Julie Orringer: Näkymätön silta

Prologi

Ani l`dodi ve dodi li.
Rakkaani on minun ja minä olen hänen.

Oli lokakuun puoliväli, yksi vuoden viimeisistä lämpimistä iltapäivistä. Aurinko paistoi viistona lehvistön lomasta, ja puutarha kylpi hunajaisessa valohämyssä. Kun auringonjuova alkoi ylettyä puutarhanmuuriin, Klara tarttui Andrasta kädestä ja vei hänet ulos. Hän opasti Andraksen likusteriaidan suojaamaan puutarhanurkkaukseen, köynnösten varjostamalle marmoripenkille. Andras istuutui ja veti Klaran syliinsä. Hänen kaulansa oli lämmin ja kostea, sen ruusuntuoksuun sekoittui kirpeä häivähdys hikeä. Klara kallisti päätään, ja kun Andras suuteli hänen huuliaan, ne maistuivat hääkakulta.

Julie Orringerin kirja Näkymätön silta (The Invisible Bridge, Otava 2011, suomennos Kristiina Savikurki) kuuluu jo syntymästään sarjaan Suuret Tarinat, Suuri Totuus, Ikuinen Rakkaus. Kirja on niin täynnä tummaa tähtisumua, että lukija kokee aistiharhaa jo katsoessaan teoksen kaunista kantta. Minä näen ensin vanhanaikaisen katulyhtyjen sytyttäjän, mutta kun katson tarkemmin, näenkin, en valonantajaa, vaan sen pimentäjän. Näen miehen, joka peittää mustin paperihupuin katujen valoja, etteivät ne näkyisi vihollisen koneille. Siis jälleen kerran vaellan sotien välisissä vuosissa ja tarkemmin sanottuna vuodessa 1937, jolloin nuori Andras Lévi lähtee Budapestista kohti Pariisia opiskellakseen stipendin turvin arkkitehtuuria École Spécialessa. Hän jättää jälkeensä vanhempansa sekä veljensä Mátyásin sekä Tiborin kuin myös Unkarin, jossa nationalismin kaapuun kätkeytynyt juutalaisviha saa uutta ravintoa Saksan kansallissosialismin noususta. Mikään ei ole vielä kouriintuntuvaa, mutta juutalaisten on esimerkiksi mahdotonta päästä opiskelemaan yliopistoihin, koska heille on määritelty vain kuuden prosentin kiintiöt. Sattuman, erään ihmisen sekä suuren lahjakkuutensa kautta Andras kuitenkin pääsee opiskelemaan Pariisiin, jonne kuljettaa mukanaan paitsi muistonsa myös erään salaperäisen kirjeen, joka hänen on määrä pudottaa postilaatikkoon vasta perille saavuttuaan. Tästä alkaa Suuri Kertomus, joka on tulvillaan vääryyttä, rakkautta, uskollisuutta, petosta, toivoa, kuolemaa, syntymää. Kertomus, joka kuljettaa lukijaa balettisaleissa, parfyymipullojen kellanvihreässä hohteessa, lumisadesuudelmissa, jäävalssin pyörteissä, meripihkan väristen lamppujen hohteessa, vanhojen peilien kuiskeessa…Ajamme avoautolla Nizzaan, nautimme viiniä katsellen auringon putoamista Välimereen, rakastelemme kaskaiden musiikissa, mutta mikään ei muuta tulevaisuutta tapahtumattomaksi. Mikään ei estä Andrasta ja hänen rakastettuaan kulkemasta kohti sitä suurta pimeyttä, jonka ikiaikainen rotukiihkoilu on heidän osalleen varannut.

Yleisesti ottaen on pakko myöntää, että suurin osa Näkymättömästä sillasta meni kuin rakkauskertomusta lukien sekä ajan ja tapain kuvauksista nauttien. Myös taiteiden ja suuren lahjakkuuden syleily on ylittämätön ja kohottava. Tämä on hirveää todeta, kun on ylittänyt kirjan puolivälin, mutta joskus tarinan täytyy kulkea tulen kautta löytääkseen ylittämättömyytensä. Kun Hitler käy ’kauppaa’ sudeettialueista tai kun Unkari on jo miehitetty, meidän rakastavaistemme on ollut pakko palata takaisin Budapestiin, mutta he luulevat palanneensa vain väliaikaisesti, sillä mihinkään ei ole helpompaa tarttua kuin toivoon. Pariisin muisto on veres ja kaupunki täynnä nimekkäitä ystäviä aina alkaen suuresta Le Corpusieristä, mutta kun rajat sulkeutuvat, rajat sulkeutuvat ja alkaa Lähtöjä ja saapumisia, Näkymätön silta ja lopulta Tulen kautta.

Pidän tässä kirjassa kaikesta. Myös tarinan pituudesta, sillä intensiteetti ei katkea hetkeksikään. Kertomuksen voima on henkilöiden kiinnostavuus ja vahvuus. Heidän uskomaton lojaalisuutensa kovimman hetkellä, mutta myös inhimilliset heikkoutensa. Kirjan jakaantuminen viiteen selkeään, nimettyyn osaan auttaa hallitsemaan rautakorkoisten pottapäiden kaaosta. Alaotsikot omine lukuineen tukevat selkeyttä matkalla lännestä itään ja takaisin, matkalla ilosta syvimpään epätoivoon, mutta hetkeäkään ei lukija, eivätkä kirjan henkilöt lakkaa näkemästä valonsädettä syvimmässä pimeässäkään.

Kirja on rankka ja ei ole. Näin on nyt pakko todeta, sillä vaikka ensimmäiset pitkät luvut menevät Pariisin iloissa, niin myös kurjuus saa vuoronsa, mutta siinä ei ryvetä, sillä ei huorata. Tyylissä löysin tästä kirjasta paljon samaa kuin teoksesta Harmaata valoa, joskin Näkymättömässä sillassa oli enemmän valoa, tähtiä, toivoa. Onnelle annetaan sijansa.

Näkymätön silta on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan minun elämäni aikana. Elän ensimmäistä kertaa maassa, jossa erirotuisista saa sanoa mitä vain joutumatta asiasta vastuuseen. Orringerin tarina kuvaa timantin upeasti, miten se kaikki alkaa ja miten pienesti. Isänmaallisuuden turvin kasvatetaan nationalistista uhoa, johon helpoimmin lankeavat ne kurjat, jotka katsovat muun maailman olevan heille jotain velkaa, vaikka ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa. Nyt on aika löytää syntipukki ja silloin syntyvät vainojen veripolut, joista ihmiskunta ei ole ikinä ottanut opikseen.  Jos minä voisin päättää, niin jokainen suomalainen lukisi tämän kirjan juuri nyt. Ihminen ei muutu pohjimmiltaan koskaan, mutta kuten kirjassakin löytyy pahimman keskeltä niitä, jotka eivät myötäjuokse pahuuden kanssa, niin Näkymättömän sillan lukijoista osalle avautuu häikäisevä muutos, jossa antisemitismi tai muukaan rasismi, ei ole oikea vastaus mihinkään, koskaan. Kerrankin voin täydesti yhtyä lehden lyhyeen arvosteluun lukemastani kirjasta:

”Yhtä aikaa eeppinen ja intiimi. Häikäisevä!”


- Entertainment Weekly -


Näen heidät. Näen Klaran ja Andraksen istumassa Nefelejcs –kadulla, Lemmikkikadulla, omassa olohuoneessaan kuunnellen Sibeliusta. He istuvat takan loimuavien liekkien valojen ja varjojen heittyessä kuvan ylle. Andras kumartuu Klaraa kohden ja kuiskaa hänen korvaansa: Jos tuli asustaa salaa lumessa, kuinka voin välttyä palamasta? Klara punastuu kuin silloin kauan sitten ja meidän on aika antaa ajan sulkea heidät rauhaisaan syleilyynsä. Suljen hiljaa oven ja astun kadulle, jossa katuvalot loistavat ilman rumia, mustia paperihuppujaan, häikäisten kuin tähtisade.

Epilogi


Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit, koska olit viimeinen.
Koska olit vasemmalla, koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä...

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Peikkoneito Irene  Booksy  Norkku  Kirjahamsterin lukuvinkit Jaana Sanna. Anni