SIENIÄ KAUPUNGISSA

Kaukaa tullessaan tuuli antaa kaupungille epätavallisia lahjoja joita huomaavat vain harvat herkät sielut niin kuin heinänuhaiset jotka aivastavat muiden seutujen kukkien siitepölystä.

Eräänä päivänä osui kaupungin valtakadun kapealle kukkaistutuskaistalle ryöppy itiöitä ja niistä iti sieniä. Niitä ei huomannut kukaan muu kuin työmies Marcovaldo joka nousi juuri sieltä joka aamu raitiovaunuun.

Tällä Marcovaldolla ei juuri ollut silmää kaupunkielämälle: kilvet, liikennevalot, näyteikkunat, valomainokset, julisteet niin tarkkaan kuin ne olivatkin suunnitellut kiinnittämään huomiota, eivät koskaan vanginneet hänen katsettaan, joka tuntui liikkuvan autiomaan hiekoilla. Sen sijaan oksassa kellastuva lehti, kattotiileen tarttunut sulka, eivät jääneet häneltä koskaan huomaamatta; ei ollut paarmaa hevosen selässä, madonreikää pöydässä, jalkakäytävälle murskaantunutta viikunankuorta, jota Marcovaldo ei olisi huomannut ja jäänyt miettimään. Kaikki ne paljastivat vuodenaikojen muuttumisen, hänen kaipauksensa ja olemassaolonsa kurjuuden.

Niinpä Marcovaldo eräänä aamuna odottaessaan raitiovaunua joka vei hänet Sbavin yhtiöön, missä hän oli sekatyömiehenä, huomasi jotain epätavallista pysäkin lähellä laihassa ja kovettuneessa maakaistassa joka reunusti valtakadun puurivistöä: eräissä kohdissa puiden juurella näytti työntyvän kuhmuja jotka siellä täällä avautuivat ja antoivat pyöreähköjen maanalaisten kasvien tulla esiin.

Hän kumartui solmimaan kengännauhojaan ja katsoi tarkemmin: ne olivat sieniä, oikeita sieniä nousemassa aivan kaupungin keskustassa! Marcovaldosta tuntui että harmaa ja kurja maailma, joka ympäröi häntä, muuttui äkkiä anteliaaksi kätkettyine rikkauksineen, että elämältä saattoi vielä odottaa jotain, jotakin sopimuksenmukaisen tuntipalkan, elinkustannusindeksin, lapsilisien ja avustusten lisäksi.

Työssä Marcovaldo oli tavallista enemmän omissa mietteissään; hän ajatteli että hänen purkaessaan paketteja ja laatikoita maan pimeydessä hiljaiset, hitaat sienet jotka vain hän tunsi kypsyttivät huokoisen ihonsa, sulattivat maanalaisia mehuja, mursivat mullan pinnan. ”Vain yksi sadeyö riittäisi”, hän ajatteli, ”ja niitä voisi jo poimia”. Ja hän oli kärsimätön kertomaan löydöstään vaimolleen ja kuudelle lapselleen.

”Kuulkaa nyt! hän ilmoitti laihan päivällisen aikana. ”Viikon kuluttua me syömme sieniä. Hienon muhennoksen! Minä lupaan!”

Ja pienimmille lapsille, jotka eivät tienneet mitä sienet olivat, hän selitti innostuneena kuinka kauniita niiden monet lajit olivat, kuinka herkullisia ne olivat, kuinka ne piti keittää; ja tällä tavalla hän veti keskusteluun myös vaimonsa Domitillan joka tähän asti oli pysytellyt epäluuloisena ja välinpitämättömänä.

”Ja missä ne sienet ovat?” lapset kysyivät. ”sano missä ne kasvavat!”

Tämä kysymys kylvi Marcovaldoon epäluuloisen ajatuksen joka hillitsi hänen innostustaan: Jos minä kerron heille paikan, he menevät poimimaan ne sen tavanomaisen lapsilauman kanssa, huhu kiertää korttelissa ja sienet joutuvat muiden kattiloihin! Näin löytö, joka oli aluksi täyttänyt hänen sydämensä maailmaa syleilevällä rakkaudella, sai hänet omistushimon valtaan, ympäröi hänet mustasukkaisuudella ja epäluuloisella pelolla.

”Sienien paikan tiedän minä ja vain minä”, hän sanoi lapsilleen, ”ja varokaa jos hiiskahdatte siitä sanaakaan.”

Seuraavana aamuna Marcovaldo oli hyvin peloissaan lähestyessään raitiovaunupysäkkiä. Hän kumartui maakaistan ylle ja helpotuksekseen hän näki sienien kasvaneen, mutta ei paljon, ne olivat vielä melkein kokonaan maan peitossa.

Ja kun hän oli siinä kumartuneena, hän huomasi jonkun selkänsä takana. Hän nousi heti ja yritti olla välinpitämättömän näköinen. Siinä oli kadunlakaisija joka katsoi häntä luutaansa nojaten.

Tämä kadunlakaisija, jonka piirissä sienet olivat, oli nuori, silmälasipäinen hongankolistaja. Hänen nimensä oli Amadigi ja Marcovaldo oli jo pitemmän aikaa tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä, ehkäpä noiden silmälasien takia, joilla hän tutki katujen asfalttia etsien jokaista luonnon merkkiä jonka voisi hävittää luudanheilautuksella.

Oli lauantai; ja Marcovaldo vietti vapaan iltapäivänsä kierrellen hajamielisen näköisenä maakaistan lähettyvillä ja piti silmällä kauempana olevaa kadunlakaisijaa ja sieniä ja koetti arvioida paljonko aikaa ne tarvitsisivat kasvaakseen.

Yöllä satoi: kuin maalaiset jotka kuukausia kestäneen kuivuuden jälkeen heräävät ja hyppivät ilosta ensimmäisten pisaroiden äänet kuullessaan, Marcovaldo, ainoana koko kaupungissa, nousi istumaan sängyllään ja huusi perheelleen: ”Sataa, sataa!” ja hän hengitti ulkoa tulevan kastuneen pölyn ja tuoreen homeen tuoksua.

Varhain aamulla – oli sunnuntai – hän riensi lapsineen maakaistalle mukanaan kori jonka oli lainannut. Sienet seisoivat siellä kohottaen lakkinsa korkealle vielä likomärästä maasta. ”Eläköön!” ja he syöksyivät poimimaan niitä.

”Isä katso kuinka paljon tuo setä on poiminut!” Michelino sanoi, ja nostaessaan katseensa Marcovaldo näki heidän vieressään seisovan Amadigin, hänelläkin sieniä täynnä oleva kori kainalossaan.

”Ai tekin poimitte niitä”, sanoi kadunlakaisija. ”No ovatko ne sitten syötäviä? Minä poimin niitä vähän mutta en tiennyt voinko luottaa…Tuolla kauempana kadulla on vielä suurempia…Hyvä nyt kun minä tiedän, kerron sukulaisilleni jotka ovat siellä väittelemässä voiko niitä poimia vai täytyykö ne jättää…” ja hän lähti kiireisin askelin.

Marcovaldo jäi sanattomaksi: Vielä suurempia sieniä eikä hän ollut huomannut niitä, uskomaton saalis joka vietiin pois noin vain hänen nenänsä edestä. Hän oli hetken melkein jähmettynyt vihasta, raivosta, sitten – niin kuin joskus sattuu – henkilökohtaisten himojen romahdus muuttui anteliaisuuden purkaukseksi. Tuolla hetkellä paljon ihmisiä oli pysäkillä odottamassa sateenvarjo käsivarrellaan, koska sää oli edelleen kostea ja epävakainen.

”Hei te siellä, haluatteko syödä sienimuhennosta tänä iltana?” Marcovaldo huusi pysäkin ympärillä tungeksiville ihmisille. ”Täällä kadulla kasvaa sieniä! Tulkaa minun mukaani! Niitä riittää kaikille”, ja hän lähti Amadigin kintereille ihmisjoukon seuraamana.

He löysivät sieniä kaikille ja korien puuttuessa he panivat ne avoimiin sateenvarjoihin. Joku sanoi: ”Olisi hauska syödä yhteisateria!” Mutta he näkivät pian toisensa, jopa samana iltana, samalla sairaalan osastolla vatsahuuhtelun jälkeen: se ei ollut vakava koska sienien määrä sittenkin oli melko pieni.

Marcovaldon ja Amadigin sängyt olivat vierekkäin ja he katsoivat toisiaan karsaasti.