Syksyt eivät ole siskoja keskenään

Syksyt eivät ole siskoja keskenään. Tänä vuonna ruska on viime vuotta vaatimattomampi ja pitkä kuivuus on myös tehnyt tuhojaan. Naapurin kanssa eilen ihmettelimme, kun pihlajat ovat lehdet käppyrässä ja ruskeina mukaanluettuna meidän tuurenpihlajamme. Tämä meidän ruokakatoksemme yläterassilla on melkein sama kuin vuona 2013, mutta villiviini köynnöshortensian joukossa on osin myös kuiva kastelusta huolimatta. Luonnonsadetta ei voita mikään! Sen sijaan köynnöshortensia kasvaa ja komistuu. Kaikki, minkä villiviini jättää tyhjäksi, täyttyy köynnöshortensiasta eli alaterasimme pergolan seinät rakentuvat.

Kalliomme keskellä olevassa kosteikossa kuunliljat ovat värjäytyneet vahvasti ja kallion päätykiveä somistaa köynnöshortensia, jonka kasvua olemme seuranneet jo pitkään täällä

Jättikiven takana kasvavat kaksi pihlajaa, joita pitkin köynnöshortensia nyt kiipeää. Kuvakulma tässä on nyt sellainen, että oikeanpuoleinen pihlaja on näkyvissä ja tuossa ylletään nyt jo pariin metriin kiipeilyssä.

Lokakuun oravan vasemmalla puolella näkyy miten voimakas on köynnöshortensian ruskaväri yläterassiltamme katsottuna.

"Voi miten herkkua, ihan simmut menee kiinni", tuumii kurre hasselpähkinöistä. Olen testannut maa- ja hasselpähkinöillä, että kumpi on suositumpaa ja vastaus on selvä: Hassel on parempaa!

Taloamme suojaavat suvella paahteelta suuren vaahteran oksat, jotka toimivat sisälle myös loistavana vuodenaikatauluna eli meillä ei verhoja vedellä ikkunoiden eteen.

Yli kolmekymmentä vuotta vanhat mongolianvaahterat alkavat olla varsin koristeellinen näky, sillä niiden oksistot ovat kuin taideteoksia.

Suurin osa mongolianvaahteran lehdistä putosi maahan ennen kunnon ruskaa. Näistä suurista pensaista yksi on parhaina syksyinä oranssi, toinen keltainen ja kolmas ihan tulenpunainen. Se mitä noilla oksilla näkyy vielä vihreänä on alppikärhöä, joka on kukkinut jo kesäkuulla.

Sisääntulossa kasvaa mahtava pehko syysastereita, joita en ihan suotta kutsu lumiastereiksi, sillä

tämä vaatimaton, sitkeä kaunotar kukkii vielä lumestakin. Kuva yllä on otettu marraskuun lopulla 2012. Viime vuonna jaoin kukkaa, joten puutarhassamme kukkii jatkossa takuulla siellä sun täällä vielä marraskuullakin.

Tässä sitten näkymä kun tulen Hesaria postilaatikolta hakemasta. Iso puu sisääntulon vasemmassa reunassa on 'hillittykasvuinen' pilvikirsikka ja oikeassa reunassa näkyy iso asteripehko. Pilvikirsikoita on useita, mutta vasta tämä yksi on saanut ruskavärin ja myös myrskyssä tiputtanut suuren osan kauniista lehdistään. Valaisimen vieressä Vanille Fraise, joka on muutaman viikon takainen istutus.

Tässä pilvikiriskan lehti sekä vesipisaroineen että mustine täplineen. Viime vuonna oli tällaista:

Ja ensi vuonna taas toisenmoista.

Vaan yksi on ja pysyy vuodesta toiseen ja se on kurtturuusujen kukinta alkusuvesta lumille ja lumillakin nämä vielä kukkivat.

Kuvassa kurtturuusuihin kuuluva hansaruusu, jonka tuoksu on hurmaava, kukkii kuukausikaupalla ja lumesta oikein innostuu!

Nyt menoksi Viherlandiaan.

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Kosto maistuu sapelta, eikä auta vaikka harjaisi hampaat kuinka monta kertaa, maku ei silti lähde pois. Se pureutuu hammaskiilteeseen ja ikeniin.

Aivan vihan tavoin kosto muodostaa hiuksenhienoja ryppyjä muuten kaunille kasvoille, mutta siinä missä katkeruus synnyttää syviä juonteita suupieliin, kosto asetttuu sen sijaan silmiin ja otsaan.

Ei ole ollut koskaan aikaa unohtaa, ja sen välillä, mitä hän aikoinaan oli ja mitä hän on nyt, on kokonainen tapahtumien ja olosuhteiden maailmankaikkeus. Hän kuvittelee, että hänestä on olemassa muita versioita hänen itsensä rinnalla, toisissa maailmoissa.

Erik Axl Sundin dekkaritrilogian päättävä Varjojen huone (Pythias Anvisningar, Otava 2014, suomennos Kari Koski) sekä päättää Varistytön ja Unissakulkijan aloittaman pimeän tarinan, että jättää sen tekemättä. Kaunista kaarisiltaa on turha odottaa ja mielenrauhaa vieläkin vähemmän. Kun kirjoitin Unissakulkijasta, että ’mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita. Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken kielletyn metaforat, ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen itse on varjojen huone.’ Tämä pätee tietenkin Varjojen huoneeseen, jonka sijainti ovat kaikki varjojen kodit, kaikki me sekä Varjojen huoneen henkilöt, joita trilogian päätösosassa tuntuu kuin kapellimestarina johtavan Madeleine Silfverberg, hän, jonka suussa maistuu kosto ja jonka otsa on liian kauan ollut rypyssä huolista. Hän joka elää kostosta.

Kosto on erinomainen teema trilogian viimeiselle teokselle, koska kirjailijakaksikko Erik Axl Sundin kokonaisteema on pedofilia. Järkyttävä ja kaiken aikaa tapahtuva lastenhyväksikäyttö, joka ei häviä minnekään, vaikka kuinka haluaisimme olla siitä tietämättä. Kostaja on kaunis, vihan täyttämä, hyväksikäytetty nuori nainen, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Madeleinen rinnalla rikoskomisario Jeanette Kilhberg  vaikuttaa kokemattomalta, jopa naiivilta, mutta eihän mikään ollut valmistanut häntä hänen kaksikymmenvuotisella urallaan siihen, mitä hän lopulta löysi varjojen huoneesta. Sitä armoa ei suotu hänelle, eikä sitä suoda lukijalle.

Varjojen huoneen tempo on edelleen valse triste. Epätahtisuutta ei löydy, kuin ehkä muutaman kerran lyömäsoittimissa Klippgatanin portailla, mutta Ruusula, Ei missään, Lappi, Auringonkukka, Saippuapalatsi, Vita bergen, Kiova ja etenkin Babij Jar pitävät huolen siitä, että sama surumielisyyden valssi tahdittaa Varistyttöä Unissakulkijuudesta Varjojen huoneeseen.

Matelija luo nahkansa.

Miehestä tulee nainen. Naisesta tulee mies.

Epäselvä sukupuoli-identiteetti / seksuaalinen yhteenkuuluvuus.

Syödä-nukkua-nussia.

Varjojen huoneen vahvuus on sen erinomaisessa kuvauksessa dissosiaatiosta, jossa yhdistyvät niin muistin menetys, oman identiteetin kadottaminen, mielikuvien ja todellisuuden sekoittuminen sekä monipersoonaisuus. Dissosiaatio on lapsen puolustusmekanismi sille mitä hänen on mahdotonta ymmärtää ja kestää, tällöin uhri muodostaa sivupersoonan tai useampia. Varjojen huoneessa Sofia Zetterlund alkaa tehdä vaikeaa paluuta takaisin omaksi itsekseen samalla kun hän antaa rakastetulleen Jeanettelle vinkkejä löytää rikolliset. Vinkki tai tuhat, ikinä lukija ei arvaa loppuratkaisua ennen kuin aika on.

Niin...Jeanetten ja Sofian suhde. Sehän jää ihan kesken. Minä en tykkää roikkua loppuelämääni siinä löyhässä hirressä, että Jeanette jää kuin ikuiseen neitseelliseen tietämättömyyteen rakastetutustaan. Ja entäs sitten  Madeleine ja Victoria Bergman...Tiedän tyylikeinoksi jättää langanpäitä solmimatta, mutta Kiova ei nyt riitä finaaliksi ja kaikkein vähiten eron tekeminen tekstiviestillä: ”Anteeksi.” Erik Axl Sund on lukijoilleen encoren velkaa!

”Varjojen koti on alkuperäinen maa, jossa ihminen saa olla lähellä Jumalaa. Se on lasten maa. Mutta se kuuluu myös niille aikuisille, jotka ovat ymmärtäneet miten ihmiset aluen alkaen elivät. Miehet, naiset ja lapset käsi kädessä...”

Sofiaa puistattaa. Lasten maa, jonka aikuiset ovat luoneet himojaan varten.

”...lapset kuuluivat tietysti vihkiytyneille.”

Jotain mikä on varattu yksinomaan miehille. Ohjeita ja totuuksia, jotka he ovat keksineet omiin tarkoituksiinsa.

”Kasvatimme heidät Pythian sanojen...”

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjavalas  Laura/Lukuisa  Kuutar ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tähtiä tähdille kera pitkän viikonlopun!

Nyt sytytämme kaikki tähtemme ja otamme myös aikaa nauttia. Jään pitkälle viikonlopulle, sillä olen jo huomisesta liesussa ja sitten olisi tarkoitus ehtiä lukea teille ensi viikoksi sekä jännitystä että kertoa hurmaavista talven mauista. Muutakin on luvassa, mutta mennään nyt step by step.

Aikoihin en ole antanut teille tilastoja tyyliin Teidän suosikkinne, mutta annanpa nyt yli viiden vuoden kolme luetuinta kirjajuttua: 

Syötkö riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista, 12 720 kiinnostunutta

Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri, 7 543 kiinnostunutta

Erityisherkkä ihminen, 4 915 kiinnostunutta jo nyt!

Tämän vuoden luetuimpia johtaa huikea nousija Erityisherkkä ihminen, mutta kannoilla kärkkyvät Varistyttö, Neljäntienristeys, Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat sekä Unissakulkija 

Tämän viikon tähtilumo alkoi viime viikon perjantaina, kun eräs Runotalon Sarin kortti erityisesti vaikutti minuun, sytytti roihuun...jutun teille Olet elämäsi tähti, toivottavasti sytytti yhden sun toisenkin. Ainakin blogiviikossa oli parin hyvän dekkarin lisäksi vaikuttavia tähtiä, kuten Jenni Haukio ja helmiorapihlaja, joista ensimmäisestä eli Jennistä voimaannuin isosti ja helmiorapihlaja taas osoitti, että a) en tunne sanaa kärsivälisyys b) olen puutarhahullu Helmiorapihlajaan on lisätty pari linkkiä Anun puutarhaan, joten...

Vaikka nyt onkin menossa monenlaisten asioiden suma, aiomme viikonloppuna sekä herkutella että katsoa viikolla taltioituja muutamia ohjelmia, joista yksi on tanskalainen Perilliset. Olen yrittänyt sisulla kuvata ruskaa, mutta se ei ole viime vuoden veroinen. Erityisesti nyt närästää köynnöshortensia, sillä olen yrittänyt tavoittaa sitä viime vuoden limevaihetta, vaan kun se ei ihan irtoa. Vaan vuodet eivät ole siskoja keskenään, eivät hetketkään. Jokainen hetki on ainutlaatuinen ja usein jo mennyt, ennen kuin sen huomaat. Yritetään siis olla läsnä, vaikka olisimme miten hurahtaneita kirjoihin, puutarhaan, kokkaamiseen tai kuka mihinkin. 'Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita.' 

Tähtiä tähdille kera pitkän viikonlopun♥

Love
Leena Lumi

Historia De Un Amor

Inger Frimansson: Varjo vedessä

Micken sijasta Nathan otti mukaansa naisen. Sen uuden naisen, jolla oli omituinen nimi. Justine. Viidakon vihreään pimeyteen hän otti naisen ja valvoi ja suojeli tätä, sillä niin hän kohteli rakkaitaan. Siksi naisen olisi pitänyt Nathanin kadottua jäädä viidakkoon. Naisen ei olisi ikinä pitänyt palata.

Paluu oli maailman suurin petos.

Hässelbyn nainen. Hän oli pettänyt Nathanin kahdella tavalla. Niistä Micken oli pakko rangaista naista.

Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Varjo vedessä (Skuggan i vattnet, LIKE 2007, suomennos Anu Tukala) jatkaa Justine Dalvikin tarinaa siitä, mihin jäimme kirjassa Hyvää yötä, rakkaani Teos on itsenäinen jatko-osa ensimmäiselle Justine –trillerille, mutta jos lukijaa kiinnostaa, mihin koulu- ja kotikiusaaminen voi äärimmäisyydessään johtaa ja etenkin, mistä se on saanut alkunsa, hän ei voi olla lukematta molempia kirjoja. Justinen kiusaajista on nyt kadonnut Berit, mutta kuvaan astuu nyt luokkakaveri Jill, joka lohduttaa Beritin aviomiestä Toria tämän surressa Beritin katoamista. Justine on kuin noiduttu, sillä aina joku hänen, oudon korppinaisen likellä kuolee, mutta kuka uskaltaa katsoa hänen sisälleen. Mitä liikkuu Justinen mielessä? Onko hän syyllinen vai syytön moniin kuolemiin? Onko hän onnellinen vai peloissaan? Ja miten toimii hänen suhteensa rakastettuun Hans-Peteriin?

Varjo vedessä kerrostuu monen ihmisen mielensisäiseksi tragediaksi, josta syntyy loputon vihan, epäilyksen, koston ja pelon kierre. Frimansson kuljettaa lukijaansa niin henkilöidensä sisällä, että lukija ajautuu rajan yli alkaen ymmärtää, alkaen tajuta, että mikään ei ole hauraampaa kuin särjetty mieli – ja ensimmäisen talviyön jää.

Hässelbyn nainen asuu korppinsa ja Hans Peterin kanssa kivitalossan, mutta menneisyys yrittää kaikin tavoin nousta pintaan. Justinen halu tulla ehjäksi, olla kuin muut, törmää kerta kerran jälkeen eiliseen ja aina ilmestyy joku, joka haluaa alkaa tonkia vanhoja. Kun Nathanin poika Micke, Beritin mies Tor ja Justinen toinen koulukiusaaja Jill alkavat kuin kiertää kehää Justinen ympärillä, hänelle ei jää enää mitään muuta kuin korppinsa ja Hans Peter, joka oli aikanaan joutunut lopettamaan teologian ja psykologian opintonsa hoitaakseen vanhempiaan. Ja pelko. Pelko jää.

Kahiseva liikahdus lehdissä. Jokin. Joku.

Justine meni parvekkeelle äärimmäisen hitaasti. Seisoi siellä avojaloin, nojautui kaiteen ylitse, sipaisi hiukset toisen korvan taakse. Selvä ääni jossain ulkona, oksa joka katkesi, murtui. Ja sitten linnun järkyttävä rääkäisy...

Frimanssonin kummatkin ’Justine-trillerit’ ovat saaneet ilmestymisvuonnaan Ruotsin Dekkkariakatemian palkinnon parhaana rikosromaanina. Jo tämän vuoksi suosittelen lukemaan molemmat laatudekkarit, sillä suotta noita palkintoja ei ole näille tullut. Ilman ensimmäistä, lukija ei pääse riittivän syvälle Justinen ja Nathanin suhteeseen ja siihen, mitä tapahtui viidakossa. Ja kuka ihme oli hyvännäköinen Martina, kuuluisan konserttipianistin tytär? Mistä alkoi rajuin pohjaimu ja kuka on syyllisistä syyllisin? Nämä molemmat kirjat, Hyvää yötä, rakkaani ja Varjo vedessä, luettuaan kukaan tuskin enää vähättelee minkäänlaisia kiusaamisen seurauksia.

Kun hän kääntyi uudelleen puutarhaan päin, hän oli erottavinaan mäessä liikahduksen ja kuulevinaan askelten rahinan hiekalla.

Kädet vapisivat hieman, huulet kuivuivat, samoin suu, häneen iski pieniä lyhyitä yskänpuuskia. Hän pinnisti kämmenensä yhteen, pakotti kädet liikkumattomiksi.

Silloin hän oli kuulevinaan portaikosta jotain, äänen, joka ei kuulunut sinne.

Pyörre kiihtyi edelleen.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Helmiorapihlaja - lokakuu tarjoaa sytykkeitä uuden kevään odotukseen

Onhan täällä blogissa tullut kaikennäköistä kerrottua alkaen vaikka tästä huhtkuun kirjeestä teille. Kun siitä rysäyksestä oli selvitty ja saatu uudet kasvit istutettua tilalle, saapui pesukoneenkorjaaja just sillä viikolla kun vain satoi vettä. Meillä ei ole ikkunoita maantielle, joten emme voineet mitenkään tajuta, mihin herra oli raskaan pakettiautonsa ajanut: Meidän etupihalle ja jäänyt siihen jumiin. Lähtiessä hän ei tohtinut tulla asiaa meille kertomaan, vaan pyysi apua vastapäisen talon remonttimiehiltä, jotka sitten lykkäsivät hänet irti, mutta tulivat sitten kertomaan asiasta meille. Siinä meni vähän oranssia atsaleaa, kokonaan upea, uusi, vaaleanpunainen sammalleimu ja iso oksa sisääntulon pilvikirsikasta sekä hurmaavat 'lumiasterit' aivan sisääntulosta. Jossain välissä myös lumeton talvi näytti voimansa ja menetimme keskipihan upeimman pilvikirsikan. Etupiha oli kuin kynnöspelto ja etenkin ne syysasterit...Hädässä ystävä tunnetaan ja jo samana iltana rapuillamme oli iso pehko po. asteria ja sain kuin sainkin niistä upean pehkon kasvatettua eli kuvia saattaa olla luvassa. Jotenkin olin sitten valmis heittämään puutarhapyyhkeen kehään ja ajattelin, että olkoon, nyt vain uidaan ja nautitaan suvesta. Sitten kuitenkin alkoi tuttu syyshortensiakuume ja istutin Vanille Fraisen ja lopulta myös valkoisia varjoliljoja. Tänään, lokakuussa, olin lounaalla ystäväni kanssa Viherlandiassa ja sen jälkeen vaelsimme katsomassa kaikkea ihanaa ja lopulta kiertelimme vielä taimipihallakin, joka hienoa kyllä on edelleen auki. Kiinni nappasi! Näin helmiorapihlajan, jota olen jo jonkin aikaa halunnut etupihallemme, mutta ajattelin, että sitten 'vaikka ensi keväänä', sillä nyt Lumimies kaivaa läpi etupihan ojaa valokaapelille...Viis mistään saavuin kotiin mukanani helmiorapihlaja Crataegus x mordenensis 'Toba', joka kukkii hurmaavasti kesäkuussa ensin valkoisin kukin ja myöhemmin kukat muuttuvat vaaleanpunaisiksi ja mikä parasta pienessä puussa on upea ruskaväri:

Tämä tuli aivan eri paikkaan mihin piti, etupihalle kuitenkin, mutta samalle puolelle kuin mongolianvaahterat. Syy: Toiselta puolelta pitää ensin kaivaa isolla työllä ylös vanha unkarinsyreeni, johon nyt ei ole aikaa, sillä sen juurakko tulee yli 30 vuoden kasvun jälkeen teettämään työtä. Homma siirtyy ensi kevääseen ja oravilla säilyy siinä vielä kulkuyhteyspuu. Sen jälkeen siihen tulee toinen helmiorapihlaja ja se sijoittuu siis suurten syyshortensioidemme eteen, mutta ei pienenä puuna peitä niitä ja säestää ruskavärillään.

Tämä kuva on hyvin sekava, enkä tällaisia mielelläni julkaise,mutta nyt ei auta. Helmiorapihlaja edessä, sen vieressä jo yhdestä talvesta selvinnyt hyvin talvenarka tarhamagnolia Leonard Messel, josta tiedetään sen selvinneen Suomessa vain vyöhykkeellä I - tähän mennessä. Me olemme IV, mutta saaremme tekee poikkeuksen eli olemme III. Varsin sekavassa kuvassa näkyy valaisimen vieressä Vanille Fraise, jonka kukat ovat avautuneet, mutta ei vielä mitään erikoista väriä. Sitten onkin Lumimiehen kaivausprojekti ja takana suuret syyshortensiamme. Leena Lumin puutarhaan tulee magnoliajuttua vasta kun herkkäläisemme on näyttänyt, miten se selviää aidosti saarellamme. Myös Viherlandiassa tutut puutarhurit ovat nyt kiinnostuneita tästä magnoliatestistä.

Toivon todellakin, että tämä pikkupuu, helmiorapihlaja,  pitää, mitä sen kasvatusohjelapussa luvataan: "Kukkii kesäkuussa. Nuput ja voimakkaat kerrotut pienet kukat ovat aluksi valkoisia helmiä, auetessaan muttuvat punertaviksi. Kaunis ja kestävä pikkupuu. Vyöhyke I-III(IV)."  Anun puutarhasta löytyy upea kuva helmiorapihlajan kukasta: katso kolmas kuva  Lisää Anulta tämä

Nyt ei sitten muuta kuin jyrsijäsuojukset sekä helmiorapihlajalle että magnolialle. Vanillen kohdalla en tiedä, mitä teen, sillä se kasvaa tuossa pihavalaisimessa niin liki, että siihen on hankala sijoittaa jänisverkkoa, joka nousee yli lampun korkeuden...

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Helmiorapihlaja kaunehin on...

Leena Lumin puutarhassa

Vuoden 2016 tammikuussa oli kolme viikkoa -30 astetta ja ilman lunta. Pelkäsin jo helmiorapihlajien menneen, mutta ne selvisivät. Kukinta vain hiukan myöhästyi.

Jenni Haukio on suuren ihailuni kohde, koska....

Jenni Haukio on suuren ihailuni kohde, sillä siitä hetkestä, kun olen presidentti Sauli Niinistön puolisoa seurannut, hän on kaiken muun ohella aukonut itsenäisesti aivan uusia tulevaisuusnäkymiä, mitä tulee eläinsuojeluun. Eläinsuojelu on minulle koko elämäni missio ja vihdoinkin, vihdoinkin meillä on asialle näkyvä tuki Jenni Haukiossa!

Perjantaina Turun kirjamessuilla Jenni Haukiolle myönnettiin Pro Animalia -tunnustuspalkinto hänen rohkeista kannanotoistaan eläinten hyvinvoinnin puolesta. Ketään parempaa ehdokasta en tähän nyt kyllä olisikaan löytänyt, sillä Jennillä on näköalapaikka, jossa hänen sanomansa myös vaikuttaa. Onnea ja kiitos Jenni♥

Jenni Haukio on painottanut ongelmakohtia mm. koskien turkistarhausta, parsinavettoja, koirien häkittämistä, eläintarhoja, sikojen ahtaita karsinoita ja tuontoeläimille tehväviä kivuliaita toimenpiteitä. Siis kaikkea sitä, mitä olen koko ikäni ja helmikuusta 2009 itse tuonut esiin blogissani.

Palkitsemistilaisuudessa Eläinsuojeluliitto Animalian toiminnajohtaja Salla Tuomivaara lainasi Jennin kolumnia Seura-lehdestä 7.11.2013:

“Muutamien kymmenien tai satojen vuosien kuluttua meidän sukupolviemme ja eläinkunnan yhteistä historiaa kuvattaneen brutaalina, raakalaismaisena hyväksikäyttönä, jossa eläimille aiheutetun tuskan määrä oli sanoinkuvaamaton. Monen myöhempien aikojen ajattelijan on varmasti mahdotonta käsittää tätä tiedon ja käytännön ristiriitaa, joka ajassamme suhteessa eläinten hyväksikäyttöön vallitsee. Miksi emme toimineet, vaikka tiesimme? Emmekö tunteneet?” 

Erittäin osuvasti sanottu! Ja se mitä Jenni peräänkuuluttaa on empatiakyky: 'Miksi emme toimineet, vaika tiesimme? Emmekö tunteneet?' Minulla oli vielä noin vuosi sitten tallessa lehtileike, jossa oli Zacharias Topeliukselta vaade kaikkien eläinten kohtelun parantamiseksi. Googlaamalla löysinkin tiedon, että Eläinsuojelun Topelius-palkinto on olemassa! Ja sen on saanut mm. eläintenvanhainkotia pitävä pariskunta Liisa ja Heikki Laaksonen. Laaksosista on kattava haastattelu Anne Anttilan jutussa Ainutlaatuinen eläinten vanhainkoti lehdessä Meidän Suomi (talvi 2014). Sattumalta tulin itse haastatelluksi Kari Martialan toimesta samaan lehteen viime kuussa ja sain Karilta muutamia näytelehtiä, joista siis yhdessä tärkeä Laaksosen pariskunnan haastattelu. 

Jennin palkitseminen innoittaa kaikkia eläinten ystäviä. Se tukee tärkeää eläinsuojelutyötä samalla korostaen sitä viisautta, että kansakunnan sivistys mitataan siinä, miten se kohtelee heikompiaan. Heikompia ja äänivaltaa vailla ovat eläimet!

Seura-lehdessä 4.9.2014 Jenni Haukio kirjoittaa kolumnissaan Oikeus mielipiteeseen:

"Eläimistä pidetään niin hyvää huolta kuin vain mahdollista. Se ei kuitenkaan poista sitäkään tosiasiaa, että lainsäädäntömme ei aukottomasti edellytä kivunlievitystä tuotantoeläimille tehtävien tuskallisten toimenpiteiden yhteydessä" Tässä kohtaa minä haluan huudahtaa: Muistakaa, että myös porot ovat tuotantoeläimiä...

"Kirjoitin myös parsinavetoista. Se, että niissä lehmien lajinmukainen käyttäytyminen on rajoitettua ja esimerkiksi normaali makuulle asettuminen ja ylösnouseminen on hankala, löytyy faktatietona esimerkiksi Opetushallituksen e-oppimateriaaleista. Ja vaikla säädökset määräävät parsinavetan asukeille jaloitteluaikaa, se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikki lehmiä pitävät eivät määräystä noudata. Suurimman osan elinaikaansa nämä eläimet viettävät parteen kiinnitettynä. Kenties juuri siitä syystä uusein parsinavettojen rakentaminen on Ruotsissa ja Norjassa jo kielletty kokonaan." 

Luen Jennin Seuraan kirjoittamat kolumnit äidin luona Luvialla, josta olen kotoisin. Jenni Haukio kirjoittaa hyvin ja uskaltaa sanoa, miten asiat ovat. Marraskuussa taas Luvialle ja sitten viemme äidin Reposaareen syömään Suomen parhaaseen kalaravintolaan, joka on ihan melkein meressä kiinni.

Oi, tänään sataa tihuttaa ja on harmaata, mutta jotenkin näen taivaan täynnä tähtiä, näen valoa tunnelin päässä, olen kiitollinen niin Jenni Haukiosta, pariskunta Laaksosesta kuin kaikista heistä, jota tekevät suurella sydämellä ja rohkeudella työtä eläinsuojelun hyväksi!

kiittäen
Leena Lumi

kuva Pasi Heiskanen: Kiitos Pasi♥

Jenni Haukion runo Suojele, älä tuhoa, on julkaistu Into-kustannuksen kirjassa Eläimet yhteiskunnassa. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa eli Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton hallituksen puheenjohtaja Kenneth Ingman hyökkää rumasti runon kirjoittajaa kohtaan ja heikoilla eväillä väittäen, että turkiseläimet eivät kärsi oloissaan!!! Tosin hän käyttää kiertoilmaisua tuotantoeläimet, mutta mehän tiedämme, että monet tuotatantoeläimet ja etenkin tarhaeläimet kärsivät syntymästä kuolemaansa. Mikään elinkeino ei voi perustua eläinrääkkäykseen. Voit lukea asiasta lisää täältä

Kiitos Jenni♥

Inger Frimansson: Hyvää yötä, rakkaani

Ja lumi sataisi taivaalta kuivana, pöllyäisi tomuna teiden pinnalla, hän repisi vaatteet yltään ja antaisi lumen jäädyttää itsensä läpikotaisin.

Juuri sitä hän oli siellä kaukana yrittänyt loihtia esiin, jääkiteiden tuntua. Koko ruumis jännittyneenä hän oli sulkenut silmänsä kuullakseen mielessään pohjoisen veden äänen kevätpäivänä, jäiden sulamisen aikaan.

Hän paleli, mutta vilu oli vääränlaista.

Inger Frimanssonin psykologinen trilleri Hyvää yötä, rakkaani (God natt, min älskade, LIKE 1999, suomennos Outi Menna) yllätti minut jokin aika sitten ilmestymällä muutamiin blogeihin. Minä niihin kommetoimaan, että 'tämän kirjan jatko-osan olen lukenut ja se on aivan ikimuistoista.' Höpö, höpö, minä olin lukenut myös Hyvää yötä, rakkaani, mutta ajan tomu oli vuosien paksuinen. Aloitin kirjan uudelleen ja heti muistin, mistä kaikki alkoi, mistä lapsuudesta oli kotoisin Justine Dalvik, ylipainoinen, neljäkymmentäviisivuotias nainen, rikas perijätär joka asui yksin korppinsa kanssa suurta kivitaloa järven rannalla. Justine on vähintäin yhtä kiinnostava kuin Olive Martin Minette Waltersin Kuvanveistäjässä.

Inger Frimansson on psykologisen trillerin kuningatar. Hänen hahmonsa ovat usein hyvin tavallisen näköisiä, keski-ikäisiä naisia, mutta ulkokuori kätkee syvää pimeää. Jokaiselle on tapahtunut jotain lapsuudessa kuten Justinelle tai heidän mielensä on alunperin sekasortoinen rajatila, jonka joku tapahtuma suistaa sitten raiteiltaan, kuten viisikymppisen Hilja Agnevikin Pimeyden jäljet dekkarissa tai Rotanpyytäjässä viisikymmentäkuusivuotiaan korpeen paenneen Rosen, jota lohduttaa enää vain tieto: ’Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka vievät toisten miehet.' Frimanssonin Kissa joka ei kuollut puolestaan todistaa, että kenelle tahansa meistä voi tapahtui ihan mitä tahansa, kun varjo hipaisee varjoa, kun kaikki menee täydellisesti pieleen.

Hyvää yötä, rakkaani Justine voisi olla joku tuttumme. Joku, jonka tapaamme vuosien päästä. Muistamme hänen pissanhajunsa, mustelmansa ja hiljaisuutensa, mutta emme enää muista, kuka teki hänelle ja mitä, koulussa ja koulun ulkopuolella. Vai muistammeko sittenkin? Justine Dalvik, rikas kuin mikä, mutta äiti kuollut ja äitipuolena häärii aivan nukelta näyttävä mehiläiskuningatar Flora, joka on koko ikänsä vain väijynyt tilaisuutta näyttää mihin hänestä on, miten pitkälle hän pääsee, kun vain saa riittävän rikkaan miehen saaliikseen. Lapsipuoli ei suunnitelmiin kuulunut.

Hyvää yötä, rakkaani on julma tarina siitä, mitä kiusaaminen aiheuttaa ja istuu varsin hyvin edelliseen juttuuni Olet elämäsi tähti. Justine ei varakkuudestaan huolimatta ollut saanut koskaan olla elämänsä tähti. Lopulta kun isäkin, joka piti aina hänen puoltaan oli kuollut ja Flora vihdoinkin hoitokodissa, Justine halusi aloittaa puhtaalta pöydältä, vai pitikö hänen ensin tehdä jotakin:

Hän oli yksin. Hän oli vapaa tekemään kaiken, minkä oli päättänyt tehdä. Mikä piti tehdä. Jotta hänestä voisi tulla kokonainen ihminen. Vahva ja elävä, niin kuin kaikki muutkin.

Siihen hänellä oli oikeus.

Inger Frimansson ryhtyi kirjailijaksi vuonnna 1984. Läpimurtoteos oli vuonna 1998 julkaistu Hyvää yötä, rakkaani, joka sai Ruotsin Dekkariakatemian palkinnon vuoden -98 parhaana rikosromaanina. Teos on myös ensimmäinen Frimanssonilta suomennettu teos. Kirja tuo väistämättä mieleen tarinan Lumikista ja hänen äitipuolestaan, joka haluaa lapsipuolesta eroon saadakseen olla yksinvaltias, ihailtu ja kadehdittu mehiläiskuningatar. Justinen korppi on pahan symboli, mutta Justine itse on nimeään myöten oikeudenmukaisuuden vaatimus. Hyvää yötä, rakkaani sisältää myös viittauksen Lady Chatterleyn rakastajaan, sillä lapsena Justine pakeni usein...

Hoitokodissa Flora sai vetisine silmineen todistaa tytärpuolen pelottavia vierailuja ja kuunnella hoitajien lörpöttelyjä entisestä upeasta elämästään, mutta Justine on päättänyt ottaa itselleen kaiken, mitä hänelle kuului aina intohimoista rakkautta myöten, joten Hans Peter:

Jostain kaukaa hän kuuli Justinen huudon, Justine ratsasti hänen päällään kuin eläin, iski kantapäänsä hänen kylkiinsä ja huusi suoraan kohti kattoa.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjavalas

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Olet elämäsi tähti ja viikonloppua!

Näin yllä olevan kortin pienessä koossa Runotalon Sarilla ja lähdin kysymään saisiko siitä postikorttikokoa ja saahan sitä. Seuraavina kuukausina eräät saavat minulta tämän kortin onnitteluna tai muun lähetyksen lomassa. Sarin kuvassa on voimasinistä ja sitten se lause, jota niin harva suomalainen tohtii itsestään edes ajatella: Olen Elämäni Tähti. Miten niin muka voisin olla elämäni tähti? En minä ole yhtään mitään. Jo kotona saatu opetus olla olematta ylpeä, olla nauttimatta menestyksestä, sillä vaara vaanii jo nurkan takana ja 'se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa', ovat aivopesseet meidät uskomaan, että joku muu on aina enemmän, minä vain en mitään.

Aksel Sandemosen kirja Pakolainen ylittää jälkensä (Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) alkaa kuuluisalla Janten lailla:

1.  Älä luule, että sinä olet jotain.
2.  Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3.  Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4.  Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5.  Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6.  Älä luule, että olet enemmän kun me.
7.  Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8.  Älä naura meille.
9.  Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotakin.

Suomi on täynnä jantelaisuutta, jossa toiselta viedään luulot. Sekä koulu- että työpaikkakiusaaminen lisääntyvät. Uhrit väsyvät, eivätkä saa oikeutta. Kiinnostavaa onkin kiusaajan persoona, sillä onko hän välttynyt jantelaisudelta ja luulee olevansa enemmän kuin muut? Kaikkea kanssa! Hän on syvimmässä alentuneen itsetunnon alhossa ja etsii ääriteoillaan ja toisia väheksymällä ja kiusaamalla myötäjuoksijoita ympärilleen haalien asemaa, jossa hän olisi edes joku. Joku jota muut seuraavat, joku jolla on hovi. Näin kierre vain yltyy, sillä uhrit taas luulevat, että heissä on jotain vikaa, he tuntevat itsensä epäkelvoiksi, koska eivät mahdu hoviin tai epäkelvoiksi, koska kiusaajat ovat ottaneet juuri heidät silmätikukseen. Yllättävän usein aikuinen kiusaaja on alemmuuden tuntoinen koulukiusattu, jota on väheksytty vaikka ulkonäön tai muun seikan takia koulussa. Kiusaaminen lisää kiusaamista.

Suomi on kateuden kultamaa, mutta on sitä kuulemma muuallakin. Mikä se oikein on, joka saa toisen kadehtimaan niitä, jotka sädehtivät kuin tähdet, jotka innostuvat uusista asioista, jotka uskaltavat laulaa omia laulujaan ja jotka uskaltavat olla ulvomatta laumassa muiden mukana. Meillä kadehditaan ihan kaikkea ulkonäöstä aviopuolisoon, iloisuudesta lasten menestykseen, uskaltamisesta erilaisuuten. Eniten kadehditaan pientäkin menestystä. Onnistujan kimppuun hyökätään salakavalasti toimimalla, eikä kukaan ymmärrä kysyä menestyksen hintaa. Kadehtija alkaa käyttäytyä kuin menestyksen olisikin pitänyt langeta hänelle. Hän esiintyy kuin maailma ja kaikki muut olisivat hänelle jotain velkaa. Sen sijaan, että hän valitsisi oman huippunsa, jolle kiivetä, hän alentaa itsensä kadehtijaksi, pahanpuhujaksi ja toisten väheksyjäksi. Tähän asiaan moni meistä on törmännyt niin usein. Tällä viikolla taas sain kuulla, miten erästä bloggaajaa oli väheksytty hänen innostaan blogata. Samaan syssyyn sitten väheksyttiin hänen kaikki muutkin ominaisuutensa. Jaksan sateenkaaren tuolla puolella vielä kysyä: Miten toisen menestys on toiselta pois?

Surullista on, että jopa iloisuus on kateuden aihe. Hän saa armon, joka koko ajan valittaa jostakin. Hänet jätetään rauhaan, joka on olevinaan heikko, eikä kukaan näe mikä peluri heikkouden takana toimii. Iloinen sen sijaan on takuulla saanut jotain liian helposti, sillä eihän hän muuten noin voisi nauraa.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Anna-Mari Sipilä kirjoittaa kolumnissan Totta, naiset nauravat liikaa, miten Turkin hallitus huolestui tänä kesänä naisten naureskelusta julkisilla paikoilla. Varapääministeri oikein opasti naisia säädylliseen käytökseen, johon ei kuulu julkinen nauraminen. Tästä voimme päätellä, miten vaarallista on nauraminen, sillä:

"Naisten nauru horjuttaa pönäkkää miesvaltaa."

Uskokaa tai älkää, olen ollut työssä firmassa, jossa toimitusjohtaja oli ilmoittajanut alaiselleen hallintojohtajalle, että 'kerro naisille, että tänne ei ole tultu naureskelemaan.' Tätä vasta kollegani kanssa silloin nauroimmekin. Oli helppo havaita, miten alhainen itsetunto oli montaa alaistaan alemman koulutuksen omaavalla toimitusjohtajalla.

Niin moni asia aiheuttaa alemmuuden tunnetta ja se vasta herättääkin kiusaajat, jotka itse pohjimmiltaan ovat alemmuudentuntoisia eli näin piiri pyörii ja sen loppua ei näy.

Minulle tuli Sarin kortista mieleen, että jos meistä nyt jokainen ihan vain itse päättäisi olla oman elämänsä tähti ja sallisi sen muillekin, miten paljon mukavampaa meillä kaikilla olisi. Leben und leben lassen eli elää ja antaa muidenkin elää.

Vielä monen mielestä varmaan tähän ihan kuulumaton sana, mutta se on kiitollisuus. Mikä ihme siinä on, että kiitollisuutta ei enää pidetä arvossa. Olen sieltä täältä lukenut lehdistä, että mitä varten sen ja sen ryhmän tai henkilön pitää olla kiitollinen jostain saamastaan avusta. Mitä vikaa on kiitollisuudessa? Menestys tuo menestystä ja etenkin jos menestynyt vetää mukanaan vähemmän menestyneitä, auttaa heitä, kunnes he pärjäävät omillaan. Mitä sitten jos joku heistä on kiitollinen? Eikö se ole kaunista käytöstä? Ilmeisesti ei, sillä kiitollisuutta tapaa nykyään tosi vähän. Kiitollisuus on out. Kaiken pitää olla trendikästä, eikä kukaan enää juo kahvia vaan lattea, eikä kukaan enää halua muita kuin menestyneitä ystäviä, sillä verkostoituminen on päivän sana ja siinä auttavat vain kauniit, rohkeat ja rikkaat, mutta eihän heille toki kiitollinen tarvitse olla!

Jos joku nyt tuntee erityistä pahaa oloa mollatuksi tulemisesta tai muusta sellaisesta, voi halutessaan lukea vaikka juttuni Älä yhtään vähättele itseäsi ja ehkä myös Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikastaan edes olemme?

Toivotan kaikille tasapuolisesti vahvaa ja iloista viikonloppua♥ Itse istun illalla serkkuni pöytään, joka on kuuluisa yllätysmenustaan...

Love
Leena Lumi

I Will Survive

Teresa Välimäki, Johanna Lindholm: Hyvää joulua

Hänelle joka kantaa joulua sydämessään koko vuoden, ei yksikään joulun viesti voi tulla liian aikaisin. Olin niin ilahtunut saadessani käteeni ruokakirjan, joka vei minut joulun ajan tunnelmiin, mutta myös niihin ihaniin viikkoihin ennen joulua ja viikkoihin niiden jälkeen: Vuoden eniten taikaa sisältävä kausi on lähestymässä ja mikään ei vie sinua nopeammin juhlaa liki, kuin kirja, joka tuo joulun niin kieleen kuin mieleen.

Teresa Välimäen ja Johanna Lindholmin ruokakirja Hyvää joulua (WSOY 2014) on kuin raikas tuulahdus joulun ruokakirjoihin, sillä nyt ei jämähdetä niihin ’näin on on aina tehty’ ja ’ei ole joulua ilman rosollia’ poteroihin, vaan annetaan tunnelmien viedä kokkaajaakin rennosti ja valmistetaan sitä, mistä joulupöytään kokoontujat aidosti pitävät. Kirjan reseptit ovat kohtuullisia, joten joulua ei tarvitse nauttia enää loppiasena ja jos mitä jää yli, siitä tuunataan uusi herkku. Kirjan kuvat ovat valokuvaaja Laura Riihelän ottamat ja niistä henkii talvisen vuodenaikajuhlamme herkkyys ja kodikkuus. Värimailma on värisyttävän houkuttava  ja graafinen työ, jonka takaa löytyy Timo Hämäläinen, ansaitsee ison kiitoksen, sillä taittoon on panostettu ja tekstisivuiltakin huokuu sama utuinen harmonia kuin Lauran kuvista.

Ruokakirjamaanikkona ja innokkaana kokkaajana olen nyt muutaman päivän fiilistellyt Hyvää joulua annosten parissa. Olen nauttinut talviaamuista kera joulukaakaon ja Lumimies halusi puolukkatuorepuuroa, kunnes huomasin lohturuokani riisipuuron valmistettuna niin, että valmistuksessa oli mukana kanelitanko, siis siellä hautuvan riisipuuron joukossa. Sitä meillä on huomenna! Kanelia on kautta kirjan melkein ruoassa kuin ruoassa ja se onkin hyvä juttu, sillä kaneli on paitsi herkullista, sillä on myös monia terveysvaikutuksia, kuten olemme saaneet lukea mm. Sinikka Piipon kirjasta Elinvoimaa mausteista. Hyvää joulua kirjan vinkki: Kanelitanko myös vispipuuroon!

Hyvää joulua jakaantuu kymmeneen osioon: Talviaamuihin, jossa jo vähän viivyimmekin, sillä mikä voittaa joulukaakaon ja hitaat aamut. Alkuun ja napostelunälkään on mm. paahdettuja kastanjoita, saaristolaisleipää, valkosipuli-rosépippurisilakat, vaihdan silakkamarinadia nykyisin vuosittain, joten tätä tänä vuonna!, perunablinejä kylmäsavulohitartarilla sekä lohipastaramia ja marinoitua punasipulia. Sain niin hyvää marinoitua punasipulia Siinä Yhdessä Paikassa vähän aikaa sitten, että tässä tämä ohje punasipulin osalta: 1 punasipuli, 2 rkl punaviinietikkaa, 1 tl oliiviöljyä, ripaus suolaa ja ripaus sokeria. Kuori sipuli ja leikkaa se erittäin ohuiksi renkaiksi. Sekoita pienessä kulhossa sipulirenkaiden joukkoon punaviinietikka ja öljy sekä ripaukset suolaa ja sokeria. Siinä se herkullinen lisuke vaikka juuri lohelle. Juhlapöydän pääruoat tarjoaa kattavasti niin perinteistä joulukinkkua kuin ylikypsää glögipossua, uunissa paistettua nieriää, uusia makuja kantavaa karjalanpaistia kuin herkullista täytettyä munakoisoa, joka on ihan yksi suosikeistani tässä kirjassa niin ruokana kuin Lauran upeana kuvana. Pääruokien rinnalle tarjotaan monenmoista piparjuuripunajuurista, viikuna-salottisipulihillokkeeseen, mutta me valitsemme tänään karpalochutneyn, joka on myös oivallinen ruokalahja:

1 rkl oliiviöljyä

2 salottisipulia hienonnettuna

200 g pakastekarpaloita

1 dl vaaleita rusinoita

1 omena raastettuna

1 tl anista

0,5 tl inkivääriä

0,5 tl neilikkaa

0,5 tl pomeranssinkuorta

0,5 tl mustapippuria myllystä

0,5 tl suolaa

1 mandariinin mehu

1 dl punaviiniä

1 dl sokeria

Kuumenna öljy kattilassa ja lisää sipulit. Kuullota hetki ja lisää sitten loput ainekset. Sekoita ja kuumena kiehuvaksi. Hauduta rauhallisesti poreillen 15-20 minuuttia ja jäähdytä. Lusikoi chutney puhtaaseen purkkiin ja säilytä jääkaapissa. Chutney säilyy jääkaapissa ainakin 4 viikkoa.

Jälkiruokia on moneen lähtöön suklaa- mustaherukkamoussesta jäädytettyyn minttusuklaakakkuun. Yksi hurmaavimmista on punavalkoinen jäädyke:

Katsokaa: Kuka tämän herkun kantaa joulupöytään dolcen aikaan, hän on itse kuin lumikuningatar ja vaikutus on taattu. Onko tässä vuoden kaunein ruokakirjan kuva? Tätä on ihan pakko kokeilla!

Teresan ja Johannan kirjassa valmistetaan myös joulukarkkeja niin itselle kuin lahjaksi aina pähkinänougatista manteli-suklaapalloihin. Leivonnaiset kattavat mm. joulun suklaapullat, omena-kanelimuffinit, murotaikinapossut ja vaikkapa piparidonitsit. Ruokalahjoissa on taatelipiimäkakkua, joulumysliä ja saaristolaisleipää, jonka itse saan ystävältäni joka joulu lahjaksi ja siihen sitten teemme tämän Pieniä ideoita joulun koristeluun luvusta haluan mainita jouluiset huonetuoksut. Useinhan joulumuistoista yksi vahvin on joulun tuoksu. Se koostuu tietysti monista luontaisesti jouluun liittyvästä, mutta eihän lisä haittaa tee ja nyt me täytämme pieniä lasipurkkeja joulumausteilla ja pudotamme purkkiin muutaman tipan eteriistä öljyä ja koko talo on täynnä joulua!

Juhlasta arkeen - tähteet pöytään  on ruokatuunausta, josta on tulossa kuuma ja hyödyllinen trendi: Kukaan meistä ei halua heittää ruokaa hukkaan, vaan loihdimme tähteistä yllätyksiä. Ainakin meillä, joilla juuret ovat rannikolla, joulupöytä notkuu kaloista, joten valmistakaamme ylijääneestä lämminsavulohesta lämminsavulohikeitto:

4 annosta

600 g kiinteää perunaa

1 palsternakka

1 sipuli

1 pieni fenkoli

1 sitruuna

2 rkl rypsiölyä

noin 1,2 litraa kalalientä tai vettä

3 laakerinlehteä

1 tl kokonaisia valkopippureita

2 dl kermaa

nippu tilliä

300 g lämminsavulohta

(suolaa)

Kuori ja kuutioi peruna, palsternakka, sipuli ja fenkoli. Raasta sitruunan kuori ja purista mehu. Kuumenna öljy kattilassa ja kuullota kasviksia siinä hetki. Lisää kalaliemi tai vesi, sitruunan kuoriraaste ja tilkka mehua sekä mausteet. Kiehauta ja keitä, kunnes kasvikset ovat melkein kypsiä. Lisää kerma, hienonnettu tilli ja paloiteltu lämminsavulohi. Kiehauta keitto, tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Sammuta levy ja anna keiton tekeytyä noin 10 minuuttia kannen alla.

Kylmäsavulohikeiton kohdalla tuli mieleeni, että jouluna toiset käyttävät sahramia tavallista enemmän eli jos sitä on siihen minipussiin hiukan jäänyt, se voisi sopia tähän keittoon etenkin, jos pitää sahramista paljon.

Tästä kirjasta tuli mukava fiilis ja kävin kaikki ohjeet läpi sillä silmällä, että nämä on suhteellisen helppo tehdä, ohjeet ovat selkeät ja Lauran kuvat innoittavat panostamaan tarjoiluun, joka on hurmaavan country&cosy. Kirjan reseptejä voi käyttää läpi talven, ei vain jouluna. Kirja menee ruokakirjojen kerääjällä omaan hyllyyn, mutta tämä on myös erinomainen vieminen ystävälle, joka kutsuu joulunalusviikolla joulukahville. Ja mikä joululahjaidea!

Suosittelen, että käyt lähimmässä kirjakaupassa vähän kurkkimassa Hyvää joulua –herkkuja, hipaiset sivuja, vähän katselet ja ennen kuin huomaatkaan suussasi maistuvat juuri ne maut, joista sinun joulusi on tehty. Meillä koko joulu tuunattiin muutama vuosi sitten ja jo oli aikakin. Vain imellettyä perunalaatikkoa hämäläiselle miehelleni vielä teen, mutta sehän sopii, sillä kuten Teresa ja Johanna toteavat kirjastaan:

Kädessäsi on kirjan verran joulua, jossa on jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain yllättävää!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Lupasin teille esitellä ponchoni ja kirjamessulippujen voittaja on...

Täällä lupasin esitellä teille Peter Hahn ponchoni ja tässä nyt muutama kuva kovassa tuulessa otettuna tänään.

Kerrankin tunnen saaneeni hinnalle vastetta, sillä tämä poncho on ihan mun juttu.

Kirjamessuliput arvonnassani on voittanut Tiia K. Onnea Tiia♥  Ilmoitatko minulle osoitteesi, niin laitan sinulle tulemaan messuliput avec.

Rannalle patikoi eräs tuttu herra ja niinpä hän otti meistä kuvan, jossa taidamme olla ihan itsemme näköisiä.

Love
Leena Lumi

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Hän ei enää leiju, ei enää levitä tähdin kirjottua viittaa öisten metsien ylle; hän on yhä sekalaisen taikuuden vallassa, mutta hän on myös nainen, joka seisoo katolla itseään paljon nuoremman miesystävän kanssa lumipyryn piiskaamana, tavallisen maailman asukas, joku joka voi sanoa: ”Se avioliitto on tosi outo juttu.”

Michael Cunninghamin uusin romaani Lumikuningatar (The Snow Queen, Gummerus 2014, suomennos Raimo Salminen) on mielestäni kirjailijan kaunein ja utuisin teos. Se on kuin lumihiutale, yhtä uniikki, yhtä pakeneva ja sulaa jos vangitset sen. Vaan jos sallit sen leijua ja antaudut itse mukaan, ymmärrät, miksi juuri tämä Cunninghamin teos on häneltä kaunein.

Kaikki alkaa hetkestä, jolloin Barrett Meaks kävelee kotiin New Yorkin keskuspuiston läpi jälleen kerran jätettynä. Yllättäen hän näkee valoilmiön, jonka tulkitsee merkitsevän jotakin erityistä. Se voi olla Jumalan katse, se voi olla vaikka vain poikkeuksellisen kirkas tähdenlento, mutta yhtäkaikki, tuo hetki ei jätä Barrettia rauhaan ja selityksen löytääkseen hän kääntyy kirkonkin puoleen.

Kotona Barrettia odottavat hänen veljensä Tyler sekä tämän vakavasti sairas vaimo Beth. Tyler yrittää luoda vaimolleen unohtumatonta rakkauslaulua, mutta törmää alati rajallisten kykyjensä tylyyteen. Noina hetkinä hän tuntee, että vain huumeet voivat avartaa hänen luovuuttaan. Beth on hyvin sairaanakin kuin voimakeskus ja elämän tarkoitus veljeksille, jotka kaikin tavoin keskittyvät hänen olonsa helpottamiseen.

Lumikuningattaren henkilögalleria on kiitettävän pieni, sillä merkittäviä persoonia ovat edellämainittujen lisäksi vain 52 –vuotias Liz Compton sekä tämän nuori ja jumalaisen kaunis 28 –vuotias rakastaja Andrew, joka lumisateisessa aamunkoitossa on ’vavahduttavan suloinen, hohtavan valkea kuin Giotton pyhimys’.

Pyrylumisena leijuvassa kirjassa on sitä ajallisesti reaalielämään sitova ja etenkin Tyleria rasittava poliittinen ankkurinsa eli Yhdysvaltain presidentinvaalit, jolloin:

Viis tulevasta. Valmistaudu siihen. Valmistaudu luihuun ja sydämettömään vanhaan presidenttiin ja hänen varapresidenttiinsä, joka luulee että Afrikka on maa eikä manner ja joka ampuu susia helikopterista.

Miten minusta tuntuu, että noihin aikoihin Tyler ja minä rukoilimme samaa iltarukousta ilta illan jälkeen: Kiitos ei McCainia eikä Sarah Palinia!

Lumikuningattaren henkilöiden sisäiset maailmat limittyvät lukijalle sulavasti avautuen. Tylerin avuton lahjattomuus ja heikkous heroiiniin sekä vanha lupaus äidilleen suhteessa veljeensä Barrettiin, Bethin kaunis vahvuus kuoleman sairaanakin, Lizin elämännälkä sekä järki, Barrettin valoilmiönäky, jolle hän hakee korkeampaa merkitystä sekä epäonni rakkaudessa, kaikista näistä kutoutuu 

unenomainen mosaiikki, joka kantaa Cunninghamin eittämättä huomattavaa kirjallista lahjakkuutta. Mitä ikinä olen milloinkin mieltä Cunnighamin kirjoista, hän todella osaa kirjoittaa. Olen lukenut häneltä kaikki paitsi Säkenöivät päivät, mutta jos vertaan Lumikuningatarta vaikka Koti maailman laidalla tai Tunnit teoksiin, tämä on yhtävertainen niin tarinassa kuin tyylissä. Illan tullen on aivan oma lukunsa ja Samaa sukua olen jostain syystä unohtanut, kun kannet ovat sulkeutuneet. Cunninghamin uusin ja häneltä herkin, ei niin vain unohdu, sillä Lumikuningatar hemmottelee vaativaa lukijaa monin tavoin sekä tarjoaa:

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Väistämättä Lumikuningatar hipaisee kauniissa melankoliassaan teosta Tunnit, sillä eihän se voi olla tulematta mieleen, kun Tyler tuntee Septimuksen tavoin suurta vetoa...

Michael Cunninghamin Lumikuningatar on tarina, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Se on teos moraalista. Se on yhtä uniikki kuin lumihiutale. Tarina on ihmisten päänsisäisyyttä tiettynä lumisateisena aikana, jolloin sisällä haisevat sairaus ja ruoankäryt, ulkona kaikki maailman raikkaus ja houkuttava puhtaus. Lumikuningatar on ihmismielentarkkailua ja elämän suurta kysymystä: Jumalan silmä katsoi eilen illalla Maahan...vai katsoiko?

Hän alkaa taas laulaa, Bethin nähdessä unta viereisessä huoneessa. Hän laulaa hiljaa rakkaalleen, tulevalle vaimolleen, kuolemaa tekevälle tytölleen, tytölle jolle tämä laulu ja, luultavasti oikeastaan, kaikki hänen laulunsa on tarkoitettu. Hän laulaa huoneen kirkastuvaan ilmaan.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet  Kaisa Reetta Katja  Katri  Jassu Omppu  Liisa  Karoliina  ja Kulttuuri kukoistaa

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että...

Tähdet alkavat syttyä ja jotenkin sitä ymmärtää että se
on ohi nyt: ei väliä sillä mitä odotit ja mitä tuli. Keltaiset 
koivut hohtavat pimeässä, menneen kesän haamut,
varmistamassa ettet unohda. Äkkiä sävähtää lävitsesi 
ilo: olet vapaa! Pudonneet lehdet kahisevat jaloissasi,
väistelet puita ja naurat täyttä kurkkua. Luoteesta nousee
pilviverho joka peittää tähdet.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

Tähän voisi tottua...ja viikonloppua!

Tähän voisi tottua eli olla haastateltavana Siinä Yhdessä Paikassa, jossa voi nauttia alkupalaksi vaikka tällaisen fine dining jutun eli kirjolohi, tilli ja maalaisleipä, mutta kuten huomaatte on tässä muutakin.  Kaksi meistä nautti tämän.

Kaksi valitsi marinoituja suppiksia, jotenkin ihanasti käsiteltyä punasipulia, palsterankkapyreetä ja sitten vielä jotain, mitä en muista. Suppilovahverot marinoituina lisäkkeinä olivat niin herkkua, että nyt täytyy kaivaa tuo resepti esiiin.

Pääruokana oli rautua, herkkutattia ja timjamia. Maistui taivaalliselta!

Jälkkärinä oli köyhät ritarit kera marjojen ja vaniljajäätelön. Juomana olivat vesi, valkoviini ja kahvi.

Tähän voisi tottua, että Kari Martiala ja Helena Lylyharju istuvat vastapäätä ja jossain pyörii nauhuri. Meillä oli niin hauskaa, että hups!, neljä tuntia kiiti ihan huomaamatta. Vastapäätä meitä istuivat ruoka-alan ammattilaiset. Helena on keittiömestari ja ruokatoimittaja. Kari Martiala on Suomen Keittiömestarit ry:n Vuoden tiedottaja 2012 -tittelillä palkittu ruokatoimittaja ja valokuvaaja. Kari on monessa mukana, miten hän ehtiikään...ja tänään hän oli tekemässä minusta kirjabloggaajahaastattelua. Juttu tulee tammikuussa ilmestyvään Meidän Suomi -lehteen, josta en ollut kuullutkaan ennen Karin yhteydenottoa. Meidän Suomi lehti on Valittujen palojen harraste- ja matkailulehti, jonka ydinkohderyhmä ovat aktiiviset 50+ -lukijat. Lehti lupaa tekemistä vuoden jokaiselle päivälle. Meillä oli niin rennon iloista, että sääliksi käy Karia, kun hän purkaa meidän naurua ja intoilua järkevään muotoon. Samat kiinnostuksen kohteet, muukin kuin ruoka, kävivät hyvin pian ilmi.

Oi, Helena ja Kari, kiitos hauskasta iltapäivästä♥ 

kiittäen 

Leena & Reima

Erittäin hyvin Pöllöwaariin sopivat nämä Taika-sarjan lautaset. Suosittelen ravintolaa vuosikymmenien kokemuksella!

PS. Valkoisen varjoliljan sipulit ovat saapuneet: Olen loppuviikon istuttamassa näitä kaunottaria sekä pesemässä ruukkuja ja istuttamassa callunoita etc. Kuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia. Muistakaa myös Sailan kirja Kukkia sipuleista.

Puutarhaillaan, nautitaan...eli mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Muistakaa tämä, jos haluatte olla mukana Helsingin kirjamessujen lippuarvonnassa.

Love

Leena Lumi