEwan noviisien toivon ensin lukevan teokset Sovitus ja/tai Lauantai, sillä se auttaa pääsemään sisälle kirjalijan kipunoivaan älylliseen huumoriin ja tyyliin.
Lopulta hän ensi kertaa käsitti, että vielä kuolinpäivänäänkin hänellä olisi jalassa eripariset sukat, sähköpostissa olisi vastaamattomia viestejä, hänen kodiksi nimittämässään läävässä olisi edelleen paitoja, joista puuttui mansettinappeja, eikä eteisen valo yhäkään toimisi, laskuja olisi maksamatta ja ullakko siivoamatta, kuolleita kärpäsiä lojuisi ympäriinsä, ystävät odottaisivat vastauksia ja rakastetut vastakaikua. Hänen ainoaksi lohdukseen jäisi unohdus, kaiken järjestelmällisyyden päätepiste.
”…aamusta hän/ puolipäivään putosi/ puolipäivästä iltaan kasteiseen…”
- Milton -
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni tehneet ainakin Sanna, Jori, Kuutar, Naakku ja Erja.
Lue myös, mitä olen sanonut näistä. Kirjoita hakukoneeseen vain kirjan nimi ja se on siinä.
Ian McEwanin esikoisromaanissa Sementtipuutarha (The Cement Garden, Otava 2009, suomennos Eva Siikarla) putoamme vääjäämättä siihen McEwanilaisuuden hypnoottiseen sanojen runsasmerkityksisyyteen, jossa paljon myöhemmin ryvemme yltä päältä Amsterdamissa, Sovituksessa, Lauantaissa ja Rannalla. Sementtipuutarha ilmestyi 1978 ja on McEwanin esikoisromaani. Koska luin McEwanit ’väärässä järjestyksessä’, minun on nyt helppo sanoa, että kuka tahansa kokee jo Sementtipuutarhassa, että nyt tapahtuu elämää suurempaa…
Siinä, missä Irving runkkaa, nai ja koheltaa, McEwan runkkaa, tarkkailee ja hypnotisoi lukijaansa. Kumpikin ovat suoria, rankkoja kirjoittajia, mutta siinä missä Irving heittää lujaa ja päin, McEwan harkitsee viistopalloa, jonka sitten lähettääkin matkaan kaksoiskierteellä. Olen aivan myyty kummallekin herralle eli siis minut pitäisi jäävätä sorkkimasta heidän tekstejään, mutta en pysty… Minulla on heistä päässäni vertaileva sadan sivun tarina, mutta nyt minua haudataan sementtiin, joten…
Sementtipuutarhan kertoja on teini-ikäinen Jack, joka kirjassa täyttää viisitoista vuotta. Jack tarkkailee perhettään kuin likainen kärpänen, sillä hän lakkaa yllättäen pesemästä itseään, antaa hiustensa ja parranhaiventensa kasvaa, kuten myös kynsiensä ja hänen päivittäinen aktiviteettinsa on kahden runkun lisäksi vain tarkkailla äitiään ja sisaruksiaan, mutta etenkin isosiskoaan Julieta.
Kirjan alku on tragikoominen, sillä perheen isä on ehkä joskus kuullut lumoavan sanan ’riippuva puutarha’, sillä perheen talousahdingosta huolimatta hän tilaa viisitoista säkkiä sementtiä. Järjellinen selitys on se, kuinka helppoa on pitää siistinä pelkkää sementtikasaa, jonka päällä, ylhäällä on vähän kukkia, vaikka vain pieni penkki kehäkukkia.
Ennen kuin sementti on käytetty isä kuitenkin kuolee, äiti sairastuu vakavasti vuoteenomaksi, jona aikana neljä lasta oudosti vahvistuvat aivan omaksi maailmakseen, mistä puuttuvat yhteiskunnan normit, aikakäsitteet ja erityisesti terve vertailu muihin perheisiin tai nuoriin. Äidin vuoteessa viettämät sairasviikot ja viimein äidin kuolema, saavat lapset outoon tilanteeseen, jonka ainoaksi nimittäjäksi tulee yhdessä pysymisen tahto. Koska talossa ei koskaan käy ketään ulkopuolisia, on helpompaa kuin vajota sementtiin, vajota siihen unenomaiseen tilaan, jossa helle korventaa sementtipuutarhaa, Julie kulkee räikyvän vihreissä bikineissään, nukut iltapäivään ja kun heräät, kärpäsen unettava surina pudottaa sinut takaisin uneen…ruokaa ei laiteta, vaan syödään, mitä sattuu….jos pikku Tom haluaa tulla tytöksi: mikä ettei!, ja Jack levittää Julien selkään aurinkovoidetta pitkin hitain vedoin…joutilaisuus, helle ja irrallisuus ruokkivat tukahdutettua seksuaalisuutta, joka vähitellen tahmaa kaiken mihin kosket…
Lopulta Jack näkee vain Julien, joka juoksee nopeammin kuin tuuli, mutta joka kävelee kuin unissaan, äärettömän hitaasti, Julien, jossa on tyyntä itsevarmuutta ja riippumattomuutta ja joka uskaltaa mitä vain…
Avasin suuren peltiarkun kannen ja Julie lapioi sementin sinne. Sementtiä oli nyt vajaan viidentoista sentin kerros arkun pohjalla. Päätimme tehdä toisen, isomman satsin, ja sillä kertaa minä sekoitin ja Julie haki veden. Työskennellessäni koko puuhan tarkoitus ei kertaakaan tullut mieleeni. Sementin sekoittamisessa ei ollut mitään outoa. Hiekka loppui, ja koska oli vain yksi lapio lähdimme molemmat puutarhaan hakemaan lisää. Taivas alkoi jo vaaleta idässä. Teimme viisi retkeä kottikärryjen kanssa. Ihmettelin ääneen mitä sanoisimme Tomille kun hän tulisi ulos aamulla ja toteaisi hiekkakasansa kadonneen. Julie sanoi Tomia matkien: - Tuuli vei sen, ja me kikatimme väsyneesti.
Ei se tekisi mitään, eihän? hän kuiskasi. Hän alkoi hivuttautua ylöspäin sängyllä kunnes hänen suuret vaaleat rintansa olivat kasvojeni tasalla. Kosketin nänniä sormenpäällä. Se oli kova ja ryppyinen kuin persikan kivi…
*****
Minun lisäkseni tästä ovat kirjoittaneet ainakin Suketus Erja Susa P., Anki ja Susa
