KIRJAN KANSA

Omistan tämän kirjaelämyksen Jaelille Tel Aviviin
toivossa päästä kerran Jerusalem- kierrokselle hänen kanssaan kuin
myös toivossa saada nauttia hänen keittiönsä hunajan ja appelsiinin tuoksusta.



Prologi

Hanna, Sarajevo, 1996

Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.


”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…

Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen, upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen eheyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää.

Epilogi

Valkoinen karva, Sevilla 1480


Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.