Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Tyler tietää miten minä inhoan ja paheksun joulua. Tyler ja Rex Kipp riehaantuvat totaalisesti joka vuosi...lahjoittavat hyväntekeväisyyteen leluja rammoille lapsille, ruokaa vanhuksille. Kuulin kuinka ne suunnittelivat että pudottaisivat jouluaattona leluja ja ruokaa Juarezin hökkelikylään. Mikä tahansa veruke...

Tyler otti ja kutsui kakhdeksankymmentä ihmistä meille jouluaatoksi. Aatto on huomenna. Ja tässä vaiheessa meidän uusi sisäkkö Lupe sai päähänsä varastaa keittiöstä norsunluupäiset leikkuuveitset. Se kätki ne liiveihinsä, ja sitten se jostain älyttömästä syystä kumartui Juarezin sillalla. Puukotti vahingossa itseään ja oli vähällä vuotaa kuiviin...

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Evening in Paradise, Aula&co 2019, suomennos Kristiina Drews) on viimeinen Berlinin novellikokoelmista, joten kirjoitan hyvästijättöisessä tunnetilassa berlinismistä, elämäntyylistä, jossa normit ovat tuntematon käsite. Berlinismi meni minuun eikä se kysynyt lupaa. Rakkaimmaksi kirjoista jäi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, mutta Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 olivat kuin yhtä ja samaa säihkyvää Luciaa, joka sai kovimmankin elämän ylle tähtien hohteen, rytmin, liikkeen, naurun, halun tehdä kaikille hyvää, innostua monesta. Hän oli nuotiotulien savua, syvänmeren sukellusta, Toda luna, Todo ãno, hiekkaiset sääret, mutta myös krapulaiset aamut, päivät jolloin ei ollut laittaa pojille ruokaa pöytään, mutta suriko hän? oliko hän katkera ja odotti koko maailman auttavan häntä, olevan hänelle velkaa helpomman elämän? Ei ikinä!Hän oli neljän pojan yksinhuoltaja, hänellä oli skolioosi, kauan kestävä alkoholismi, mutta myös huumorintajua, kirjoitustaitoa, ja halu opiskeluun. Hänestä parhaiten todistavat hänen poikansa, jotka ovat jälkeenpäin kertoneet äidin ihmetelleen, miksi kukaan ei ottanut poikia huostaan. Tämä oli sen jälkeen kun Lucia oli selvinnyt alkoholismistaan ja pojatkin olivat aivan tervepäisen teräviä. Ilta paratiisissa esipuhe on Mark Berlinin, Lucian esikoisen, joka vakuuttaa heidän eläneen antoisan lapsuuden. Rakastan tätä kohtaa:

Yksi parhaista muistoistani liittyy Yelepaan, missä laskevan auringon säteet kimpoavat Buddy Berlinin saksofonista, bebopin sävelet kietoutuvat puuhellan savuun, kun äiti laittaa ruokaa isolla valurautapannulla, kasvot hehkuen ruusunkajoisessa valossa, flamingot kalastavat jalat harallaan viereisessä laguunissa, kaukaa kuuluu meren kohina ja sammakoiden kurnutus, ja meidän paljaat jalkamme narskuvat karkealla hiekkalattialla. Luetaan läksyjä öljylampun valossa, ja levylautasella rahisee Billie Holiday.

Lucian motto oli, että tärkeintä on hyvä tarina ja siinä hän oli mestari. Hän kirjoitti kaikesta ympärillään, ihan pienetkin asiat saavat hänen huomionsa. Hän antaa kaikelle merkityksen. Vaikka Jean Rhys on yksi suosikkikirjailijoistani, niin en voi olla vertaamatta hänen Rhys –naistaan Luciaan. Luettuani Kvartetin, Huomenta, keskiyön ja Herra Mackenzien jälkeen, tajusin Lucia Berlinin olevan Rhys-naisen täysi vastakohta:

Rhysiläinen nainen on onneton. Hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuteen, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Koko maailma on hänelle velkaa.

Lucia Berlin oli kaikkea muuta! Hän kirjoitti 77 novellia ja antoi kaikesta huolimatta pojilleen rakkaudellisen lapsuuden. Ehkä kaikki ei ollut täydellistä alkoholismin kostuttaminan vuosina, mutta kaikesta selvittiin ilman ruikuttamatta. Berlinismi on naurua, säpinää, säihkettä, uskaltamista uuteen. Yllättäen se on myös kunnianhimoa, sillä Stephen Emerson kertoo Ilta paratiisissa kirjan lopussa, että ’vuonna 1994 Edward Dorn vei Berlinin Boulderissa sijaitsevaan Univercity of Coloradoon, ja siellä hän vietti seuraavat kuusi vuotta ensin vierailevana kirjailijana, sitten yliopiston professorina. Opettajana hänestä tuli huomattavan suosittu ja rakastettu, ja jo toisena opetusvuotenaan hänelle myönnettiin yliopiston palkinto erinomaisesta opetuksesta.’

Lucian terveyden heikettyä, hänellä oli aina happisäiliö mukanaan ja jo kauan sitä ennen hän oli joutunut pitämään skolioosikorsettia, mutta Berlinistä ei ollut valittajaksi.  Tämä jäi minuun:

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

Lucia Berlin antoi merkityksen kaikelle, jopa metallisen tuolin reisiin painamille kylmän viiruille. Ehkä hän tavallaan antoi kaiken tämän kautta novelleillaan merkityksen meille kaikille, hänen lukijoilleen. Lucia Berlin oli kaikkien aistien juhlat kaikellaan.

Laura aikoi juuri sammuttaa valot, kun Maria tuli tuomaan kaakaota. Hän suukotti Lauraa otsalle. Buenas noches, mi doña. Ulkoa tyhjiltä kaduilta kantautui yövartijan huuto: Medianoche y andado. Keskiyö ja ”käyty on”. Andado y sereno...Käyty on ja kaikki on hyvin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi