Mitä salaisuuksia välähtääkään valokuva-automaatissa, jäljet voidaan korjata kirurgisesti, voidaan korjata italiattaret, kypsät tomaatit, Mallinukella on vaikeutensa mutta miten helposti hän vaihtaakaan peruukkia, suukottaa vammaista lasta. On oltava kuvien kaltainen, hymyiltävä uima-altaassa, vaikka käsi painaa päätä pinnan alle.
Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.
Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.
Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!
Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.
Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.
Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!
Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.
Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.
Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!
Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.
Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.
Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!
Mielenkiintoinen kirja!
VastaaPoistaMinäkin olen useasti miettinyt, ettei runoutta voi arvostella niin kuin kirjoja muuten --- eikä kuvataidetta. Siis se on vain ajatuksen virtaa, ja se on jotain koskematonta; en osaa muuten sanoa.
Mutta mikäli kuvataide on tehty kauneutta varten ja runo lukijoille ensisijaisesti, ajattelematta ja ammentamatta sisimmästään, se on minusta arvostelulle altista.
Mutta miten erotella. Sen tehköön jokainen itse ja keskustelkoon, muttei tyrmätköön.
Niin ajattelisin.
Aivan Tuure, liikumme veteen piirretyn viivan äärellä. Ja sitten, jos joku runoteos kolahtaakin tosi lujaa, teet määrittelyn, jossa tuo viivan aavistuskin katoaa...
VastaaPoistaNo, minuun tämä ei voinut olla kolahtamatta. Siitäköhän johtuu, että en saanut kansikuvaa normaalinkokoisena.
I agree!
VastaaPoistaKaikki nuo tunnelmat ovat tuttuja, mutta saada ne kirjoittajan tavoin kiinnostavasti - unenomaisesti - paperille onkin aivan eri asia. Se vaatii unia ja mielikuvitusta ja ennen kaikkea toivoa tulevasta, ja sitä hänellä on aivan selvästi ollut.
VastaaPoistaHienoa, että tuollainen kirja on olemassa. On nimittäin lukematon määrä ihmisiä, jotka eivät eläissään ole olleet sairaalassa. He eivät voi kuvitellakaan millaista siellä on ja kuinka nopeasti ihminen laitostuu, ellei pidä varaansa - ellei ole kanttia pitää varaansa....
Meillä oli Merjan kanssa suurin huoli juuri tuo laitostminen tai siis toiseksi suurin. Muutamassa päivässä ainakin ikäiminen laitostuu ja laitostuminen on lopun alkua! Mutta me tapeltiin äiti siitä eroon ja saatiin hänet pidettyä kotihoidossa enimmän aikaa.
VastaaPoistaMeidän mummi joka on pyörätuolissa ja usein sairaalassa, on kovin laitostunut. Mutta toinen mummi, tuo taiteilijamummi, jaksaa ja paahtaa! Tosin on nyt kipeä.
VastaaPoistaVoi!, mutta sinä varmaan jaksat/ehdit muistaa heitä käymällä visiiteillä.
VastaaPoistatietysti!
VastaaPoistaJos piristät heitä jutuillasi puoleksikin niin paljon kuin minua, he eivät ikinä laitostu! :)
VastaaPoistaParempaa aikaa heille!
välitän!
VastaaPoistaEve, minäkin täällä vain nuorrun! Nauroin makeasti sitä antiikkikeskustelua. Nauru päivässä etc. Miten me selvittiin ennen Tuurea;-)? Poitsu on 'so cool'!
VastaaPoista:''DDD
VastaaPoistaSydäpotilaat saavat kirjasuosituksia, tämä voisi olla yksi niistä.
VastaaPoistaKyllä onneksi nykyään yritetään sairaalasängyssäkin yksityisyyttä saada aikaiseksi, ihan eri homma nyt kuin mitä 1950-luvulla (jolloin paljon sairaalassa lapsena, ihan karmeeta).