Onneksi en ole sisustusbloggaaja....

Jaksan aina ihmetellä ja ihailla sisustusbloggaajien viitseliäisyyttä. Miten jaksaa stailata, suunnitella ja sitten vaihtaa ja taas alkaa alusta. Kahdeksaan vuoteen mahtuu kirjablogiinkin joitakin kuvia, mutta ne ovat enemmänkin tilannekäynnisteisiä eivätkä lähde jostakin sisustustyylistä.

Keittiöremontti inspiroi kuvailuihin, joista toiset kuvat olivat mitä olivat ja toisia katselee vieläkin ilolla, että 'tulipa tehtyä!' Kun kovimmasta oli toivuttu alkoi pinkin vallankumous...

Olen puutarhassa innokkaampi kuvaaja: Ja ellei siellä ole vielä kuvattavaa, 'pakotan' kirsikankukat kukkimaan ja kuvaan ne sisällä.

Nyt sain itsestäni irti yrittää kuvata miten raput lähtevät ylhäältä alas eli asumme kahdestaan kahta kerrosta valkoisessa kivitalossamme. Raput ovat jyrkät, mutta varmaan kiitos niiden, toivuin kesän operaatiosta hyvin. Niissä treenaantuu huomaamatta. Siis tuosta, missä on seinällä kynttilälyhdyt, lähtevät jyrkät raput alas. Matkalla on puolipaanelia, jota emme aio repiä pois, vaikka se toisi vieläkin enemmän tilan tuntua. Ei, ei, ja ei. Haluamme kodikkuutta ja jotain pitää säästää alkuperäisten rakentajien jäljiltä. Se säilyttää talon henkeä.

Seitsemän tunnin tuikut palavat harva se päivä tuossa kaiteella ja seinällä. Raput jatkavat matkaa alakertaan, jossa vierasmakkari, uusittu vierasvessa, pyykkihuone, varastot, kellari, saunaosasto ja takkahuone, joka on talvipesämme. Siellä saunan jälkeen katsotaan tallenteelta vaikka Wallanderia tai Syrjäistä maata tai elokuvia DVD:ltä. Nuo ledit...niin...ne eivät ole jouluvalot, vaan ne kulkevat aina tuota puolipaneelin reunaa. Ledmaaniikko olen!

Tuota eteisen verhoa ei tarvitsisi pitää kiinni, mutta se on kaunis kirsikkapuinen sälekaihdin, jonka vain käännämme vuodenaikojen mukaan enemmän auki tai kiinni. Se on aika raskas, joten emme vetele sitä edestakaisin. Näin on hyvä. Verhon takana on iso terassimme ja

syyspesämme, jossa olo vain intoutuu, mitä enemmän illat pimenevät. Nyt on vielä talvipesän eli takkahuoneen vuoro ja sitten alkavat jo puutarhailut.

Takkahuoneessa on sivustavedettävä ja kuten huomaatte, sinisen valtakunta on täällä. Ja puolipaneelin.

punaisen!

Talvella takkahuone on leffailta♥

Saunan jälkeen tietysti...Sauna- ja pesuhuoneremontin jälkeen päätin, että lauteilla käytetään Marimekon suuria pyyhkeitä eikä mitään peffalettejä.

Lauteet ovat vieläkin kuin uudet ja pyyhkeet tietty vaihdetaan kylpijöiden vaihtuessa puhtaisiin. Siellä on jo tyynytkin, vähän isommat, sellaiset pestävät.

Nyt kun ihana joulu on mennyt pois, on kuitenkin vielä aika kynttilöiden, ainahan on niiden aika!, sekä aika pähkinöiden ja Glühweinin. Kuitenkin on jo myös aika

tulppaanien. Niitä on nyt kaikissa väreissä ja kerrottuina sekä papukaijatulppaaneina että yksinkertaisempina.

Bessu toi kevään ensimmäiset esikot, joten tässä ne saavat kera kynttilöiden sulostuttaa levotonta mieltä rauhoittumaan.

Valkoisten, pitkien verhojen takana kuitenkin vielä ledit saavat jatkaa tuikkimistaan tähtinä...Ei enää joulun aikaa, mutta nyt talven taikaa. Monet valittavat päivien harmautta ja oli siitä Hesarissakin joku päivä sitten. Minä en valita yhtään: Ach, tätä rauhan aikaa, kun ei tarvitse tekopirteänä säntäillä ympäriinsä! Tämä oli muuten yhden aamuni avaus ja taas kerran sain R:n nauramaan. Pystyn siihen joka päivä ennen iltapäiväteetä, mutta en tajua, mikä minussa nyt niin hauskaa on...

Mukavatunnelmaista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥♥♥  Meillä syödään viikonloppuna ainakin vapaana kasvaneen kanan (Atria) fileeleikettä (laktoositon, gluteeniton) pannulla kypsennettynä kera simppelin salaatin: rapeaa jääsalaattia revittynä, persikan viipaleita, sinohomejuustoa käsin murusteltuna, että tulee isoja sattumia sekä joukkoon vielä punaisia viinirypäleitä puolitettuina.

Love
Leena Lumi

Englishman In New York

Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot

Olen lukenut varmasti täydellisimmän kuvauksen, mitä ikinä on kirjoitettu miehestä, jota pidetään todellisen pahuuden ruumiillistumana. En ole tässä noviisi, sillä historiasta oli tulla ammatti, mutta siitä tulikin harrastus ja yksi kiinnostavimmista aiheista on kolmas valtakunta. Luen paljon sitä sivuavia kirjoja sekä faktaa että fiktiota, luen elämäkertoja sekä todellakin, luen kirjoja sekä keskitysleirien uhreista että heidän piinaajistaan. Joka kerta herää uusi ajatus. Täydentyy se käsittämätön kuva, miten tämä kaikki oli mahdollista. Koska olen lukuisia kertoja lukenut Kuoleman asiamies Adolf Eichmannin tarina, tiesin heti keitä olivat ’kostajat’, ne juutalaiset, jotka olivat päättäneet olla lepäämättä ennen kuin pahimmat natsirikolliset oli tuotu Israeliin tuomiolle. Myös Josef Mengele tiesi heidät, sillä hän sanoi pojalleen Rolfille, että ”Ei ole tuomareita, on vain kostajia.” Adolf Eichmann saatiin tuomiolle, mutta Josef Mengele selvisi kerta kerran jälkeen mitä täpärimmistä paikoista. Koemme vääryyttä, että häntä ei saatu tuomiolle vai saatiinko kuitenkin?

Gerald L. Posnerin ja John Waren teos Josef Mengele Elämä ja teot (Mengele. The Complite Story, Minerva 2017, suomennos Pertti Jokinen) on niin kiinnostavasti kirjoitettu, että tunsin suorastaan syyllisyyttä kokiessani ajoittain lukevani sekkailukertomusta, en tarinaa maailman hirveimmästä kuoleman enkelistä, joka kykeni siihenkin, mitä emme uskalla edes ajatella. Miten ihmeessä hän pääsi pakoon liittoutuneilta? Miten ihmeessä hän selvisi amerikkalaisista, vaikka käytti silloin omaa nimeään? Miksi ihmeessä paljon myöhemmin, kun hänen piilopaikkansa Brasiliassa paljastui, miksi juuri silloinhänen kovimman jahtaajansa, Mosadin johtajan Isser Harelin kaiken huomion vei uskonnollinenkahdeksanvuotiaan pojan kidnappaus? Miksi Israelin muu tiedustelupalvelu eli Mossad antoi silloin periksi? Aina tapahtui jotakin Mengelen eduksi. Hänen menneisyytensä oli syntyä vauraaseen günzburgilaiseen perheeseen ja saada lääketieteellinen koulutus. Eikä hän ollut vain lääkäri, vaan tutkimusta tekevä tiedemies, lääketieteen ja filosofian tohtori, joka valjasti kaiken saamansa opin rotuhygienialle. Tutkimuspaikakseen hän sai Auschwitzin keskitysleirin, jossa ’koemateriaalia’ riitti ja hänen erityisalakseen tulivat järkyttävät kaksostukimukset. Apunaan hän käytti vankilääkäreitä, joilta on saatu hyvin valaisevia kuvauksia Mengelen luonteesta ja hänen tietystä kaksijakoisuudestaan. No, selityksiä pahalle ei löydy, sillä Mengele oli läpeensä julma ja läpeensä natsiaatteen viemä kuolemaansa asti. Näistä hänen uhrinsa sekä kollegansa todistivat kiistatta.

Tämän kirjan erityinen hienous on siinä, että Mengelen hirveydet kerrotaan, mutta ne ovat vain murto-osa tätä teosta. Minulle niissä ei ollut paljoakaan uutta paitsi yksi asia..., mutta sen sijaan nyt sain kuulla sen kaiken muun, sillä kirjoittajilla on ollut käytössään Mengelen jälkeensä jättämät yli 5 000 sivua käsittävät kirjeensä ja päiväkirjamerkintänsä sekä Mengelen ainoan pojan Rolf Mengelen apu. Mengelen liukkaat livahtamiset juuri aina kiinnijoutumisen hetkellä selittää paljolti hänen günzburgilaisen perheensä runsas rahallinen tuki sekä perheen täydellinen vaikeneminen. Millaista työtä Länsi-Saksa teki Mengelen kiinnisaamiseksi, kun omahyväinen ja eristynyt, ylemmyydentuntoinen Mengelen klaani sai jatkaa kuin ei mitään, vaikka suojelivat maailman jahdatuinta rikollista, joka oli yksi perheen jäsen? Vieläkin näkee maatalouskoneiden kyljessä nimen Mengele, vaikka se nimi on kastettu tuhansien ihmisten ja etenkin lasten tuskanhuutoihin ja vereen! Kuka kehtaa kuljettaa moista konetta? Keneltä puuttuu täysin moraali, empatia ja häpeän tunne, kun ovat suojelleet massamurhaajaa ja miten se oli mahdollista? Taas kerran yksi Janten kylä, joka vaikenee! Ja tietysti vasikka poliisissa, joka ennen klaanin kartanoihin tehtyjä ratsioita antoi varoituksen, että myötärikolliset ehtivät kätkeä ja hävittää raskauttavat todisteet.

Kiitettävän paljon kirja kertoo Mengelen siirtymisestä ensin tietysti Argentinaan, jossa hänet esiteltiin Eichmannille. Mengelen mielestä Eichmannia seurasi kuitenkin pelon aura ja siitä hän ei pitänyt, joten hän haki toiset piirit. Ja olihan hänellä mukanaan toinen vaimonsa Martha ja tämän poika Karl Heinz, jonka oikea isä oli Josefin varhain kuollut veli. Mengelen biologinen poika Rolf oli äitinsä Irenen hoivissa. Mengelellä oli muutamia rauhan vuosia, kunnes maa alkoi polttaa ja piti siirtyä Paraguayhun, joka ei ollut enää niin sofistikoitunutta, kuin mitä Mengele kaipasi. Hän tiesi, että kostajat olivat perässä ja nyt alkoi alituinen pakomatka ja lopulta ilman perhettä, mutta aina mukana joku intohimoinen natsi, toinen toistaan sairaampi: Yksi koristeli joulukuusensakin hakaristeillä! Kun Paraguay alkoi tulla kuumaksi Mengele siirtyi Brasiliaan ja siellä hän eli syrjäisellä maatilalla Geza ja Gitta Stammerien suojassa yhteensä kolmetoista vuotta. Tämänkin mahdollisti Mengelen perhe Baijerissa, sillä Josef maksoi puolet tilan hinnasta. Mikään mitä tästä yhteiselosta kerrotaan ei ole kuin kiinnostavaa, suorastaan uskomatonta, kuten sekin hetki, kun kolme hänen jahtaajaansa löytävät jäljet Brasiliaan ja muutaman syrjässä olevan maatilan risteykseen. He ovat siinä syövinään eväitä, kun heitä lähestyy kolme miestä, joista keskellä oleva näyttää olevan Mengele...

Tämän kirjan luettuaan tietää Mengelestä varmaan enemmän kuin osasi edes kuvitellakaan. On hyvä tietää, sillä ei saa unohtaa. Holokaustin kieltäjiä on maailmassa ja etenkin niitä oli Mengelen piileskelymaissa, mutta on heitä Euroopassakin. Tunnelma, mikä voi jäädä päälle, kun on googlannut koko perheen, ne ketä löytää, katsonut satoja kuvia netistä, kuunnellut Rolfia, Mengelen poikaa...tunnelma on kauna Mengelen perhettä kohtaan. Heidän mukaoikeutuksestaan saada suojella maailman pahinta ja julminta ihmistä. Ymmärrän, että Rolf ei halunnut paljastaa isänsä piilopaikkaa, vaikka ei tietyllä tavalla häntä edes sietänyt, eikä ollut tämän kanssa asunut kuin vauvana, mutta en ymmärrä, en siedä, että Günzburg vaikeni.

Rolfille hänen isänsä läsnäolo Auschwitzissa oli anteeksiantamatonta. Muille Mengeleille se oli epämiellyttävä tehtävä, jota Josef ei voinut välttää. Tänään nämä kaksi Mengelen leiriä eivät puhu toisilleen. Heidän käsityksensä Josefin rikoksista ovat sovittamattomassa ristiriidassa.

Oikeutta emme saa, mutta joka tapauksessa massamurhaaja kuoli katkerana, yksinäisenä miehenä, joka alati pelkäsi kiinnijoutumista. Hänestä tuli perheelleenkin taakka, koska haittasi liiketoimintaa ja oma poika kuvasi isäänsä murtuneeksi mieheksi, pelokkaaksi elukaksi. Mutta eihän se riitä, eihän? Emmehän unohda, emmehän?

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Nyt rajani ylittyi: Possua en enää syö!

Varmaan jo jotain viisi vuotta sitten aloin pyytämään, että 'ei grillata sikaa'. Tiedättehän ne helpot marinoidut sisäfileet, jotka voi tuosta vain vetää grilliin kypsymään ja sitten siihen jotain salaattia kyytipojaksi. Eipä ole maistunut. Päinvastoin, mitä enemmän saan tietoa sikojen kasvatuksesta ja mitä enemmän tapaan viisaita töpselineniä, sitä kauemmas ajaudun käsityksestä, että voisin nauttia niitä ruoakseni.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Jussi Lehmusveden ansiokas kirjoitus Erilaisia ruokakuvia, jossa on yksi järkyttävimmistä kuvista ikinä. Kristo Muurimaan kuvassa yksinäinen possu tekee hidasta kuolemaa ja sen silmissä on kysymys, jonka vaikutusta taiteellinen johtaja, valokuvataiteilija Sanni Seppo kuvaa näin:

"Minusta se vain on järkyttävä kuva. Kuvaajan mukaan se possu on heitetty syrjään kuolemaan kaikessa hiljaisuudessa. Sitä ei ole välitetty edes lopettaa, se ei ole edes sen arvoinen. Tunkiolle vaan. Myös sen katse on todella pysäyttävä. Se kysyy, että miten ihminen voi olla näin julma ja itsekäs."

Kuva on monien muiden kuvien kera mukana näyttelyssä, joka avautui perjantaina ja annoskuvien sijasta näemme paljon kärsiviä eläimiä, mutta myös muuta kärsimystä. Olen usein sanonut, että yksi kuva voi voittaa kaikki sanat ja niin kävi nyt näyttelyn taiteelliselle johtajalle, josta tuli vegaani!

Näytteille asettajat ovat miettineet, paljonko katsojat sietävät ja samaa olen minä minä tehnyt pidättymällä julkaisemasta kuvaa, jossa emakko on kuvattuna Suomessa rautojen puristuksessa porsituskarsinassa. En aio tuoda sitä blogiini, sen sijaan saatte nauttia Saksassa lokakuussa 2015 kuvaamistani minivillisioista, joita ei syödä. Timantin sijasta mieheni vei minut hotelliin, jossa eläimet saavat elää kuin paratiisissa. Aasin huuto oli aamuherätys ja illan nauru olivat töpselinenien ääntelyt. Ankat kaakottivat sorsan johtamina jaloissani, ja sain rapsutella possuja mennen tullen.

Tässä osa minipossujen paratiisia eli pääsevät veteen ja mutaan kylpemään ja tonkimaan: Sika on siisti eläin. Ja ankat&sorsa käyvät niitä piristämässä elleivät ihmiset ehdi:

Huomasin, että tämä seurue mieluusti kiersi possulaa.

Koska olen oikealta maaseudulta kotoisin ja ollut tekemisissä niin sikojen kuin hevosten kanssa, tiedän, että on helppo nyt heittää, että 'tämähän on turistibisnestä, ei maataloustuotantoa!' Tämä on tarkoituksellista, sillä turstikuvani helpottavat, mitä totuuden kohtaaminen on! Sanni Seppo on erityisen tuohtunut MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan lausunnosta Berliinissä pari viikkoa sitten, jolloin Marttila kehui suomalaista ruokatuotantoa mm. näin:

"Eläinten hyvinvointi ja ruuan turvallisuus ovat Suomen vahvuuksia, jopa niinkin suuria vahvuuksia, että Suomi on sikojen ihmemaa."

Ihmemaa missä? Ihmemaa sikojen kaltoinkohtelussako? Tämän päivän Hesarin kuva hitaasti kuolemaa tekevästä possusta kertoo aivan toista tarinaa ja se emakkokuva porsitushäkin kahleissa kuvatiedostossani....Ne kertovat enemmän kuin maatalouden totuuteen perustumattomat puheet. Vaadin, että lihantuotannon pitää olla läpinäkyvää!!! Mitä salaamista sikatilallisilla on, kun he niin järkyttyvät possujensa kuvaamisista?

Se kuva, mikä minulla on 'jemmassa', on Animalian kirjeestä, sillä olen Animalian jäsen. Jos haluatte tietää, miten emakon kohtalo jatkuu, lukekaa fiktiivinen kirja eli Flynnin Teräviä esineitä, ja se sikalakohtaus sieltä. Kirjassa olisi pitänyt olla varoitus, mitä tuleman pitää, kun lähestytään suursikalaa ja porsitushäkkiä...Sitten kun siitä selviätte, miettikää, onko mitään siinä, mikä ei olisi faktaa, johon kyllä perusteluja löytyy porsaiden kuolemista tehotuotantoon ja kaikkea siltä väliltä.

Minun päätökseni on oma privaattiasiani, mutta meillä on jo kauan ollut pääsosassa kala ja kana, jota viimemainittua onneksi nyt saamme luomuna. En ole yhtään sietänyt metsästystä, mutta eräs blogiystäväni käänsi siinä pääni sanomalla, että 'hirvi ja porohan saavat elää vapaan, hyvän elämän toisin kuin vaikkapa naudat ja siat, joista monet eivät ikinä näe sinitaivasta, eivät voi nuuhkia tuulta...' Se oli siinä ja nyt jos syön punaista lihaa, se on poroa eli noin kerran vuodessa ja joskus teen naudasta gulassia ja onhan sitä jauhelihassa, josta Lumimies tekee vaikka makaroonilaatikkoa. Nauta ei ole vielä loppuun käsitelty, toivon vain niiden pääsevän kesäisin laiduntamaan, mikä ei ole enää aina selviö.

Olen matkalla....ja seuraan haukkana eläinten elämää ja saavatko ne elää sen lajityypillisesti vai eivät. Kukin tekee omat päätelmänsä ja taivaltaa tavallaan. Ja edelleenkään en hyväksy villieläinten murhaamista harrastuksena: Miksi pitää tappaa kettuja, susia, supeja...

Ensimmäisellä esimiehelläni oli possu asunnossaan lemmikkinä! Hän oli viisas mies, jota arvostin kovasti. Hän kertoi, että sika on yksi viisaimmista eläimistä ja tällaista olen kuullut paljon. Viisas tai ei, mikään elollinen olento ei ansaitse holokaustia!

Kansan ja sen yksilöiden sivistystä mitataan sillä, miten se kohtelee heikompiaan ja vakuutan, että heikompiin lasketaan mukaan ihmiseläinten lisäksi myös kaikki eläimet tuotantoeläimistä villieläimiin.

Leena Lumi

Helsingin Sanomat: Erilaisia ruokakuvia

Ahmatovalle

1.

Oi itkun muusa, muusista suurenmoisin!
Oi valkean yön kantama hedelmä!
Lumimyrskyn - mustan - lähetät Venäjän ylle,
ja itkusi nuoli meidät lävistää.

Ja me säntäämme sivuun, ja kumea: ah! -
satatuhatta kertaa - sinulle vannotaan.
Anna Ahmatova - valtava huokaus - nimi
putoaa syvyyteen nimeämättömään.

Kannamme kruunua, kun saman taivaan alla
samaa maata poljemme kanssasi!
Ja kuolematonna laskeutuu hautaansa se,
jota kuolettavasti haavoitti kohtalosi.

Vapahtajan kirkkautta ylistää sokea,
kupolit liekehtien laulaa Moskova...
Annan sinulle kelloina soivan kaupunkini,
Ahmatova! - ja samalla sydämeni.


2

Kädet ohimoilla seison tässä -
vähät välitän ihmisten juonista! -
Kädet ohimoilla sinua ylistämässä
seison myöhäisen illan ruskossa.

Kuinka hillitön onkaan aalto,
joka kohotti minut harjalleen!
Ylistän - olethan meille ainut -
kuin kuu joka nousee taivaalle!

Kuin korppi lennähdit sydämeeni
ja pilvien muurin lävistit -
sinä kyömynenä - armosi surmaa,
niin kuin surmaa vihasi.

Minun kullanpunaisen Kremlini ylle
ulotit yösi, ja laulullasi -
sen puhtaalla kauneudella -
kuin vyöllä kuristat kurkkuani.

Olen onnekas! Iltarusko ei koskaan
ole palanut - yhtä puhtaana.
Olen onnekas, kun sain lahjoittaa sinut
ja lähden pois köyhänä,

sinun äänesi - syvyys! synkkyys! -
salpaa henkeni -
juuri minä nimesin sinut
Tsarskoje Selon Muusaksi.


3

Olet saattaja, minä vanki.
Kohtalomme on yhteinen.
Et jää jälkeen. Kulkulupa
meillä samaan tyhjyyteen.

On jo mielentilani tyyni!
On jo katseeni selkeä!
Tuon männyn luo kävelisin -
päästä minut, saattaja!


4.

Peitit auringon korkeudessaan,
tähdet sieppasit kouraasi!
Kunpa voisikin - levälleen ovet -
tulla tuulena luoksesi!

Ja sammaltaa, punastua,
luoda maahan katseensa,
ja kuin anteeksi saava lapsi -
nyyhkäisten vaieta.

- Marina Tsvetajeva -
Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Kevättä helmikuussa Bessun innoittamana!

Bessun kanssa innostuimme tänään kuvaamaan paria uutta jakkuani ennen Robertsin suklaakahvia ja croissantteja. Kyseessä nyt tositarvejakku eli olen jo ainakin kolme vuotta siirtynyt talvitoppatakista suoraan vuorittomaan kevätviittaani. Omistan ulsterin, mutta sitä en halua tärvätä autossa yms. vaan säästelen juhlatilaisuuksiin. Olen kaivannut kevyttoppatakkia, mutta kun on ollut monta kuukautta kovan liikunnan kiellossa, eivät toppatakit ole oikein innostaneet. Nyt kuitenkin kävi niin, että

kun en sitä hakenut, se tuli vastaan. Löysin Sokokselta tämän pinkin kevyttoppiksen, joka on tosi kevyt, pienet pystykaulukset ja onneksi piilohuppu, sillä käytän takin kuitenkin aikanaan loppuun lenkeillä, jolloin tarvitsen huppua. Kunnon taskut ja myös sisäpuolella piilotasku.

Jakku ylläni 64 euroa, normaalihinta muistaakseni 89 euroa. Jalassani tarjousbootsit, joiden hinta on mielestä kadonnut, mutta paljoa se ei ollut...muistaakseni 48 euroa. Korkeakorkoiset kenkäni odottavat nyt jotain uutta tulemista...

Lumenvalkoinen, pörröinen joululahjaksi saatu jakku vaikka pikkumustan tai farkkujen kanssa syys-lokakuun kaduille.

Sattuneesta syystä kyllä käytän tätä maaliskuun alussa Nanson tunikamekon Yuyu:n kanssa. Tänään pakkasta oli vain -1 aste ja lunta saisi olla enemmän, mutta onneksi sateli pieniä hiutaleita...

Kun kuvasimme Nanson tunikamekkoa viime vuoden helmikuussa, kaikki oli toisin eli Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa

Tässä esitellään, miten paljon oli joitakin vuosia sitten meillä jouluisin lunta. Oi noita aikoja...Lumen takiahan me tälle saarelle jäimme. Vävyparka tulee Helsingistä joulu joulun jälkeen, eikä paljon puhutuista lumijouluista tietoakaan.

Mitä tässä nyt enää muuta tarvitaan kuin paljon lunta ja sen jälkeen kohti kevättä ja puutarhailua. Ennen illan kirjaa luen ensimmäistä kauppapuutarhan kevätkuvastoa: Aaaah! Ja Annakin on vielä lukematta...

Puuterilumista, pitkää viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Fragile

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Hän kääntyi katsomaan ikkunasta. Hän näki sataman ulkomaanterminaalin ja muisti, että Clementinen ja hänen oli määrä mennä tänään terminaalin ravintolaan. Hienoon, ylihinnoiteltuun ravintolaan. Hän ei olisi halunnut lähteä. Hänellä ei ollut Clementinelle mitään sanottavaa.

Hän tuli ajatelleeksi, että heidän pitäisi lopettaa suhteensa. Tai ei lopettaa vaan erota. Tämä on avioliitto, hyvä mies, välejä ei katkaista niin kuin seurustelusuhdetta, avioliitossa erotaan. Kauheaa paskaa. Hän ja Clementine eivät eroaisi. Heillä meni hyvin. Siitä huolimatta sanassa erota oli jotakin merkillisen vetovoimaista. Se tuntui ratkaisulta. Jos hän voisi erkaantua, loitontua, lähteä pois, hänen olonsa helpottuisi. Se olisi kuin amputointi.

Liane Moriartyn uusin teos Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helene Bützow) jatkaa Moriartyn tyylille uskollisena kertoen tarinaa hyvän lukuromaanin kepeydellä, mutta aiheiden järkyttävällä kipeydellä. Siinä missä Mustat valkeat valheet järkytti kätketyillä salaisuuksilla, etenkin perheväkivallalla, liikumme nyt jo laajempien ja varmasti useampaa koskettavien aiheiden äärellä. Kun tunsin tarvetta salata Annoin sinun mennä kirjan teemoja, nyt teenkin toisinpäin eli kerron teemoista ja salaan tragedian. Sillä lupaan sen: Tragedia tapahtuu! Nyt on vain niin, että Moriarty on tehnyt sen eli uskaltanut lähteä heikoille jäille, paljastaa totuutta kauniiden kuvien takaa ja miten hän sen tekee, antaa ymmärtää, että Hyvästä aviomiehestä kirjailija on ottanut pitkän loikan uskaltautuen räjäyttämään kulisseja, tuomaan esiin niitä erheitä, joihin meistä itse kukin voi vaikutettuna, menneisyytensä seurauksena tai vain elämän sattumanvaraisuudesta syyllistyä.

Kolme pariskuntaa ja australialainen rentous. Spontaanit grillijuhlat Tiffanyn ja Vidin upealla pihalla. Valoja jotka syttyvät kuin tähdet ulkona istuvien parien ylle, Vidin loihtimaa hyvää ruokaa ja tietenkin viiniä. Rento pariskunta ja heidän aivan erilaiset naapurinsa Erika ja Oliver. Pari, jossa vakka on kantensa valinnut, sillä heidän yhteinen nimittäjänsä on väärä lapsuus. Nyt he ovat päättäneet tehdä kaiken toisin ja ovat onnistuneet hyvin, paitsi, että lapsia heillä ei ole, vaikka Oliver sitä niin toivoisi. Erika on kuitenkin lapsuudenystävänsä sellisti Clementinen toisen tyttären kummi. Samilla ja Clementinellä on kaksi suloista pientä tytärtä, jotka ovat juhlissa mukana, kuten myös upean Tiffanyn ja sosiaalisen Vidin kymmenvuotias tytär Dakota. Suihkulähde solisee ja puussa kököttää opossumi. Voisiko pihajuhlilta enempää toivoa?

Ennen juhlia Clementine ja Sam kävivät pyynnöstä tapaamassa Ericaa ja Oliveria, joilla oli heille tärkeää asiaa. Asia oli niin tärkeä, että se kaivautui Clementinen sydämeen kuin puukko ja hänen teki mieli heittäytyä lattialle kirkumaan ja huutaa, että ’vieläkö haluat palasen minusta, vieläkö?’ Edes boheemi Clementine ei sitä tehnyt, vaikka hän oli jo lapsuudesta asti tajunnut, että ei pidä Erikasta, joka oli pilannut hänen täydellisen lapsuutensa roikkumalla kiinni kuin tauti. Clementinen äiti, Pam, oli kuitenkin vahva persoona ja hän oli ohjeistanut, miten tyttären pitää olla erityisen ystävällinen ja kohtelias juuri Erikalle, jolla oli kotona niin vaikeaa, Erikalle, joka haisi, Erikalle, joka oli ahnas ja kärkäs, Erikalle, jolla ei ollut muita ystäviä, Erikalle joka tunki mukaan heidän ihanille perhelomilleen, Erikalle, joka tuntui vievän häneltä kaiken ja nyt vielä tämä!

Mikäpä siinä, ehkä heidän ystävyytensä oli pelkkää harhaa eikä siinä ollut mitään sisältöä kummankaan puolelta, mutta nyt Erika pyysi Clementineltä sellaista, mitä pyydettiin vain rakkaalta sisarelta tai lähimmältä ystävältä.

”Haluatko tehdä sen?, Sam kysyi.

”En. En halua. Se kuulostaa...Se tuntuu melkein...vastenmieliseltä.”

”Minä olen aina ollut ainoa. Hänellä ei ole muita ystäviä. Tuntuu, että hän haluaa minusta aina jotakin, palasen.” Clementinen ääni kohosi.

Kirjan pariskuntien vahvat äidit ovat päättäneet paljosta lastensa elämässä. Samin äiti jopa hänen urastaan, jota hän ei tunne omakseen. Clementinen äiti siitä, että hänen tyttärensä piti pitää Erikaa kuin siskonaan ja näin muut ystävät karttoivat häntä sen takia. Erikan äiti taas oli hamstraaja. Juuri niin, juuri sellainen hamstraaja, joista on näytetty televisiossa varoittavia ohjelmia. Tavaraa kertyi niin paljon, että kodin ulko-ovi aukeni vain rakosen ja lopulta rotat täyttivät valtavan talon ja Erikaan tarttui mätänevien tavararöykkiöiden haju. Oliverin vanhemmat taas pakottivat lapsensa aikuiseksi ennen aikojaan alkoholisminsa takia. Vain Tiffanylla ja Vidillä on aika eri kuviot kummallakin tahollaan ja he löysivät toisissaan kumppanin ehkä juuri erilaisuutensa, mutta myös tietynlaisen suvaitsevaisuuden takia.

Grillijuhlissa ei ole vaikeaa tajuta, miksi Clementinen silmät hohtivat ja miksi hän niin innostui juuri rennosta Tiffanysta, joka oli Erikan täydellinen vastakohta. Olihan hän äiti, sellisti ja aviovaimo, mutta saihan hänkin hetken olla kuin rennot aikuiset ovat. Pitää vähän hauskaa, nauraa Vidin vitseille, nauttia herkuista ja ihmetellä Tiffanyn vilkasta elämäniloisuutta. Saihan hänkin hetken olla vain ihminen.

Jos pidit Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, pidät kirjasta Tavalliset pikku pihajuhlat. Tai ehkä pidät siitä jopa enemmän, kuten kävi minulle. Kirjan tragedia ei jätä rauhaan, mutta vielä kauan kun kirjan kannet ovat sulkeutuneet mietit kolmea pariskuntaa, joille kaikki tapahtui nyt ja jo paljon aikaisemmin...lapsuudessa. Kirjan kaikkeen vaikuttavin teema on ystävyyden harha, jota tyttärensä kärsimykselle sokea, täydellinen äiti, vahva Pam, ei tajua tragedian jälkeenkään, vaan lopettaa illallispuheensa näin:

”Ystävät ovat se suku, jonka valitsemme itse.”

Miksi lasien koskettaessa toisiaan illallisjuhlissa Clementine ja Sam eivät sitten tunne itseään selviytyjiksi? Miksi heidän elämäänsä eivät leimaa helpotus ja ilo?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Amma
 Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus  Satun luetut  Kirjojen kuisketta  Kirjarikas elämäni

Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (Lumimies jatkaa kriitikkona)

Sirpin rannikolla haaksirikkoutuu vieras alus, ja sen miehistö on saatu ainakin osittain pelastettua, vaikka ovat merirosvoja se kun kuuluu Sirpin lakiin että ketään ei jätetä auttamatta.

Osoittautuu että laivan miehistö on Isosaarelta ja jotkut heistä tunnistetaan… Sitten alkaa melkoinen sopeuttaminen, kun vielä monista muista maista saapuu paljon pakolaisia tuntuvat eteen vyöryvät tehtävät ja muiden ymmärtäminen melko ylivoimaiselta.

Taru&Tarmo Väyrysen teoksessa Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016) kuljetetaan mielenkiintoisella tavalla lukijaa menneen ajan tapoja seuraillen sekä ihmiskäyttäytymistä kuvaillen. Paikat ja ihmiset ovat keksittyjä, mutta lukija saa havaita, kuinka erisuunnista tulleet toistensa kulttuureista tietämättömät ihmiset voivat kokea uhkaa ja väkivaltaa jo pelkästään siksi että eivät luota toisiinsa.

Lukija alkaa lämmetä jo melko alkusivuilla: Dotar sanoi. – Sirpissä ei saa olla aseistettuna, ellei ole oman maan sotilas, ja heilläkin on aseet mukana vain harvoin.

-     Minä en miekastani luovu, poika vakuutti.

-       Tilapäisten vieraiden kohdalla tehdään poikkeuksia, Ake sanoi. – Ehkä vartiopäällikkö päästää sinut linnaan aseistettuna. Olisi kuitenkin kohteliasta noudattaa maassa maan tapoja.

-       Minä en välitä olla kohtelias, poika sanoi. Hän lähti poispäin kiireisin askelin.

-       Tuolle pojalle tulee vaikeuksia, Dotar sanoi.

-       Minä pelkään, että Verrakalle tulee vaikeuksia, Ake sanoi.

Toisaalta teksti tuo esiin myös inhimillisyyttä: Areno tutki nuorta naista. Hänen ilmeensä oli totinen ja lempeän surullinen. Ake ei silti lakannut toivomasta, vaan kysyi: - Osaathan sinä pelastaa hänet?

-       Nainen on jo kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa, Areno sanoi. – Lapsi on kuitenkin syntymässä, ja olisi oikeastaan jo syntynyt, jos äiti pystyisi hiukan ponnistamaan. Pää on esillä. Autan lapsen ulos, ja… Dotar, sinähän et arastele? Ota poika ja pidä sitä vaatteittesi alla ihoa vasten. Se ei nyt hetkeen tarvitse muuta kuin lämpöä ja turvallisuutta.

Toisaalta näinkin: Anar oli tullut Aken viereen ja kysyi: - Onko täällä usein näin levotonta? Minulle vakuutettiin, että Sirpi on rauhallinen maa.

-       Se oli sitä vielä tänään aamupäivällä, Ake sanoi.

Kerronta etenee tapahtumarikkaana, jossa naisten kohtalot/ pärjääminen on monesti pienestä kiinni, tällainenkin keskustelu käytiin: Malee sanoi. – Autiomaassa nainen oppii välttämään silmiin katsomista ja varoo menemästä lähelle.

-       Toivottavasti en joudu opettelemaan sitä, Lis sanoi. Vuorimaassakin minun oli vaikea tottua naisille asetettuihin rajoituksiin. … , vaan minun kanssani olleet tottuivat minun tapoihini.  Mutta täydessä miehuuden uhossaan olevan miehen miehisyys on kyllä joskus sellaista, että joudun muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma, vaikka se täytyykin ottaa huomioon samaan tapaan kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki miehet eivät tietenkään…, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin viehättävä.

Tähän tapaan alkoi Moirin (Sirin hallitsija) tuomiokäsittely: Tore tuli huoneeseen vartiopäällikön saattamana…

-        Käy istumaan, Moiri sanoi. – Tarjoilukin on suunnilleen sama kuin edellisellä kerralla…

-       Olen nälkäinen, Tore sanoi ja meni pöydän luo, …

-       Tänne on varattu neljäskin tuoli, Tore huomautti. – Onko seuraamme tulossa vielä joku?

-       Vartiopäällikkö tuo kohta Ainarin, Moiri sanoi. Tore oli juuri ottamassa lihaviipaletta asettaakseen sen leivälle, mutta laski sen takaisin lautaselle.

-       Menetin juuri ruokahaluni, hän sanoi.

Jonkin ajan kuluttua: Ovi avautui, ja vartiopäällikkö toi Ainarin huoneeseen. Ainar katsoi epäluuloisesti ympärilleen ja jäi seisomaan ovensuuhun.

-       Ota pöydältä syötävää ja juotavaa, jos haluat, ja tule sitten istumaan, Moiri sanoi.

-       En istu Toren seuraan, Ainar sanoi.

-       Sinun vahinkosi, jos haluat jäädä seisomaan, Tore sanoi.

-       Minä en sinun takiasi tästä väisty.

Isosaarelle lähtevät laivat olivat valmiina purjehtimaan. Kevät oli jo vaihtunut kesäksi, mutta vasta näihin aikoihin Pohjoinen meri olisi vapaa jääpeitteestä…

Kirjan loppupuolella pääsee jo maistelemaa Isosaarelle lähdön tunnelmia, josta reissusta kertoo Taru&Tarmo Väyrysen Tuulien koti Vuorileijonan varjo 8 mielenkiintoisesti, lämpimästi lukemaan mieluiten kronologisessa järjestyksessä, jolloin merellisen seikkailun kliimaksi palkitaan pallopurjein Tuulien kodissa. Talvisateet ovat Tuulien kodin esileikkiä, yhteiskunnallista pohjustusta jatko-osan seikkailujen merille.

*****

Nyt se sitten tapahtui jo toisen kerran: Kaksoisvirhe! Olen sanonut, että jos me olisimme saman lajin harrastajia, olisimme kuin Lionel Shriverin pari Kaksoisvirheessä, minä Willy, R. Eric...eli tuhon tie. Ei vainkaan, tämä on niin hauskaa, että koska minä en ole niin innostunut perinteisistä seikkailukirjoista enää, Lumimies saa lukea ne. Siirrynkin tästä nyt australialaisiin grillijuhliin, joissa...

Viikonloppua ja nostalgiaa!

Kaupoissa myydään jo täyttä päätä esikoita, mutta ei vielä, ei vielä, kiitos, sillä vastahan saimme talven! Sen verran tammikuun loppu vaikuttaa, että vihreän sävyt alkavat puskea esiin, joulu on vihdoinkin riisuttu viimeisintäkin koristetta myöten ja kotiin tuntuu ilmestyvän muratteja. Sen pitäisi olla niin vähään tyytyvä kasvi, mutta minulla ei ainakaan kestä kuin korkeintaan vuoden. Taidan ostaa seuraavaksi traakin tai tyräkin. Talven iloja ovat linnut, joista mainittava erityisesti suuri kanahaukka sekä kaksi kertaa parvi pyrstötiaisia syömässä lintujen ruokaseosta. Tiasia on ollut monta sorttia aina töyhtötiaisista suloisiin hömppiin. Kauriit ovat käyneet popsimassa viimeiset talviomenat isot jänikset ruokailevat öisin lintujen ruokintapaikkojen alla. Yhden atsalean nuput ehtivät popsia, kun meillä verkot loppuivat syksyllä kesken vaikka lisääkin käytiin ostamassa. Kaikki muut atsaleat oli saatu suojattua, mutta tulipa toteen näytetyksi, että atsalen nuput ovat jänisten herkkua.

Kaikkialta pursuaa dieettiohjeita, mikä on kuin joulun rääppiäiset, vaan ei yhtään niin kivaa. En usko mihinkään dieettiin, mutta silti minulla on luvun alla aihetta sivuava kirja, jossa ei ainakaan vielä ole tullut vastaan, että olisi jotain mitä ei saa syödä. Tosin olen vasta kirjan alussa, sillä yksi aussikirjailija nappasi kiinni illalla ja tieto jäi odottamaan. Toki kyllä odotan kiinnostuneena, miten solakoidutaan, kun mitään ei kielletä ja liikunnan vaikutushan on tunnetusti noin 20 prosenttia, jos halutaan painon putoavan. Jääkaapissa on Fazerin Sinistä hasselpähkinärouheella ja sieltä sitten otan viivan tai kaksi, jos siltä tuntuu. Lumimiehellä on omansa sattuneesta syystä:) Joka päivä menee kyllä myös tomaattia, valkosipulia, jogurttia hasselpähkinämyslillä etc. Tänään syömme talviruokaa eli nakkistroganoffia, mutta illaksi on luvassa homejuustoja ja rypäleitä kera jonkun sarjan tai leffan.

Olen kiitollinen, että olen terve kunnes toisin todistetaan, mutta saan silti myös unelmoida! Haaveilen mahtuvani tähän Marimekon kotelomekkoon tänä kesänä.

Ja tähän myös sekä muutamaan muuhun...Olen saanut lääkäriltäni kehoituksen elää täysillä ja nauttien, joten siihen kuuluvat luonnollisesti myös haaveet. Niitä onkin nyt paljon, mutta aloitan hitaasti ja kiihdytän sitten, mikä horoskooppimerkilleni sopiikin.

Onneksi on tämä toiseksi armelian leninki sekä

tietysti Marimekon A-linjainen, jokanaisen pelastus.

Ja onneksi viihdyn myös farkuissa. Tämän kevään ostoslistalla ei ole kuin uudet lisäfarkut ja uimapuku. Farkuista saa rennot tai juhlavat ihan asusteita vaihtamalla. Puutarhassa rentoillaan...

Olemme ottaneet tavoitteeksi kuvata digille vanhat kuvamme kymmenistä ja taas kymmenistä albumeista. Niiden kanssa touhutessa tulee vähän nostalginen olo, sillä ovathan vanhat kuvat täynnä muistoja. Sylissä kuopus kaksivuotiaana ja seinältä katselee Meriä kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Jaakko. Koskettavan kuvan, katsokaa Merin sormia puristamassa kättäni, on ottanut lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.

Rentoa puuterilumista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥♥♥

Love
Leena Lumi

Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2016

Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2016 parhaat kirjat. Itse osallistun Finladiaan. Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:

Riitta Jalonen Kirkkaus  3

Sami Hilvo Pyhä peto  2

Leena Parkkinen Säädyllinen ainesosa  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:

Colm Tóibín Nora Webster  3

Sadie Jones Kotiinpaluu   2

Carol Shields&Blanche Howard Kuiva kausi   1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:

Katarina Baer He olivat natseja   3

Lars Jonsson Talvilintujen elämää   2

Miriam Gebhardt Ja sitten tulivat sotilaat   1


Leena Lumi

PS. Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Krista/Lukutoukan kultturiblogi, Globaliaa Yöpöydän kirjat ja Tietoa Kirjakaapin kummitus

PPS. Blogistanian äänestyksessä Finlandian kärkikolmikko on: Lempi, Akvarelleja Engelin kaupungista sekä Kirkkaus

Globalian voittajat ovat: Kotiinpaluu, Loistava ystäväni ja Nora Webster

Tiedon voittajat ovat: Yhden lapsen kansa, Sapiens: ihmisen lyhyt historia ja Anna mennä! Opas hauskaan elämään