Karin Fossum: Kuiskaaja

Ragnan luisevan kalvakka käsi tarttui hetkeksi Sejerin käteen. Komisario kiinnitti huomiota otteesta puuttuvaan voimaan. Vaatimaton puristus oli lämmin ja kuiva, mutta Ragnasta ei paistanut minkäänlaista pelkoa, vaikka tämä painoikin katseensa nopeasti maahan. Kädenpuristus oli ensimmäinen askel kohti väistämätöntä. Kaikkea sitä, mistä pitäisi puhua, mitä pitäisi selittää ja ymmärtää.

Karin Fossumin Konrad Sejer -dekkari Kuiskaaja (Hviskeren, Johnny Kniga 2024, suomennos Tarja Teva) ylitti odotukseni, vaikka kirjahyllystäni löytyykin hänen varhempaa tuotantoaan, mihin verrata. Fossumin kirjojen yhteinen nimittäjä on charmantista Sejeristä huolimatta tai kiitos hänen, ihmismielen sisäisyys. Kuiskaajassa Ragna Riegelin sisäisyydestä tulee tapahtumien syke niin hyvässä kuin pahassa. Minutkin huijattiin uskomaan muuhun toiseuteen, kunnes...

Ragna on katkera ja mielestään osaton vaikka asuu velattomassa omakotitalossa, hänellä on aikuinen poika, joka asuu muualla, kaukana. Rikard Josef kirjoittaa joskus äidilleen, jonka kanssa pyörittelevät menneisyyttään. Rikardin lapsuuden aikoja. Jotenkin kummankin muistot ovat aivan erilaiset. He eivät ole tavanneet vuosikausiin. Kirjeet ja muistot ovat heidän ainoa polku toisiinsa. Ragna tuntee itsensä yksinäiseksi, mutta ei osaa etsiä seuraakaan. Häntä pelottaa toisten tuijotus ja vain pienessä kulmapuodissa hän käy ostamassa ruokansa.

Sitten kaikki muuttuu, kun Ragna alkaa saada uhkausviestejä. Hän järkyttyy ja polttaa ne takassa. Usein joku mies seisoi pimeässä katulyhdyn alla mustissa vaatteissa. Jos hän edes voisi huutaa, mutta hän voi vain kuiskata....Hän kuiskii kaikkialla, myös Sejerin kuulusteluissa. Sejerin mielessäkin alkaa nousta epäilys muusta vaihtoehdosta. Eristä kuin nykyinen oletus. Niin paljon Ragna on yksinäisessä maailmassaan pohtinut.

Kylmäävän hyvin Fossum kasvattaa kauhun painetta ja sen mausteena myös sääliä. Ragnan sisäinen pimeys kaipaa aina vain lunta ja tähtiä. Miten laiha hän onkaan. Seisooko hän paljain jaloin lumessa vain alushame päällään? Tuliko joku ovesta ja uhkasi tappaa hänet? Kirja kiinnostaa varmaan monia, mutta etenkin heihin, jotka uskaltavat sukeltaa pimeään. Syvälle mielen mustimpaan kolkkaan.

Rakas Rikard Josef

Silloin tällöin ohi kulkee pilvi tai joskus lintuaura. Liittyisin mieluusti sellaiseen kokoonpanoon, kolmannelle paikalle vasemmalle. Seuraisin vahvaa johtajaa, joka veisi parven lämpimiin maihin. Sade saisi tulla, Rikard, täytyy vain antaa sataa, muistaa että jokainen pisara joka osuu raskaana iholle, oli kaunis lumikide, muutamaa kilometriä ylempänä, jossa on aina kylmä.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Suvimaisema: lahdentyven, saunaranta ja vene....

Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -

Hämyiset yöt alkavat tästä yöstä....

 "Rakkaus on älyllinen tapaaminen hänen kanssaan, jota kohti veresi kiehuu."

- Aksel Sandemose -

The Windmills of Your Mind

Naistenviikosta kirjoilla

Naistenviikolle sopii minusta hyvin Venla Hiidensalon Suruttomat. Se on kertomus lahjakkaan naisen elämästä, johon miehen ylemmyys toi murskaavan tuhon. Vanhempaa tarinaa kantaa Anne Delbeen Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä. Camille oli Rodinin oppilas ja rakastaja. Kun nainen alkoi olla mestariaan parempi, hänen oli aika poistua näyttämöltä. Mikä ilahduttaa, on se, että suomalaiset naiskirjailijat ovat puhjenneet kukkaan mitenkään vähättelemättä Eeva Joenpeltoa ja menneiden vuosien naiskirjailijoita. Nyt naiset uskaltavat

Naiskirjailijoita Leena Lumissa 

Näitä suven päiviä

Casper, 2,5 vee on tietysti käynyt muiden kanssa altaassa, mutta kun hän sai käsikellukkeet, hän halusi vain olla siellä. Takana on vauvauinnit ja vesi kiehtoo häntä kuten koko perhettä. Kuvassa hoviväeltä on pyydetty poreita ja sehän vasta jännää onkin.

Poreet ovat kuin myrsky:  ne ovat erinomaiset paitsi lasten riemuksi, myös aikuisille kipeiden olkapäiden hoitoon ja tietysti iloksi heillekin. Vanhemmat olivat ensin mukana, mutta sitten alkoi 'minä itse'. Ja kuinka suuri voima heiluttikaan kivasti! Ruoka-aika alkoi olla, mutta jos nyt vielä hiukan....Kaksi tuntia Casper viihtyi ja taitaa nyt pihan allas jäädä vähemmälle huomiolle. Ukki jo odottaa kovasti poreita Casperin kanssa♥♥

Viime vuonna istutetut hämykuunliljat ovat todella kauniita. Tuli aika kiire kuvata, kun huomasimme, että kahdesta oli jänis käynyt napsimassa kukat.

Jos muistatte viime suvelta kun mietin näille paikkaa. Valintani lienee ollut oikea, sillä Hosta Undulaatta 'Erromena' viihtyy varjossa sekä puolivarjossa. Nämä ovat nyt puolikaareen istutettu suuren mongolianvaahteran ympärille.

Hämykuunliljojen ympärillä oli tällainen kevyt koriste suojaus, kun olimme poissa, mutta ei se isoa jänistä pidellyt.

Hämykuunlilja on hyvin helppohoitoinen. Ravinteikas, vettä läpäisevä maa, lannoitusta omasta kompostista ja sitten myöhemmin syyslannoitus. Kuivahtaa ei saa. Kun kastellaan, kastellaan kunnolla, että juuret kasvavat syvälle. Kun on liian iso puutarha, kasvien helppous on tärkeää. Muita ovat vaikka että tulee kevätkukinnan jälkeen syysruska, kuten atsalealla. Ihanaa on, että nämä kukat runsaantuvat ja pääsee joskus jakamaan, Muita kuunliljoja ovat suuret sinikuunliljat, hyvin pienet ja suloiset Hosta 'Halcyonit' (Plantain Lily) sekä yhden nimeä en tiedä. Kasvaa runsaantuen ison kallion reunassa. Hämykuunliljan ruusukemainen kasvutapa on viehättävä. 

Kaiken ajelun välillä on pakastettu erinomaista polkaa Suonenjoelta sekä laitettu vaniljainen, vahva kirsikkalikööri kuukausiksi kellariin muhimaan. Tässä on tuplasatsi, sillä viime vuonna itselle jäi vain yksi pieni pullo. Kuka enää haluaa kahdeksan juuston tarjotinta jouluaterian jälkeen! Ei ainakaan me. Kristallilasiin kaadettu vahva joululikööri saa olla 'dolce'.

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillan, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. 

Kirjastosta tuli elämäni keskipiste, lukemisesta ravintoni. Siellä tapasin myöhemmin myös elämääni eniten vaikuttaneet ihmiset.

Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa (WSOY) kertoo autioituvista rajaseudun perheistä joista monet lähtevät ja harvat palaavat. Loukkuvaaran kylästä lähtee leveämmän leivän perää koko Sotikoffin perhe mummoa lukuun ottamatta. Hän haluaa jäädä mökkiinsä yhäti hiljaisempaan kylään. Vanhin lapsista Seppo ei haluaisi lähteä, mutta Aili oli vahva persoona eli lähtö tuli. Likiottavan oloisesti Lintunen käsittelee perheen sopeutumista vieraaseen maahan ja etenkin kieleen. Isällä on jo työpaikka Volvolla ja äiti pänttää ruotsia, katselee näyteikkunoita ja yrittää muuttua ruotsalaiseksi juuriaan myöten. Tytär Leena on kohta kuin kävelevä ruotsitar, ja on päättänyt saada paljon. Elämä on jotenkin runsaampaa, mutta Seppo ikävöi omaa maisemaansa ja taivasta vaarojen takana. Siellä ovat hänen juurensa.

Yhden perheen muutto Ruotsiin peilaa kaikkiin muuttajiin. Parasta oli silti opetella kieli hyvin ja sopeutua. Seppo haluaa puhua omaa murrettaan ja palaa Suomeen perheen nyt autiona olevalle kotimökille. Hän on jo aikuinen ja voi sen tehdä. Toki perhe on vieraillut yhä autiommassa kotikylässään Volvollaan, mutta äiti varoittaa tiukasti olemaan ylpeilemättä. Yhdellä kesämatkalla sitten Leenan entinen ystävä Teija utelee Eerosta, jonka kanssa Leena oli seurustellut. Leenan mielestä Teija on maalainen eikä hänelle kuulu Eero. Ja Leena oli jättänyt Eeron aikaa sitten, joten tämän kuolemakaan ei tunnu miltään. Jo kolme päivää ennen paluuta Ruotsiin Leena alkaa pakata. Seppo ei lähdekään mukaan, vaan on hankkinut itselleen hyvän työpaikan ainakin vuodeksi. Hänestä tulee kouluja  käymättömänäkin jotain sanojen kautta ja hänelle alkaa tapahtua. Pidän kovasti Lintusen tavasta yhdistää vaarat ja Seppo, mies, jolle vaarat uiskentelevat kuutamossa. Loukkuvaaran suopursujen karvaus, vaarojen tuttuus, sammalikosta kohoava vihertäväpisarainen sumu.

Alan uskoa, että jokaisessa suvussa on omat salaisuutensa. Kanssani asuu 'sukututkija' ja minua kierrätetään hautuumalta toiselle ja jopa eräälle murhapaikalle. Miksi siis Sotkoffit olisivat ilman selvinneet. Se oli melkein, mutta kun Sotkoffin nuorin eli Monika, saa jalansijaa lehden toimitusharjoittelijaksi ja poika ystävä on Oscar paremmista piireistä, saa Monika kehotuksen kirjoittaa artikkeli heidän perheensä elosta ja olosta ja muuttamisesta. Silloin Monika huomaa, että häneltä estetään joku tieto. Hän kollaa Suomessakin vintillä ja löytääkin jotain, mutta se on vasta osa totuudesta. Joku valehtelee! Monikan kirjoitustyö vaikeutuu. Päätoimittaja utelee, toiset varoittelevat. Hyvin Lintula on tiivistänyt työnsä. Ei yhtään sanaa ilman tarkoitusta. Aavistan runosielua, sillä he kirjoittavat tiivistä, mutta koskettavaa.

Mutta löydänkö koskaan ihmistä, jonka ilo on kurkien huudoissa ja ikävä vaarojen tuulissa.

Auringonkiertojen lämpö

Äidin kylmyys.

Schaumanin linnan henki koskettaa vaeltajaa...

Tutkija Maria Pecoraron kirja Schaumanin linna – Tehtaanjohtajan koti Jyväskylässä (Minerva 2009) kantaa todesti, mutta pieteetillä niitä menneen maailman tuulahduksia, joita helposti ei enää tavoita mistään, sillä poissa on niin linnan haltijaväki, sen palkolliset kuin tuon ajan tavat ja tyyli. Haikeina kosketamme vanhojen talojen seiniä ja ajattelemme: kunpa voisit kertoa. Pecoraro avaa tarinalippaan ja linnan seinät alkavat kertoa aikalaistarinaansa.

Ilman vuorineuvos Wilhem Schaumania ei olisi linnaakaan sillä ensin tämä yritteliäs pietarsaarelainen liikemies perusti Jyväskylän Lutakonniemeen vaneritehtaan, jota johtamaan palkattiin 1917 diplomi-insinööri Bruno Krook. Herra Krook on ehdottomasti Maria Pecoraron kirjan värikkäin persoona, sillä hän halusi erottua kaikin tavoin. Hän ei kaihtanut näyttämästä valtaansa ja ylemmyyttään muihin nähden, mutta toisaalta hän oli myös menestyvä toimitusjohtaja, jota tosin vähän pelättiinkin, mutta tarpeen tullen löytyi pilkettä Krookiltakin ja myös huulenheitto onnistui.

Krook valitsi linnansa suunnittelijaksi serkkunsa, arkkitehti Gunnar Achilles Wahlroosin. 1922 alkoi tehtaanjohtajalle nousta Touruniemeen koti, 2400 neliömetrin linna, jonka oli tarkoitus mahdollistaa sen aikainen säätyläisperheen elämä. Mallia haluttiin ottaa aristokraattien elämäntavasta, perhe-elämä haluttiin pitää muiden silmiltä ja juoruilta piilossa ja koti oli kaikin tavoin keino erottua muista yhteiskuntaluokista.

Opiskeluvuodet Saksan Karlsruhessa innoittivat Krookia barokkityyliin ja eittämättä kylpyläkaupunki Bad Homburgin barokkirakennukset jäivät hänelle ikimuistoisesti mieleen, sillä sinne hän palasi yhä uudelleen. Linnan alkaessa valmistua lähtivät Krook ja Wahlroos huonekalujen hankintamatkalle peräti Italiaan, sillä Krookin haluamia barokki- ja renessanssihuonekaluja ei hevin lähempää löytynyt. Herrainhuoneeseen ja sen vieressä sijaitsevaan tupakkahuoneeseen sovellettiin orientaalista sisustustyyliä. Hyvin tarkasti valikoitiin huoneiden pienesineet ja maalaukset, joiden tuli kertoa omistajansa runsaasta matkustelusta ja tottumuksesta suuren maailman elämään. Tätä ajatusta tukivat fossiiliharvinaisuudet, kiinalaiset maljakot, sulkakynät, hopeiset mustepullot, buddhaveistokset ja kartat.

Vaneritehtaanjohtaja Krookin perheen koti, Schaumanin linna oli pienessä Jyväskylässä valmistuessaan sensaatio ja edelläkävijä moderneine saniteetti- ja pesutiloineen, viinikellareineen ja ullakkokerrokseen rakennettuine täysmittaisine tenniskenttineen. Tilat jakautuivat ensimmäisen kerroksen edustustiloihin ja toisen kerroksen yksityispuoleen. Ajan hengen mukaisesti palvelusväkeä oli runsaasti, mutta palveluskunta ei saanut näkyä eikä kuulua. Tätä varten oli rakennettu erilliset kulkuväylät herrasväelle ja palkollisille. Linnan erikoisuutena olivat etenkin monet salakäytävät ja kattoratsastaja, torni, jossa Bruno Krook todellakin sai tuntea olevansa kaiken yläpuolella.

Olen aina pitänyt tutkijoiden kirjoista, sillä heillä on kyky selkeyteen, joka vapauttaa mielikuvituksen liitoa. Minäkin luin kirjaa kuin seikkailukertomusta. Maria Pecoraro on tuonut kirjassaan viehättävästi ja monipuolisesti esille paitsi Schaumanin linnaa asuttaneet perheet, myös linnaa ympäröivää muuta elämää ja Jyväskylää. Mukaan on saatu niin omistajaperheiden, muidenkin kuin Krookin perheen, koirat, hevoset, tärkeät linnan vieraat aina kuninkaallisia myöten, kuten myös linnan lasten elämää ja tarinoita palvelusväestä ja tehtaalaisista. Puutarhalta kerrotaan kaikki viljeltävät aina tuon ajan harvinaisuuksista viinirypäleistä alkaen ja keittiön puolelta valotetaan emännän herkkujen saloja. Ja koska tutkijan kirjasta on kysymys on viitteitä runsaasti ja ne ovat tarkkoja. Maria Pecoraro mainitsee kotiseutuneuvos Kauko Sorjosen ryhtyneen tukemaan kirjan kustantamista ja täten mekin pääsemme nauttimaan linnaa asuttaneiden säätyläisperheiden iloista ja suruista, juhlista ja arjesta.

Kuvat ovat pieniä mustavalkokuvia ja sopivat hyvin vahvistaen ajankuvaa. Aikalaismuisteloissa löytyy ja koko Suomen kansan historia peilautuu dramaattisesti linnan muuttuvaan elämään sotavuosina ja myös sotaa seuranneina aikoina, jolloin demokratian tuulet alkoivat puhaltaa eikä pidetty niin tärkeänä eristäytyä ympäröivästä muusta yhteiskunnasta. Luokkayhteiskunnan muurit kaatuivat ryskyen ja linna asukkaineen koki suurta muutosta. Jännittävät salakäytävät katosivat, palveluskuntaa vähennettiin ja Schaumanin linna muodostui kiinteäksi osaksi pienen Jyväskylän elämää, sen menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta.

Viivähdämme kuitenkin vielä talvessa 1925. Eräänä lauantai-iltana koko kaupungin sivistyneistö juhli kaupungintalolla. Vieraat olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja odotukset illan suhteen olivat korkealla. Yhtäkkiä koko sali pimeni. Ylimääräisiin toimiinsa ärsyyntynyt kaupungintalon vahtimestari kantoi saliin kynttilöitä, mutta ei malttanut olla kysymättä: ”Onkos täällä Schaumanin herroja?” Schaumanin vaneritehdas oli nimittäin tehnyt kymmenen vuoden sopimuksen kaupungin kanssa sähkövoiman toimittamisesta kaupungille. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta kolme tuolia vapautui vaivihkaa insinöörien Krookin, Alfthanin ja Rinteen pinkoessa harmistuneina kaupungin sähkölaitokselle. Juhlatamineet naulaan, haalarit päälle ja kattilahuoneeseen töihin. Toiminnan miehiä nuo herrat insinöörit!

Kirjoitin tämän tekstin blogini ensiaskelilla. En käyttänyt kirjan kuvia, koska olin vielä noviisi kertomaan, että on kirjoja, joita en julkaise ilman kuvia. Julkaisin kuitenkin. Schaumanin henki elää jopa meissä tuulen tuomissa, ei vain syntyperäisissä Jyväskyläläisissä. Niinpä annan nyt muutaman päivän takaisia kuvia siitä hyvityksenä, että en käyttänyt kirjan kuvia.

Aikakaan ei syö menneen loistoa.

Kasvien varjossa vaeltaja koskettaa porttia. Lentää aikamatkalle...

On uudenvuoden aatto ja linna on valaistu niin, että isot ikkunat tarjoavat loistoaan talven pimeään yltäkylläisesti. Daamit tanssivat pitkissä yli kyynärtaipeen yltävät juhlahansikkaat käsissään, sikari ja parfyymi sekoittuvat toisiinsa, kynttilät lepattavat, herrat vievät daamejaan viimeiseen valssiin. Taas kerran on vuosi vaihtunut ja on uuden alku. Tarinat vaihtuvat toisiin…linna sulkeutuu, laajalla pihalla ja puutarhassa kuiskausten kujien puut vaikenevat. Kynttilät sammuvat. 

Silti kaikki jatkuu. Kaulaltas tuoksutan pölyä puuterin...

Leena Lumi

Heinäkuussa kaikki tiet vievät Savonlinnaan

Heinäkuussa kaikki tiet vievät Savonlinnaan. Ihana kesäkaupunki ja maagiset oopperaillat♥

Kun on vuorossa oopperakesä, viivymme perjantaista sunnuntaihin. Paljon kiinnostavaa oopperan lisäksikin. 

Vahva suositus♥♥

Leena&Reima

Eino Leino: Peto hyvä

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, 
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli hän yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla kun hällä on mieli, 
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, 
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L.Onerva Eino Leino - Toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt

Red Curry Chicken

Vävy Sami on kova tuomaan uusia ruokia tavanomaiseen. Nyt valmistui Red Curry Chicken, joka meni myös kotimme resepteihin  nopeasti, koska on herkullinen, ei vie paljoa aikaa ja ehkä muutkin siitä pitäisivät. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta minä tein muistin varalla ja jotain teinkin sitten eri. Maku sama! Tämä on hieman tulinen, joten ehkä ei ihan taaperolle. Meidän taaperomme jo päivän menosta oli uuvahtanut ensin ruokaa saatuaan, joten saatoin rauhassa huudahdella kuten Casper usein: "Oijoi, oijoi!"

Ainekset 3-4 :lle

3-4 marinoitua kanankoipea

kevätsipulia

1 punainen paprika

1-1,5 dl kuohukermaa

1 kanaliemikuutio

Thai Red Curry (vastaavia muitakin on) 400 ml

risottoriisiä 3- 4 syöjämäärästä riippuen, käytämme Arboriota

hyvää oliiviöljyä

Sitten kanankoivet uuniin vajaa 200 astetta ja puolivälissä kansi päälle. Nyt on sitten kevätsipuli ja punainen paprika hakattu kokkiveitsellä pieniksi. Kanat ulos jäähtymään ja riisi kiehumaan. Joukkoon yksi kanaliemikuutio. Tehtiin ruokaa joukolla, joten joku repi kanankoivet pieniksi, Sami vahti riisiä ja missä lienen käynyt, kun en huomannut vävyn kaataneen riisin joukkoon melkein lopussa Thai Red Curryn. Paprikat ja kesäsipulit paahdetaan kevyesti pannulla ja ripaus oliiviöljyä. Vain hetki, että maut heräävät. Sitten kulhon pohjalle ensin kevätsipuli ja paprika sekä kananpalat. Ja sitten riisi, joka on saanut nauttia Red Currya ja yhden kanaliemikuution. Ja nyt sitten tulee kahdella sortilla kun vävy kaatoi kanojen paistinrasvan riisin joukkoon ja minä taas kotona kippasin sen kaiken muun joukkoon ennen riisiä. Kaiken päälle loraus oliiviöljyä. 

Eipä tule vävyn kanssa pahaa mieltä ruokaa tehdessämme, tosin ei muutenkaan, sillä olen hänen innokkain oppilaansa ja hänkin taitaa saada minulta vinkkejä, sillä olen 11-vuotiaaasta valmistanut ruokaa kotona ja vielä keskikoulussa. Lukiossa olisin koska vain vaihtanut algebran ja pitkän fysiikan vaativien ruokalajien valmistukseen! No, eipä mitä, kotitalousopettajamme sanoi ettei ole koskaan ennen antanut kymppiä todistukseen kuin minulle. Siis siihen mennessä... 

Vävy ei ole ammatiltaan kokki vaan ihan muuta, mutta hänen äitinsä keittiössä varttuneena ei voi olla tulematta ruokaneroksi. Kun olimme kutsutut heille syömään vuosia sitten olin pyörtyä nähdessäni tarjoilun. Otin varmasti kaikkea mitä oli tarjolla sellaista hyvää ei saa ravintoloissa.

Koska teimme Reiman kanssa kanaa, jota kalan ohella eniten syömme, osasimme arvostaa. Ja Merimme tietää, miksi olen kuin professori kun puhun kanaruoista. En itse syö enää possua ja hyvin vähän punaista lihaa. Pyrkimys on päästä kalaruokiin, mutta mitäpä  en rakkaani hyväksi tekisi, eli kana jäänee meille ruokaohjelmistoon, mutta muut saavat syödä joulukinkkunsa minun sanomatta sanaakaan ja he myös saavat sen ihan itse valmistaa. Kerran pari vuodessa teen Leenan gulassia ja mikä minussa on ollut vikana kun olen tehnyt sen punaviinijanoisen lihan ulkofileestä, kun se pitää tehdä sisäfileestä. Sitä aina isänpäivänä ja joulun välipäivinä tai jos Reima pyytää. Olen hirvittävän kilpailuhaluinen (josta yritän eroon), joten seuraan vävyä tarkasti riippuen mitä ruokaa on tulossa. Meidän hintamme on paljastaa toisillemme joku pieni salaisuus. Minä annoin sen hänelle kirsikoita valmistamaani vaniljaiseen ja vahvaan joululikööriin. Ensimmäinen purkki nyt kellarissa ja tänään lähtee kolme lisää. Ja Sami tietää, mitä kukaan muu ei tiedä, jos kyse on kirsikoista.

Kuten huomaatte, sekoitin kaiken ja se on enemmän Red Curry Chicken Pot, mutta maku on sama!

Nuorten ruokaterassi on villiviineillä verhottu, joten ne jotka eivät enää halua aurinkoa syystä tai toisesta, voivat olla mukana. 

Kiitos ihanista päivistä Meri& Sami ja tietysti taapero Casper♥♥ja Taika♥♥

Guten Appetit♥

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Terveisiä Lohjan rannoilta ja....

Ukki ja Casper Lohjan rannoilla. Porlassa näimme nokikanoja, sorsia ja huippu!huippu! kaksi mustakurkku-uikkua♥♥ On istutettu kasveja, lilluttu altaassa ja syöty vävyn loihtimia herkkuja ja tietysti myös käyty Villa Haikarissa lohisopalla. On korkattu Sunset Balcony ja grilli kuumana. Puutarhakin on saanut huomiota ja seuraava Puutarhavierailuja tulee nähtävästi Meriltä. Lisään kuvia sitä myöten kun edistyy.

Odottamassa villiviiniterdellä illan herkkuja. Keli on ollut kuin morsian ja siitä on nautittu. Vinttikamarissa nukahdettu sepelkyyhkyjen kujerrukseen..

Merin upeiden pionien kohdalla haluan kertoa, että kirjaa ei ole luettu ja pidän pienen loman, jonka aikana tutustun myös syksyn kirjakatalogeihin.

Nauttikaa kun kesä jatkuu ja jatkuu...

Kohta nautimme vävyn punaista currykanaa terassilla...

lomaterveisin Lohjalta♥♥

Leena&co 

Ihania juhannuksen päiviä teille kaikille!

Juhannus lähestyy ja pakkaamme tyttären perheen luokse lähtöön. Toimisto/kirjastoni on aika täynnä pakaaseja. Nyt on jo hirveä ikävä pikkuperhettämme, vaikka virtuaalisesti tapaammekin. Joskus Casper ei halua syödä iltaruokaansa ilman Ukkia. Ukki on hänelle kaikkeus, jossa muut väistyvät. Ilo katsoa heitä yhdessä. No, toki Ukki sitten kun on palattu ottaa rauhallisemmin.

Vaikka en nyt laitakaan juhannusruokia, laitan tämän, jos vaikka joku ei ole vielä nähnyt. Reseptit löytyvät täältä ja on siellä muutakin. Oma suosikkini on Zarzuela. Menemme taaperon ehdoilla, mutta vietämme meistä yhden syntymäpäivää jossain ennen käymättömässä paikassa päiväseltään tai

 istumme nauttimassa lohisopasta Haikarissa, kenraali Laguksen entisellä huvilalla.  Siinä on hyvät pöydät sekä kuin katsomo Lohjanjärvelle, jossa ihanan kirkas vesi eikä pohja ole lietteinen. Säät eivät haittaa, sillä Samin kokkaukset ovat niin herkullisia ja terassiin upotettuun altaaseen voi mennä lillumaan ja saamaan samalla niskajumit pois.

Atsaleat ovat ohi kun palaamme, mutta paras on nähty. Mikä ihme, että kovin talvi naismuistiin ei vienyt näitä. Teen vähitellen puutarhajuttua Merin puutarhasta, ainakin aloitan sen ja voin jatkaa myöhemmin. Kukkaviemisenä on köynnöshortensia

Introvertti oravakin pitää köynnöshortensiasta.

Sain Antti Kortelaiselta Suomessa harvinaisen sinipyrstön kuvan. Kiitos Antti♥

Hänet löytää täältä eli pääset katsomaan Antin muitakin kuvia. Sieltä löytyy Antin kertomus sinipyrstöstä. Hyvin kaunis lintu!

Kauan sitten kun muutimme tänne Alvar Aallon huvilasaarelle, vietimme kaksi kesää miltei koko ajan paatissa tutustumassa Päijänteeseen. Täällä uusi kotimme törrötti tyhjillään. Veneilimme vielä syyskuussakin. 

Yyterissä kuitenkin nuoruuden rannat ja sannat. Nyt on käyty Yyterissäkin ja sieltä Reposaareen Merimestaan syömään. Täällä saa vähän kahlata ennen kuin pääsee uimaan. Päijänne on Suomen syvin järvi, 96,8 Rappukallion kohdalta, joten kerran halusin paatin sinne ja sukelsin. Mikä kutkuttava tunne!

Uroshaahka laskeutumassa. Kuva https://www.instagram.com/vilppula_wildlife/

Janne Vilppulan ottamat kuvat saivat kiinnostumaan mustakurkku-uikusta, joten taidanpa yhtenä iltana iltana tehdä kävelylenkin toivossa nähdä tämä erikoisuus livenä. Juttuni linnusta täällä

Bloggari Reposaaressa vuosi sitten nauttimassa tutun paikan herkuista ja neljän sukupolven tapaamisesta. Ehkä sitten syksyllä taas...

Ihanaa mittumaaria kaikille♥ Grillataan ja chillataan♥ Ihan sama paistaa tai ei, aurinko on meissä itsessämme ja etenkin taaperoissa:: Ne ihan hehkuvat ja pienikin asia on muruille suuri ihme. Saatan pitää vähän lomaa. En ole edes kirjakatalogeja ehtinyt katsoa. Pakko kertoa, sillä muuten saan privaatisti sellaisen kysymysvyöryn, että ei tosikaan. Ihanat te kaikki♥♥

Juhannusterveisin

Leena Lumi

Summer Wine

Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri

 Halusin yllättäen .lukea Riikka Jäntin ensimmäisen Hiiru -kirjan ja se löytyi vielä kovakantisena. Kirja nauratti kovasti, sillä Casperhan sai ensimmäisen hiirikirjansa ennen suositeltua ikärajaa kuten eräs tyttökin. Kiinnosti vähän, mutta 2,5 -vuotiaan keskittymiskyky voi hävitä syystä tai toisesta. Yhtenä päivänä hän kovasti etsi omista kirjoistaan hiirikirjaa ja halusi, että 'äiti, luetaan.' Tyttö, jonka mainitsin on muutaman kuukauden vanhempi ja alkoi juuri nyt myös kiinnostua näistä hauskoista 3+ -suositelluista kirjoista. Pikku hiiri, tuuliviiri, osui niin kohdilleen kummallakin taaperolla, että 'hyvä minä!'

On aamu ja tarhaan lähdön aika. Hiiru heräsi ihan iloisena, mutta kun äiti aloitti pukemaan häntä, Hiiru huusi 'ei!'!

Ei!

Äiti auttoi Hiirua pukeutumaan ja kun vaatteet olivat päällä, vauvaperheille tuttu tuoksahdus tuli äidin nenään...

Äidille tuttu juttu, sillä uhmaikä on alkanut. Vastaus melkein kaikkeen on 'ei!'

Matka tarhaan sujui sopuisasti ja tarhassa kaverit jo odottivat Hiirua. tehtiin monenlaisia tarhapäivän juttuja, jonka jälkeen syötiin lihapullia Ja sitten nokosille.

Kun äiti tuli noutamaan Hiirua, ei Hiiru halunnutkaan kotiin...

Äiti tiesi jo mihin varautua ja puki Hiirun tyynen rauhallisesti. Kotimatkalla käytiin kaupassa ja kotona Hiiru sai pelata vähän tietokoneella. 

    

Pelaaminen oli niin hauskaa, että puhkesi taas pieni uhmakohtaus, kun piti lähteä syömään.

Parsakaali aiheutti jälleen tahtojen taistelun. Sitten äiti kysyikin, että 'otatko pillimehun?

Hiirulta oli tulla sana 'ei'!, kunnes hän tajusi, että nyt sanotaankin 'joo'. Vadelmamehu oli herkullista. Hyväntuulisena Hiiru pukeutui yöasuunsa, kunnes äiti totesi olevan aika pestä hampaat. Äiti alkoi olla jo aika uupunut, mutta niin vain hampaat saatiin pestyä.

Vihdoinkin koitti iltasadun hetki. Rauha oli saapunut terhakkaan Hiirun kotiin ja kaikki oli niin hyvin.

Juhannuksena istumme kaikki isolle sohvalle ja luemme omalle 'aina iloiselle Casperille' tämän tarinan. Veikkaan, että tästä tulee suosikki heti. Tosin naurultamme on vaikea ehkä olla, sillä Casperin ensimmäinen 'ei!' tuli hänen saatuaan parasta ikinä ensimmäisen kerran. Ihanaa, että se on videolla: hänkin saa joskus nauraa itselleen. Huomasimme, että ennen 'eitä' tuli pieni paussi, joten selvästi teki mieli sanoa, että 'herkkua', mutta sieltä tulikin jyrkkä 'ei' vaikka parasta ikinä oli jo syöty. 

Riikka Jäntin kirjat ovat kuin tosielämästä ja aikuisetkin nauttivat niistä. Toki vielä alle kolmevuotiaalle aikuinen lukee. Niin, paitsi sinä päivänä, kun hän istui selkä suorana sohvalla ja ilmoitti lukevansa ihan itse. No sekin meni sitten ohi ennen iltasatua, jota luettiin yhdessä äidin kanssa.

Kirjat ovat Tammen kustantamat ja Jäntin kirjoja on käännetty jo monille kielille. Tiedän jo, minkä haluaisin seuraavaksi...

Hys, Hiiru nukkuu.

Ninni Schulman: Viimeiset leikit

Viimeiset leikit kertoo tavallisista ihmisistä Taalainmaalla Siljanjärven rannalla. Miksi niin tavallisista? Ninni Schulmanilla on kyky tuoda kirjoihinsa likapyykkiä, jääkaapin tyhjyyttä, liikakiloistaan kärsiviä naisia, avioliittojen ongelmia, lasten touhuja sellaisina kuin ne oikeasti ovat...kuka pettää ketä ja olisiko vähän ikävä Ninnin Hagfors-sarjaa ja kaikkeen sekaantuvaa Magdalena Hanssonia, jonka mies on tulla hulluksi vaimonsa sekaantumisista rikoksiin. Vaimonhan pitäisi olla pienen kaupunkilehden toimittaja, eikä mikään poliisi. Ja entäs sitten Christer? Häntäkään ei voi unohtaa....

Ninni Schulmanin uusin kirja Viimeiset leikit (Som vi lekte, Tammi 2024, suomennos Sirpa Hietanen) aloittaa Ingrid Wolt -sarjan, jossa päähenkilö hämmentävästi kesällä 1983 sulkee vankilan portit takanaan. Ingrid on jo päättänyt muuttaa pois sieltä, missä hänet tunnetaan entisenä poliisina. Jonnekin ihan erilaiseen ja niinpä uusi koti löytyy Taalainmaalta.  Varmaan rauhan tyyssija? Kuulostaa idylliseltä, mutta aika näyttää, miten poliisina työskennellyt Ingrid voisi kestää rauhaa. Yksi yllätys tulee heti vastaan, sillä hänen monivuotinen parinsa poliisista on uudessa paikassa poliisina: Benny, jonka kanssa hän on tehnyt aikaisemmassa elämässä varmaan tuhat poliisivuoroa parina. Benny ja Ingrid...Nyt Benny on menossa avioon ja vain hänelle Ingrid kertoo menettäneensä tyttärensä huoltajuuden, kotinsa ja ammattinsa.

Schulmanin kyky sekoittaa tavallisiin avioliittoihin ja arkiaskareisiin kasvavaa uhkaa tekee kaikesta kuin painajaista, sillä lapsi katoaa. Eletään 80 -lukua ja pojan arvellaan hukkuneen eli juttu on suljettu. Mattias on 12-vuotias ja katoaa kesällä 1982. Ihan tavallinen kiva poika, jolla on vain aika usein kaverien puutetta. Ja hän on hirveän kiinnostunut toisten ihmisten asioista aivan yli turvarajan. Ingrid on sielultaan poliisi ja koulutukseltaan sekä kokemukselta. Hän ei vain voi päästä poliisiin. Hän on juuri vapautunut entinen vanki. Yhteisö ei tiedä hänen taustaansa ja Benny tietysti vaikenee hyvänä ystävänä.

Uuden sarjan ensimmäisessä kirjassa on mukana paljon lapsia ja heidän vanhempiaan, mutta kertaakaan ei tarvinnut miettiä kuka kukin on. Ninnillä on kyky asemoida henkilönsä selvästi ja lukijalle miellyttävään tempoon. Kirjassa on kyse nähdä ihmisten läpi tai olla näkemättä. Ingridillä on aina ollut vahva intuitio. Vaan mitä entinen poliisi voi tehdä, että saisi Mattiaksen kaverit puhumaan ja myös tietysti heidän vanhempansa. Hänhän on aivan yksin ja saa tavata tytärtäänkin vain valvotusti. Näistä paloista ponnistaa Schulmanin uusin Ingrid Wolt -sarja. Tuttuun tyyliinsä Ingrid ripottelee jännitystomua tarinaan ja lukijan on takuulla luettava seuraavakin kirja. Mikä ilo! Voisin jo kuvitella, että...

Viimeiset leikit on mitä sopivin kirja lomalukemiseksi. Rivien välitkin tihkuvat uhkaa, mutta eivät kerro kuka on tehnyt mitä. Tervetuloa Ingrid Wolt!

*****

Dekkarit Leena Lumissa