Yhdentoista kuukauden ajan asukkaat rakastivat kaupunkia ja voi sitä joka sen haukkui: pilvenpiirtäjät, savukeautomaatit, elokuvateatterien laajakankaat olivat kaikkien jakamattomassa suosiossa. Ainoa asukas, jolla tätä tunnetta ei ollut, oli varmasti Marcovaldo; mutta mitä hän ajatteli – ensinnäkin – oli vaikea tietää ja – toiseksi – sillä oli niin vähän merkitystä että se oli samantekevää.
Tiettynä hetkenä vuodesta alkoi elokuu. Ja silloin sai nähdä tunteiden muuttumisen. Kukaan ei enää pitänyt kaupungista: samat pilvenpiirtäjät, jalankulkutunnelit, pysäköintipaikat joita vielä eilen niin rakastettiin, olivat muuttuneet vastenmielisiksi ja ärsyttäviksi. Väki ei muuta halunnut kuin lähteä pois mahdollisimman nopeasti: se täytti junat ja tukki moottoritiet ja elokuun 15. kaikki olivat lähteneet pois. Paitsi yksi. Marcovaldo oli ainoa asukas joka ei lähtenyt kaupungista.
Aamulla hän lähti kävelylle keskustaan. Kadut avautuivat hänen edessään leveinä ja loputtomina, autioina ja autottomina; harmaista alaslasketuista metalliverhojen aidasta loputtomiin sälekaihtimien säleisiin kaikki oli suljettu kuin suojamuurilla. Koko vuoden Marcovaldo oli uneksinut voivansa käyttää katuja katuina eli kävellä keskellä: nyt hän saattoi tehdä sen ja hän saattoi myös kävellä päin punaista valoa ja ylittää vinosti ja pysähtyä aukioiden keskelle. Mutta hän käsitti että ilo ei ollut niinkään näissä epätavallisissa teoissa kuin siinä että näki kaiken toisella tavalla: kadut laaksojen pohjina tai kuivuneiden jokien uomina, talot jyrkkinä vuorina tai rantakallioina.
Tietenkin jonkin puuttuminen pisti silmään: mutta ei se että pysäköityjen autojen rivi tai ruuhka kadun kulmassa tai väentungos tavaratalon edessä tai raitiovaunua odottavien ihmisten ryhmät puuttuivat; se mikä puuttui täyttämästä tyhjiä tiloja ja pyöristämästä nelikulmaisia alueita oli ehkä särkyneen vesijohtoputken aiheuttama tulva tai puistokadun puunjuurien hyökkäys kiveyksen lävitse. Marcovaldon katse kierteli ympäriinsä ja yritti löytää tästä erilaisesta kaupungista kuoren, suomujen, kokkareiden ja suonistojen kaupunkia, maalin, asfaltin ja lasin ja rappauksen kaupungin alta. Ja nyt talo, jonka hän ohitti joka päivä, paljastuikin huokoisen, harmaan hiekkakiven louhokseksi; rakennustyömaan aita oli pino vielä tuoreita mäntylautoja oksankyhmyineen jotka näyttivät nupuilta; suuren kangaskaupan kyltillä nukkui parvi koiperhosia.
Oli kuin kaupunki heti ihmisten lähdettyä olisi joutunut vielä eilen piilossa olleiden asukkaiden armoille ja nyt he ottivat sen haltuunsa: Marcovaldon kävelyreitti seurasi jonkin matkaa muurahaispolkua, sitten se poikkesi siitä kovakuoriaisen lentoreitin takia. Sitten hän lähti seuraamaan kastemadon kiemurtelevaa matelua. Eivätkä ainoastaan eläimet olleet vallanneet aluetta: Marcovaldo huomasi että lehtikioskien pohjoisseinälle muodostui ohut homekerros, että ravintoloiden edustoilla ruukuissa olevat pensaat pinnistelivät työntääkseen lehtensä jalkakäytävän varjosta. Mutta oliko kaupunki vielä olemassa? Tuo keinotekoisten materiaalien kasauma joka kahlitsi Marcovaldon päiviä osoittautui nyt erillisten kivien mosaiikiksi, sekä silmä että käsi erottivat jokaisen kiven toisista kovuutensa, lämpönsä ja koostumuksensa puolesta.
Ja Marcovaldo unohti jalkakäytävien ja valkoisten raitojen tehtävän ja kulki kiemurrellen katuja kuin perhonen, kun urheiluauto ajoi sataa tunnissa hänen ohitseen niin että jäähdyttäjä meni millimetrin päässä hänen nilkastaan. Puolittain pelon, puolittain ilmavirran takia Marcovaldo hypähti ja kaatui pökertyneenä.
Auto jarrutti vingahtaen kovaa ja kääntyi melkein ympäri. Siitä hyppäsi ryhmä nuoria miehiä paitahihasillaan. Nyt ne lyövät minua, Marcovaldo ajatteli, koska minä kuljin keskellä katua!
Nuorukaiset olivat aseistautuneet kummallisin asein. ”Lopultakin me löysimme hänet! Lopultakin!” he sanoivat piirittäen Marcovaldon. ”No niin”, yksi heistä sanoi kohottaen hopeanvärisen kepin suunsa eteen, ”ainoa asukas joka on jäänyt kaupunkiin elokuun puolivälin lomien aikaan. Anteeksi, herra, voisitteko kertoa vaikutelmistanne televisionkatsojille?” ja mies työnsi hopeanvärisen kepin Marcovaldon nenän alle.
Sokaiseva valo oli syttynyt, oli kuuma kuin uunissa ja Marcovaldo oli pyörtymäisillään. Häneen oli suunnattu valonheittimiä, televisiokameroita, mikrofoneja. Hän änkytti jotain ja joka kolmannen tavun jälkeen nuori mies keskeytti kääntäen mikrofonin itseensä päin: ”Te siis tarkoitatte…” ja hän ryhtyi puhumaan kymmeneksi minuutiksi.
Toisin sanoen he haastattelivat häntä.
”Voinko minä nyt mennä?”
”Totta kai, kiitoksia paljon…Tai jos teillä ei ole muuta tekemistä…ja haluaisitte tienata pikkuisen…voisitteko jäädä auttamaan meitä hiukan?”
Koko aukio oli mullinmallin: kuorma-autoja, äänitysautoja, kameroita ajokiskoineen, akkuja, lamppuja, miehiä haalareissa kulkemassa aivan hikisinä paikasta toiseen.
”Hän on tullut! Hän on tullut!” Hienosta avoautosta nousi elokuvatähtönen.
”No niin pojat me voisimme aloittaa suihkulähdekohtauksen!”
Ohjaaja, joka ohjasi televisio-ohjelmaa Elokuun revyy, alkoi antaa ohjeita kuuluisan diivan sukellukselle kaupungin suurimpaan suihkulähteeseen.
Sekatyömies Marcovaldo oli saanut tehtäväkseen siirrellä valonheitinsarjaa jossa oli painava jalusta. Suurella aukiolla surisivat nyt laitteistot ja lamput sihisivät, vasaraniskut kaikuivat tilapäisissä metallikehikoissa ja käskyt kaikuivat…Sokaistuneen ja typertyneen Marcovaldon silmissä entinen jokapäiväinen kaupunki oli tullut sen tilalle jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta, tai ehkä vain unessa.
- Italo Calvino -
Marcovaldo eli vuodenajat kapungissa
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Kesän hiipiessä eläkkeelle kuin vaivihkaa
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
I'm walking in the lake the dark red gladiolous flowers in my arms in the last evening of the August and love every minute with the passion. These are now my new favourite flowers.
Violet, ehkä muistat sen postauksen, jossa sinulla oli niitä tummanpunaisia gladioluksia maljakossa...well...tämä siitä sitten seurasi: Minä kävelen pitkässä leningissä, kylmässä järvessä elokuun viimeisenä iltana syli täynnä tummanpunaisia gladioluksia! Kiitos Violet, uudesta intohimosta: Rakastan näitä voimakkaan punaisia, ylväitä kukkia tästä hetkestä ulapan tuolle puolen!
Daisy (marguerite) is the county flower of the Middle Finland.
If this tiny hedgehog will survive, so you'll too! I promise it! Look at her sweet toes;-)
Taivaan alla matkallansa moni vailla turvaa on. Jokainen on vuorollansa auttaja tai avuton.
Samojen tähtien alla itketään, rakastetaan. Toisille aika on tullut syntyä maailmaan.
Yksin et voi kivun matkaan lähteä. Ohjaat katseen maasta kohti tähteä.
Kun mustista mustin murhe melkein murskaa alleen ajan ja ajattomuuden, menneen ja tulevan,
Kerron sinulle unelmista (Minerva, 2009) on suloinen runokirja antaa ja saada. Sinikka Svärdin unelmat kantavat arjessa, mutta oivalten arjen helmet. Runot saa hempeään hehkuun Sinikka Hautamäen viehättävä akvarellikuvitus, joka vienona säestää, vaan ei tukahduta unelmien viestiä. 
Tarvitseme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita,
Eve Rehn on monilahjakkuus, sillä paitsi että hän on Rainer Maria Rilken runojen kääntäjä, on hän myös itse kirjoittaja ja laulaja sekä osaa entisenä kilpatanssijana rytmin salat. Hän on myös säteilevä ystävä, joka rakastaa kaikkia eläimiä, nauttii hyvästä ruoasta, viinistä ja keskustelusta. Sinäkin voit tutustua Eveen: Http://www.evekuismin.net
Emily Dickinsonilta on säilynyt noin 1775 runoa, fragmenttia ja luonnosta. Hän ei otsikoinut runojaan, vaan numeroi ne. 
Niin kauan kuin kirjoitetaan kirjoja kuten Geraldine Brooksin Kirjan kansa, kannattaa elää - intohimolla!
Geraldine Brooks on Pulitzer-palkittu kirjailija, jonka romaaneja ja tietokirjoja on käännetty useille kielille. Hän on toiminut pitkään The Wall Street Journalin kirjeenvaihtajana Bosniassa, Somaliassa ja Lähi-idässä. Brooks on kotoisin Australiasta, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa miehensä ja poikansa kanssa.
Prologi
Pure, minä pyysin, pure minun kaulaani sinun sielusi kuva,/ näytä minulle kuka sinä olet,/ piirrä minun verelläni
Ota heinänkorsi ja pujota siihen maa, ilma, tuli ja vesi, tuoreen leivän tuoksu ja lapsen aamuinen hymy joka saa sokean näkemään.
Jos sinä olet omenapuu/ tahdon minä olla omena./ Jos sinä sytyt tuleen/ tahdon minä olla vesi tai herkästi syttyvä aine./ Jos sinä hukut/ tahdon minä olla pohja tai virta. / Jos sinä katsot kauas/ tahdon minä olla etäinen piste./ Jos sinä suljet luomesi/ tahdon minä olla äkillinen pimeys.
Tässä tämä Satu Mannisen kirjan kansi vähän isompana - kiitos ystävän avun.
Satu Manninen rakastaa Buster Keatonia, metafyysisiä keskusteluja sekä villiintyneitä puutarhoja. Hän on valmistunut maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta ja lumoutuu persoonallisista kasvoista sekä Louise Bourgeosin veistoksista. Manniselle myönnettiin Kaarlen palkinto vuonna 2008 esikoisteoksestaan Sateeseen unohdettu saari. Sydänfilmi on hänen toinen runokokoelmansa.
Tämä kuva EI ole karhujahtimainos, vaan kertoo siitä, miten ihminen voi suhtautua kaikkeen elolliseen. Kuvassa sisareni Merja ja pikkukarhu, johon murhaajat eivät onneksi pääse käsiksi koskaan!
Tavan takaa käy niin, että menetän osan elämänvoimaani oman aamuaviisini eli Keskisuomalaisen takia. Milloin on iso lehtikuva murhatusta, verisestä karhusta, milloin tapettua kettuparkaa roikotetaan rehvakkaan näköisenä junttimainen röyhkeä ja tyhmä ilme kasvoilla tai milloin törmää asiaan, joka on ollut minun tiedossani kiellettyä jo ammoisista ajoista:SYÖTTILÄSSORSIA EI AMMUTA, SILLÄ NE OVAT KESYJÄ!
Italo Calvino oli sodanjälkeisen Italian merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Kuubassa, mutta asui lapsuudestaan lähtien Italiassa. Hän opiskeli kirjallisuutta Torinossa ja toimi siellä kustannusvirkailijana ja kriitikkona. Sittemmin hän asui Roomassa ja oli Italian keskeisiä kulttuurivaikuttajia. 1947 ilmestynyt uusrealistinen esikoisromaani perustui omiin kokemuksiin partisaanina. Maailmanmaineensa Calvino loi sadunomaisilla allegoriaromaaneilla Paroni puussa, Halkaistu varakreivi ja Ritari jota ei ollut olemassa. Muita aikaisemmin suomennettuja teoksia ovat romaanit Näkymättömät kaupungit ja Jos talviyönä matkamies sekä novellikokoelmat Kosmokomiikka ja Tämä vaikea elämä.
Now and then I want to tell you the short story. The book which I chose is Italo Calvino's novel 'Marcovaldo ovvero Le stagioni in città'. I'm sorry that we cannot do this together in the front of the open fireplace... ,but we can do it here, in my blog! And I'll write you more Marcovaldo stories later on.
