Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Meillä kaikilla on mielipiteemme hänestä. Näimme häntä valtiovierailujen uutisissa, näimme häntä linnan juhlissa, näimme hänen haastattelujaan naistenlehdissä, kuulimme juoruja hänen suhteistaan poikiensa vaimoihin, näimme hänet kaikkialla,  Maan Äidin,  puolisonsa, silloisen presidenttimme varjossa. Hän oli kuin haavoitettu linnunpoikanen, vähän hauras ja aristava, mutta kohosiko hento niska hetkeksi ylemmäs, tuliko silmiin tiukka ilme, kiristyikö leuan kaari, kun kerta toisensa jälkeen hänen miehensä haki tanssiin, ei häntä, vaimoaan, vaan punaisessa leningissä hulmuavan naisen, jonka jaloissa tanssittajan ostamat samettikengät. Miksi edes ihmettelimme hauraan naisen ottamaa etäisyyttä? Sitä, että hän ei ollut halaileva Alli, vaan pidättyväinen Sylvi. Sanoivat kylmäkiskoiseksi ja karkottivat kirjallisista tilaisuuksista, koska kukaan ei silloin uskalla puhua avoimesti. Hyvänen aika sentään, kuka ei tajua ja mitä ei tajua: Kultainen häkki, kadotettu oma ääni, ikuinen kuuntelijan rooli, vaikka pää täynnä mielipiteitä ja vain punaiset helmat hulmahtavat ohi, kun nivelkivuista kärsivä  maan ensimmäinen nainen urheasti kantaa rooliaan – valittamatta.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi Kekkosesta, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. On aika hänen saada äänensä kuuluviin vailla roolinsa kahleita. Nyt on aika hänen tokaista ’ei mitään häpyä’, nyt on aika hänen kaivata kotiin Metsäpirttiin ja ennen kaikkea Katerman mökille Suomusjärvelle, jossa hän kirjoittaa päiväkirjaansa kaikkea sellaista, mitä ei voinut kenellekään sanoa. Tai ehkä yhdelle. Kirjailija Marja-Liisa Vartio on Sylvin luottoystävä, jonka kanssa hän peilaa ajatuksiaan kaikesta. Marja-Liisa ei kahda olla sanomatta vastaan, mutta hän myös tukee ystäväänsä ja antaa omanlaisiaan neuvoja vaikka siitä, miten miestä tulee käsitellä. Katerman mökillä Sylvi viihtyy pitkiäkin aikoja yksin Isa koiran kanssa. Ui järven laheassa vedessä ja antaa veden kannatella ja hyväillä, kun kukaan muu ei enää. Hän tuntee olevansa kuivuva erämaa, joka ei kelpaa. Miten nivelsairas ja hauras voisi kelvata niin suurelle ja voimakkaalle kuin hänen miehensä, mutta kerran kelpasi. Tapahtui ”Creutz-kadun murhenäytelmä” Edla-tädin mukaan hänen ollessaan matkoilla.

”Minä en pysty sitä tyttöä pitelemään, eikä minulla ole silmiä selässä”, juorusi Edla-täti äidille puhelimessa, kun oli huomannut Kekkosen olleen ihan yötä.

 

Sylvi:  ”kaikki maailmassa tanssi ja soi ja säkenöi ja kimalsi, kun kädet liukuivat hameen alle, kuivat, kuumat, karheat kädet...”

Sylville Kekkosen valinta presidentiksi ei ollut helppoa eikä mieluisaa ja kun se toistui ja toistui. Tottuuko kultaiseen häkkiin koskaan, vai tuleeko niin vaikeaksi olo, että edes kuvanveistäjä Essi Renvall ei saa tehtyä Sylvistä päätä, mutta hän piirtää Sylvin ja se kuva kaikellaan on Venhon kirjassa paperikannen alla. Juuri kuvan tavoittamaton katse, kahtaalle kohdistuva, leuan vahva suhde posken pehmeyteen, se kertoo enemmän Sylvi Uinosta, joka oli kotipappilassa saanut luvan puhua siinä missä pojatkin. Joku vaiensi lintusen, mutta olihan hänellä kynä ja mieli, kaikki mitä tohtii paperille laittaa, mutta julkaista ei voi kuin Urhon asemalle sopivaa ja silti sanovat kustannetuistakin: Julkaistiin, kun on Kekkosen rouva!

Pettymys ihmisiin Urhon valinnan jälkeen, kun tuli kaikenmaailman koketeeraajia. Sitten pettymys poikien vaimoihin, Tanelin ja Matin nirppanokiin. Se otti lujille. Niin lujille, että oli ihan pakko käyttäytyä hullusti ja änkeä Matin ja Marjan häämatkalle kokkaamaan Katermaan, vaikka Urhokin yritti vastustella.

Julkinen häpeä, kun lehdet julkaisivat Urhon naisjuttuja, etenkin sen...

Alakulo, jota Urho ei koskaan huomannut, Isa koiruus senkin edestä. 'Isa, kuka tämän kirjoitti, ajattelin: alakulo on kaipauksen rampa, siivetön kaksoissisar, oman osattomuutensa uuvuttama.'

Sitten tuli kuitenkin niitä pahoja päiviä sirpaleita täynnä. Ei saanut henkeä, happi loppui, oli paettava oman huoneen rauhaan, kunnes kohtaus oli ohi, kunnes henki kulki.

Sylvi ei ollut kesy. Kaikkea muuta, mutta hän kantoi taakkaansa vaieten. Joskus lipesi yli ja sen saivat kokea lähimmät ystävät: Marja-Liisa Vartio ja Essi Renvall. Essi etenkin oli vahvasti sitä mieltä, että kuvan poskista tuli liian pehmeät, koska Sylvi jos kuka osasi sivaltaa, sanoa ilkeästi. Sylvi Uino oli hengissä!

Ylpeäkin hän oli. ’Kukaan ei rankaisematta loukkaa minua. Se oli typerää, hävettää muistaa.’

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin. Tosiaankin, kirjassa on kaksi kantta: Uskomattoman kaunis paperinen, joka on Satu Konttisen taidonnäyte sekä sen alla Essi Renvallin piirros ystävästään Sylvistä.

Johanna Venho:

Sylville, Marja-Liisalle ja Essille, kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.

Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.

Yksinäisyys: Missä sinä olet, kuiskasin, enkä tiedä kenelle puhuin. ...olin soitin jota kukaan ei soittanut.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Arja/ Kulttuuri kukoistaa  Katja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjojen kuisketta

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille♥

toivottaa
Leena Lumi

kuva Marjaana Rinne-Loikala

Pääsiäisen ajan herkkuttelua ja grillikauden avajaiset

Tämän piti ehtiä jo aikaa sitten, mutta oli hukassa hetkiä kiitos runsaiden pihatöiden. Siis täältä resepteistäni voit löytää jotain uutta pääsiäisen ajan pöytään eli Ruokareseptit Leena Lumissa. Lammasta ei löydy, mutta muuta monenlaiseen makuun. Me aiomme avata grillikauden, joten jos olet samalla mielellä, löytyy jotain grilliin tai grillatun oheen. Viimeisessä Kotiliedessä oli valmistettu lammasta ja oli siinä muutenkin paljon kivoja lisukejuttuja yms.

Iki-ihana on Minttulin pääsiäistorttu!

Lumimiehen toiveesta meidän yhden päivän jälkkäri on omenapiirakka vanhanajan vaniljakastikkeella.

Hedelmäisen manchegosalaatin oli hammaslääkärini löytänyt blogistani ja kehui kovasti.

'Pikkulinnun munia', jos on virpojilta jäänyt, on kaunista katsella sekä maistella.

Yksi nopeimmista postauksista ikinä, sillä lähdössä cityyn asioille ja ehkä siellä myös kirkastuu, mitä tulee grilliin. Takuulla jälleen capresea ja painotus tulee brunssille, jolloin voimme tehdä puutarhapäivää ja syödä illalla pääruoan. Harvinainen pääsiäinen, kun emme lähde länsirannikolle ja nuorillakin on nyt muuta. Luemme, katsomme sarjoja, saunomme...nautimme rypäleitä ja valkohomejuustoa.

Herkutellen!

ruokaterveisin
Leena Lumi

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Mistä ovat monen makuun sopivat skandidekkarit tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arkisuudesta, siitä mahdollisuudesta, että tarinan henkilöt voisivat olla ketkä tahansa meistä: Heillä on vauvoja, jotka itkevät yökausia puhkeavia hampaitaan, heillä on ihania avioliittoja arjen uupumuksen kuitenkin viedessä haluja, heillä on hankalia teinejä, ystävättäret kadottavat toisensa itsekään tietämättä syytä, heihin voi iskeä uskomaton himo kiellettyyn ja pakko antaa periksi, heillä on parisuhteita, joissa he puhuvat toistensa ohi, heillä on salattuja periaatteita, joista ei puhuta kenellekään, he syövät pizzaa suoraan laatikosta ja jonain päivinä eivät tunteihin jaksa tyhjentää kauppakasseistaan muuta kuin pakastimeen menevät tavarat, heillä on sotkuista ja he ihmettelevät miten he tähän päätyivät. Heidän nimensä voivat olla Åsa, Henrik, Bodil, Magdalena, Urban, Pär, Alva...He voivat kuulua paikalliseen metsästysseuraan, joten mitä tavatonta on siinä, että isä ottaa varhaisteininsä mukaan metsälle. Tyttärensä Alvan, sillä onhan mukana rikospoliisistakin Petra ja joku muukin nainen. Aamu-usvan avautuessa metsä on suurenmoinen syysraikkaudessaan, mutta korkealla ylhäällä kiertävät mustat linnut kuin jotain odottaen...

Ninni Schulmanin trilleri Vastaa jos kuulet (Svarta om du hör mig, Tammi 2019, suomennos Maija Kauhanen) kantaa monia skandidekkariin yleisesti liitettäviä teemoja, voisi jopa siteerata Dagens Nyheterin sanoin "Mainio arkidekkari, jos ilmaus sallitaan: paljon ihmiskuvausta, eikä Ninni Schulman anna jännityksen herpaantua hetkeksikään.” Timantisti sanottu, sillä itse upposin täysin kirjassa muutamaan kiihkeään ihmissuhdekuvioon, vaikka takana oli järkyttävä kuolemantapaus hirvimetsällä. Seurasin hirviporukan uusinta jäsentä ja hänen touhujaan liikaa. Yllättäen olin tilassa, jossa tajusin liikkeellä olevan todella tiukan murhaajan eikä kukaan heistä voinut aavistaakaan kuka, yhtä vähän kuin kukaan tajusi, miten paljon Bodil pelkäsi monia asioita. Bodililla oli syynsä eikä kolmetoistavuotiaan Alvan katoaminen hirvimetsällä mitenkään parantanut hänen oloaan.

Paikallislehden toimittaja Magdalena ei kadu Hagforsiin muuttoaan vaikka hän on kuullut äitiyslomansa aikana työpaikkansa saattavan olla vaarassa. Vauvavalvomisesta huolimatta, hän päättää yrittää tehdä tekstiä äityslomankin aikana sillä hinnalla, että Petter alkaa jo epäillä heidän suhdettaan.

”Rakas, minä en jaksa”, Magdalena sanoi.

Käsi katosi. Huoneeseen tuli niin hiljaista, että kuului vain Livin hengitys pinnasängyssä.

”Ethän sinä nykyään enää koskaan”, Petter sanoi. ”Et ole koskaan sillä tuulella.”

Älä nyt suutu, älä korota ääntä, älä ala itkeä.

”Ole kiltti, rakas. Minä kanniskelen vauvaa ympäri vuorokauden, tunnen itseni koko ajan hikiseksi ja ällöttäväksi. Nils tarvitsee apua läksyissä ja pitää laittaa ruokaa ja siivota ja...”

Hyvin moni Magdalenan ympärillä voi nyt huonosti parisuhteessaan ja näillä keinoin Schulman onnistuu tuudittamaan lukijan auvoiseen arvaamattomuuden tilaan. Valpastuin vasta kun todellinen tekijä ryhtyi toimiin suojellakseen itselleen tärkeää salaisuutta, jonka eteen hän oli valmis tekemään ihan mitä tahansa. Siis: Ihan mitä tahansa!

Soppaa maustaa lisäksi suden salakaato, josta hirviporukan jäsenet kyräilevät toisiaan. Kukaan ei enää luota kehenkään. Ovet pidetään suljettuina, sillä sen takana voi olla kuka tahansa ihmispeto. Tällaiseen ei idyllisessä Hagforsissa olla totuttu ja paineet poliisia kohtaan kasvavat samalla kun

Magdalena katsoi yhä pistoolia...sen perää, joka välkähti, kun...Säihkettä. Timantteja. Tähtiä. Kuin maailmankaikkeuden kaikki tähdet. Niin kaunista. Niin äärettömän ihmeellistä.

*****

Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Hemulin kirjahylly

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja, se tulee mairein huulin, hunajaisin...

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja. Se tulee mairein huulin, hunajaisin valoin ja lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut ja tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...(LL)

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja tikuttuu jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.(LL)

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin! (LL)

Värisyttävä huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähetelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja....ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980

Häntä rakastivat miljoonat ihmiset tai kollektiivisesti palvoivat. He eivät edes tienneet millainen hän oikeasti oli, mutta monille riitti hänen kameleomanttinen luonteensa ja sen aurinkoiset hetket sekä tuotokset. Hän oli sosiaalinen ja eristäytyvä, hän ei perustanut rahasta ja jakeli sitä auliisti ystäville ja todellisessa pulassa oleville kyeten silti jättämään oman isänsä asunnottomaksi kiitos katkeran lapsuuden. Hänen isänsä häipyi ja äiti oli kykenemätön huolehtimaan hänestä taaperoiässä, joten hän asui jopa lastenkodissa. Myöhemmin hän osti kiinteistöjä ja kartanoita ympäriinsä, eikä oikein viihtynyt missään paitsi New Yorkissa. Hän vaati vaimoltaan täyttä uskollisuutta ja lupasi itse samaa, mutta oli petollinen laskemattomia kertoja. Hän oli altis vaikuttamiselle sekä hyvässä että pahassa. Hän oli älykkkö, mutta halusi olla sitä paljon enemmän eli katkennut opiskelu oli hänelle yksi katkeruuden lisäpisara. Hän saattoi olla hyvin julma. Hän saattoi olla hyvin hauska. Hän oli pomottaja. Hän oli hyväuskoinen aina naiiviuteen asti. Hän oli pakkomielteinen. Hän uskoi korttien kertomaan ja toimi sen mukaan. Hän oli lahjakas sanoittaja ja vielä lahjakkaampi sanomaan. Hän ei aina ajetellut ennen kuin sanoi ja siitä aiheutui ikävyyksiä ja myös se pahin kaikista. Hän koki alemmuutta milloin ulkonäöstä, milloin toisten paremmista sanoituksista. Hän halusi samaa kuin ne, joita hän kadehti. Hän oli mustasukkainen. Joskus hän oli todella jalomielinen. Hän käytti huumeita. Hän ei ollut kummoinenkaan isä, mutta hän teki maailmalle musiikkia, jota maailma halusi. Hänen nimensä oli John Lennon.

Ray  Connollyn elämäkerta John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon – A Restless Life, Minerva 2019, suomennos Jere Saarainen) kertoo maailmankuulun brittiläisen, nelijäsenisen Beatles –yhtyeen sanoittajasta, laulajasta, soittajasta ja perustajasta John Lennonista. Bändi oli nelijäseninen ja siitä voit lukea käytännössä kaiken Steve Turnerin kirjasta Koko Beatles -tuotanto. Connollyn kirja keskittyy Johniin ja millaiseen Johniin, sillä niin paljon uutta sain lukea. Järisyttävän hienoa oli sekin, että Johnin vertainen, mutta täysin erilainen luonne yhtyeessä oli Paul McCartney, josta väistämätä on kirjassa paljon. Minusta se ei ole väärä peili Johnille, vaan juuri se, missä hänen kuvansa terävöityyy niin hyvässä kuin pahassa. Tietenkin kirjassa on Ringosta ja Georgesta, mutta kunnianhimoisen ja kateellisenkin Johnin maailmassa Paul oli hänen kirittäjänsä. Usein kilpailu tarjoaa parhaan tuloksen, jos siihen liittyy vielä loistava yhteistyö ja näin oli laita Johnin ja Paulin. John osasi arvostaa taitavaa Paulia ja kätkeä kateutensa ja Paul taas arvosti Johnin sanoituksia sekä laulua ja oli pitkäpinnainen, mutta myös pomo, näyttämättä päällepäsmäriltä. Johnin ja Paulin yhteistyötä voi verrata Paul Simonin ja Art Carefunkelin vastaavaan, mutta sillä suurella erolla, että vaikka Beatles aikanaan hajosi, Paulin ja Johnin yhteys oli aina olemassa. Jopa niin pitkälle, että John oli velmuillut julkisuudessa heidän olevan kuin vähän nyt erossa olevat kihlautuneet...He todella ihailivat toisiaan ja John ei kuitenkaan ollut Paul Simon. Olen tätä ennen lukenut Ray Connollyltä ainakin Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977, joka sai minut kyynelehtimään hänen managerinsa tähden, joka suorastaan tappoi Elviksen julmalla keikkatahdilla.  Teos John Lennonista ei itkettänyt vaan enemmänkin toi esille, mitä en vain ollut tietänyt älykönnäköisestä Johnista aikaisemmin. Tosin hän näytti aivan eriltä, kun ensimmäisissä kotihipoissa Beatlesin tahtiin tanssimme Hän oli silloin kiinteä osa ryhmästä eikä mitään irtiottoja ollut tapahtunut. Tapahtui vain kukkaiskesiä, vallankumouksia, mielenosoituksia ja vapaata rakkautta.

Kuvassa yhdeksänvuotias John Lennon musikaalisen, mutta levottoman Julia -äitinsä kanssa vuonna 1949.

Kuvassa täti Mary ”Mimi” Smith kauniin kotinsa olehuoneessa Mendipsin olohuoneessa vuonna 1965. Mimistä tuli Johnin tuki ja turva. John muutti asumaan vaativan, mutta myös jollakin tavalla hauskan tätinsä luokse, jossa sekä huolehdittiin koulunkäynnistä, kavereista eli millaisia he olivat ja käytöksestä. Täti oli yhtä suorapuheinen kuin sisarenpoikansa, joten liekkö geeniperimää Sanavalmius Mimiltä, musikaalisuus omilta biologisilta vanhemmilta. ”Kadonnut” Freddie –isä oli paitsi hurmuri ja perheensä hylännyt, myös musikaalinen.

Kuvassa otsatukkapojat ovat juuri saaneet kuningatar Elizabethilta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkit (MBE lokakuussa 1965. John antoi oman merkkinsä Mimi –tädille, joka piti sitä takanreunuksellaan, mutta Johnin kunniamerkin tarinan jatko on kerrottu kirjassa..., jossa on kerrottu niin paljon henkilökohtaista, että pakko sanoa Ray Connollyn osaavan pitää lukijansa otteessaan. Teos on tuhti 555 sivuinen kuvaus juttuni alun miehestä ja tylsää hetkeä ei ollut. Johnin kanssa ei voinut olla tylsää. Ja hänelle sekä koko bändille oli eduksi saada managerikseen huoliteltu Brian Epstein, joka oli aikaisemmin johtanut yhtä perheensä omistamaa levymyymälää. Kirjassa on paljon tragedioita, joihin yhteen liittyy juuri Brian. Voisi miltei sanoa että silta Brianin tragediasta Johnin kuolemaan oli miinoitettu sekä kultaharkoilla että järkyttävillä tapahtumilla. Tapaus Mal Evans ei läpäissyt kenenkään oikeustajua ja monta, monta muuta, kun taas Mimi -tädin yllätys jättää hymyn huulille.

Johnilla oli tapana sanoa, että ’ennen Elvistä ei ollut mitään’, mutta myöhemmin ja Elviksen myös tavattuaan, hänelle tuntui Bob Dylan olevan enemmän idoli. Dylanin sanoitukset tekivät Johniin valtavan vaikutuksen ja kun hän oli jo jättänyt ensimmäisen vaimonsa Cynthian ja poikansa Julianin muutettuaan Yhdysvaltoihin, älyllisyyden korostamisesta tuli hänelle ihan päähänpinttymä. Häneen tarrannut Yoko Ono suorastaan vaati älyllisyyttä riippumatta siitä, että hänestä maailma tuskin tietäisi mitään ilman Johnia, joka antoi varansa vapaasti itsetuntoisen Yokon käytettäviksi.

Mahtoivatko pojat itsekään tietää, että Beatles soitti viimeisen ”live-keikkansa” 30. tammikuuta 1969 yrityksensä pääkonttorin katolla Savile Row’lla. Esitys kuvattiin Let It Be –dokumenttielokuvaan. Kuva on harvinainen tietysti tuon ’viimeisen’ takia, mutta myös siksi, että Yoko Ono suostuu istumaan syrjässä. Normaalisti hän roikkui kiinni Johnissa ja vaati levyille myös raitoja hänen laulustaan, jota kuvataan kimeäksi kiljumiseksi. Fanit olivat raivoissaan, kun koko ostettu levy ei ollutkaan Beatlesia, mutta kuten sanottu, John oli vaikutuksille altis. Ja mitä tulee suurimpaan rakkaustarinaan ikinä, josta Yoko muisti aina kertoa lehtimiehille, lukekaa kirjasta miten sen laita oli...John myös viihtyi helposti itseään vanhempien naisten seurassa, kuten Yokokin oli, sillä olihan hän varttunut viiden vahvan Stanleyn siskoksen kasvattamana, joskin Mimi oli hänen lähihuoltajansa. Lopulta John alkaa kutsua Yokoa "äidiksi"!

Julma ero Cynthiasta kuvataan varsin tarkasti. Nyt John todella välitti rahasta, Yoko halusi tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tämän kirjan kirjoittaja, Ray Connolly,  tunsi koko porukan ja hänkin kauhisteli miten John yritti jättää Cynthian ja Julianin miltei puille paljaille.

Nyt ei melkein voi tuntea enää Johnia samaksi, joka soitti Beatlesissa puku päällä, kuten manageri oli opettanut. Kuvassa John Kanadassa 1969. Johnin elämään olivat kuuluneet huumeet, kuten amfetamiini, kannabis ja LSD, mutta Yoko kehui heroiinia ja siihen koukkuun Johnkin sitten tarttui. Seurauksia oli monenlaisia ja voimme vain pohtia olisiko John kuollut joulukuussa 1980 uskonnollisen miehen surmaamana jos ei olisi verrannut itseään Jeesukseen tai sanoittanut Imaginea kuten oli sen tehnyt. Luultavasti olisi, sillä tekijällä oli tiedossa jo varauhri ellei hän tavoita Johnia.

Kuvassa John Lennon (1940-1980) viimeisissä studiokuvissa kuukautta ennen kuolemaansa 8.12.1980. Kirjassa on lopussa kaikki John Lennonin parhaat äänitteet sekä Mitä Johnin elämän keskeisille ihmisille on tapahtunut hänen kuolemansa jälkeen?

Kirjassa on paljon kiinnostavaa kulissien takaista, kuten vaikka Elton Johnin kiertue Yhdysvaltoihin. Kun John ja Elton tapaavat ja John on tekemässä uutta levyä, Elton kysyy, voisiko hänkin laulaa levylle jotakin.

Lopulta hän soitti urkuja ja lauloi stemmoja kappaleessa ”Whatever Gets You thru the Night”. Johnin mielestä se oli albumin heikoin  raita, mutta Elton tunsi siinä vaiheessa Yhdysvaltain levymerkkinat häntä paremmin ja vakuutti, että siitä tulisi listaykkönen. John ei uskonut kollegaansa ja lupasi esiintyä Eltonin kanssa, mikäli niin taphtuisi. Britanniassa single ei menestynyt lainkaan, mutta Yhdysvalloissa siitä tuli vuonna 1971 ilmestyneen ”Imaginen” jälkeen hänen ensimmäinen miljoonarajan ylittänyt äänitteensä Yhdysvalloissa.

Haluan lopettaa tämän kirjan siihen tunteeseen, jota me varhaisteinit aikanaan koimme. Se oli uutta, erilaista, romanttista, joskus rajuakin, mutta aika kilttiä kuitenkin. Ray Connollyn teos tarjoaa monelle ikimuistoisen aikamatkan, jossa saa sekä hämmästyä että muistella. Kirja on Johnista, mutta John oli Beatles, kuten jokainen heistä neljästä!

Kiitospäivänä 1974 Elton John sitten pyysi Johnin varhempaan vetoon viitaten tulemaan kanssaan lavalle laulamaan ”Whatever Gets You thru the Night” ja:

Yritimme keksiä , mihin biisiin voisimme lopettaa, että pääsisin täältä pois sairastamaan”, John vitsaili, ”ja ajattelimme vetää biisin, jonka on tehnyt sittemmin minusta vieraantunut entinen kihlattuni Paul – Se on vanha Beatlesin kappale, ja osaamme sen hädin tuskin.”  Eltonin soolokitaristi kiusoittelee yleisöä soittamalla kappaleen ”I Feel Fine” intron, ja sitten John alkoi laulaa Eltonin kanssa kappaletta ”I Saw Her Standing There.”

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maailman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines

Verholeikkiä sametista tyrnihullutteluun!

Eilen oli ilmassa jotain outoa verhomaniaa, sillä toimme Eurokankaasta kotiin kaksi eri kuosia sovitukseen alakerran takkahuoneeseen. Olitiin aika tyytyväisiä, sillä takkahuone on pesä, jossa verhoja ei tarvitse vetää eteen ja jos on suojan tarvetta joskus, on kirsikkapuiset sälekaihtimet. No ihan tyytyväisenä olin ja pähkäilimme, että toiset takkahuoneeseen ja toiset olkkarin valkoisten ja pitkien joukkoon lisäverhoiksi...Sitten näin Ilonan kuvat hänen verhoistaan ja tajusin, että ainakin toinen eli yläkerran kuosi lähtee takaisin liikkeeseen ja jatkamme olkkarissa pitkillä valkoisilla.

Katselin, miten Merja Palinin kuosi tyrni heilui omppupuussamme ja mietin elämääni...Palinin kuosi edusti rannikkolaisuuttani ja sitä, miten hyvää oli aina anopin tyrnikiisseli! Tyrnistä en voinut luopua, joten nyt ne ovat ompelutettavana. Takkahuone on myös ainoa televisiohuoneemme ja tämä tyrni näyttää punaisen nahkasohvan liki aika latinolta ja mikä ihmeellisintä sopii puolipaneeliin sekä siniseen sivustavedettävään talonpoikaisvuoteeseemme. Joskus marraskuulla ostimme Eurokankaasta Merja Palinin tummakuosisen Katajan omaan makkariimme ja ne ovat aivan mahtavat, mutta eivät näytä kuvissa yhtikäs miltään. Merja Palin on itse sanonut tyrnikuosistaan näin:

Vierailin Rauman edustalla olevalla Kylmäpihlajan majakalla elokuussa ja huomasin että siellä kasvoi tyrniä. Olin innoissani. Valokuvasin pensaan marjoja. Tyrni edustaa minulle voimaa ja virkeyttä. Tästä tunnelmasta syntyi Tyrni -kangas.

Vaelsin Facessa kavereilla ja näin Maijun verhot, joissa luonto kuin sisällä. Vastasin tällä Lulun kuvalla, joka on kuin jostain Twin Peaksista...Lulu osaa ottaa yleisönsä. Kuva Jyrki Äikäs

Ilona Pietiläisen verhon kuosi on tämä Se on kauniisti laskeutuvaa samettia, joten sen odottaakin olevan pitkä, kuten verhon kuuluukin minusta olla. Well...minäkin lähdin etsimään sinisen ja punaisen yhdistelmää ripauksella valkoista ja tulen kotiin tyrninkeltaisen kuosin kanssa.

Ilonan keittiö♥

Ilonan olohuoneesta♥

Kevät vie ja saa viedäkin! Tänään nautimme maailman parasta Brita -kakkua, jota veimme mukanamme visiitille. Brita oli tietenkin täältä Ostin myös kengät citystä. Viidessä minuutissa. Luen hitaasti yhtä kiinnostavaa elämäkertaa myöhään iltaisin. Päivisin herättelen varovasti huoneenlämpöisellä vedellä monia havujamme, joista nyt arimmat eivät olekaan kartiovalkokuuset vaan nuoret japanin pilarikatajat...ja viikonloppuna ne huputetaan.

Voihan verhot! 

aurinkomyrskyterveisin
Leena Lumi

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Palaamme Lucy Bartonin kotitalolle Tommy Guptillin kyydissä. On kaunis toukokuun lauantai ja Tommy tuntee haikeaa iloa taimelle nousseesta maissista ja soijapavusta. Nähdessään Bartonin tilan hän päättää poiketa tervehtimään tilan ainoaa asukasta,  esikoista Peteä. Talo on niin syrjässä, että sinne harvoin kukaan poikkeaa. Bartonin perhe oli elänyt eristyksissä kaikessa köyhyydessään ja äärimmäisessä omituisuudessaan. Äiti Lydia hankki pientä elantoa tekemällä ompelutöitä, mutta äidin kädentaito ei mitenkään näkynyt lasten vaatetuksessa. Tommy ei aavistakaan mitä hän tulee tilalla tajuamaan. Ei myöskään lukija, joka saa palata Amgashin pikkukaupunkiin Lucy Bartonin entisten ystävien ja sukulaisten pariin koskettavien novellien myötä. Jokainen tarina on lopulta kertomus heistä, miten ja miksi ja mitä sitten. Inhimillisen kärsimyksen, mutta myös rakkauden myötä kristallinkirkkaat sanat kohottavat alhaisimmankin arvokkaaksi, vertaiseksi.

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible, Tammi 2019,  suomennos Krstiina Rikman) palauttaa mieliimme hänen aikaisemman teoksensa, oman lukuvuoteni 2018 kolmanneksi parhaan kirjan, Nimeni on Lucy Barton, jossa elimme kärvistellen mukana Lucyn armottomassa lapsuudessa, jota varjostivat etenkin sotatraumasta kärsivä perheen isä, todellinen puute ja välinpitämättömyys sekä ’haisevan perheen’ maine. Koimme kuitenkin kirkkaita hetkiä valon lävistäessä pimeyden. Ehkä niiden hetkien tähden palaamme seitsemäntoista vuoden jälkeen Amgashiin.

Yhdeksän tarinaa Amgashista ja jokainen sivuaa tavalla tai toisella Lucy Bartonia tuleehan Lucy paikasta, jossa ’kaikki tietävät toisensa mutta harva tuntee edes itseään.’ Omalla kiehtovan varmalla tyylillään Strout vie ihmiset tunnistamaan itsensä erilaisissa elämän murheissa ja yllättävissä tapaamisissa. Kaikki on itse elämää, mutta pieninkin asia on kertomisen arvoinen. Vähäisinkin on tuikku pimeässä. Juorut ja huhut kulkevat ja kaikki tietävät sen suuren ihmeen, että Lucy Bartonista on tullut kirjailija. Ensin hän muutti New York Cityyn ja sitten äkkiä hän oli televisiossa ja häntä haastateltiin kirjailijana! Patty Nicelykin ostaa Lucyn kirjan ja vie sen yksinäiseen kotiinsa, sillä hän on jäänyt leskeksi. Sitä ennen hänen äitinsä oli jättänyt hänet erään traagisen tapauksen jälkeen. Miten se voikaan olla, että juuri vertaiskärsimys voi synnyttää ystävyyden, sillä niin vain kävi, että Angelina Mumfordista tuli hänen läheisin ystävänsä.

Jokunen vuosi sitten Angelinan äiti oli 74 –vuotiaana lähtenyt kaupungista – hän oli jättänyt miehensä – naidakseen Italiassa jonkun itseään melkein kaksikymmentä vuotta nuoremman. Patty tunsi valtavaa myötätuntoa Angeliinaa kohtaan. Mutta nyt hän halusi sanoa: Kuunteles tätä! Lucy Bartonin äiti... Mutta Lucy rakasti heitä, hän rakasti äitiään ja hänen äitinsä rakasti häntä! Me ollaan kaikki sekopäitä, Angelina, vaikka me kuinka yritämme rakastaa, me ei osata, Angelina, mutta se on okei.

Elizabeth Stroutin kynä on herkkä, mutta tarkkavaistoinen. Se on halutessaan piikikkään ilkamoivakin, jolloin mieleeni tulee väistämättä Carol Shields, vaikkapa novellissa Dottien aamiaismajoitus. Strout on kuitenkin uniikki itsensä, ehkä ei verrattavissa. Hän yllättää minut kerta kerran jälkeen pienillä tempovaihdoillaan: suuresta surusta löytyykin ilo, tai vahvin onkin heikoin eikä kestä, ei vain kestä muistella ja saa paniikkikohtauksen, vihainen onkin ollut rakastava kaikellaan ja rikas Abel, joka on aikanaan etsinyt ruokaa roskiksista, onkin nyt taas nälkäinen ja uupunut, hyvin uupunut oudossa sumussaan.

Hän muisti, ikään kuin keltainen valo olisi loistanut hänen suljettujen silmiensä hämärään, miten oli nähnyt Lucy Bartonin edellisvuonna, kun tämä oli käynyt Chicagossa kirjansa myynninedistämiskiertueella, Lucy Bartonin, hänen äitinsä serkun tyttären, köyhän tytön, ja nyt hän oli siinä, vanhempana naisena, ja Abel oli astunut sisään kirjakauppaan ja...Lucy oli sanonut Abel, ja noussut ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjan pauloissa Kirjasähkökäyrä  Lumiomena  Kirja vieköön ja Oksan hyllyltä

Jane Harper: Kuiva kausi

Miten armottomalta Aaronista tuntuukaan palata Kiewarran pikkukaupunkiin ystävänsä Luken hautajaisiin. Paikkaan, josta hänet ja isänsä oli kerran ajettu ulos kuviteltujen syytteiden perusteella. Miten Mal Deaconin pick-up olikaan uhkaavasti ajanut heidän takanaan kuin varoitus pahemmasta, mikäli he eivät lähtisi. He olivat muuttaneet Melbourneen ja yrittäneet unohtaa koko Kiewarran. Sitten kahdenkymmenen vuoden jälkeen tapahtuu karmea surmateko, jossa on murhattu Luke, hänen vaimonsa ja pikkuinen Bill. Aaron ei voi kieltäytyä Luken isän käskystä ilmestyä hautajaisiin, vaikka aavistaa, että kaupunkilaiset eivät vieläkään ole unohtaneet Ellien kuolemasta liikkuneita huhuja. Olihan häntä pidetty Ellien poikaystävänä...

Jane Harperin esikoisdekkari Kuiva kausi (The Dry , Tammi 2019, suomennos Mari Hallivuori) vie lukijan ahdasmieliseen, helteestä hikoilevaan australialaiseen pikkukaupunkiin keskelle perhesurmatragediaa, joka sammuttaa ihmisten lopunkin kestävyyden ja järjellisyyden kahden vuoden kuivuuden käristäessä mieliä ja elantoa. Raatokärpäset ovat paikalla ensimmäisinä, sen jälkeen vihaiset, järkyttyneet uteliaat, joiden järkeen ei voi mahtua, miksi tämä tapahtui? miksi piti murhata vielä lapsikin? Vain vuoden ikäinen Charlotte oli jätetty pinnasänkyynsä vahingoittumattomana. Syytökset kohdistuvat Lukeen!

Melbournessa poliisina työskentelevä Aaron Falk ei voi olla suostumatta Luken isän pyyntöön alkaa avustaa paikallista poliisia Greg Raconia oikean syyllisen löytämiseksi. Ei siltikään, vaikka hän saa hyvin pian huomata ennakkoluulojen elävän Ellien sukulaisten ylläpitäessä hänestä kuvaa tytön surmaajana. Viha ja kauna seuraavat varjona, kun Falk aloittaa tutkimuksensa yhdessä Gregin kanssa. Tehtävä ei ole mieluisa, mutta Aaronille Luken perhe oli aina ollut läheinen ja Luken äiti kuin hänen edesmenneen äitinsä sijainen, lämmin syli pikkupojalle, jonka äiti oli menehtynyt synnytykseen.

Kuiva kausi polttaa armotta kuin pilvetön taivas. Hiki, viha, himo, kosto ja ikävä kutoutuvat tutkimuksiin häiriten, sotkien ja harhauttaen. Ei pisaraakaan sääliä, ei pisaraakaan vettä taivaalta. Pellot kuivuvat, katkeruus kasvaa viljan sijasta ja eläimiä kuolee veden puutteeseen. Kaikki se, mistä Aaron on jo osan unohtanut, palautuu mieleen ja hän on ainoa joka tunsi Luken sekä Ellien salaisuudet. Vain yhtä Ellie ei ollut kertonut, eikä kukaan ymmärtänyt kysyä...

Jane Harper kirjoittaa vahvaa ja polttavaa tarinaa. Sanat ovat itsestään syttyviä pensaita, jotka leviävät armottomina yli kaupungin, kuiskuttelevat, uhkailevat, kätkevät. Kykenevät kaikkeen sellaiseen, mikä pikkukaupungin tulehtuneessa tuttuudessa, huhujen sekä valheiden seiteissä vetää vertaa jättihämähäkkien ansaverkoille. Palovaroitusmerkeistä ei kukaan enää perusta, kun kyseessä on omien uskomusten oikeaksi todistaminen, oman vihan oikeutus polttaa kaikki tieltään. Ja eikös tätä Aaronia juuri epäiltykin Ellien murhasta ja nyt sitten tämä hänen ystävänsä Luke on murhannut vaimonsa ja lapsensa!

Tässä joessa Luke ja hän olivat sukellelleet kesäisin, temmeltäneet ja roiskineet veden viileydestä nauttien. Tämän joen pintaa hän oli katsellut tuntikausia aurinkoisina iltapäivinä, seurannut siimojen hypnoottista liikettä isänsä kylkeen nojaten. Tämä joki oli tunkeutunut...

...kakadut kahisuttivat lehviä ja huusivat kohti punaisena hohtavaa taivasta. Yksin, keskellä sitä valtavaa haavaa, Falk upotti päänsä käsiinsä ja yhtyi kuoroon parahtaen kerran.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu

Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä. Hän tuli mielestään paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa ja hänellä olikin aina koira. Hänen taiteensa herätti huomiota, mutta silloinkin kiiteltiin hänen ’animaalisia värejään’ ja katsottiin hänen jättävän osan kyvyistään käyttämättä. Hän kuin etsi koko ikänsä jotakin, sillä kaikki mahdolliset salatieteet vetivät häntä puoleensa ja myös veivät hänen aikaansa. Hän oli perheensä ainoa lapsi ja kasvoi lastenhoitajien ja isoäitinsä vaikutuspiirissä, sillä äiti oli omistautunut seuraamaan miestään tämän työkohteisiin. Taiteilijana Meri rakasti eniten Pariisia ja siellä hän tutustui Tulenkantajiin ja jakoi heidän aatteensa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Hän itse piti itseään degeneroituneena vanhan suvun jälkeläisenä eli tätä kautta erityisenä. Hänen erityisyytensä voima oli hänen henkinen vimmansa, joka saattoi ylittää hänen upeat maalauksensa, sillä niin harvat hänen töitään tuntevat. Silti hän nousi aikakautensa taiteilijoiden kärkijoukkoon ”temperamenttia uhkuvilla” ja ”vapautunutta ja aistikasta väri-iloa ilmaisevana naistaiteilijana” ollen Suomen taiteilijain 40-vuotisjuhlanäyttelyssä 1932  ”oikea kosteikko tässä näyttelyssä”.

Sanna Ryynäsen elämäkerta Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019) tarjoaa meille hyvin monipuolisen kuvan kuvataiteilija Meri Genetzistä, suorastaan ylitsepursuavan, joka on sekä historiaa, että taidehistoriaa rakastavalle kaksinkertainen riemu. Olen jo pitkään ollut utelias Meri Genetzistä, sillä luettuani useita Riitta Konttisen taidekirjoja, törmäsin mm. hänen kirjassaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa kolmetoista kertaa ja useampia sivuja, Meriin. Häntä sivuttiin mennen tullen, mutta en saanut häneen ’otetta’ vaikka olisin halunnut. Nyt lähestyn Meriä hänen aikalaiskulisseissaan ja niissä historian käänteissä, joissa Meri varttui, eli elämänsä ja tietysti maalasi.

Nuori Meri Genetz kävi Ateneumin piirustuskoulua, saaden tuta miehisen kaunan naistaiteilijoihin. Sitä tapahtui vielä paljon törkeämmin Pariisissa! Nuori Meri vaihtoi ajatuksia ystävänsä ja sukulaisensa Teodorin kanssa kertoen menevänsä avioon Georg Ignatiuksen kanssa. Tämä avioliitto vei hänet pian tehtaanjohtajan rouvaksi Venäjälle ja Pietariin.

Kuvassa Georg, Meri ja Karhu.

Vallankumous hiipii Venäjälle ja Suomen asemalta liki heidän asuntoaan kulkee eräs mies nimeltä Lenin johtamaan tsaarivallan kaatamista ja koko järjestelmän muutosta. Meri on aitiopaikalla, mutta häntä kiinnostaa eniten Rasputin, sillä tämä ’jumalanhoukka’ on jo lumonnut itse keisarinnan, joten miksi hän ei olisi vallankumousta kiinnostavampi mystiikkaan taipuvalle Merille. Tätä ennen Merin ja Georgin esikoinen Virma syntyy 1910 Kamennojessa ja Meri on lumoissaan niin vauvasta kuin Tolstoista, jonka oppeja alkaa seurata. Pikkuveli Georg, jota kutsuttiin Urmaksi sekä Ponuksi, syntyy Pietarissa. Merin taiteilijuus jää täysin lastenhoidon, mystiikan ja okkultismin jalkohin...

Yläluokan kodeissa pohdittiin salattua viisautta ja järjestettiin spiritistisiä istuntoja. Mystiikka kiehtoi myös keisariparia. Nikolai ja Aleksandra osallistuivat istuntoihin, joissa pöydät tanssivat ja esi-isät antoivat ohjeitaan.

Vallankumouksen lopulta puhjettua Meri ja Georg lähtevät viimeisten joukossa, Meri ennen miestään, josta on alkanut Venäjän vuosina vieraantua. Pariskunta saapuu vallankumouksesta Suomen alkavaan sisällissotaan ollen nyt aivan uudenlaisten asioiden pyörteissä. Kaikkien nyt kaivatessa parempia oloja Merikin alkaa haikailla omaa itsenäisyyttä, ei miehen vallan alaista elämää, jota avioliitto siihen aikaan naiselle oli. Meri ja Georg ovat jo sopineet eroavansa ja sitä varten Merin piti olla jonkin aikaa poissa, että mies voisi sitten valittaa vaimon jättäneen hänet. Tämä oli siisti tapa erota. Merille se oli mahdollisuus löytää Pariisin taideopetus ja –piirit.  Georg ’uhrautuu’ hoitamaan molemmat lapset, vaikka se onkin hänelle tukalaa työasioiden takia. 

Meri ja Carl Cagnesissa.

Pariisissa Meri kohtaa monia taiteilijoita, taidesuuntauksia sekä kokee suorastaan huikeaa itsenäisyyttä kulkiessaan naisystäviensä kanssa baarista baariin, ollen kerrankin vapaa. Pariisissa Meri tutustuu myös Carl Nymanin, jonka kanssa myöhemmin avioituu. Carl eli Kalle on myös taiteilija, joten heillä on yhtäläinen kiinnostus, mutta aivan vastakohtaiset luonteet, mistä sitten taas aiheutuu monenlaista...

Merin auringonkukat.

Meri on selvästi coloristi ja impressionisti ranskalaisella vaikutuksella. Voimakkaat ja erikoisetkin värit ovat hänen tavaramerkkinsä. Yhtä vähän kuin Ellen Thesleff, Meri maalaa yhteiskunnallisia aiheita, vaikka hän onkin Elleniä kiinnostuneempi ympärillään olevista ihmisistä aina kurjimpaan rapajuoppoon. Meristä puuttuu tyystin luokkatietoisuus, hän on aito oma itsensä ja jotenkin se näkyy hänen töissäänkin. Pidän kovasti hänen auringonkukistaan sekä tästä naisen muotokuvasta.

Ryynänen on tehnyt loistavan työn, sillä kirja on täynnä Merin ja hänen ystäviensä aikalaiskirjeitä. Myös kuvia on runsaasti ja tässä jutussa olevat ovat kaikki Ryynäsen teoksesta. Merin luonteen ristiriidaisuudesta saadaan kuulla ja myös tietysti hänen maalauksistaan ja monista näyttelyistä. Hyvin käy myös selväksi, miten kotimaa kehittyy ja suomenmielisyys lisääntyy. Nimiä vaihdetaan suomalaisiksi ja suomen kielestä puuttuville sanoille keksitään suomalaiset vastineet, kuten vaikka ’tiede’ ja ’taide’. 

Meri 1922.

Teos on kaikkineen melkein neljäsataasivuinen. Lopussa ovat aikajana, viitteet ja lähteet, joita on paljon. Alussa on sisällys ja esipuhe. Etenkin esipuhe on ’merimäinen’ eli ei mitään tavallista. Luvut ovat selkeät ja kiehtovasti nimetyt. Kiitän myös selkeistä kirjaimista sekä sivunumeroista, joista sai tolkkua. Kansi on eksoottinen. Viimeiset luvut ovat Pimeää, Sota ja Yksin. Sanna Ryynänen tuo esiin myös Merin viimeiset hetket:

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneett epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa

Tetenarsissit ilona vuodesta toiseen!

Tällainen näky meitä kohtasi vuosia sitten rinteessä, jossa ei ollut ikinä keväisin kasvanut yhtään mitään. Meni vähän aikaa, kunnes muistin, että olin istuttanut kokeeksi edelliskevään tetenarsissit ruukusta maahan. Mitään muuta en ollut tehnyt kuin istuksen ja istutuskastelun. Sen jälkeen unohdin kukat.

Tete ei antanut unohtaa, sillä olen tehnyt ruukuista maahan siirtoa siitä lähtien. Heti kun tarvitsin suuret, saviset ja laakeat ruukut orvokeille, istutin narskut maahan ja vuodesta toiseen ne kukkivat uupumattomasti.

Ne ponnistavat rinteestä lykäten edeltään syksyn lehtiä, joten rinne säästyy kevätharavoinniltakin. Rumimmasta tuli kaunein kiitos näiden pontevien pikkunarsissien. Nyt kun viikolla lähdimme teteä hakemaan, saikin vähän ajella, sillä sittari myi omia merkkejään ja Prismoissa ei vielä narsisseja näkynyt. Plantagenista löytyy eri hintaisia teteryhmiä! Nyt olen istuttanut jo kaksi isointa ruukkua ja ne ovat päivät ulkona, yöt otan vielä sisälle eli koulutus menossa. Yhden ruukun taidan vielä laittaa...

En jaksa muistaa, lähtivätkö nämäkin maahan, mutta hyvä, jos lähtivät. Jos saatte pääsiäisen aikaan tai ostatte itselle, erilaisia kukkaryhmiä, voitte kokeilla niitä kaikkia istuttaa puutarhaan. Tosin minulta ovat uudelleen kukkineet vain tetet ja muscariyhmä, joka viime mainittu kukki vain yhden kevään uudestaan.

Tässä edellisvuotiset ruukusta istutetut muscarit lehdossa. Nämä yrittivät tulla vielä seuraavanakin keväänä, mutta silloin puput söivät kukinnot. Syksyllä laitoin tälle kukkaryhmälle jopa verkon, mutta eivät ne enää nousseet. Nämä tosin eivät ollenkaan niin yllättäviä kuin tetet, jotka nuosevat rinteessä erittäin aikaisin, jolloin myös vetävät katseita, kun muut kukat vasta harkitsevat...

Yrittänyttä ei laiteta ja hintansa väärti!

Tämä on vähän erikoista, sillä en ole koskaan ollut erityisesti keltaisten narskujen ystävä, vaan olen harrastanut vaihtelevalla menestyksellä erikoisnarskuja. Toiset ovat nousseet vuosia ja sitten vähitellen hiipuneet, vaikka olen sekä jakanut että lannoittanut eli nähnyt vaivaa. Eniten taidan pitää runoilijan narsissista, Poeticus Actae, jolla on hurmaava, hento tuoksu ja joka on klassikko, jo vanhoilta pihoilta tuttu. Vahvana kakkosena tulevat pontevat tetenarsissit.

Koska en nyt löytänyt hyviä kuvia runoilijanarsisseista, jotka taitavat olla jossain kansioissa...jossain, laitan tähän vähän myöhemmän narskun eli etupihalla aina Winston Churchilliä.

Suunnilleen samoihin aikoihin tetenarskujen kanssa nousevat nämä Merin aikanaan istuttamat krookukset, jotka vain leviävät ja leviävät, kun muut niiden kumppanit nostavat kukan siellä toisen täällä pitkin lehtoa ilman mitään mainittavaa runsaantumista. Osa on jopa kadonnut kokonaan ja jotkut tekevät hauskoja risteymiä.

Tätä nyt odotellessa. Just kurkkasin, että tuossa aurinkoisessa jyrkässä rinteessä on vieläkin paljon lunta. Samassa paikassa on myös nuori onnenpensas ja sen liki hyvin paljon sataneen lumen painosta kärsinyt kartiovalkokuusi, jonka korjaavat toimet pääsevät alkamaan vasta kun juurien nestekierto alkaa. Onneksi aina voi luottaa sisukkaisiin tetenarskuihin!

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Tetenarsissit ja ihan useampiakin ryhmiä...keväällä 2021.

Ja eikös tämänvärisetkin olisi kivoja♥

Tänä vuonna runsaimmat pehkot ilmestyivät pohjoisrinteeseen. Tässä sitä on ihan ilmaiseksi menneiden pääsiäisten muistoja.

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Rouva Richardsonin elämä oli ollut aina kurinalaista ja järjestelmällistä. Hän punnitse itsensä kerran viikossa ja varoi tarkoin lihomasta, vaikka hänen painonsa vaihteli ainoastaan kilon parin suuntaan tai toiseen, mikä oli...Hänet oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja uskomaan, että maailman meno mullistuisi, ellei hän tekisi niin, eikä hän kyseenalaistanut ikipäivänä kumpaakaan näistä opetuksista. Hänellä oli ollut tyttöiästä lähtien suunnitelma, jota hän noudatti pikkutarkasti: lukio, college, poikaystävä, avioliitto, työpaikka, asuntolaina, jälkikasvua. Turvatyynyillä ja automaattisilla turvavöillä varustettu henkilöauto. Ruohonleikkuri ja lumilinko. Saman sarjan pesukone ja kuivausrumpu. Lyhyesti sanoen hän oli toiminut aina niin kuin pitikin ja rakentanut hyvän elämän – sellaisen, jonka halusi , jonka kaikki haluavat. Mutta tässä oli tämä Mia, aivan erilainen nainen, joka eli aivan eri tavalla ja näytti laativan sumeilematta omat sääntönsä. Se oli rouva Richardsonin mielestä yhtä häiritsevää ja merkillisen vangitsevaa kuin hämähäkkitanssijan muotokuva.

Celeste Ngn Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, Gummerus 2019, suomennos Sari Karhulahti) tuo ikänsä Shaker Heightissa asuneen sääntöjä, lakeja ja normeja noudattaneen rouva Richardsonin elämään hämmentäviä huomiota hänen vuokrattuaan ylimääräisen talonsa toisen kerroksen Mia Warrenille, yksinhuoltajalle ja taiteilijalle. Ei sormusta ja elanto taiteilusta, mikä ei luonut rouva Richardsonille mielikuvaa menestyvästä, jos edes siedettävästä elämästä. Hän toki ottaa heidät mieluusti vuokralaisikseen, sillä hyväntekeväisyys on opetettu hänelle jo lapsuudessa. Voimakas halu auttaa muita, antaa heikommin toimeentuleville kuin hyvitystä, rauhoittaa häntä. Tiedostamattaan se saattaa myös tukeaa häntä niinä hetkinä, kun hän puuttuu liikaa muiden elämiin. Toki hän tekee näin vain hyvässä tarkoituksessa ja halutessaan puolustaa perhettään ja parhaita ystäviään sekä omaa käsitystään hyvästä elämästä. Sitä älköön kukaan uhatko!

Jostain syystä Mia Warren on ryhtynyt tyttärensä Pearlin kanssa nykypäivän nomadeiksi. Heti kun levottomuus valtaa mielen tai valokuvat eivät enää tyydytä häntä, lähdetään kohti uutta. Pearlille se on rankkaa, sillä teinin ei ole helppoa asettua aina uuteen kouluun, uusiin kavereihin ja taakse jäävät niin sydänystävät kuin kodinoloiset asunnotkin. Kun Mia ja Pearl ovat asettuneet Shaker Heightsiin, he hyvin pian tajuavat tulleensa eräänlaiseen onnelaan. Kaikki on hyvin siistiä, kaupungin asemakaava on uskomaton samaten kuin paikan tarve olla tasa-arvon tyyssija mitä tulee rotuun tai asumiseen. Kaksikerroksisista taloista ei edes käy ilmi, että ne on vuokrattu kahdelle perheelle, vaan ne näyttävät ulos yhdenperheen omistusasinnoilta. Pearl asettuu nopeasti Richardsonin perheen teinikatraan jatkoksi ja viihtyy heidän upeassa talossaan kuin kotonaan. Elena ja Bill Richardsonin neljästä lapsesta taas taiteellisin eli Lexie on hyvin kiiinnostunut Mian työskentelystä, joten hän viettää paljon aikaansa katsellen Mian työskentelyä samalla osallistuen siihen. Mia puolestaan saa osa-aikaisen taloudenhoitajatyön Richardsoneilta, joten hänen on helppo luvata Pearlille heidän nyt asettuvan aloilleen.

Kauniiden kuvien alla kuitenkin tapahtuu. Izzy Richardson kostaa musiikinopettaja Petersille tämän rasistisen käytöksen tummaa tyttöä kohtaan rajusti. Samoihin aikoihin Richardsonien hyvät ystävät, jotka eivät ole voineet saada omia lapsia, pääsevät paloaseman eteen hylätyn vauvan vanhemmiksi ja tätä kautta mukaan adoptioprosessiin. Kaikki näyttää niin varmalta, kunnes tämä täydellinen perhe onkin oikeudessa ja median riepoteltavana. Nyt herää Elenan raivo, mutta hän peittää sen, sillä onhan hänen miehensä puolustusasianajaja sekä ottanut hoitaakseen ystäväperheen puolustuksen. Itsensä hilliten Elena aloittaa omat tutkimuksensa kulisseissa, tietämättä, että vaikeneva Mia on huomannut jo monenlaista.

Tulenarkoja asioita on kiinnostava kuvaus kahden täysin erilaisen naisen maailmojen yhteentörmäyksestä. Täydellinen Elena nojaa normeihin ja lojaliteettiin, boheemi Mia puhtaaseen oikeudenmukaisuuteen. Kumpi on oikeassa vai ovatko he kumpikin yhtä paljon väärässä ja oikeassa? Kaiken aikaa tarinassa kulkevat mukana syttyvät ja sammuvat teinirakkaudet kuin myös nuorten taustoista johtuvat halut rikkoa normit, särkeä kaavat. He haluavat olla tuli, joka polttaa kaiken vanhan antaen tilaa uudelle. He haluava olla uusi maa ja sen yllä lentävät villit linnut. Celeste Ng on kirjoittanut hyvin kiinnostavan psykologisen romaanin erilaisten arvojen paremmuudesta. Boheemin ja täydellisen maailman utopiasta elää rinnakkain.

Lapsi, jota hän oli pitänyt vastakohtanaan mutta joka oli perinyt hänen kauan sitten sammuksiin tallomansa kipinän ja kuljettanut ja varjellut sitä sisimmässään – sitä kiihkeää varmuutta, että erotti oikean väärästä. Hän pohti päivällä löytämäänsä valokuvaa kullanvärisestä höyhenestä häkin jäännösten keskellä kuten pohtisi vähän väliä vuosien ajan. Symboloiko se häntä vai Izzyä? Oliko hän lintu, joka pyrki vapauteen, vai oliko hän häkki?