torstai 21. huhtikuuta 2022

Leena Lumin luetut 2022

Olen ainakin pitänyt, mitä olen luvannut eli hidastanut lukemistani ja siitä kirjoittamista. Ruuhkavuodet ovat kun lapset ovat pieniä, mutta toiset ruuhkavuodet tulevat hyvin monille. Ajamme noin joka kuukausi Lohjalle ja kun olen Casper Julianin kanssa, olen hänen kanssaan, en elä somessa. Viivymme päiviä, koska jo ajot vievät päivän suuntaansa. Kesäkuulla koko poppoon kanssa lähdemme tapaamaan äitiä länsirannikolle. Yritän jatkaa vielä tovin... Ja minä luen, en kuuntele. Tai kuuntelen minä, sillä nukun mieluusti ikkuna auki ja kuulen lukiessani kettujen eri ääniä sekä jo mustarastaankin. Kohta alkaa puro soida. Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olette seuranneet minua jo kolmetoista vuotta♥

1.  Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro)

2.  Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow)

3.  Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin? (Vem dödade bambi? Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi)

4.  Lisa Jewell: Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen)


5.  Jonna Vormala: Keitto Keittokirja (kuvat Suvi Kesäläinen, Otava 2022)

6.  Carin Gerhardsen: Unilaulu (Vyssan lull, MinervaCrime 2022, suomennos Maija Ylönen)

7.  Alba de Céspades: Kielletty päiväkirja (Quaderno Proipito, Otava 2022, suomennos Anna Louhivuori)

8.  Pierre Lemaitre: Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma)

9.  Ninni Schulman: Kun kellot seisahtuvat (När alla klockor stannat, Tammi 2021, suomennos Antti Saarilahti)

10. Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen)


11.  Maaret Kallio, Kati Vuorento : Välillä olet varpuseni (WSOY 2022)

12.  Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen)


13.  Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022)

14.  Joni Pyysalo: Putoamispaikka (WSOY 2021)


15.  Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen)


16.  Ann Patchet: Hollantilainen talo (The Dutch House, WSOY 2021, suomennos Laura Jänisniemi

17.  Ville Hytönen: Johannes Andreas (Like 2022)


18.  Elizabeth Strout: Voi William! (Oh William!, Tammi 2022, suomennos Kristiina Rikman)

19.  Mattias Edvarsson: Perhetragedia (En familjetragedi, Like 2022, suomennos Outi Menna)

20.   Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace, Tammi 2022, suomennos Tuulia Tipa)

21.   Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi 2022)


22.  Riitta Jalonen: Omat kuvat (Tammi 2022)


23.  Alain M. Bergeron, Michel Quintin&Sampar: Uskomatonta! Krokotiilit (Savais-tu? Les Crocodiles, Minerva 2022, suomennos Noora Niemelä


24.  Elin Cullhed: Euforia (Eufori: en roman om Sylvia Plath, Atena 2022, suomennos Laura Kulmala)


25.  Edouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Combats et métamorphoses d'une femme, Tammi 2022, suomennos Lotta Toivanen)


26.  Antonio Caprarica: Elisabet II (Minerva 2022, suomennos Anna-Maija Luomi)


27.  Maaret Kallio, Susanna Ruuhilahti, Julia Savtchenko: Murkens ja hirmuinen syysmyrsky (WSOY 2022)

28.  Herman Koch: Pääosassa Sophia (En film met Sophia, Siltala 2022, suomennos Mari Janatuinen)


29.  Heikki Tiilikainen: Kolmen rintaman mies (Minerva 2022)


30.  Cristal Snow, Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
        (Tammi 2022)


31. Eija Aromaa: Välähdys hämärässä (Basam Books 2022)

Jatkuu hitaasti...Ensi viikon kirjakin on jo luettu, mutta kirjoitan sen vasta myöhemmin. Tämänhän piti olla vain harrastus, mutta vei koko naisen...

Rakkaudesta lukemiseen
Leena Lumi

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Joni Pyysalo: Putoamispaikka


Elämyshakuiselle ihmiselle kirjat ovat melkein yhtä hyvä seikkailu kuin ajaa omalla autolla lokakuun sumussa Tatra -vuoren ylintä reittiä ja alla vain loputon putoaminen ja edessä kapealla tiellä yhteentörmäyksiä. Koska luen maailmankirjallisuutta, en aina pysy perässä edes kotimaisissa.  Janne Huuskosen Täydellinen päivä vai Putoamispaikka? Kummatkin herrat minulle ihan tuntemattomia eli minun häpeä. Kumpienkin kirjat valitsin kansien perusteella. Luin ensin Täydellisen päivän. Ei erikoista syytä, vain tunne, että se on tärkeä kirja. Enhän voinut tietää, että tällaiselle runonviemälle on luvassa Galwayta ja salaisuuden paljastus... Miten tämä osui kohdalleni? Irlannin maagista realismia. Jälleen kerran aloin lukea liian myöhään illalla, mutta otin jatkoajan enkä piitannut mistään. Minusta tuli Aran, joka seisoi Galwayn rantakivikossa ja antoi meren kastella itsensä. En voinut lähteä pois, sillä odotin hyljenaisia. Kaksi viikkoa siellä seisoin ja samalla yritimme päästä Aransaarille, mutta kelit olivat rankat, emme päässeet. Saman koki ystäväni joka on loistava kutoja...hänkään ei myrskyjen takia päässyt, minne halusi. Soitin hänelle ja kerroin, että Joni Pyysalo on kirjoittanut jotain joka voisi kiinnostaa etenkin häntä. Ei tarvinnut kuin sanoa Aransaaren villapaidat ja Guernseyn saaren kutojanaiset, joilta Galwayn kutojat olivat ehkä saaneet oppinsa...Paitojen kuviot olivat tarina, mutta ne kätkivät enemmän hopealangoilla saumakohtiin ommeltuina, kätkettyinä.

Joni Pyysalon Putoamispaikka (WSOY 2021) lensi luokseni kuin meriharakka. Siinä se tuijotti minua jo viime vuonna. Vasta nyt uskaltauduin lukemaan takakansitekstin. Sitten ne kuuluisat kymmenen sivua ja olin täydellisen myyty jo ennen kymmenettä joka joko jatkaa lukua tai katkaisee sen.  On helmikuu ja Aranin äiti on kadonnut. Aran, hänen miehensä  Nona ja tytär Arla ovat saapuneet kesäpaikkaan, jonne äidin uskotaan kävelleen yli jäiden, jos hän sinne nyt mennyt on. Äitiä ei näy ja talon talvinen tunnelma nousee kuin taikausva erottamaan heitä lopulta omiin kupliinsa. Niissä kukin heistä alkaa etsiä itseään löytääkseen uuden jatkon.

Aran kääntyy ikkunasta kirjahyllyn päätyyn, jossa on kehyksissä vanhan merikortin kappale. Kolme saarta, nimet on kirjoitettu englanniksi, iiriksi Inis Mór, Inis Meáin ja Inis Òirr.

Tietyllä matematiikalla niiden yhteenlasku tuottaa hänen etunimensä.

Arla toteuttaa unelmaansa maailman pelastamisesta ja ulos omasta ahdistuksestaan etsimällä Jainan kanssa metsäaukeita, joille istuttaa vaikka miljardeja puita. Hän vetää myös projektia, jossa jännittävällä tavalla shopholistit voidaan pelastaa itseltään. Arlalla on roolinsa, mutta jollakin tavalla tämä on myös avioliittoromaani. Nona asuu selvästi omassa kuplassaan, jossa tuntee suurta tyhjyyttä. Ehkä myös elämänpettymystä.

Nona laittaa kahvia, Aran nostaa jääkaapista aamiaistarpeita. Avioliitto, kuulumistenvaihdon rutiininomaisuus. Neuvottelutilanne, jossa kuvitellaan tuntevan toinen, vaikka ei tunneta kunnolla itseä.

Aran tuntee samoin, mutta hän ei masennu, hän on levoton kulkija, jolle jossain soi melodia, jota seurata. Melodia pitää ensin vain tunnistaa ja sitten vangita. 

Kuuluiko pitkään suhteeseen vaihe, jossa kaikki oli puhuttu loppuun, vai oliko vaikeneminen alkava hylkimisreaktio, Aran ei osaa vastata.

Nona huomaa meren ja rakkolevien auttavan häntä. Hän päättää jäädä joksikin aikaa. Aranin äitiä ei enää etsitä, rospuutto on alkanut, lokit huutavat.

Nona herää sivustavedettävässään ja alkaa etsiä muistikirjaansa, johon merkitä ajatuksiaan. Vaikkapa tiedollisen riittämättömyyden jatkuva pohjakosketus, masennuksen vuoksi ja luode, lapsesta joka muuttaa pois kotoa, tulevaisuuden hiljaisuus ja menetykset, äkkivanheneminen, ehkä vakava sairaus, kaiken entisen ulkopuolelle joutuminen, aaltojen murskaamat rakkolevät, vanha kalastajaneule, jonka hän jättää Aranin vuoteelle, se tunne hukkumisesta ellei hän jää tänne pidemmäksi aikaa. Hän valitsee meren ja meri hänet. Hän sulautuu luontoon ja kuplan sisälle alkaa hitaasti virrata suolaista, parantavaa meri-ilmaa.

Aran pitelee kalastajaneuletta käsissään ja katsoo sen kuviota, joka yrittää kertoa hänelle jotain. Neule on aika suuri ja vanha. Kertoko se hänen isästään, jota ei ole koskaan tavannut vai onko se vain mikä tahansa kuvio. Vai sisältääkö neule suuremman salaisuuden, hopealangalla kirjaillun, muinaisen viestinnän, jota hänen tulisi seurata.

Aran on lähtijä. Levoton sielu. Hän nousee koneesta Shannonin kentällä. Samalla kentällä, jossa oli tehty suuri huumepidätys juuri sinä vuonna kun minä saavuin Irlantiin. Riskiraskaus ja mukana monenväristä pilleriä. Minut vietiin syrjään. Se oli äkkiä tajuttu, mikä oli hommani nimi ja reissu jatkui. Niin Araninkin. Nyt hän on jäljillä, mutta löytääkö irlantilaisen verensä pohjaimun. Sen joka on pakottanut häntä läpi elämän. Ja äiti, äiti on vain vaiennut. Äiti, jota ei enää ole.

Enpä lukenut kirjan liepeitä kuin vasta tarinan jälkeen. Sanomattakin selvää, että olin lukenut tarinan mieleni lävitse, merisuolalla maustettuna. Tunnistan runoilijat aina. He katsovat syvemmälle, tuoksuvat viinille ja aamuille, joskus jopa sahramille! He ovat tahtomattaankin kiinnostavia. Joni jätti merisolmut heilumaan tuuleen. Tarina voisi jatkua...Toisaalta runoilijat haluavat olla mystisiä. Tämä kirja on paluu muistoihin. Ihana!

Sama hämärä, tähtikuvioiden hidas täydentyminen. Sama ihmisyyden näkymätön häkki, jonka pienat on taivutettu menetyksestä, surusta ja ikävästä.

Laulu, aavistus suunnasta, lähestymisestä löytämisestä.
Lanka, jota seurata. 
Pois, ulos. Labyrintistä? Mistä?
Lintu, kehrääjä.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Loitsu


Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Rauhallista pääsiäisen aikaa


Rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille Kun elämässä jyrisee, ensin pandemia ja sitten vielä sodan uhka yllämme, kaipaamme edes hetkeksi unohdusta siitä. Me teimme ratkaisun olla lähtemättä minnekään, olla kutsumatta ketään. Vaikka kinokset ovat meillä vielä valtaisat, kuulen jo solinan...tuleekohan se jo purostamme...


Nyt herkutellaan, luetaan, tuodaan haravat esille, jos joku pälvi jossain jo olisi...saunotaan, katsotaan Netflixiltä sarjoja HBOlta Crownia odotellessa, ihaillaan jo toista kuukautta tetenarskujamme ruukuissa. Osa on jo lakannut kukkimasta ja odottaa vain maan sulamista, sillä mikään ei ole kuin tetenarsissi, jotka kerran maahan laitettuina kukkivat vuosi vuoden jälkeen. Olemme joka kauppakerta tuoneet teteä lisää ja osa on tosi freessejä nyt pääsiäisen aikaan. Kuukausi sitten kannoimme ruukkuja vielä yöksi sisälle ja oli syytäkin, sillä niitä pitää kouluttaa viileään. Ennen nukahtamista suunnittelen mihin niitä istutamme...


Olen niin pahoillani siitä, mitä tapahtuu eli sodan uhka ja uhka äidilleni, joka kahdesti joutunut pakkoluovutetusta Karjalasta lähtemään, että en ikipäivänä lähde Anna Ahmatovan jäljille, en kulje Fontankakadulla, kuten olin unelmoinut. Se on ohi nyt!!! Toisaalta toivon kaikkien ymmärtävän, että en ikinä lakkaa suosimasta ja lukemasta eräitä venäläisiä kirjailijoita ja Anna Ahmatova kulkee matkassani sateenkaaren tuolle puolen. Joku rakas runo tai sävelmä ei ole syyllinen siihen mitä nyt tapahtuu. Ja Anna itsekin oli vainottu. Olin yhtenä iltana kirjoittamassa jo tästä aiheesta, mutta päätinkin nyt luovuttaa politiikassa. Aloitin sen sijasta sellaisen suomalaisen miehen kirjan, jota en olisi uskonut kokevani. Hän luuttuaa minulla pöytää, sillä niin paljon yllätyin! Olisin voinut kirjoittaa kirjasta tähän, mutta en minä sitä unohda, tulossa on. Nyt ollaan vaan. En halua rikkoa tätä tekemättömyyden oloa. Tämä itänaapuristressi on myös uuvuttanut...On helpompaa lukea kuin kirjoittaa siitä levottomuuden vallatessa mielen.


Lähetin Casper Julianille hänen ensimmäisen pääsiäiskorttinsa. Siinä oli hurmaavia, melkein oransseja pupuja. Vaikka uupumus joskus viekin, esim. nyt on hankittava se aivopuutiaisrokote, koska olemme niin paljon Lohjalla ja montaa muuta, elämä jatkuu. Tämä suloinen kuva on Marjaana Rinne-Loikalan ottama ja lukijoilleni tuttu, silti aina yhtä rakas


Lukurauhaa ja omanoloista pääsäisoloa toivotan tämän sweetytanvirin kuvan kera Lukeminen kannattaa aina ja pidetään itsemme nyt kylmän viileinä vaikka se vaikeaa onkin.  

Pidetään toivosta kiinni♥ Pääsiäistä♥ 

Slava Ukraini♥

Leena Lumi

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää...


Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -
Autiomaan 434 riveistä muutama 

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Enon sylissä

Casper Julian Jaakko -enon sylissä Niin monen elämän valonkantajaksi, tähtien poimijaksi tuli pikkuinen Casper Julian

♥♥♥

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Kaunis, rakas tyttäremme Meri...Our beautiful, dear daughter Meri...Unsere hübsche, liebe Tochter Meri...

Kaunis, rakas tyttäremme Meri, pienen Casper Julianin äiti Our beautiful, dear daughter Meri, little Casper Julian's mama Unsere hübsche. liebe Tochter Meri, Mutter des kleinen Casper Julian

♥♥♥

torstai 7. huhtikuuta 2022

Kummitäti Tuuli ja Casper Julian tiedottavat, että...

Koska Casper Julianin kastejuhlien suurin osa kuvista muualla kuin minulla, jäämme odottamaan...Tuuli, tyttö samalta saarelta kuin Meri, oli Casper Julianin sylikummina. Historian siivet havisevat, sillä Tuulin isoisä on kotoisin Karjalan Valkjärveltä Viipurin likeltä, kuten Merin isoäitikin. Nyt Tuulin Leon ja Casperin sukujuuret kohtaavat Valkjärvellä. Muistojen virta...Ristiäisten jälkihehkua tulossa enemmänkin, jos paras kuvaajamme ehtii. Tässä nyt nämä ihanaiset, Tuuli, jonka olen tuntenut vauvasta sekä nanan ja ukin rakas Casper Julian

:lla Leena Lumi

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu


 Kukapa meistä ei jo miettisi puutarhaa. Ainakin esikot, scillat, muscarit valtaavat jo unemme. Koska vielä ei ole se aika ihan, ainakaan täällä Keski-Suomessa, voimme sukeltaa Iiris tyttösen kanssa hänen puutarhaansa ja samalla seurailla, mitä hän touhuaa yhdessä keijuystävänsä Uolevin kanssa. Kirjan päälle kahdeksankymmentä sivua tarjoavat niin paljon sekä puutarhakasveja, niiden erikoisuuksia kuin myös seikkailua, että kuorin kuorin kermat päältä! Jokainen saa näin kokea enemmän uutta ja kokenutkin puutarhuri löytää kasveja ja asioita, joista ei ole ennen kuullutkaan!

Laila Nevakiven Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022) on runsautta pursuava puutarhakirja, jossa myös seikkailulla on osansa. Laila Nevakiven tunnen entuudestaan kuvittajana, joka on palkittu luonto- ja satukuvistaan. Hän on kuvittanut yli 20 lastenkirjaa. Niistä olen blogiini tuonut Lapsen oman lintukirjan, Lapsen oman luontoretken - Seikkailuja mökkimaisemissa, Lapsen oman metsäkirjan sekä Lapsen oman perhoskirjan.

Nyt on kuitenkin kevät ja Iiris kyyristeli vanhan omenapuun juurella katsoen tarkkaan rungossa olevaa pientä ovea, Ovi johti puutarhakeiju Uolevin kotiin.

Pikarililjat kukkivat jo ja Iiris haluaa Uolevin heräävän. Myös krookukset kukkivat jo, joten Uolevin oli aika alkaa alkaa touhuta. Iiriksen isä oli myöhentänyt tyttärelle maan, mutta vain Uolevi ja Iiris tiesivät mitä varten. He aikoivat perustaa kasvimaan, jossa Uolevi lausuisi loitsujaan:

Herneitä herättelen, hurjaan vauhtiin houkuttelen!

Keittiöpuutarhasta tulee sellainen, jollaista itse harrastin aikanaan noin Iiriksen ikäisenä eli hyötyä ja kukkia. Vihannesten väleihin tulevat kukat ja yrtit, jotka houkuttelevat pölyttäjiä. Osa kukista karkottaa haittahyönteisiä. Tällaisia ovat mm. kehäkukka, samettikukka ja köynnöskrassi.

Siementen herääminen on kuvattu ja samoin näytetään Iiriksen krassin istutus. Pidän itse kovasti krasseista ja listalla on jo lähtö siemeniä ostamaan. Pidin pari vuotta väliä ja nyt ei ole omia siemeniä. Kasveista kerättyjä. Kun niitä kuivattaa ja aikansa keräilee saa mitä hurmaavampia värejä vaikka cappuccinoraidoilla! Oletteko huomanneet miten krassit alkavat tuoksua heinäkuun hämärtyvissä illoissa...

Kasvien tärkein asia eli yhteyttäminen kerrotaan myös kera kuvien. Villit salaatit kiehtovat monia ja niitä ovat mm. keto-orvokki, maitohorsma, voikukka, käenkaali...Kasvatettuja taas pinaatti, salaatti, mangoldia, rucola...

Yksivuotisista kukista ihanimpia lienevät silkkiunikot, jotka tosin voivat levittää siemenensä kuten kehäkukat, että alkavat kasvaa omista ripottamistaan siemenistä seuraavana vuonna.  Tuoksuherne, akileija ja sormustinkukka ovat seuraavalta sivulta suosikkejani. Kirjailija Maud Montgomery on sanonut, että keijut tulevat vain puutarhoihin, joissa kasvaa akileijaa. Siksi kutsunkin sitä keijukukaksi. Jos akileijaa istuttaa lehtoakileijojen joukkoon vaikka japanin- ja alppiakileijan kanssa, syntyy myöhemmin hurmaavia mutantteja. Jotkut niistä ovat kuin keijujen mekkoja.


Keijut nukkuvat suviaikaan hyvin vähän, joten Uolevi herää jo varhain pionin terälehtien alta eikä edes huomaa kaunista valkoista iiristä, sillä häntä kiinnostaa rapina ja tuhina. Sieltä saapuu siiliemo poikasineen juomaan vettä. Ne syövät siiroja ja kovakuoriaisia, mutta Iiris ruokkii niitä kissanruoalla, että poikaset vahvistuisivat. Myös syksyllä niitä on hyvä syöttää, että selviävät talvihorroksessaan pesissään vahvoina uuteen kesään.

Kevät voi olla kohtalokkaampi, jos siilit heräävät pesissään liian aikaisin. Niille täytyy tarjota ruokaa joskus jo hyvin varhain. Suuri osa siileistä kuolee nälkään tai autojen alle, koska meillä ei ole alikulkutunneleita niille, kuten on vaikkapa Saksassa. Linnut laulavat miltei kaiken aikaa ja etenkin yön laulaja mustarastas. Sepelkyyhkyt kujertelevat ja pesissä jo kuoriudutaan munista.


Onnellisessa puutarhassa on leikkaamatonta nurmikkoa, oksakasa, tiheä pensaikko, komposti, nokkostiheikkö perhostoukille, kukkaniitty ja vanha puu.  Alleviivaan tämän yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella. Nyt nurmikkoa edelleen vähennetään ja tilalle tulee kukkaniittyä. Komposteja on useita, kolme avokompostia, yksi biokompostori ja risukasa siileille pesiksi, jota tosin joskus ei pesintäaikaan uudistetaan. Trimmeri on luonnonmukaisen puutarhan vihollinen ja kärsivällisyys ystävä. Lemmikkien pitää saada kukkia ihan kuiviksi ja sitten ne vain lisääntyvät, trimmeri taas katkoo villikukat alkuunsa, kuten kokenut puutarhakuvaaja minulle neuvoi, kun tehtiin juttua puutarhastamme. Onneksi en mokomasta värkistä välitä yhtään. Lemmikit, puna-ailakit, esikot, akileijat, sormustinkukat, kellokukat, scillat, esikot...kaikki saavat kukkia täydesti ja palata lepoonsa rauhassa ja hyvin siementäneinä. Nurmikkoa vähän lapsille ja koirille leikki- ja pelikentäksi. Erikorkuisia pensaita puiden lisäksi. Ja jos tontilla, vaikka sen reunalla kasvaa vanha haapa, se on suuri ilon aihe. Ensin sen löytävät tikat, sitten oravat ja lepakot ja lopulta ehkä liito-oravat. Meiltä jouduttiin kaatamaan lahovian takia lehdosta toinen vanha haapa. Jätimme tilalle kasvamaan kunnon haavikon, joka soittaa omaa musiikkiaan. Niitä on niin paljon, että saavat metsäkauriit ja jäniksetkin napsia.

Kirjassa esitellään mummin maatiaisperennat, kukkakalenteri, jossa kerrotaan kunkin kukan kuukausi ja päädytään hyödylliseen osaan eli mullanrakenteeseen ja siinä lierot ovat arvossaan. Kastemadot ovat tärkeitä hajottajia. 

Seuraamme huumaavaa yrttien tuoksua. timajmia, rosmariinia, basilikaa, rohtosuopayrttiä...Saavumme isän kasvihuoneelle, jossa tomaatinraakileiden joukossa jo punaisia, keruuvalmiita tomaatteja. Uolevi oli juuri lausunut näkymättömyysloitsunsa;

Liukenen ja livahdan, valonsäteeseen vilahdan!


Amerikan alkuperäiskansat kasvattivat tomaattia jo 2 500 vuotta sitten, mutta Euroopassa siitä ei tiedetty mitään ennen Kolumbuksen purjehtimista Amerikkaan 1 400 -luvulla. Tomaatti levisi ensin vauhdilla Italiaan, jossa tomaattia käytetään joka päivä. Minä olen mukana, sillä ei päivää ilman tomaattia. Tomaatti onkin nykyisin kaikkein suosituin vihannes!


Kun hävitimme kasvimaan, laitoimme tilalle hedelmäpuutarhan ja joukkoon marjapensaita. Kirjassa esitellään musta- ja punaherukka, pensasmustikka puutarhamansikka, karviainen ja tyrni.  Tyrni on länsirannikkolaiselle erittäin tuttu ja anoppi teki siitä hyvää kiisseliä. Mustaherukka suoraan pensaasta on parhautta ja karvaisia piti istuttaa lisää, sillä niin hyviä ne tuoreina ovat. Tyttärellä on valkoherukkaakin. Piikkiset tyrnipensaat ovat oiva suoja pikkulinnuille, jotka voivat paeta vaikka haukkaa piikkipensaiden suojiin.


Luumuja, kriikunoita, päärynöitä ja hapankirsikkaa on kasvatettu Suomessa jo monta sataa vuotta. Oi, muista Säkylän kesiltä järven rannalla makeat, mehukkaat päärynät. En ole sellaisia saanut sen jälkeen kuin kaupasta. Nyt on yksi päärynäpuu istutettu luumu-, omena- ja kirsikka puiden joukkoon. Kirsikoista teemme jouluksi likööriä. Se saa muhia purkeissa kellarin hyllyillä monta kuukautta, Välillä pitää vain kääntää ympäri, että maut tasaantuvat ja sokerit sulavat.

Kirjassa on siellä täällä Uolevin kasvisherkkuja, joten kasvimaan satokin tulee hyvin esiteltyä. Iltaisin puutarhat tuoksuvat huumaavasti ja alkaa olla sadonkorjuujuhlan aika. Omenat kertovat milloin on oikea aika. Jätämme itse talviomenapuun sadon metsäkauriille ja linnuille, mutta omenapiirakkaa valmistuu ahkerasti. En tiedä mitään ihanampaa kuin omenapuun kukkien tuoksu enkä herkullisempaa kuin omenajälkiruoat kera vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön. Tämä kirja maistuu omenapiirakalta ja vaniljajäätelöltä!


Mikä on sinun herkkuomenalajikkeesi? Minun on keltakaneli♥

*****

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Luettuani nuorena maaílman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen Setä Tuomon tupa, josta käynnistyi Yhdysvaltojen sisällissota, aihe ei jättänyt rauhaan. Kirja oli aikansa sensaatio ja sen oli kirjoittanut valkoihoinen amerikkalaiskirjailija Harriet Beecher Stowe 1852 kuultuaan yhä julmemmista tavoista kohdella mustia. Sitä on myyty yli 34 miljoonaa kappaletta. Sen jälkeen varhaisteinivuosina luin kaiken mahdollisen Yhdysvaltojen mustista ja myös heidän puolustajistaan. Oliko sitten ihme, että kyynelehdin Kingin ja presidentti Kennedyn murhia. Nuori mieleni seisoi mustien panttereiden ja kaikkien mustien puolustajien rinnalla. Rosa Parksin, joka uhmasi mustien oikeutta olla antamatta paikkaansa linja-autossa. Rohkea ihmisoikeusaktivisti sai jo elinaikanaan palkintoja ja kunniaa teostaan, sillä se oli siihen aikaan vielä yltiörohkeaa. Oli joulukuun ensimmäinen päivä 1955. Tätä ja montaa muuta mustien elämää seurannutta kirjaa luettuani ja dokumentteja katsottuani, oli täydellisen selvää, että lukisin oman aikamme kirjan, jossa mustat itse haluavat erottua toisistaan aina asuinalueita myöten. Mallardin pikkukaupungista syntyi mustien oma "not into my backyard". Kaupunki oli valkoisten mustien kaupunki. Mitä valkoisempi olit, sen ylempänä olit hierarkiassa. Aivan kuin yhteinen historia ei olisi ollut mitään ja valkoisten opit olisi imetty hengityksen ja kokemusten kautta. Kirja on salailun ja rasismin tarina, se myös huutaa tunnesiteiden perään, mutta vastaako kukaan?

Brit Bennettin teos Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen) on sukupolvinen romaani perheestä, joka asuu Mallardin pikkukaupungissa. Siellä asuvat vain valkoiset mustat. Tokikaan mustiksi syntyneitä ei ajettu pois, mutta heidät nähtiin huonompina ja toivottiin kermakahvin värisiä vauvoja. Muualta tulleita mustan mustia taas ei haluttu naapureiksi, se laski jo asuntojen arvoakin. Tarinan tuo likelle Adele Vignesille 1930 -luvulla syntyneiden kaksostyttöjen kohtalo. Toinen kaksosista on hiekansävyinen ja toinen niin vaalea, että kävisi valkoisesta. Kaksoset olivat hyvin likeisiä toisilleen, mutta kummankin päässä kasvoivat omat unelmat tulevaisuuden suhteen. Kaksoset katosivat teini-ikäisinä ja ensimmäinen merkki saatiin kun musta Desiree palasi kaupunkiin 1968 taluttaen kädestä pikimustaa noin kahdeksanvuotiasta tyttöä, Judea.

Juden elämästä Mallardissa tulee rankkaa. Valkoiset mustat eivät halua lastensa leikkivän hänen kanssaan. Eivät halua häntä edes samaan kouluun lastensa kanssa...

Häntä nimiteltiin Tervapöpöksi.
     Yönmustaksi. Mokkakorvaksi. Mutiaiseksi. Sanottiin:
Hymyile, muuten me ei nähdä sua. Sanottiin: Sä oot niin musta ettet erotu liitutaulusta. Sanottiin: Sä voisit taatusti mennä  vaikka alasti hautajaisiin. Kiiltomadot varmaan seuraa sua päivisin. Näytät varmaan uidessa öljyläikältä. Hänestä väännettiin vaikka minkälaisia vitsejä, ja kerran, ollessaan jo reilusti yli neljänkymmenen, hän lateli kokonaisen liudan niitä päivälliskutsuilla San Franciscossa...Juhlissa hän pakottautui nauramaan jutuille, vaikka ei aikoinaan ollut nähnyt niissä mitään hauskaa. Vitsit osuivat. Hän oli musta. Pikimusta. Tai ei, vaan niin musta, että näytti  violetilta. Musta kuin kahvi, asfaltti, ulkoavaruus, musta kuin maailman alku ja loppu.

Mikä meidät erottaa on tasokas lukuromaani. Tyttöjen äiti ja isä kohtaavat tragediansa, tytöt elävät elämäänsä aikuisina toisistaan erillään ja kolmas sukupolvi tekee omat ratkaisunsa. Kirja on lukuromaanimaisen viihdyttävä huolimatta siellä täällä esiin pilkahtavista rasismin kukkasista, jotka voivat edelleen hyvin. Ne vain kasvavat varjoissa, mutta musta törmää niihin tavan takaa. Tarina on myös surumielinen, sillä salaisuus varjostaa menetyksiä. Varhempia asioita, joista ei voida keskustella, sekä nykyhetken ikävää, jolle ei lohtua näy. Missä on Stella? Missä on Desireen rakas kaksossisko, jota ilman hän oli toisinaan puolikas? Oliko Stella uskaltanut ylittää rajan, jota ei voitu ylittää? Kuka oli tuo upearyhtinen kaunotar, joka valitsi kalliissa tavaratalossa vaatteita? Kuka on Blake, joka palvoo häntä? Oliko Stella nostanut lumivalkoisen kortin tuosta vain ja minkä hinnan hän siitä olikaan joutunut maksamaan?

Reese avasi Juden hautajaismekon vetoketjun, taitteli vaatteen kivelle, ja sitten he kahlasivat kiljahdellen reisiä myöten kylmään veteen. Tämä joki, niin kuin kaikki joet, muisti virtansa kulkusuunnan. He kelluivat puiden lehtevän katoksen alla ja anelivat unohdusta.

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Rakastunut


Hän seisoo silmäluomillani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut,
kuin kivi taivaaseen.
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,

Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringon muuttumaan huuruksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.

-Paul Éluard -
(Tätä runoa en unohda, Otava 1977)
suomennos Aale Tynni
kuva Gustav Klimt

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Casper Julianin kastejuhlassa 27.3.2022


Niin valkoinen oksa/ niin sininen taivas / niin kirkas lumi. / Ja vihreä puu / ja valkoinen pilvi / ja kimaltava meri./ Lapseni, sait nimesi/ ja kirkkaamman vielä.

Casper, kun hymyilit ensimmäisen kerran, oli hymysi äidillesi ja isällesi aurinko, kuu ja tähdet taivaan. Se oli takuuhurmaus. Mikään maailman kulta ja mammona eivät ole pienen hampaattomat ikenesi paljastavan hymysi arvoisia. Sinun hymysi on vauvailo, joka alkaa silmistäsi, virtaa läpi pienen vauvaolentosi ja herkistää vanhempasi lähelle jotain tuntematonta – lähelle itkua ja naurua.

Casper Julian, sinä olet Pikku-Tiitiäinen, joka teit meistä uusia. Tulimme äidiksi, isäksi, isovanhemmiksi, isomummoiksi, isoukeiksi, kummeiksi, enoiksi, tädeiksi. Tulimme rakkauden syliksi, jossa sinun on hyvä kasvaa. Tulimme elämän pesäksi, josta sinun on kerran hyvä lähteä lentoon.

Mutta Kulta-Casper, ei lennetä vielä, vaan avataan ensimmäisen juhlasi lahjoja. Voi, mitä saatkaan: rakkautta, perhekeskeisyyttä, tähtipolkuja, satuja, itseluottamusta, mielikuvitusta, suukkoja, ystäviä, lohtua, lumilinnoja, terveyttä, viisautta, metsämansikoita, kesäheinän kutitusta, joulun odotusta, syntymäpäiviä, unelmia, rohkeutta, perhosen siipipölyä…

Casper Julian, uskomme ja toivomme kaikki, jotka olemme tänään kokoontuneet sinun ensimmäiseen juhlaasi, että nämä lahjat kantavat koko elämäsi. Ne ovat tuuli siipiesi alle, kun aika on.

Ja kiitos Casper, että mekin saimme lahjan: Sinä annat meidän olla likelläsi kuin haahkanuntuvapesä, tarttua käteesi ja varmistaa kulkusi kohti unelmiasi.

Tiitiäinen metsäläinen,/ pieni Casper-menninkäinen, /posket tehty puolukasta,/ tukka naavatuppurasta, /silmät on siniset tähdet.

Tiitiäinen metsäläinen, /pieni Casper-menninkäinen,/ keinu kuusen kainalossa,/ tuutu tuulen kartanossa,/ sammuta siniset tähdet!

 Leena Lumi eli Nana

Ensimmäinen runo Niilo Rauhala
Tiitiäisruno Kirsi Kunnas

torstai 24. maaliskuuta 2022

Maaret Kallio, Kati Vuorento: Välillä olet varpuseni

Yksi vuoden eittämättä suloisimmista kirjoista lienee Maaret Kallion sanoittama ja Kati Vuorennon kuvittama  Välillä olet varpuseni (WSOY 2022) yhteisiin hetkiin vauvan ja vanhempien kanssa. Maaret Kallio on kouluttajapsykoterapeutti ja tietokirjailija, joka kirjassa loruilee miten erilaisia hetkiä vauvan kanssa voi olla. Kaiken tähdennys on nähdä vauva hyväksyvin silmin ja tätä Kallion runot tukevat. Kati Vuorennon eläinpiirrokset ovat nykyisestä tarjonnasta näin nuorille, erityisen huikeasti erottuvaa tyyliä. Pidän paljon♥ Lapseen vaikuttaa vahvasti ja paljon jo häntä katsovan ilme. Onko se iloa, kun näkee vauvan vai heijastuuko katseesta huolta.(Onneksi minulla oli pitkä psykologia!)

Myönnän, että ensin herätti huomioni kirjan massasta poikkeava kuvitus. Erilainen kuvitus. Kirja on täynnä eläinten kuvia, jotka kuvaavat vauvan vaihtelevia mielialoja ilosta itkuun ja kaikkea siltä väliltä. Olisin halunnut kuvia enemmän tähän esittelyyn, mutta näillä nyt mennään.


   Välillä olet kissanpentuni...

Kiemurtelet jaloissani
pyöriskellen pöherrät.

Lipsuttelet kielelläsi...

...ja aina yhtä rakas.

Maaret Kallio:

Pikkuisen ihmisen ilmaisu on ihastuttavan kirjavaa, Joskus tuntuu, että hän on kiukkuinen kuin ampiainen, toisinaan taas pelosta värisevä varpunen.

Tämä vauvan ja vanhemman yhteinen runokirja sanoittaa lempeästi ja hyväksyntää välittäen vauvan erilaisia oloja ja tuntoja. Vanhempana ei aina saa kiinni, mistä suunnastavauvan tunteet tuulevat tai millaisin mielin pieni on liikenteessä...

Kirjan tärkeimpänä sanomana on kuvata tunnekuohujen alla olevaa, ohimenevää hetkeä pysyvämpää asiaa: vanhemman ja lapsen välistä turvallista yhteyttä. Vaikka kumpaisenkin olot tulevat ja menevät, rakkaus pysyy aina.


Välillä olet perhoseni...

Herkästi hetkeen liihottelet
tuntosarvet tunnustellen.

Vilautat viileitä värejäsi   
        silkkisiä siipiäsi.

Hentoisesti ilmaiset
surun sävyt siniset.

...ja aina yhtä rakas.

Ei voi vähätellä sitä, miten tärkeää on lukea yhdessä vauvan kanssa. Ja lukea yhdessä vielä sittenkin kun vauva on jo itse lukija. Yhdessä lukeminen on rauhoittavaa, kiinnostavaa ja turvaisaa. Itsetuntoa vahvistavaa.


Välillä olet leijonani...

 Hurja harja pörheänä
kita ammollaan jylisten.

    Karjahtelet komeasti
 käsket väliin väkevästi
lujaa lopuksi murahdat

Vaan pienet pehmeät tassusi
      paljastavat luonteesi. 

...ja aina yhtä rakas.

Näin hurmaavan kirjan voisi syödä! suosikkirunoni on Välillä olet varpuseni...,joka mielestäni on kuin ingressi tälle teokselle.

Pikkusiiivet väristen
 katseellasi etsien.

  Pääsi kääntyy,
  pieni pelkää,
etsii turvan tuttua selkää.

   Lento lyhyt, hätäinen
    varpu kulta suloinen.

...ja aina yhtä rakas.

♥♥♥♥♥

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Suloisia päiviä!

 Nyt menee sillä tavalla vähän lujaa, että lukemisen tai siitä kirjoittamisen sijaan keskityn tulevan viikonlopun juhlaan Lohjalla. Merin ja Samin suloisuus saa nimen ja minä olen etsinyt sopivaa mekkoa. Valitettavasti olen kotelomekkotyyppiä, joten ne ovat kesämekkoja lukuun ottamatta kutistuneet kaapissa. Koska olen myös rock ja farkut istuvat kaikki ja niihin on vaikka mitä yläosia, olisin voinut..., mutta kuka on kuullut nanasta, joka pitää kastejuhlapuhetta farkuissa. Ollaan siis juostu kaupoilla sillä tuloksella, että ostettu yksi Marimekon tunika, joka käy lyhyestä hameesta ja aikaisemmin on hankittu Nanson Puolukka, jonka onneksi sain edullisesti. Molemmat lähtevät varmuuden vuoksi mukaan. Sitten oli niin uskomatoon tapaus, että tilasin Klingeliltä Alba Modan graafisen mekon, josta 'kaikki' ovat sanoneet, että ihan mun juttu. No, se ei ehdi tähän juhlaan...Käytän hyvinkin vaatteen ihan loppuun, jos pidän siitä, mutta tällainen kevättalven juhla-asu oli hiukan hankala juttu minulle nyt. Ei ole tapana törsätä näin. Kaikki Marimekon kotelomekkoni odottavat kiltisti kaapissa uutta tulemista♥ Toivon todellakin, että kuvakaappausmekko Klingeliltä istuu minulle kuin hyvin tehty hansikas.

En ole isosti kalliiden korujen perään, vaan käytän mielelläni tyttäreltäni saamia vintage -koruja. Mietin niitä käyttäessäni, että kukahan tätäkin on joskus pitänyt ranteessaan tai sormessaan ja mikä mahtoi olla maa tai peräti manner. Toki on muutamia aitoja kultaisia hääpäivälahjamuistoja ja korvissa miltei aina Kalevala -korun Kielot. Jos käytän kultaisia koruja, korvakorut ovat ensimmäiseltä matkaltamme Keski-Eurooppaan Reiman kanssa eli tunnearvoa, rannekoru on mammaltani ja siihen on jo kaiverrettu Hilma, Eila, Leena...ja minun jälkeeni se menee Merille. Paljon tunteita kuten Björn Weckströmin kaulakorussa, jonka sain eräänä hääpäivänä lahjaksi mieheltäni. 

Jos valitsen ylleni Nanson Puolukan, käytän vihreäkivistä rannekorua ja mustaa sormusta- Jos taas Marimekon, niin leveämpi turkoosi rannekoru ja mustakivinen sormus tulevat käyttöön.

Ensimmäiset kolme ruukkua tetenarsisseja on jo istutettu ruukkuihin ja päivät saavat ulkoilukoulutusta, yöt sisällä. Olisin jättänyt suosiolla ulos kun olemme itse muualla, mutta nyt on luvattu tulevan niin kalseita kelejä viikonlopuksi, että Ihana Eeva kantaa nämä takuulla sanomattakin sisälle. Muistattehan, että kun ne ovat ruukuissa kauneutensa antaneet, sitten maahanistutus ja kastelu. Seuraavana vuonna niitä on enemmän ja enemmän!

Tässä jo muutamia vuosia kukkineita tetenarskuja. Leikin vähän ja sävytin tummemmaksi eli löytyyhän niitä kaiken värisinä, mutta oikeanvärinen tete on ylempänä. Näitä on monta pehkoa jo lumen alla odottamassa.

Meille on tulossa uskomaton viikonloppu perheemme nuorimman jäsenen ensimmäisissä juhlissa. En jätä teitä ulos juhlista, kuten en ole ennenkään jättänyt! Tehän saitte kuulla juhlapuheeni miehelleni hänen täyttäessään pyöreitä ennen kuin vieraat! Nyt yritän ajastaa niin, että te saatte kuulla puheeni heti kun vieraat ovat sen kuulleet ja puheet on pidetty. No, en kai ihan heti, sillä läppäri on kai ehkä jossain, mutta korkeintaan parin tunnin viiveellä. Lupaan heti puheen kuvalla blogissa, mutta kastejuhlien ryhmäkuvia en voi julkaista ennen kuin jokainen kuvissa oleva on antanut lupansa, mikä voi tyttäreni tuntien olla jossain sateenkaaren tuolla puolen. Mukana ovat virtuaalisena yksi kummi Britanniasta sekä äitini ja siskoni Luvialta. Niin sitä maailma muuttuu, kun aina luulin, että en ole yhtään isoäitityyppiä. Juuri ylläolevassa kuvassa on viisipäiväinen Babe ensi kertaa sylissäni ja itse nostin syliin kuin se olisi ollut tähtiin kirjoitettu. Jotain humahti lävitseni ja se on suuri rakkaus ja kiintymys. Toive saada tälle pikkuiselle hyvä ja rakkautta tulviva elämä.

Niin Reima, mistä se kaikki alkoikaan. Tässä jo 30 -vuotishääpäiväreissulla yhtään aavistamatta, että meistä tulee vielä Ukki ja Nana♥ 

Love
Leena Lumi

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa


Kirja täynnä rakkautta ja tuskaa, kaipausta ja yhtä suruista suurinta, lapsen menetystä erikoisissa olosuhteissa, oli minulle kuin junan huuto yössä, kun rakkaus on kuollut. Kaikki oli kuitenkin täynnä rakkautta, jopa vihan- ja kostontunteet, ne ammensivat rakkaudesta. Elämme kahta aikakautta, toista Ranskassa 1944 ja toista Yhdysvalloissa, Santa Cruzissa 1953. Kaiken nimittäjä on lapsi nimeltään Samuel. Se mitä tapahtui kun natsit miehittivät Ranskan koskettaa juutalaista pariskuntaa, joilla on vauva nimeltään Samuel...Koko tarinan nimittäjäksi tulee rakkaus lapseen. Tämän menetykseen, ja erityiseen tapahtumaan kun Pariisista lähti juna päämääränään Auschwitz. Raiteissa on jotain pielessä ja niitä korjaamaan määrätään pariisilainen ratatyöntekijä Jean-Luc, joka ei voi aavistaa, miten siinä hetkessä kaikki muuttuu toiseksi. 

Ruth Druartin teos Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen) kertoo suurella tunteella, mutta vailla siirappihuntua pyyteettömästä rakkaudesta, sillä lähdössä olleeseen junaan joutunut nuori nainen Sarah ojentaa kalleimman, mitä hänellä on Jean-Lucille. Hetki on lyhyt, sillä jos aseita ja pamppuja kantavat natsit olisivat huomanneet teon, he olisivat kuolleet. Teko on vaistonomainen: Luottaa ja pelastaa. He eivät tunne toisiaan. Nainen vain pyytää: "Olkaa kiltti ja..."

Tästä alkaa Jean-Lucin ja hänen vaimonsa Charlotten vaarallinen matka kohti etelää läpi miehitetyn Ranskan. Heidän tarkoituksensa on päästä keinolla millä hyvänsä Yhdysvaltoihin. He kulkevat öisin maksetun oppaan kanssa, he ylittävät  kaikki vastukset nälästä loukkaantumisiin ja liian vähiin uniin. Pelko on pahin, Se jäytää lyhyitä hyviäkin hetkiä ja vie halun jatkaa. Lopulta kuitenkin Santa-Cruz. Jean-Lucin unelma Yhdysvalloista on toteutunut ja täällä he ovat turvassa. He aikovat sulautua nopeasti, puhuvat vain englantia ja Samuelista tulee Sam. He ovat onnellinen perhe ja aurinko paistaa kaiken aikaa..., mutta ei aurinkoa ilman varjoa. Heinäkuussa 1953 varjo peittää auringon...

Huomaa, että kirjailija Ruth Druart on opiskellut psykologiaa, sillä niin uskottavasti hän kuvaa henkilöhahmojensa tunteita. Niiden synkkiä alhoja aina pohjaimuun asti, kunnes tulee uusi aalto ja antaa toivoa. Viimeinen yö Pariisissa vei tunteella. Takana kuitenkin ajatus, että tätä on tapahtunut. Tämä on tapahtunut monille, mutta tämä on Ruth Druartin tarina ja luin velloen samoissa menetysten ja toivon tunteissa. Ei ole ihme, että kirja liittyy Pariisiin, sillä Druart on työskennellyt Pariisin kansainvälisissä kouluissa. Hän on keskittynyt kolmannen kulttuurin lapsiin ja tämä teema on kirjassa vahvasti esillä Samin kautta. Myös Sam on yksi kirjan kertojista.

Cher Sam
rakastamme sinua - nous t'aimons
ole hyvä - s'il te plait
anna - donnes
meille - nous
mahdollisuus - une chance