Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Henkilö, josta sukeutuu ajan myötä monien painajaisten kauhukuva, on usein aluksi teini-ikäinen  haaveilija, jonka maailma on jakautunut kahteen: todellisuus on karua ja lannistavaa,mutta hän tekee siitä siedettävämpää väkivaltafantasioiden avulla. Itsetuntoa uhkaavat asiat hän kokee suhteettoman voimakkaasti. Hän kantaa kaunaa. Hän tunnustelee usein vanhoja arpiaan.

Väkivaltafantasiat vaihtuvat mielikuvaharjoitteluksi. Hän opettelee toimintasuunnitleman ulkoa ja hioo mentelmiään. Hän on tarinan kaltoinkohdeltu sankari. Hahmogalleria on suuri, mutta kaikista kauhistuneista kasvoista häntä katsovat tuskaisat silmät. Hänen kokemusmaailmaansa kannattelee vampyyrimainen periaate: Hänen oma riittämättömyydentunteensa katoaa, kun hän saa uhrin täydellisen käskyvaltansa alle, kun hän pystyy teoillaan osoittamaan uhrinsa avuttomuuden. Avuttomuus on tunne, jonka hän tunnistaa itsessään ja jota hän itsessään vihaa.

Michelle McNamaran tositarinaan perustuva jännityskirja Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura Nurmi) kertoo yhden naisen syväsukelluksesta pahan keskiöön, mieheen, joka on syyllistynyt ainakin viiteenkymmeneen raiskaukseen, kolmeentoista murhaan ja useihin murtoihin. Ymmärrän hyvin kirjailija Michelle McNamaraa, joka käytännössä antoi elämänsä ja ehkä jopa terveytensä jahdatakseen miestä, jonka hän halusi vain saada telkien taakse ikiajoiksi. Michellen sytytys käynnistyi hänen ollessaan neljätoistavuotias, kun naapurissa murhattiin nuori nainen. Hän alkoi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, yhteneväisyyksiin, tilastolliseen mahdollisuuteen ja ennen kaikkea toimintamalliin. Luonnollisesti poliisi teki parhaansa, mutta aika ajoin heiltä ote herposi, kun uutta rikosta pukkasi tilalle. Michelle ei hellittänyt hetkeksikään ja hän jakoi auliisti löytämiään vinkkejä poliisiin kanssa ja lopussa vastavuoroisesti. Michellen oivallus oli yhdistää saman tekijän teoiksi ne, joita poliisi piti kolmena eri rikoksena. Michelle nimesi miehen Golden State Killeriksi. Vaikka rikollista ei oltu vielä tavoitettu, Michelle kirjoitti kirjan, jonka koko nimi on Katoan yön pimeyteen Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer. Miestä nimitetään myös Itäiseksi raiskaajaksi (East Area Rapist) sen mukaan, missä hän toimi. Kirjassa usein vain IR. Raiskaaja kuitenkin toimi myös etelämpänä, joten hän oli silloin Original Night Stalker. Lopulta Michelle tajusi tekojen takana olevan saman pedon. Hän tunsi hyvin maastot, asuinalueet, oli tietoinen asukkaista, iski paria poikkeusta lukuunottamatta yksikerroksisiin taloihin, että ulospääsy oli varma, hän vaikutti älykkäältä tuntumatta siltä, hän oli aluksi ’vain’ raiskaaja’, lopulta hänestä sukeutui järkyttävä sarjamurhaaja.

Manuela Witthuhn murhattiin Irvinessä 5. helmikuuta 1981.

Keith ja Patrice Harrington murhattiin Dana Pointissa 19. elokuuta 1981.

Lukijana olen ollut mukana pimeässä, sillä ensinnäkin toimittaja ja käsikirjoittaja Michelle McNamara kiinnostaa minua. Tiedän tunteen, kun joku asia alkaa viedä...Michelle asui Los Angelesissa ja piti suosittua True Crime Diary –blogia sekä ehti tutkia Golden State Killeriä vuosia. Mikä sääli, että hän menehtyi nukkuessaan juuri vähän ennen kuin murhaaja saatiin kiinni ja vain 46 –vuotiaana. Itseasiassa hän kuoli ennen kuin kirja oli valmis ja sen viimeisteli hänen miehensä, näyttelijä Patton Oswalt. Teoksen johdannon on kirjoittanut kirjailija Gillian Flynn.

Kuvassa Michelle työskentelemässä eli rauha täydelliseen keskittymiseen oli yöllä ja netti toi kaiken hänen ulottuvilleen. Hän antoi poliisille havaintojaan ja hän itse ystävystyi muutamien tapausta tutkivien kanssa. Näitä olivat mm. rikosetsivä Bill McGowen, rikosetsivä Richard Shelby ja rikostutkija Paul Holes jonka kanssa he ajoivat murhapaikat läpi.

Kuvassa rikostutkija Paul Holes, joka mainitsee Michellen olleen luonnonlahjakkuus, jolta hän sai tietoja, joihin ei ollut aiemmin törmännyt.

Hän lisää, että McNamara oli jäsen Golden State Killeriin keskittyvässä työryhmässä siinä missä muutkin.

"Hän oli työparini tässä tutkinnassa", Holes sanoo." Hän oli itsestään selvästi osa työryhmää. Michelle pääsi käsiksi tietoihin, joihin muut eivät."

Kiitettävästi kirjan alussa on mainittu uhrit ja sitten virkavallan edustajat. Gillian Flynn puolestaan kertoo koukuttuneensa heti:

”Kirkaisu on pesiytynyt kurkkuuni pysyvästi.”

Gillian jatkaa tavalla, jota ei voi olla tajuamatta:

Haluan tietää lisää Michellestä. Kuka oli tämä nainen, johon luotin tarpeeksi seuratakseni häntä mustimpaan painajaiseen? Millainen hän oli? Miksi hän oli sellainen kuin oli? Mistä hänen luontevuutensa oikein kumpusi? Eräänä kesäisenä päivänä sain itseni kiinni ajamasta Oak Parkiin, joka on parinkymmenen minuutin ajon päässä Chicagon kodistani. Ajoin kujalle, mistä nuori nainen löydettiin ja missä kynäniekka Michelle löysi kutsumuksensa. Vasta perillä tajusin, miksi olin tullut. Tein omaa tutkimustani, jahtasin poikkeuksellista pimeyden metsästäjää.

Lukijani voinevat arvata, että luin tätä kuin tietokirjaa. Kuin olisin lukenut vaikka Mengelen elämäkertaa, joka vei minut paljon pidemmälle kuin kirja...Olin mukana. Ja tämä oli tapahtunut niin monelle. Lukiessani uhreista, heräsi monenlaisia kysymyksiä ja kyllä niitä kirjan mukana herääkin enemmän kuin tulee vastauksia. Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni. Olen iloinen, että ei ole tarvetta sanoa uhrien olleen mitenkään tyrkyllä, vaikka mikään ei oikeutakaan murhaa. He olivat kunnollisia tyttöjä ja naisia, monet pienten lasten äitejä. Tapaus tapaukselta kaunani kasvoi, mutta Michellen tyyli piteli minusta kiinni. Helsingin Sanomissa maanantaina 7.10. on Jukka Petäjän ansiokas juttu Kirjailija paljasti sarjamurhaajan. Luin Petäjän tekstin tarkoituksella vasta nyt ja hyvä niin, sillä juttu paljastaa paljon. Halusin aloittaa Michellen kanssa nollasta. Petäjän jutussa kirjailijan aviomies, näyttelijä Patton Oswalt mainitsee jotain oleellista vaimonsa kirjasta:

”Prosessi oli rankka. Kirjan kirjoittaminen vei aikaa, koska hänen täytyi yhdistää oma kaunokirjallinen kirjoitustyylinsä ja samalla tarkistaa koko ajan jokainen kirjan fakta, jotta kirja pitäisi yhtä toden kanssa. Tekstin imu ei saanut kuitenkaan kärsiä”, Patton Oswalt kertoi HS:lle.

Tässä se tuli: Järkyttävä todellisuus sellaisena kuin se on tapahtunut ja sitten miten kertoa se niin, että lukija jaksaa niin paljon yksityiskohtia. Minä suorastaan nyt janosin teknistä tutkintaa, sillä halusin tietää, missä murhaaja tekee virheen. Arvasin, mihin ratkaisu tulee perustumaan, mutta en miten, sillä onneksi olin jättänyt Petäjän ansiokkaan jutun tähän iltaan. Paljastan, että odotin tätä teosta kuumana: Arvasin tässä olevan sellaisen naisen kertomuksen sillä tavalla kerrottuna, että tätä en lukematta jätä!

Michelle kirjoitti loppuun ensimmäiset jälkisanat, mutta hänen kuoltuaan uudet kirjoitti Michellen puoliso Patton Oswalt ja lisäksi on Liite Kirja, jonka avulla murhaaja löydettiin: Joseph James D’Angelon pidätys. Tämän kertominen ei vie tarinalta voimaa, sillä tiedämme murhaajasta vieläkin varsin vähän, mutta kirjassa selviää muutamia vastauksia vaikka kysymyksiin ’miksi hän oli niin alemmuudentuntoinen?’ ’miksi hän oli kuin koko ajan poliisia edellä eli miten voi niin kadota pimeyteen?’ ja jotain muutakin. Kirjasta on tekeillä HBO:n dokumenttisarja, jota epäilen monen odottavan. 

Loppusanat tässä ovat Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Erään uhrin puhelin soi 24 vuotta raiskauksen jälkeen. ”Leikitäänkö?” miesääni kuiskasi. Sinä. Uhri oli siitä varma. Ryvit nostalgiassa...”Muistatko leikkihetkemme?”

*****

Alkuperäiskansi: Sarah Brody

Kuvat: Getty Images

Kirjailijan kuva: Robin Von Swank

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita  Kirjasähkökäyrä  Kirjamies  ja  Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Aleksis Kivi, torpan pojasta ensimmäiseksi suomen kielellä kirjoittavaksi ammattikirjailijaksi

Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:

Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.

Aleksis Kivi (1834-1872) oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen Sten suomalaiseksi.

Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Kansan oma kieli vahvistaa sen yhteisöllisyyttä ja tuo sille omanarvontuntoa. Kieli on valtaa!  Suvella 2016 tapaamani suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.

Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Kiven koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudelle ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.

Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.

"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."

Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.

Aleksis Kivi vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella. Hänen lapsuutensa lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat. Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Takana saattoi olla kaunaa, sillä vuonna 1860 Kivi voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailussa palkinnon murhenäytelmällään Kullervo. Viisi vuotta myöhemmin Nummisuutarit sai alan auktoriteeteilta korkeimman mahdollisen tunnustuksen: valtion kaunokirjallisuuspalkinnon, 2 500 markkaa. Se oli paljon rahaa mutta sitäkin tärkeämpää lienee, että Kivi päihitti kilvassa Runebergin ja August Ahlqvistin (runoilija A. Oksasen) 

Kiven rusikoijana historiaan jäänyt suomen kielen ja kirjallisuuden professori Ahlqvist oli Suomettaressa kirjoittanut, ettei Kivellä ole asiaa "runouden pyhään yrttitarhaan, jossa kansan hengeliset hedelmät kasvavat ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia vaalivat".

Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, on kirkkain osoitus siitä, miten lahjakkuus lyö itsensä läpi ilman tukea, ilman sosiaalisia verkostoja ja vaikutusvaltaisia ystäviä. Kivi ei ollut ostettu harha, vaan puhdas lahjakkuus.

Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Kiven torppa valkovuokkojen aikaan. Kuvannut Sanna Ahonen. Kiitos Sanna♥

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisimme kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa, joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis, Tammi 2019, suomennos Outi Menna) on äärimmäisen kuulas ja kipeä tarina. Se soi ja soi, mutta samalla se satuttaa tajunnavirrallaan, vie mennessään, tulvii yli. Se houkuttaa valoon, se viettelee pimeään, se ei voi vastustaa yötä. Tarina on kertomus sukupolvelta toiseen kertautuvasta syrjäytymisestä. Kertojana on heroinisti ja prostituoitu Inni, joka niin haluaisi parempaa äidilleen ja isälleen, itselleen ja Shanelle sekä heidän lapsilleen, joista ensimmäinen viedään sijaisperheeseen ja toisen hän luovuttaa pari tuntia synnytyksen jälkeen pois. Siltikin, vaikka aihe satuttaa, Stridsberg kirjoittaa niin kauniisti, että se sattuu vieläkin enemmän!

Putosin samaan tunnelmaan kuin luettuani Saran kirjan Niin raskas on rakkaus, mutta Rakkauden Antarktis on vahvempi. Tarinassa on konsepti, joka toistuu kerta kerran jälkeen hieman erilaisena, hypnoottisena. Jokaisella kerralla putoan syvemmälle ja syvemmälle kunnes maistan mudan. Ei se ole paha, sillä sitähän kertoja on kaivannut. Hän on oikein etsimällä etsinyt, kunnes hänet löydetään. Kunnes mies löytää hänet. Kunnes yö.

Tässä se nyt tulee. En ole totta puhuakseni koskaan halunnut päästä eroon heroiinista.  Siis oikeasti halunnut, en edes Vallen tai Solveigin takia. Sen oivaltaminen tekee ihmisestä painottoman. Tieto siitä että on jotain vielä rakkauttakin suurempaa.

Innin elämä on kaipausta. Hänen maailmansa tuoksuu ikävältä, vedeltä, savulta, levältä, yöltä...Hän on syntynyt peto sisällään. Hän tietää joutuvansa odottamaan kunnes saisi riittävän rauhan ja hiljaisuuden. Hän on osa jokea, mutta hän ei jaksa enää virrata. Inni tietää saavansa hiljaisuuden kautta riittävän etäisyyden nähdäkseen ja ymmärtääkseen, löytääkseen perheensä. Hänen pitää ensin vain hajota. Muuttua tähtipölyksi.

Oli kesäkuu, alkukesä, minun viimeiseni.

Istuimme hetken katsellen sumuista vihreää maisemaa ja kuuntelimme moottorin hyrräystä, kunnes hän sammutti auton valot ja käänsi katseensa minuun.

”Nouse autosta ja odota minua”, hän sanoi, ja minä tottelin ja jäin odottamaan häntä. Sitten kuulin ihan läheltä hänen äänensä.

”No, mennäänkö?”

Sara Stridsbergin teksti virtaa kuin joki. Hämää kuin uni. Kaunista kuin kevyesti leijaileva puuterilumi. Valoa pimeään. Tähtitomua.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!

Lokakuu maalaa vahvoilla väreillä: Hurmaannun!

Nyt tulee sellainen syyspläjäys, että alta pois! Suurin osa näistä kuvista on otettu lokakuulla, jokunen syyskuulla ja muutama vanhempi on mukana kuin vertailuna tai tunnelmantuojana eli lähdetään väreihin. Kurkistetaan villiviinikaaresta, mitä on menossa...

Kuvattu meidän pohjoispäätyä noin vajaa tunti sitten. Köynnöshortensia vain vahvistaa pergolaamme eli tuo, missä näkyy entinen kulku, saunan oven vieressä, on kasvamassa kiinni, kuten tarkoitus on ollutkin. Kulmassa näkyvä hortensia on osa projektia Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina.

 Tässä jonain vuonna, kun pilvikirsikka ei ollut vielä pettänyt... ja sama köynnöshortensia ja tässä nyt:

Ja kun tästä menemme polkua oikealle saavumme

pohjoisrinteelle, jonka päässä kulkevat rauniorappuset itäpuolelle. Takana näkyvät lehtomme suuret lehmukset. Kartiovalkokuuset pääsevät nyt hyvin esille, kun enää ei ole atsaleoiden huumava kukinta-aika, mutta nekin tulevat ruskaan!

Tässä yksi syy miksi suosin atsaleaa, toinen on tietysti tuoksu ja kolmas hurmaavat kukinnot ja neljäs, että ne pudottavat lehtensä syksyllä ja viides: Niitä ei tarvitse suojata kevätahavilta.

Tässä sama kohta kuin edellisessä kuvassa, mutta ihanat kartiovalkokuuset jäävät toiseksi! Niillä on oma aikansa ja minusta se on juuri nyt ja tästä koko talven kevääseen asti.

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva:  Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...

Kartiovalkokuuset ovat vieneet minua jo 30 vuotta. Kuvassa yksi vanhimmista. Mikä on suloisempaa kuin tuollainen havumainen sokeritoppa ja eräänä aamuna se on kuurassa ja sitten lumessa. Jos tämä ikivihreä kasvi kiinnostaa, täältä löytyy siitä paljon eli Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys

Katsokaa nyt miten pikkarainen hän on ollut! Muutoksia on jonkin verran, mutta tästä katsoen vasemmalla edelleen valtavat syyshortensiat  'Grandiflora', ja oikealla suuret mongolianvaahterat. Sen sijaan pikkupuita, helmiorapihlajoita on tullut kolme lisää: Helmiorapihlaja kaunehin on Seurattavin lienee I-vyöhykkeen magnoliamme, magnolia x loebneri 'Leonard Messel', Yksi kartiovalkokuusi on lisätty sekä useita kärhöjä etc. Poistettu on jättimäinen hopeakuusi, joka varjosti liikaa syyshortensioita ja oikealla näkyvän lampun vieressä on syyshortensian merkki vaihtunut tiuhaan, mistä kerroinkin vähän aikaa sitten.

Tässä edelleen syyshortensiat, ikäkonkarit ja nyt taidatte nähdä ensimmäistä kertaa eturinteen pikkutöpön eli kartiovakokuusen, jossa on ollut haastetta muita enemmän: rinne eli kastelutulos heikko, koko päivän porotus keväällä eli kun muiden kanssa pääsen helpommalla tämän töpön kanssa olemme harsossa usein vielä toukokuun viidentenä, jolloin synttäripäiväni iloksi otan harson pois.

Syyshortensia Wim's Red saa nyt seurata suurempia lajitovereitaan ihan paraatipaikalla etupihalla.

Jo aiemmin mainittu köynnöshortensiamme on nyt tässä värissä, mutta kykenee se limeenkin! Mukana kasvaa tässä villiviiniä ja näin yläterassimme ruokakatos verhoutuu kauniisti keväästä myöhäiseen syksyyn.

Joka syksy on yksi 'äijägrillaus' eli minäkin syön punaista lihaa.

Jotenkin tämä on se 'the juttu' eli kuin ulkoruokinnan pudottajaiset. Tämä on vähän nyt siirtynyt, kun tuntui että flunssa olisi tulossa, mutta ehkä uhmaan kohtaloa ja ryhdymme tähän ensi viikonloppuna. Toivottavasti emme vilustu, sillä kirjamessut odottavat. Onneksi on untuvatakit!

Sillalla esittelyssä Marimekko -pusero Pulu, jonka pinkki ei tässä taida oikein näkyä, mutta siis se 'pelaa' yhteen kevyttoppikseni sekä koristossujeni kanssa.

Satanut on onneksi nyt kiitettävästi eli se tarkoittaa, että sillan alla virtaa. Keväällähän tähän tuli uimaan sorsapariskunta...

Hauskimmat vastakohdat löytyvät sillan päistä eli vasemmalla siroimmin kasvanut kartiovalkokuusemme ja oikeassa reunassa mörrimöykkymme, josta kukaan ei voi arvata mihin se vielä pystyy. Hänhän oli jo kuolemaan tuomittu kun...Koko tarina löytyy täältä

Kalliotuhkapensasta löytyy tontiltamme tuulten ja lintujen kuljettamana. Olemme aika ihastuneita tähän helppoon ja kauniiseen kasviin, joka antaa lisää kerroksellisuutta puutarhaamme. Usein se saa kasvaa, missä on juurtunut, joskus vähän siirrämme tarvekohtiin. Olen syksyn rakastaja ja käytän eniten kasveja, joissa on ruskaväri. Jopa helmiorapihlajassa on kaunis syysväritys! Minusta pihamme on kaunein syksyllä, mutta en kiellä sitä helmihetkeä, kun valkoiset ja siniset scillat puskevat maasta ja sitten sitä kun atsaleat ja helmiorapihlajat, mutta jos olisi pakko valita, valitsisin syyspihan♥

Tällaiset suloiset villasukat sitten joku syyssielu saa jouluna♥ Sukat on kutonut bloggarikollega Paluumuuttajatar Kiitos Anne♥

Hurmehappomarja on yksi voimakkaimpia syysvärittäjiä ja miten vaatimaton se onkaan hoidoltaan...

Syksy, mikä ihan mahdollisuus, mikä tilaisuus, mikä hurmio. Syksy on toinen ihoni, sen raikkaat syyspäivät hengitykseni. Syksyllä olen eniten minä♥

Köynnöshortensia syleilee kalliomme päässä olevaa kiveä kiihkeästi. Orava syö pähkinää ja tulee jo aamuvarhain aamiaiselle, sillä ihan vielä ei olla talviunilla. Itse olen uponnut syksyn kirjasatoon syvälle eli ihan kiireeltä on alkanut tuntua etenkin kun syksyn houkuttavat pihatyöt vievät aikansa. Nyt on edessä suuret verkotukset eli tervetuloa vain kaikki metäskauriit omenoille ja auringonkukille, mutta melkein kaikki muu onkin viikon päästä jo suojattu!

Me ♥

Syysraikasta viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Omenapiirakka kutsuu...

ruskaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Johnny Fordwater istui keittiössä aamutakki päällä, parta ajamatta ja hiukset pörrössä...

Hän istui tilavassa viidennen kerroksen asunnossaan – tai pankin asunnossa, pankkihan tämän nyt omisti – ja tuijotti synkkänä ikkunasta näkyvää Hoven rantakaistaletta. Hän oli kiinnittänyt paikan kurkihirttä myöten eikä selviytyisi maksuista enää montaa kuukautta, jos poliisi oli oikeassa Ingridistä. Hän ei ollut pystynyt tunnustamaan poliisille, että oli lainannut Ingridille paljon enemmän kuin 200 000 puntaa. Todellinen summa oli lähes 400 000. Hän oli saaanut sen kokoon nostamalla suurimman osan eläkesäästöistään ja myymällä osakkeensa, kiinnittämällä asuntonsa, myymällä klassikkoautonsa ja käymällä lakki kourassa pankissa.

Peter Jamesin Kuolema vaanii verkossa (Dead at First Sight, Minerva Crime 2019, suomennos Maikki Soro) kertoo järisyttävän tarinan julmista nettihuijareista, jotka rahastavat ihmisiä rakkauden nälällä  ja hyväuskoisuudella. Erään täysin viattoman ja komeahkon miehen identiteetti on ryövätty ja hänen kuvillaan ja tiedoillaan julmat rikolliset alkavat netissä leikkiä hunaja-ansaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, ansaan tarttuvat niin naiset kuin miehet ja täysin ikään katsomatta! Ihmiset eivät tapaa toisiaan, mutta tunteet kuumenevat yhteistä tulevaisuutta suunnitellessa uhrin ollessa niin sekaisin, että suostuu maksamaan tuntemattomien isoäitien syöpähoitoja, kalliita avioeroja ja mitä tahansa saadakseen tavata sielukumppaninsa. Jokainen ajattelee olevansa tuntemattoman nettirakkaansa kanssa ’Match made in heaven.’ Jollakin tavalla juuri Johnny Fordwaterin kohtalo sattuu eniten, sillä hän on elänyt armeijan majurina säällistä elämää ja leskeksi jäätyään tuntee kaipaavansa seuraa. Yksinäisyys painaa...ja kun vielä voisi olla tilaisuus. Ingrid olikin vain virvatuli ja kallis sellainen!

Yllättäen kuvioon liittyy varakkaan Lena Welchin syöksyminen alas parvekkeelta Münchenissä sekä erään Suzy Driverin kuolema. Samoin Brightoniin palaa Yhdysvalloista ylikomisario Roy Gracen vanha tuttu Tooth, joka kärsii järkyttävistä seurauksista ja kivuista sekaannuttuaan syvästi tapahtumiin liian vaarallisen naisen kanssa. Musta leski voittaa aina ja tämä todistettiin Jamesin tarinassa Kuolemaan asti sinun (Love You Dead). Tooth on todella älykäs ja vaarallinen, vain erään maailman myrkyllisimmän skorpionin piston hieman heikentämä. Hänellä on ongelmia flunssaoireista peniksen kutistumiseen!Tooth on kuitenkin ammattilainen ja päättää heittää viimeisen julman keikkansa.

Luettuani nyt Roy Grace -sarjan viidennentoista osan, tuntuu kuin suhteeni  Jamesiin olisi vanha avioliitto, tuttu ja turvallinen, sellainen jossa on nousunsa ja laskunsa sekä sanomisensa. Kirjoittaessani Peterin kirjasta Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead) päästelin niin, että itseäkin huvittaa. Milloin olen moittinut Gracea liian hajuttomaksi ja tylsäksi, kuin liian haaleaksi kylvyksi. Milloin olen valittanut liian suuresta henkilömäärästä tai väkivallasta. Toisaalta olen ylistänyt: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!!!” Olen tehnyt hänelle oman kirjastonkin eli Peter Jamesin Roy Grace –sarja. Kehunutkin olen, sillä Roy on alkanut kehittyä jännittävämmäksi ja siitä kiitän hänen kakkosmiestään Glenn Bransonia, joka on kuin Royn vastakohta. Onneksi he täydentävät toisiaan brittiläisen hauskasti! Kirjassa on hykerryttävä kohtaus, jossa Roy Grace on ylityöllistettynä ja vihamaamansa esimiehen  ärsyttämänä unohtanut vannoneensa, että ei mene enää ikinä Bransonin kyytiin. Mikä vikatikki! Hah-hah..Dekkari saa olla hauska just brittiläiseen tyyliin, joka ei syö jännitystä. 

Well...Peter James on tahtomattaan vaikuttanut elämässäni ainakin yhteen asiaan. Kun olin lukenut hänen ensimmäisen dekkarinsa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) tein tahdonilmaisun miten minua ei saa haudata. Edelleenkin muistan Peterin Roy Grace –esikoisen parhaiten. Toisaalta en osaa sanoa oliko se paras, vai onko paras kuitenkin Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), joka oli vuonna 2011 toiseksi paras lukemani dekkari vai olisiko se kuitenkin Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You)...

Kuolema vaanii verkossa on kuitenkin monen todellisuutta eli niin helposti huijattavia me olemme. Jamesin tarinan päätoimijat tulevat Afrikasta ollen julmia ja tavattomia. Heihin lankeavat ketkä tahansa kolmekymppisistä yhdeksänkymppisiin maksaen herkkäuskoisuudestaan kovan hinnan. Joillakin on siihen varaa, useimmilla ei. Pelkästään Britanniassa nettiromanssien uhreilta vietiin viime vuonna 300 000 miljoonaa puntaa! Siinä menivät kodit, eläkesäästöt, unelmat, elämät.

Kuolema vaanii verkossa on takuuvahvaa Peter Jamesia ollen myös ajan hermolla. Lukija saa pelätä, myötäkärsiä sekä myös nauraa, sillä onhan Roy Grace sellainen tosikko! Nyt tätä tosikkoa on myyty maailmalla jo yli 20 miljoonaa kirjaa. Varmaan Glenn Bransonilla ja Peter Jamesilla on osuutensa menestykseen.

Ihana Richie, kysyit, voisinko antaa jo satatuhatta siitä 450 tuhannesta käteisenä. Kyllä se onnistuu parissa päivässä. Ja silloin, senkin paha poika, minä hemmottelen sinut piloille – ja itseni totta kai! Eräs hyvä ystäväni on  muutaman päivän...Se olisi meidän salainen lemmenpesämme, saisimme olla ihan rauhassa. Ja samalla saisit rahasi! Kaipaan sinua mielettömästi!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ympäri saarta kiertävä kaislikko...

Ympäri saarta 
kiertävä kaislikko on 
tiheä aita
jonka seassa tuhat 
tietä kuljettaa kotiin.

***

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat 
koristamaan matkaani.

***

Istun rannassa
ja tiedän ettet tule.
Kaulakorussa
hikinen tuoksu muistaa
kallion kuumat kohdat.

***

Hanhet lentävät
pois pohjoisen kylmästä.
Tietävätkö ne
mitä kohti suuntaavat
noin määrätietoisesti?

***

Taivas räväyttää
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet
koristamaan kotini.

***

Tilhien parvi
tien varren pihlajissa.
Minä tarjoan 
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

- Eija Aromaa -
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014) 
Kallio. Tankoja (ntamo 2013)

Runokirjat Leena Lumissa

Murrosvaihe on murrosta niin puutarhassa kuin ihmisen mielessä ja Cherin puutarha-apulaiset

Pidän tavattomasti syyskesästä. Siinä alkaa kuin uusi vuodenaika. Raiteiden paikat siirtyvät, linnut suunnistavat vaistojensa vieminä, nousemme uusiin juniin. Taidamme alkaa olla jo enemmän syksyssä, mutta niin vain kesäkukat kukkivat ruukuissaan ja paljon rehevämpinä kuin sydänsuvella. Eilen oli suurten callunoiden istutuspäivä, siirtelimme myös sinne tänne nousseita mongolianvaahteroita valituille paikoille ja tyhjentelin terassihortensioita kukkapenkkiin, vaikka ei niiden kuulemma pitäisi selvitä ainakaan uuteen kukkaan seuraavana kesänä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Verenpisarat saivat jäädä ulos nauttimaan, kun sisällä ne eivät kuitenkaan pärjäisi ja niiden talvehdittaminen ei minulta onnistu.

Syyshortensia Vanille Fraise on meidän rimpulamme. Ensin se ressukka istutettiin 2014 sydän suven kuumalla etupihan prinsessaksi ja suuri kuutamohortensia sai siirtyä japanilaiseen rinteeseen. Tarina jutussa Voihan Vanille Fraise!

Dinakin tämmöistä menoa ihmettelee!

Taika komppaa ja ihmettelee, miten tuo pensas ei kasva ollenkaan? No se on kasvanut ja sitten sillä ovat muutamana talvena herkutelleet metsäkauriit, kun ensin emme laittaneet siihen verkkoa ja sitten kun laitoimme, se oli se normikorkeus, mutta tälle liian matala. Nyt on varustauduttu kirahviin, sillä tavallista korkeampi verkko odottaa jo leikkimökin terassilla.

Nyt juuri vähän ennen verkotusta kukat ovat saaneet vienoa punerrusta ja niiden oksat jaksavat kantaa kukintansa, mutta hiukan saisi olla napakampi tämä pensas eli keväällä taidan vähän leikata.

Tässä kuvassa näkyy sillan puutarhan puoleinen kartiovalkokuusi, joka on kasvanut hoikimmin.

Vanille Fraisen kohtalon määräsi Wim's Red, sillä halusin tämän syyshortensian etupihallemme. Takana ikivanhat syyshortensiat, jotka eivät petä ikinä! Näin tapahtui toinen vallankumous, josta kerron jutussa Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme koska...

Tunti sitten kuvattu Wim's Red etupihallamme. Takana näkyy suven komein terassihortensia maahan istutettuna, kaksi muuta pääsi Endless Summerin likelle talon päädyn penkkiin.

Monen monta vuotta istutin krassia ja lopulta vain omista siemenistä. Saimme nähdä kauniita risteymiä, joista paras jäi kuvaamatta: Capuccinoraidat tummassa oranssissa vai onko se sitten okra...Parhaat hetket jäävät vain filminä mielemme muistiin, mutta öinen krassi jättää myös uskomattoman tuoksumuiston. Se on ripaus lapsuutta, ripaus nostalgiaa ja sitten jotain aistillista... Tämä viikko on ollut ihan maantaista lähtien mahtava, sillä kaikki alkoi hyvillä uutisilla, sitten lounastamista ulkona, puutarhaliikkeitä ja pari päivää kovaa menoa puutarhahommissa. Nyt olen valvonut yön yskien, pää on kuin haljeta ja taidan ryhtyä flunssapotilaaksi, sillä olo on aika hutera. Milloin olen viimeksi ollut flunssassa? En edes muista.

Luettavaa on paljon, mutta muutakin teen kuin luen ja leivon omenapiirakkaa, jota taas tuli luvattua. Jos minä olen makuri, niin Lumimies vasta onkin. Tänään lukuvalo sammuu aikaisin, sen lupaan.

Olen järkyttävän kiitollinen, mutta myös uupunut. Ehkä kaikki iskee takaisin, kun on odottanut pahinta eikä se tullutkaan. Voipi olla hidasta blogissa, mutta se kuitenkin hengittää!

Ai niin, on aika aloitta puutarhassa syysleikkaukset ja siihen saa hyviä vinkkejä Cherin blogista eli Perennojen syysleikkaukset  Täytynee lähteä ostamaan riistaherkkua...

Nautitaan tästä kauniista syksystä ja omenoiden tuoksusta. On lupa olla ihan tekemättä mitään. Hämärän hyssy suorastaan kehoittaa ottamaan lunkisti. Katsotaan ja ihmetellään syyskuun kauneutta, sillä mitä olisimmekaan ilman vuodenaikojamme. Kevät, kesä, syksy, talvi ja sitten minusta joulun aika on oma vuodenaikansa, sillä siihen sisältyy niin paljon ihanaa matkaa kohti jouluyötä ja sen jälkeen vielä hitaita viivytteleviä viikkoja, päiviä...oih!

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

kiitollisena
Leena Lumi

PS. Viikon lukusuositus: Nina Honkanen Pohjakosketus Salainen lukupiirimme on ollut tästä varsin vaikuttunut.

PS2. Tämän päivän, 29.9. Helsingin Sanomissa Antti Majander kirjoittaa Édouard Louisin romaanista Ei enää Eddy. Minulla ei ole vielä ko. kirjaa, mutta saatan ostaa sen vaikka kirjamessuilta itselleni joululahjaksi. Kiinnostus heräsi kiitos Antti Majanderin arvostelun. Toivoisin lukijoiden huomaavan, miten Majander viittaa kuuluisan kirjailijan Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä (1933) teokseen, jossa heti alussa kuuluisa Janten laki. Moni ei ole kuullutkaan Sandemosesta. Onneksi sain vuosia sitten vinkin Aila Meriluodolta. Kiitos Aila♥ Janten laki määrittää melkein kaikkea, mutta painotan myös Sandemosen merkitystä kirjailijana. Jos pitäisi luetella maailman parhaat kirjat, Sandemosen Kadonnut on vain unta, olisi niistä yksi! Klassikoilla ei ole ikää♥

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Kerään ensihetkiä. Ne ovat välähdyksiä, joiden jälkeistä aikaa en enää muista. Ensimmäinen kerta, kun katsoin tyttäriäni Inesta ja Ellyä silmiin. Ensimmäinen kerta, kun tapasin heidän isänsä. Ensimmäinen kerta, kun astuimme sisään kotiimme. Ensimmäinen kerta, kun istuin koulun penkillä. Ensimmäinen kerta, kun sain todistukseni. Ensimmäinen kerta, kun äiti vei minut gynekologille. Ensimmäinen kertani. Ensimmäinen...

Maike Wetzelin esikoisromaani Tyttö joka löytyi (Elly, Like 2019, suomennos Tuomas Renwall) kantaa sivuillaan oudointa tarinaa, jonka olen kuullut. Oudointa joka ei ole trillerissä. Oudointa vailla kiihkoa, sillä sen paikka on rivien välien tiheissä hengähdyksissä. Tunnen kuitenkin tyylin, sillä olenhan vanhassa kotimaassani, Saksan kirjallisuudessa. Voisin lukea vaikka Heinrich Bölliä, mutta luenkin Maike Wetzeliä eikä tämä tarina ole Suojaverkko. Siinäkin suojaverkko tosin pettää, mutta yhteiskunnallisista ja poliitisista syistä. Nyt pettää perheen suojaverkko, sillä Elly katoaa. Hän onmatkalla Dicker Buschissa sijaitsevaan urheiluhalliin. Hän ylittää tien liikennevaloissa. Ellyn treenikassi putoaa seuraavissa valoissa keskelle ajotietä...silminnäkijä muistaa mustatukkaisen tytön ja punaisen polkupyörän.

Elly työntää pyöränsä kadun reunaan, juoksee takaisin kassinsa luo ja poimii sen. Se on viimeinen asia, mitä saan kuulla hänestä. Siihen jäljet päättyvät.

Maike Wetzelin kirjan kertojina toimivat Ellyä kaipaavat perheenjäsenet. Ellyn puuttuminen muuttaa heitä kaikkia dramaattisesti. Ines kärsii ja havannoi. Huomaa miten perheenjäsenet kuin liukuvat toistensa ohitse. Sinnittelevät päivästä päivään toisiaan koskettamatta. Neljä vuotta kuluu ja Ellystä ei kuulu mitään. Äiti, Judith selviää jotenkuten lääkkeillään. Isä Hamid uskoo toimintaan. Ines kaipaa kuolemakseen. Ohi ovat jo ajat, jolloin poliisi epäili jopa perhettä. Kukaan ei ole kuitenkaan todistanut Ellyn kuolleen. Kukaan heistä ei voi uskoa entisen palaavan. Eikä kukaan voisi villimmissäkään unissaan kuvitella tarinan vasta alkavan.

Kertojana Judith on minulle mieluisin. Hänen rehellisyytensä on aukotonta, epätoivonsa lopullista. Vain satunnaiset pilkahdukset kertovat entisestä Judithista.

Ensihetket ovat petollisia. Välittömästi niiden jälkeen alkaa nimittäin sinnittely. Etsin ensihetkiä, kokoan kokemuksia rauhallisessa epävarmuudesta riisututussa lähiöelämässäni. Yritän kuvitella, kuinka villi ja määrätietoinen olin nuorena naisena. Kun nyt tunnistan nuoruuteni säkenöinnin Ineksen silmissä, tunnen itseni vanhaksi ja hiipuneeksi. Voin kuitenkin muuttua. En tarvitse kuin vähän meikkiä ja vähärasvaista rahkaa. Ne saavat minut jälleen hehkumaan, tekevät ihostani kiiltävän. Ensihetkissä on kyse näkökulmasta. Alusta loppuun. Ensimmäinen siemaisu kahvia aamulla. Ensimmäinen kerta, kun kielsin itseni häneltä. Ensimäinen kerta, kun...

”Maike Wetzel kirjoittaa armottomasti musertavasta tuskasta ja sen tuhoavasta voimasta.”

   

Deutschlandfunk Kultur

”Henkeäsalvaava. Intensiivinen, hirvittävä tutkimus luopumisesta ja epävarmuudesta.”

Luzerner Zeitung

Niin totta, niin totta, mutta tässä on vasta alku. Vaikka kirja on ’ohut’, se on iholle tullessa aivan muuta. Kesyksi ei kannata punnita...Lukiessani sekä muserruin että vahvistuin. Niin moni tämän lukeva löytää varmaan vertaisuutta mielessään. Alkaa tosissaan pohtia, näinkö se sitten olisikin? Olisinko minä ehkä juuri Judith?

Tyttö joka löytyi ei ole jotain, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Hämmästyttävä esikoisromaani, jonka unohtumattomuus lepää sen uniikkiudessa.

Kaikki ensihetket ovat yhtäkkiä vain viimeisiä silmänräpäyksiä, alusta loppuun, kohtalon airuita.

Elly on poissa, kadonnut. Kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Emme saaneet lunnasvatimuksia, kenkääkään ei ole löydetty, ei edes hiusta hänen päästään. Hän lähti  pyörällä harjoituksiin eikä saapunut koskaan takaisin.

Nimennomaan Judith herättää kaikki tunteeni, vaikka ehkä pitäisi keskittyä koko perheeseen tai ainakin erääseen heistä. Jokainen pitää omaa kärsimystään suurimpana. Judith on itse kärsimys!

Nyt hiukseni ovat rasvaiset ja koppuraiset liasta. Puen joka päivä päälleni samat vaatteet. Varpaankynteni ovat kasvaneet pitkiksi. Ne käyristyvät.

En voi muuttaa mitään. Toivoisin, etten olisi koskaan tullut äidiksi.. En kestä siihen liittyvää vaaraa, kipua ja pelkoa. Ensihetkeä ei enää ole. Kun lapsi katoaa, kaikki on ohi.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä