Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta ja mitä kaikkea kuuluisa kirjasto voikaan aiheuttaa!

Tänään 15.7.2015 kirjabloggajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice-blogista.

Kuvassa minä kesäkuun kylmällä menemässä yhteen maailman kuuluisimmista kirjastoista. Kirjasto on osa Säynätsalon kunnantaloa, joka on eräs Alvar Aallon kansainvälisesti tärkeimpiä töitä. Säynätsalon kunnantalo aloitti Aallon tuotannossa uuden kauden, jonka näkyvimpänä merkkinä on punaisen tiilen käyttö.

Tässä näkymä kirjaston alakerran päädystä kuvattuna. Takana näkyy lukusali, jossa käymme ensiksi.

Lukusalissa voi lukea monenlaisia aikakauslehtiä sekä tietenkin tärkeimmät päivälehdet.

Lukijat voivat valita rauhallisen pöydän ja välillä katse voi hiipiä vaikka kauniiseen männiköön. Olemme siis Säynätsalon saarella Jyväskylässä, jota kansa myös kirkkosaareksi kutsuu. Seuraava saari on Lehtisaari eli koulusaari ja viimeinen saari, jossa mekin asumme, on Muuratsalo eli huvilasaari. Muuratsalossa sijaitsee Aallon kuuluisa huvila, jota tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa:

Ei mitään ihan tavallista mikään täällä...,mutta tämä on kirjastojuttu, joten palaamme nyt pääsaarelle:

Alakerran päädyn nurkkaus likellä mm. runoutta.

Sama lukunurkkaus  kuvattuna toiseen kerrokseen meneviltä rapuilta.

Pyöräytin vähän telinettä ja sain esille oman suosikkisisustuskirjani ikinä eli Clare Nolanin Sydämellä sisustettu.

Tulen kirjastoon kuin pyhättöön. Tähänkin, vaikka tämä ei ole se lapsuuteni Luvian kirjasto, josta luin varmaan aika tarkkaan kaiken. Lapsuuteni kirjasto oli kuin toinen koti: tuttu ja turvallinen. Ja mikä parasta, se opetti minut arvostamaan kirjastolaitosta. Miten olisin voinut lukea kaikki maailman kiinnostavat kirjat ilman kirjastoa. Jos oppii lukemaan hyvin alle kouluikäisenä ja sitten alkaa elää kirjoista, ei kenenkään tavallisen vanhemman rahat voi riittää tyydyttämään sitä lukujanoa, joka lapsella on. Kirjasto on minusta jokaihmisen perusoikeus, jota kukaan ei voi, ei saa ottaa meiltä pois! Kun kävelin puolen kilometrin matkan kirjastosta kotiini, sylissäni oli pino kirjoja, joita tuin leuallani. Tyyli oli takuulla napattu Peyton Placen Allisonilta (Mia Farrow), sillä sain kylän pojilta nimen Allison.

Luin yöt peiton alla taskulampun avulla, sillä tietenkään en olisi vanhempieni mielestä saanut valvoa öitä lukien. Paras keino tehdä lapsesta lukija, on yrittää estää häntä siitä. Tuputus vain lamaa ja tappaa himon lukemiseen. Tästä on mainio teksti Herman Kochin kirjassa Naapuri,

joka mennen tullen kyllä antaa sapiskaa opettajille, kirjailijoille ja kirjastonhoitajille, mutta ei ikinä lukemiselle. Tässä hänen eräs sanomansa lukutilaisuudessa eräälle äidinkielenopettajalle:

'Taasko sinä istut nenä kirjassa?' isäni kysyi. 'On kaunis ilma. Mikset menisi pelaamaan jalkapalloa?' Kun äitini tuli illalla antamaan hyvänyön suukkoa, hän tunnusteli tyynyni alta, etten ollut piilottanut sinne kirjaa. 'En halua, että pilaat silmäsi', hän sanoi ja silitti päätäni. Mutta olin salakuljettanut kirjan huoneeseeni jo aikaisemmin illalla. Se oli maannut jo hyvän aikaa vaatakaapissani kaksien viikattujen housujen välissä. Odotin kunnes äitini oli mennyt ja napsautin lukulampun päälle. Luin ja pidin samalla korvat höröllä. Kun vanhempani olivat menossa nukkumaan ja kävivät vuoron perään makuuhuoneeni vieressä olevassa kylpyhuoneessa, minun oli sammutettava lamppu. Tiesin, että valo näkyisi raosta oven alta. Pysyttelin hiirenhiljaa sen aikaa kun he pesivät hampaitaan tai irrottivat tekohampaansa ja laittoivat ne yöksi vesilasiin. Kun he lopulta makasivat vuoteessaan, sytytin valon jälleen. Luin pikkutunneille asti, aamulla minua ei saanut ylös sängystä kirveelläkään. Koulutunnit vietin pääasiassa torkkuen. Mutta en välittänyt. Opettajien jorinat eivät vetäneet vertoja sille, mitä luin yöllä kirjoista. Mikset mene pelaamaan jalkapalloa? En halua, että pilaat silmäsi. Parasta mahdollista kirjallisuusopetusta. Sen enempää ei todellakaan tarvita, jotta joku innostuu lukemisesta.

Nyt lähdemme kulkemaan Aallon upeita tiilirappuja ylös kirjaston toiseen kerrokseen.

Lukija nousee rappuja, mutta ei voi itselleen mitään, sillä katse vain vetää ulos, eikä suotta, sillä Alvar Aallon kunnantaloa luonnehtiva päätekijä on sisäpiha, patio. Aalto tarkoitti sen ihmisten kanssakäymistä varten luoduksi piazzaksi.

Ensin näemme tämän, mutta sitten...

jo suihkulähteen sekä Wäinö Aaltosen Tanssijatar veistoksen. Kunnantalon yksi arkkitehtonisista ratkaisuista on kuuluisa valtuuston istuntosalin katto, jossa on jätetty näkyviin puiset kattotuolit. Aalto nimesi kattorakenteensa "perhosiksi". Alvar Aalto suunnitteli kunnantalon kokonaistaideteoksena, jossa kirjasto on yksi osa. Hän oli tarkka pienimmistäkin yksityiskohdista ja nimenomaan tähän rakenukseen tarkoitettujen huonekalujen suunnittelusta.

Vähän katsetta vasemmalle kääntämällä lukija näkee yhden upeimmista köynnöshortensioista ikinä. Aallon yksi harvoista suosikkikasveista...akileija on toinen, jonka tiedän.

Tähän kohtaan voinen liittää lupaamani paljastuksen, mitä voi viattomalle naisparalle tapahtua liian kuuluisan kirjasto-kunnantalon tähden. Kunnantaloa käyvät vuosittain katsomassa arkkitehtiopiskelijat ympäri maailmaa. He kuvaavat taloa, he istuvat nurmikoilla ja piirtävät rakennusta. Nuoret saattavat palata kaupunkiin liftaten...Yhtenä kauniina kesäpäivänä vuonna koivu ja tähti ajelin turkoosilla avoautollani viemään Meriä tyttöystävänsä kanssa kaupunkiin. Huoltoaseman kohdalla oli kaksi liftaripoikaa reput selässä. Minä ajoin ohi ja sain kuulla kahdesta suusta, että 'miten saatat ohittaa tuollaiset pojat...' Mikä samperi minuun meni kun tein nopean U-käännöksen ja niin vain otin liftarit kyytiin. Kävi ilmi, että pojat olivat sveitsiläisiä arkkitehtiopiskelijoita. Vihreäsilmäinen istui niin, että kun puhuin hänelle, saatoimme vaihtaa katseita peilin kautta. Ensinnnäkin olen sen sortin kuski, että olisi parempi keskittyä vain ajamiseen ja toisekseen lähelleni ei saisi tulla kukaan, jolla on alppijärvenvihreät silmät. No, saavuimme kuitenkin hegissä kaupunkiin ja pysähdyimme ensimmäisiin liikennevaloihin. Jotain kiinnostavaa juttua oli menossa ja kun valo vaihtui vihreäksi, minä näinkin vain vihreät silmät ja eteenpäinmenon sijasta peruutin! Siis peruutin perässäni olevan auton etuosaan. Meri alkoi häpeästä vajota etupenkin jalkatilaan, jonne mahtui hyvin. Hänen ystävänsä sai pidäkkeettömän kikatuskohtauksen, mutta pojat olivat kiitettävän cooleja: Ehkä he useinkin aiheuttivat tällaista? Ehkä en ollut ainoa vihreiden silmien uhri! No, minä nousin autosta ja toisesta autosta nousi painijanoloinen naishenkilö. Valuin tuskanhikeä ja ennen kuin ehdin harkita mitään myönsin täydesti olevani syyllinen ja annoin osoitteeni ja kaikki. Nainen siitä sitten rauhoittui ja matka jatkui hiljaisuuden vallassa. Mitä nyt poikien hymyä ilmassa ja hyvin ymmärtäväinen vihreä katse peilissä suoraan kohti minua...Mitään ymmärtäväisyyttä en sitten kokenut kotona, sillä Lumimiehen mielestä 'ei saa ikinä myöntää syyllisyyttää tuollaisessa tilanteessa ja perässä tuleva on aina syyllinen, sillä hän oli ilmeisesti ajanut liian liki sinua, plaa, plaa, plaaa...' Ihan kauheeta. Onneksi nyt jo voimme asialle nauraa.

Ja tässä ensimmäinen näkymä yläkertaan.

Tässä kuvattuna pation puoleisen ikkunan kohdalta.

Yläkertaa, jossa oikealla esiin nostettuja kirjoja. Mukana mm.

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sekä

Colm Tóibínin loistava novellikokoelma Äitejä ja poikia.

Lastenkirjat yläkerrassa. Huomatkaa erikoiset ikkunarakenteet. Ne ovat nyt remontin alla eli ainakin ulkopuolelta ne on kaikki nyt hiottu ja odottavat uutta pintaa päälle. Hyvä että kirjastoja pidetään kunnossa! Vuonna 1981 kunnantalo saneerattiin Museoviraston valvonnassa. Tällöin kirjaston alapuolella sijainneet liiketilat muutettiin kirjaston lukusaliksi ja kerrokset yhdistettiin toisiinsa uusilla portailla. Kiinteistö on todella kiinnostava, sillä rakennuksessa sijaitsevat mm. vierashuoneet Alvari ja Elissa, joita voi vuokrata. Huoneet ovat yhden hengen huoneita ja niissä on liinavaatteet, jääkaappi etc. sekä etenkin näkymä patiolle. Kun ystävämme rakensivat kotiaan Muuratsaloon, he asuivat tässä rakennuksessa kotinsa valmistumiseen asti. Tyttäremme Meri taas on käynyt vuosia pianotunneilla yhdessä alakerran huoneista...

Rauhallisia lukunurkkauksia.

Ja sitten kauniita rappusia alas kuittamaan lainauksia.

Himolukija ja kirjastotäti. Näin se on aina ollut ja tulee olemaan. Todellista tasa-arvoa on se, että kaikilla on yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus lukemiseen. Lukeminen on jokamiehen oikeus, johon älköön kukaan kajotko! Konkreettisesti tunnen outoa menetystä aina kun tilaan pääkirjastolta Aksel Sandemosen teoksen Kadonnut on vain unta, sillä saan kirjan pääkirjaston varastosta. Kerta kerralta sivut ovat yhä haperommat ja osa irtoilee. Eräänä päivänä tuokin mestariteos on kuin unta vain...

Elämä ilman kirjoja on kuolemista, joten ei mitään leikkauksia kirjastoille! Kirjat, kukat ja rakkaus, siinä monen ihmisen elämänsyke ja syy nousta uuteen päivään. Mitä kirjat ovat minulle merkinneet saa kertoa Mika Waltari:

"Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjovat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Ihminen kasvaa henkisesti lukemiensa kirjojen mukana. Kirjat ovat tarjonnet minulle rajattoman vapauden, määrättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun. Siksi rakastan jokaista kirjaa, joka saa minut tuntemaan etten vielä ole valmis, että edessäni on yhä määrättömästi etsimistä ja löytämistä, erehtymistä ja ymmärtämistä, hylkäämistä ja omaksumista hengen maailmassa." 

4-ever kirjastojen puolesta
Leena Lumi

Herman Koch: Naapuri

Lukion opettaja ei ole kaikkein älykkäintä ihmislajia, jos erittäin lievästi ilmaistaan. Fysiikan opettaja ei kehittäisi käden käänteessä uutta suhteellisuusteoriaa. Yleisesti ottaen he ovat rannalle jääneitä tyyppejä. Nujerrettuja ja turhautuneita. Tyhjät puheet idealismista ja tiedon siirtämisestä tuleville sukupolville auttavat jaksamaan muutaman vuoden, mutta ajan myötä turhautunut mieli kalvaa itsensä tyhjiin. Opettajat eivät elä vanhoiksi. Se ei riipu mitenkään siitä, osaavatko he pitää kuria vai eivät. Päivästä toiseen he seisovat luokan edessä itsensä kaltaisten keskinkertaisuuksien seurasssa. Periaatteessa sitä voisikin jaksaa monta vuotta. Mutta joka vuosi joukossa on muutama, jotka ovat heitä älykkäämpiä, ja sitä he eivät kestä.

Hollantilaisen Herman Kochin Naapuri (Geachte Heer M., Siltala 2015, suomennos Sanna van Leeuwen) on mitään rajoja kaihtamaton teos ikääntyvästä kirjailijasta M., jonka kauna-arkku on ylitsetulviva. Herra M. on ollut hyvinkin suosittu kirjailija ja etenkin kirjoitettuaan tosipohjaisen romaanin historianopettaja Jan Landzaatiin liittyvästä katoamistapauksesta. Landzaatin katoaminen oli tavatonta, sillä ennen hänen katoamistaan Spinoza-lukiossa menehtyy nopeassa tahdissa opettajia. Tavatonta oli myös se, että Landzaat oli järkyttävän rakastunut oppilaaseensa Lauraan, koulun kauneimpaan tyttöön, joka kyllä tietää arvonsa, käyttää valttikorttiaan ja sitten vaihtaa tähteä kesken lennon. Seurauksista välittämättä Laura hylkää itseään komeana pitävän opettaja Landzaatin ikäisensä, ruipelon Hermanin tähden...uskomattomin seurauksin.

Kirjailija M. on niin kiinnostava tapaus, että hänen kaltaiseensa olen törmännyt ehkä vain Ian McEwanin kirjoissa.  M.:n ikäkriisi, väistymisen kauhea varjo sekä kaunan pohjattomuus, se hetki kun hänen tähtensä on laskemassa ja hän ei enää tunnista itseään valokuvista, se hetki avaa hänen kaikki patonsa niin teoissa kuin sanoissa. Sanallisessa sarkasmin hillittömyydessä väistämättä mieleen muistuu niminovelli Saul Bellowin Löyhäsuisesta miehestä...Eniten M. ehkä inhoaa pakollisia lukutilaisuuksia kirjastoissa, joissa hän ottaa inhokeikseen kirjastotädit, joilla kaikilla on lyhyet hiukset. Ei lyhyitä hiuksia vastaan mitään, vaan kun kirjastonhoitajilla on kaikilla samanlainen tukka, se on helppo tukka, jota hän inhoaa. Toisaalta hän inhoaa myös omia kollegoitaan, jotka yrittävät pyrkiä nuorekkuudessa hänen ohitseen:

He jumiutuvat omaan nuorekkuuteensa. He alkavat kulkea kermanvärisissä tennareissa, All Starseissa! He pukeutuvat kirkuvanpunaiseen pikkutakkiin ja ostavat urheiluauton. Urheiluautollaan he...Saatan olla seitsemänkymmentäkahdeksanvuotias, mutta mieleltäni olen nuorempi kuin te kaikki yhteensä, he haluavat sanoa ulkoasullaan. Tärkeintä on pysyä uteliaana, he sanovat...Luennon jälkeen keski-ikäiset naiset parveilevat signeerauspöydän ympärillä. Samalla kun he avuliaasti...He eivät ajattele vanhaa hajua, joka kermanvärisistä All Starseista kaikella todennäköisyydellä leyhähtäisi, jos...Sen he sietäisivät kyllä, kuten myös nuorena pysytelleen kirjailijan loputtoman ähkinän ja puhkinan ja punaviinin makuisen kielen. Juhlien jälkeisen aamun punaviinin, lasin pohjalle jääneen tilkkasen, johon on tumpattu tupakka.

Kirjailja M. on niin kaunainen ja toisaalta oman egonsa lumoissa, että ei huomaa yläkerran naapuriaan. Hän ei huomaa, että häntä tarkkaillaan. Joku on hänestä hyvin kiinnostunut samanaikaisesti kun M.:n ura ja Landzaatin katoamismysteeri ovat vaipumassa unohduksen usvaan. Naapuri on aluksi vain tarkkailija, lopulta osallinen. Hän on todistamassa myös kustantajan kirjailijoilleen järjestämän illallisen tapahtumia ja lopulta naapuri, josta tulee sekä kuuntelija että kuulustelija. Hänelle voi kertoa vaikka siitä, mitä hän luulee lopulta tapahtuneen historianopettaja Landzaatille, Lauralle ja Hermanille.

Herman Koch on ohittamaton kirjailija. Ensin Illallinen, josta en ole toipunut vieläkään (vuoden 2012 kolmanneksi paras kirja Leena Lumissa!), sitten Lääkäri, jota paras ystäväni ylisti Illallistakin paremmaksi ja nyt Naapuri. Koch ei sorru toistamaan itseään. Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa:

Olin järjestänyt filminpätkät peräkkäin ja antanut kokonaisuudelle työnimen Elämää ennen kuolemaa II. Se osui naulankantaan: opettajatkaan eivät olleet tietoisia siitä että heidän elämänsä oli tyhjää ja tarkoituksetonta, että se oli loppunut sinä samana päivänä jona he olivat päättäneet tehdä opettamisesta ammattinsa.

Miss Posthuma is seeing something she has never seen before. Mr Karstens will never teach again. Pohdin, millaisen selostuksen voisin myöhemmin liittää historianopettajasta kertovaan kuvamateriaaliin. Mr Landzaat has followed his dick to the end of the world. Now he is lost in the snow, wondering:”How did I get here?”


*****

Petri Immosen hyvin osuva arvio Kochin Naapurista Helsingin Sanomat/Kulttuuri 19.7.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Lukutoukan kulttuuriblogi Kirjakaapin avain  Donna Mobile Marin kirjablogi ja Maisku/Täysien sivujen nautinto

Varjoliljan ja juhannusruusun aikaa, blogiystävyyden taikaa...

Siinä missä valkoiset varjoliljat ensimmäistä vuottaan ovat nupulla ja heiveröisiä kuin perhosen siipipöly, punaiset tekevät pituusennätystään. Tässä kuvassa ei edes näy kuin pieni osa korkeimman kukan varresta eli nyt ollaan noin parissa metrissä! Kunpa saisin kukat auki ja kuvattua ennen kuin koko komeus kaatuu.

Viime viikonloppuna sain vieraaksi jo kolmatta kertaa ystäväni Jaelin, joka pitää suosittua ruokablogia Appelsiineja ja hunajaa. Moni voisi luulla, että koska kaikissa tapaamisissamme on ruoat kuvattu ja paljon puhetta ruoasta, että meistä ei muuhun olekaan, mutta olimme ensi tapaamiselta kuin ikitutut. Meillä riittää puhetta paljon, mutta onneksi tempo on sama ja toinenkin saa suunvuoron. Nyt huomasin myös, että meillä on hyvä hiljaisuus. Hämäläinen Lumimies on joskus äänessä jopa meitä enemmän;) Yläkuvassa on menossa jo sunnuntairuokailu, joka oli grillattua merilohta (suola, sokeri, sitruunapippuri ja nyt myös kalakerma), keitetyt uudet perunat. tzaziki, ranskalaista sipulisilliä, Chipstersin Jäämerensalaattia ja katkarapusalaattia kera jääveden ja valkkarin. Edellispäivänä olimme kuitenkin ehtineet jo käydä erään henkilön suosituksesta testaamassa Jyväskylässä

Foodin, jossa minä nautin Vuohenjuustosalaatin ja Jael jotain mitä en enää muista...Hän varmaan kertoo sen sitten blogissaan Appelsiinipuun alla Olisin halunnut mennä sienikeitolle Siihen Yhteen Paikkaan, mutta oli aika kuuma ja Jael ei nyt halunnut sienikeitolle Jyväskylän ihanimmalle viinipihalle. Vaihtelu virkistää, mutta Pöllöwaari on hemmotellut minut ihan pilalle...Kaikki tapaamisemme merkkipäivät olemme viettäneet Lumimiehen kanssa Pöllöwaarin Ranskalaisissa koroissa ja...

Oijoi, mitä hetkiä tällä viinipihalla on vietettykään! Kerran oli jo pimeä suviyö ja yhtäkkiä sadat tähdet syttyivät taivaalle: Isoissa varjoissa paljon pieniä ledejä tms. joka toi maagisen tunnelman. Suomessa on kaksi ruokapaikka ylitse muiden (minulle) ja ne ovat Pöllöwaari ja Reposaaren Merimesta, joista viimemainituun olemme menossa ensi kuussa. Tällaista oli viimeksi. Pöllöwaarin viinipihakuvan on ottanut valokuvaaja Marko Kauko. 

 Illan pudotessa nautimme viileää alsacelaista valkoviiniä Muuratsalon saaren kotiterassilla ja kohta jo herkuttelimme myös syömällä

munakoisovuokaa kera tomaattisalsan ja patongin. Jael on kasvissyöjä paitsi merenelävät käyvät, joten menu on vieraan mukainen.

Näitä hetkiä on kiva muistella sitten kun pakkanen paukkuu, sillä Suomen Tahiti näytti Jaelille taas parastaan. Välillä oli suorastaan kuuma...

Kesäyön taikaa, josta ei malta lähteä nukkumaan. Tästä pöydästä näkee auringonlaskun Päijänteeseen, joten voiko sitä ihminen enempää toivoa. Vähän viileni, joten huovat ympärille vain ja juttu jatkuu...

Jos kerrankin Jael tulisi vähän myöhemmin, näyttäisi tältä ja saisin esitellä kantarellikykyni. Toisaalta ensimmäisen kerran prime time puutarhassamme oli todellinen prime time Jaelin käydessä, sillä kiitos kylmän kesäkuun, kaikki sydänsuven kukat olivat vasta nyt auki

aina juhannusruususta ristinummiruusuun. Ja mikä parasta ystäväni näki livesti kukkivana helmiorapihlajamme!

Loma jatkuu, mutta ilmassa on merkkejä myös muusta: 15.7. postaan aivan varmasti ja moni muukin, mansikkasadon kypsymistä odotellaan samoin mustikoita, neljä kirjaa on luettu, mutta vain kahdesta aion kirjoittaa, nyt lähden jatkamaan puutarhatöitä...R. on veneilemässä herraseurassa ja minä tietysti touhuan kukkien kanssa, sitten taidan aloittaa uuden kirjan kera jäätelön...

Tapaamisiin!

Turvallista kotimatkaa Jael♥

suviterveisin
Leena Lumi

Perhaps Perhaps Perhaps

PS. Aamulehden haastattelu ilmestyi 21.6. ja viime viikolla sama ilmestyi Satakunnan Kansassa. 

Helmiorapihlaja kaunehin on... - ja lomalle!

Nyt taitaa olla sellainen hetki...se tapahtui eilen illalla seisoessani vanhojen mongolianvaahteroiden keskellä katsomassa viime syksynä istutetun helmiorapihlajan kukintoja, että en taida kauniimmin kukkivaa puuta tietää kuin on tämä helmiään kantava kaunotar. Mykistävää ja antoi enemmän kuin uskoimmekaan!

Kaikki alkoi nähtyäni jossain puutarhablogissa, ehkä Anulla, helmiorapihlajan kukkatertun. Jotenkin se asia sitten vain venyi ja venyi, kunnes viime vuoden lokakuun alussa olimme Viherlandiassa ja suorastaan törmäsin helmiorapihlajiin ja niissä oli 50 prosentin ale! Minä tietysti olisin ostanut heti kaksi etupihamme sisääntulon molemmin puolin, mutta Lumimies oli sitä mieltä, että ensin on katsottava, onko kyseessä 'meidän puu' eli pidämmekö siitä todella. Kun olimme istuttaneet puun kerroin äidille ja sain jotenkin hänelle kuvan kauniista kukkatertusta. Meni viikko ja äiti oli toimittanut tammelan kaunottarensa pois ja tilalla kasvoi helmiorapihlaja! Vaihdoimme kiihtyneinä ja onnellisina mielipiteitä puun muodosta ja todella upeasta ruskaväristä.

Sitten tuli joku muu käynti taas Viherlandiaan ja nyt puita oli enää muutama ja alennus lokakuun lopulla oli jo 70 prosenttia. Yhtään ei huima alennus pehmittänyt Lumimiestä, vaan tulimme kotiin jonkun muun kuin helmiorapihlajan kanssa. Luottopuutarhurini jaksaa tätä kertaa muistella ja nauroi vielä tänäänkin, kun noudimme päärynäpuumme. Nauruun on syynsä, sillä...

Kyseessä siis helmiorapihlaja, Crataegus x mordenensis 'Toba'.  Puu kukkii kesäkuussa.  Nuput ja voimakkaasti kerrotut pienet kukat ovat aluksi valkoisia helmiä, auetessaan muuttuvat punertaviksi.

Tässä kuvassa näkyvissä värin vaihtuminen. Luvataan olevan kaunis ja kestävä pikkupuu, jonka vyöhykesuositus on I-III (IV).

Hehkuttelimme äidin kanssa, miten jännittävää odottaa, mitä pikkupuusta tulee. Sisko vaikeni, mitä nyt valitteli, että 'pitäisi hävittää keittiön ikkunan edestä lumipalloheisi, jossa on aina jotain tuholaisia...' Tuli pääsiäinen ja sisko pyysi katsomaan uutta serbiankuustaan melkein keittiön ikkunan edessä. No juu, olihan se melkein keittiön ikkunan edessä, mutta aivan keittiön ikkunan edessä oli helmiorapihlaja! Miten hän olikaan voinut salata minulta ja äidiltä, että oli saanut samana syksynä niin kovan himon juuri täysin samaan kasviin kuin me...Olipa siskon ilmeessä näkemistä, kun hän näki meidän ilmeemme. Onneksi tuli nopeasti toukokuu ja syntymäpäivä ja paras ystäväni vei minut Viherlandiaan lounaalle ja yllätti minut toisella helmiorapihlajalla! Onni on ystävä, joka tietää, mitä toisen sydän huutaa. Toukuulla istutettu kaunotar ei vielä kuki, mutta viime lokakuulla istutetussa on jo kymmenen upeaa kukkaterttua! Täyden kympin puu meidän etupihalle. Ja onneksi niitä on kaksi♥

Kello näyttää nyt helmiorapihlajien helmiaikaa. On aika alkaa nauttia kunnolla Suomen suvesta. Viikonloppuna saapuu Jael ja kohta alkaa uimakausi, kunhan suuri Päijänne vähän lämpenee. 

Toivotan kaikille tasapuolisesti rentoa lomailua ja Suomen suven ainutlaatuista taikaa♥

helmiterveisin

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

The Windmills of You Mind

Helmihäät...helmipuu...

Tammikuun 2016 kolmen lumettoman -30 asteen pakkasviikon jälkeen, olisi voinut mennä huonomminkin. Tässä kuva tältä illalta eli 15.6., joten kukat ovat paljon edellä viime vuotta. Lisää vuoden 2016 kuvia täällä Edelleen ihana puu ja olen niin lumoissa!

Onko suloisempaa päällä maan?

Suvella 2017 ei taidettu kuvata, mutta sain lahjaksi kaksi helmiorapihlajaa lisää. Ne ovat kaikki etupihalla, mutta näissä kuvissa esiintyvällä puulla on koko päivän aurinko, muilla hieman varjostusta suurien mongolianvaahteroiden oksista. Näin valkoinen!

Tämä nuori puu on myös levein, sillä ei kilpailua muiden puiden kanssa.

Kukkaryppäitä on yhdessä oksassa monta, kuin pieniä ruusuja...ja ne kukkivat hurmvaavasti, vaikka olemme kärsineet noin kahden kuukauden kuivuudesta.

Kunnes saimme pienen sateen...

ja paitsi, että rakastan suvisadetta, myös kuvaan mieluiten sateella.

Ilma raikastuu, kasvit nauttivat, jaksaa touhuta...on jopa romanttisempaa.

Kukat kuin valkeita morsiuskimppuja...

jotka yllättäen muuttuvat vaaleanpunaisiksi eli tämä on nyt kukkien väri tässä puussa. Äidiltä siirretty on vielä nupuilla ja ensimmäisten kuvien yksilö vähän juroo eli hyvä jos tekee muutamia kukkia. Löysin samaan aikaan muutamat nuput sekä muurahaiset...

Helmiorapihlajan aikaan, vaivumme suven taikaan...

Juhannusviikolla 2019

Suvi on ollut runsain ikinä meidän kolmen helmiorapihlajamme kanssa. Tässä vielä kukkatertut valkoisina ja tässä 

vaaleanpunaisina. 

Puu ei meinaa mahtua kuvaan.

Tämän puun kukkaterttujen viehkous...

aina vain ja vielä senkin jälkeen♥