Nämä valkoposkihanhet ovat matkalla etelään. Nyt he tosin viivähtävät pari viikkoa Raumalla lepäämässä ja jatkavat sitten matkaansa. Tuli mieleen aivan iki-ihana Peukaloisen retket, joka kertoi Martti-hanhen seikkailuista. Kuvan lähetti raumalainen Leena Ruoste.keskiviikko 2. syyskuuta 2009
VALKOPOSKIHANHIA MUUTTOMATKALLA
Nämä valkoposkihanhet ovat matkalla etelään. Nyt he tosin viivähtävät pari viikkoa Raumalla lepäämässä ja jatkavat sitten matkaansa. Tuli mieleen aivan iki-ihana Peukaloisen retket, joka kertoi Martti-hanhen seikkailuista. Kuvan lähetti raumalainen Leena Ruoste.
tiistai 1. syyskuuta 2009
IINEKSEN SYKSYÄ
Menkää katsomaan Iineksen kuvablogia, siellä kohtaatte monta hämmästyttävää asiaa kameran linssin läpi nähtynä. Ihan ammattilaistasoa ellei enemmänkin...MY MOTTO IS FROM OSCAR WILDE...
Very friendly S. told me today, that my motto is from Oscar Wilde. Ruth Rendell didn't tell that in her book The Water's Lovely..., but though, this is so effective: "We're all in the gutter, but some of us are looking at the stars."MINÄ HYMYILEN, SILLÄ EN SAATA OLLA...
Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.Tämä ei ole vain huulten hymyä,
sillä tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?
Hymyni saa poskipääni hehkumaan
lanteeni keinumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi.
Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa. Hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!
- Leena Lumi -
MUISTATKO KERRAN SYYSKUUSSA?
Teinirakas, sanot ja hymyilet läpi vuosikymmenten.Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.
Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.
Kuiskaamme viimeiset sanat ja lähden,
mutta palaan ja kerran vielä:
Huudamme 'hei' ja 'hei'.
Ja siinä sinä seisot, kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.
Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.
- Leena Lumi -
http://www.youtube.com/watch?v=VR1bCGUVh1s
SYYSKESÄN JUHLA
Yöt ovat pimeät ja raskaat.Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat:
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat leimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värise kuin väkevä rumpu.
- Katri Vala -
KESÄN HIIPIESSÄ ELÄKEELLE...
Kesän hiipiessä eläkkeelle kuin vaivihkaaaamukaste harmaannuttaa saraheinien ohimot.
Riemullista aikaa silti vielä riittää
ennen kuin talven hyinen viikate tienoot niittää.
-PM-
TULIPUNAISTEN GLADIOLUSTEN KUNNIAKSI: ILTA KAUKAISESSA PUUTARHASSA
Puutarhassa on valkoinen marmoriallas
ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia.
Takana on korkea kukkula
ylt'yleensä mustien orvokkien peitossa.
Kaukaisten magnoliain tuoksu
keinuu korkeitten palmujen alla,
ja täplikkäät tiikerililjat värisevät.
Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!
- Katri Vala -
ja sen ympärillä tulipunaisia gladioluksia.
Takana on korkea kukkula
ylt'yleensä mustien orvokkien peitossa.
Kaukaisten magnoliain tuoksu
keinuu korkeitten palmujen alla,
ja täplikkäät tiikerililjat värisevät.
Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!
- Katri Vala -
SYYSPÄIVÄ
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvoo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
- Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Kuismin, nyk. Rehn
Kuva Juha-Pekka Ikäheimo
maanantai 31. elokuuta 2009
I'M WALKING IN THE LAKE THE DARK RED...
I'm walking in the lake the dark red gladiolous flowers in my arms in the last evening of the August and love every minute with the passion. These are now my new favourite flowers.TERVEISIÄ VIOLETILLE BELGIAAN...
Violet, ehkä muistat sen postauksen, jossa sinulla oli niitä tummanpunaisia gladioluksia maljakossa...well...tämä siitä sitten seurasi: Minä kävelen pitkässä leningissä, kylmässä järvessä elokuun viimeisenä iltana syli täynnä tummanpunaisia gladioluksia! Kiitos Violet, uudesta intohimosta: Rakastan näitä voimakkaan punaisia, ylväitä kukkia tästä hetkestä ulapan tuolle puolen!
KOIRAVAUNUSSA KOTIIN
Se tavallinen tarina
1.
Letkunpuiston syksy, likainen jääriite, sateen silmäneulat, limaiset lehdet, ruskea lasimurska, mainostauluissa räpsähtelevät kalmakuvat, haisevat miehet, delirium tremens puistopenkeillä, kuka ottaisi talveksi sisään ja huolehtisi, kuka rakastaisi langenneita, olen varma, että keksin sinut itse tähän maisemaan, kuvittelen kolmanneksi grillijonoon, et sinä voisi tapahtua täällä.
2.
Hulluutta (vai epätoivoa) on selvittää osoitteesi, vaimosi nimi ja vakoilla tätä, seurata salaa kaduilla, tutkia rinnat ja lanteet, riisua ja paloitella, hakeutua tungoksessa ihon tuoksuun. Tuollaisen kanssa jaat aamujesi verkkaisen liikkeen, öittesi, uniesi vieraan pimeän, ja minä, hänen kukkea varjonsa, sytyn yksin, sammun yksin, valosi mukana.
3.
Hän on pätevä ja kätevä käsistään, naisellisessa perimätiedossa täydellinen ja tietää kuinka neuloja ja puiKkoja ja koukkuja käytetään. Hän neuloo, huulet tiukkoina, nukkien silmät, pettävän aviomiehen housunnapit, ei pistä koskaan harhaan, valuu verta, räkää, limaa, kyyneleitä. Hän on itseriittoinen ja täydellinen, hän tietää kuinka aviomiestä käytetään, kuinka tehdään pienet säröt ja haavat, jotka tuodaan syliini.
4.
Tässä huoneessa piti nussia
kuin huomista ei olisi,
ikkunan mennä huuruun,
sängyn hakata seinää, patjan parkua.
Miksi istun kädet sylissäni
päiväpeiton päällä
kun sinun olisi pitänyt tulla, meidän nussia,
ikkunan takana maantie
kaupunki mikälie
jossain Helsingin yläpuolella.
Hotellihuone haisee vierailta ihmisiltä.
5.
Baarikaapista vodkaa,
taivaskanavalta pornografiaa ja Jumalan puhetta,
alan rauhoittua perusasioiden ääreen, raueta,
voipunut pieni eläin parisängyn pesässä.
Humala on taivaasta laskeutuva maitoinen tissi.
Naapurihuoneesta kuuluu kaksi naurua.
6.
Aamulla juna,
joka vie hulluja narttuja koiravaunussa
takaisin Pohjoiseen
ja haureus on vain kaunis sana.
- Heli Slunga -
1.
Letkunpuiston syksy, likainen jääriite, sateen silmäneulat, limaiset lehdet, ruskea lasimurska, mainostauluissa räpsähtelevät kalmakuvat, haisevat miehet, delirium tremens puistopenkeillä, kuka ottaisi talveksi sisään ja huolehtisi, kuka rakastaisi langenneita, olen varma, että keksin sinut itse tähän maisemaan, kuvittelen kolmanneksi grillijonoon, et sinä voisi tapahtua täällä.
2.
Hulluutta (vai epätoivoa) on selvittää osoitteesi, vaimosi nimi ja vakoilla tätä, seurata salaa kaduilla, tutkia rinnat ja lanteet, riisua ja paloitella, hakeutua tungoksessa ihon tuoksuun. Tuollaisen kanssa jaat aamujesi verkkaisen liikkeen, öittesi, uniesi vieraan pimeän, ja minä, hänen kukkea varjonsa, sytyn yksin, sammun yksin, valosi mukana.
3.
Hän on pätevä ja kätevä käsistään, naisellisessa perimätiedossa täydellinen ja tietää kuinka neuloja ja puiKkoja ja koukkuja käytetään. Hän neuloo, huulet tiukkoina, nukkien silmät, pettävän aviomiehen housunnapit, ei pistä koskaan harhaan, valuu verta, räkää, limaa, kyyneleitä. Hän on itseriittoinen ja täydellinen, hän tietää kuinka aviomiestä käytetään, kuinka tehdään pienet säröt ja haavat, jotka tuodaan syliini.
4.
Tässä huoneessa piti nussia
kuin huomista ei olisi,
ikkunan mennä huuruun,
sängyn hakata seinää, patjan parkua.
Miksi istun kädet sylissäni
päiväpeiton päällä
kun sinun olisi pitänyt tulla, meidän nussia,
ikkunan takana maantie
kaupunki mikälie
jossain Helsingin yläpuolella.
Hotellihuone haisee vierailta ihmisiltä.
5.
Baarikaapista vodkaa,
taivaskanavalta pornografiaa ja Jumalan puhetta,
alan rauhoittua perusasioiden ääreen, raueta,
voipunut pieni eläin parisängyn pesässä.
Humala on taivaasta laskeutuva maitoinen tissi.
Naapurihuoneesta kuuluu kaksi naurua.
6.
Aamulla juna,
joka vie hulluja narttuja koiravaunussa
takaisin Pohjoiseen
ja haureus on vain kaunis sana.
- Heli Slunga -
sunnuntai 30. elokuuta 2009
THE COUNTY FLOWER OF THE MIDDLE FINLAND
Daisy (marguerite) is the county flower of the Middle Finland.IF THIS TINY HEDGEHOG WILL SURVIVE...
If this tiny hedgehog will survive, so you'll too! I promise it! Look at her sweet toes;-)The picture is by Pekka Mäkinen.
TAIVAAN ALLA MATKALLANSA...
Taivaan alla matkallansa moni vailla turvaa on. Jokainen on vuorollansa auttaja tai avuton.Joku kutsuu tukijaksi yhden päivän matkalle. Kulkea voit päivää kaksi, jos vain toista auttaa se.
Syvyydessä hämäryyden kukkii ystävyyden puu. Huomaatko, kun lohdutus sen arkipäivään kantautuu?
- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen
SAMOJEN TÄHTIEN ALLA...
Samojen tähtien alla itketään, rakastetaan. Toisille aika on tullut syntyä maailmaan.Toinen on juuri tänään elämään väsynyt. Samojen tähtien alta lepoon hän lähtee jo nyt.
Samojen tähtien alle pieniksi synnytään loistamaan toisillemme valoa hämärään.
- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen
YKSIN ET VOI...
Yksin et voi kivun matkaan lähteä. Ohjaat katseen maasta kohti tähteä.Yksin en voi surun työhön ryhtyä. Kuljet vierelläni. Kannat lyhtyä.
Yksin en voi nousta pelon laivasta. Olet, ystäväni pala taivasta.
- Anna-Mari Kaskinen -
Kuva Minna L. Immonen
HAURAIN HAAVE
Kun mustista mustin murhe melkein murskaa alleen ajan ja ajattomuuden, menneen ja tulevan,kun tummanpuhuva taivas jylisee Jumalan vihaa ja silmissäsi säikkyy pettymyksen peilikuva,
se pienin ja haurain haave herää hitaasti haukotellen.
Ei se ollutkaan kuollut.
Se vain nukkui onnellisen tietämättömänä ympärillään itketyistä itkuista, sydänten suruista.
Se tarttuu käteen hymyillen, ja kuiskailee hiljaa toivon ja lohdun sanoja
odotuksen ilosta.
- Sinikka Svärd -
Kuva Sinikka Hautamäki
KERRON SINULLE UNELMISTA
Kerron sinulle unelmista (Minerva, 2009) on suloinen runokirja antaa ja saada. Sinikka Svärdin unelmat kantavat arjessa, mutta oivalten arjen helmet. Runot saa hempeään hehkuun Sinikka Hautamäen viehättävä akvarellikuvitus, joka vienona säestää, vaan ei tukahduta unelmien viestiä. Voiko kukaan koskaan sanoa: Älä usko unelmiin! Älä usko ihmeisiin! Minä olen nähnyt ihmeen ja uskon edelleen uusiin ihmeisiin. Minä uskon unelmiin, mutta olen myös vahvasti toteuttanut unelmani, joten sanon vain: Make your dreams come true.
Ehkä joku saa kipinän unelmiensa toteuttamiseen juuri kirjasta Kerron sinulle unelmista...
Huokauksia
Ei ole maailmassa ihmistä
joka ei kaipaisi rakkautta.
On kyllä niitä
jotka eivät enää kuule
sydämensä huokauksia,
kun liian kauan
ovat ne tukahduttaneet
leppoisalla leikinlaskulla.
On myös niitä
jotka kernaasti kertovat
kaikille onnestaan,
kuinka kovasti he rakastavatkaan,
vaikka yön pimeydessä
selkä seinää vasten
toteutumattomat toiveet
räpistelevät huoneessa
kuin levottomat lepakot.
Vaikeinta on olla itselleen rehellinen.
Kun meitä riisutaan
Kun meitä riisutaan
käyvät unemamme
yhä pienemmiksi.
Jos vielä kerran voisi
nähdä lapsen silmät,
kuulla kyyhkyjen kujertavan,
silitellä sinivuokkoa.
Kun aikamme hiipuu
seitinohuiksi säikeiksi,
jäävät jäljelle vain unelmat.
Kunpa vielä kerran saisi
tuntea meren ja metsän tuoksun,
antaa auringon hyväillä poskia,
päästää tuulen pujahtamaan
kauluksen raosta.
Ja kuin sadussa,
tapahtuu jotain merkillistä -
nuo pienenpienet unelmat
muuttuvat isoiksi ihmeiksi,
eikä niitä ryöstä meiltä kukaan.
OLENNAISTA
Tarvitseme täyttymättömiä toiveita, ehkä enemmänkin kuin todeksi tulleita,sillä ilman niitä meistä tulee sietämättömän pöyhkeitä, ahneita ja armottomia.
Ilman niitä eivät pettymykset saa tilaisuutta opettaa meille ihmisyyttä.
Ilman niitä emme oivalla olennaista.
- Sinikka Svärd -
Kuva Sinikka Hautamäki
HILJAISUUS
Rakas kuuletko, käteni kohotan -
voitko kuulla sen...?
Jokaista liikettään kuunneltavan
aina epäilee yksinäinen.
Kuuletko, rakas, silmäni suljen
sen pystythän kuulemaan!
Kuuletko rakas, ne aukaisen...
...miksi täällä et olekaan?
Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden
liikahdukseni vähäisin,
piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden
liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa
tähdet radallaan kulkevat.
Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.
Voin sirot ranteet tunnistaa
kaukaisten enkelten.
Ajatukseni kohdetta: Sinua
kuitenkaan näe en.
- Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Rehn
voitko kuulla sen...?
Jokaista liikettään kuunneltavan
aina epäilee yksinäinen.
Kuuletko, rakas, silmäni suljen
sen pystythän kuulemaan!
Kuuletko rakas, ne aukaisen...
...miksi täällä et olekaan?
Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden
liikahdukseni vähäisin,
piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden
liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa
tähdet radallaan kulkevat.
Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.
Voin sirot ranteet tunnistaa
kaukaisten enkelten.
Ajatukseni kohdetta: Sinua
kuitenkaan näe en.
- Rainer Maria Rilke -
Suomennos Eve Rehn
EVE REHN
Eve Rehn on monilahjakkuus, sillä paitsi että hän on Rainer Maria Rilken runojen kääntäjä, on hän myös itse kirjoittaja ja laulaja sekä osaa entisenä kilpatanssijana rytmin salat. Hän on myös säteilevä ystävä, joka rakastaa kaikkia eläimiä, nauttii hyvästä ruoasta, viinistä ja keskustelusta. Sinäkin voit tutustua Eveen: Http://www.evekuismin.netlauantai 29. elokuuta 2009
EMILY DICKINSON 1830 - 1886
Emily Dickinsonilta on säilynyt noin 1775 runoa, fragmenttia ja luonnosta. Hän ei otsikoinut runojaan, vaan numeroi ne. Dickinsonin runoja on julkaistu suomeksi 1930 -luvulta lähtien. Ne ovat ilmestyneet tavallisesti suppeahkoina valikoimina, joita ovat tehneet muiden muassa Katri Vala, Helvi Juvonen, Aale Tynni ja Aila Meriluoto. Laajimmat viimeaikaiset suomennosvalikoimat ovat Sirkka Heiskanen-Mäkelän ja Keijo Virtasen toimittama teos Valitsee itse seuransa sekä Heiskanen-Mäkelän toimittama Maailma, tässä kirjeeni. Merja Virolainen on suomentanut ja toimittanut teoksen Golgatan Kuningatar (Tammi, 2004).
Dickinsonin runojen mitta on tavallisimmin jambi, mutta hän kirjoitti myös trokeeta ja daktyyliä. Mitallisten runojen lisäksi hänen tuotannossaan on koko joukko runoja, joissa ei ole mittaa kuin osittain sekä sellaisia, joissa ei ole mittaa lainkaan.
Dickinson käyttää taiteilijan valtuudella isoja alkukirjaimia, vaikka sana kuuluisi kirjoittaa pienellä. Ehkä hän halusi näin antaa sanalle erityistä painoa. Myös ajatusviiva hän käyttää vallattoman runsaasti.
Emily Dickinson on yksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista 1800-luvun kirjailijoista muiden muassa Harriet Beecher Stowen, Ralph Waldo Emersonin, Nathaniel Hawthornen, Henry Jamesin, Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin ohella. Hänet tunnetaan niin omaleimaisena runoilijana kuin modernismin, ennen muuta imagismin, edelläkävijänä.
ON IHANAMPAA SINUT MENETTÄÄ KUIN...
On ihanampaa sinut menettää kuin saada
muu kaikki minkä haluan.
Jään, totta, janoon näännyttävään,
vaan kastetta sain sentään pisaran!
Kaspianmeren ympärillä pelkkää hiekkaa,
ja meri merta on silti.
Ei ilman kuolleita rantojaan
Kaspianmerta olisi.
- Emily Dickinson -
muu kaikki minkä haluan.
Jään, totta, janoon näännyttävään,
vaan kastetta sain sentään pisaran!
Kaspianmeren ympärillä pelkkää hiekkaa,
ja meri merta on silti.
Ei ilman kuolleita rantojaan
Kaspianmerta olisi.
- Emily Dickinson -
SIDO VAIN MINUT, VAAN YHÄTI...
Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.
Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.
- Emily Dickinson -
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.
Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.
- Emily Dickinson -
EI VUOSIENKAAN ERO VOI MEITÄ EROTTAA...
Ei vuosienkaan ero
voi meitä erottaa,
ei noidan poissaolo saa
loitsua raukeamaan.
Tuhannen vuotta hiillos
tuhkassa liekkejään
odottaa, kättä, lopulta
tuikahtaa, ymmärtää.
- Emily Dickinson -
voi meitä erottaa,
ei noidan poissaolo saa
loitsua raukeamaan.
Tuhannen vuotta hiillos
tuhkassa liekkejään
odottaa, kättä, lopulta
tuikahtaa, ymmärtää.
- Emily Dickinson -
GOOD MORNING - MIDNIGHT - I'M COMING...
Good Morning - Midnight -
I'm coming Home -
Day - got tired of Me -
How could I - of Him?
Sunshine was a sweet place -
I liked to stay -
But Morn - didn't want me - now -
So - Goodnight - Day!
I can look - can't I -
When the East is Red?
The hills - have a way - then -
That puts the Heart - abroad -
You - are not so fair - Midnight -
I chose - Day -
But - please take a little Girl -
He turned away!
- Emily Dickinson -
I'm coming Home -
Day - got tired of Me -
How could I - of Him?
Sunshine was a sweet place -
I liked to stay -
But Morn - didn't want me - now -
So - Goodnight - Day!
I can look - can't I -
When the East is Red?
The hills - have a way - then -
That puts the Heart - abroad -
You - are not so fair - Midnight -
I chose - Day -
But - please take a little Girl -
He turned away!
- Emily Dickinson -
THESE ARE THE DAYS THAT REINDEER LOVE...
These are the days that Reindeer love
And pranks the Northern star -
This is the Sun's objective,
And Finland of the Year.
- Emily Dickinson -
And pranks the Northern star -
This is the Sun's objective,
And Finland of the Year.
- Emily Dickinson -
I'M NOBODY! WHO ARE YOU?
I'm Nobody! Who are you?
Are you Nobody - Too?
Then there's a pair of us!
Don't tell! they'd advertise - you know!
How dreary - to be - Somebody!
How public - like a Frog -
To tell one's name - the livelong June -
To an admiring Bog!
- Emily Dickinson -
Are you Nobody - Too?
Then there's a pair of us!
Don't tell! they'd advertise - you know!
How dreary - to be - Somebody!
How public - like a Frog -
To tell one's name - the livelong June -
To an admiring Bog!
- Emily Dickinson -
WITH THEE, IN THE DESERT...
With thee, in the Desert -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind wood -
Leopard breathes - at last!
- Emily Dickinson -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind wood -
Leopard breathes - at last!
- Emily Dickinson -
torstai 27. elokuuta 2009
NIIN KAUAN KUIN KIRJOITETAAN...
Niin kauan kuin kirjoitetaan kirjoja kuten Geraldine Brooksin Kirjan kansa, kannattaa elää - intohimolla!MISSÄ POLTETAAN KIRJOJA...
Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.
- Heinrich Heine -
- Heinrich Heine -
GERALDINE BROOKS
Geraldine Brooks on Pulitzer-palkittu kirjailija, jonka romaaneja ja tietokirjoja on käännetty useille kielille. Hän on toiminut pitkään The Wall Street Journalin kirjeenvaihtajana Bosniassa, Somaliassa ja Lähi-idässä. Brooks on kotoisin Australiasta, mutta asuu nykyään Yhdysvalloissa miehensä ja poikansa kanssa.KIRJAN KANSA
Omistan tämän kirjaelämyksen Jaelille Tel Aviviin
toivossa päästä kerran Jerusalem- kierrokselle hänen kanssaan kuin
myös toivossa saada nauttia hänen keittiönsä hunajan ja appelsiinin tuoksusta.
Prologi
Hanna, Sarajevo, 1996
Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.
”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…
Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen, upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.
Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!
No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen eheyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää.
toivossa päästä kerran Jerusalem- kierrokselle hänen kanssaan kuin
myös toivossa saada nauttia hänen keittiönsä hunajan ja appelsiinin tuoksusta.
PrologiHanna, Sarajevo, 1996
Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.
”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…
Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Kirja on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen, upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.
Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!
No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen eheyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää.
Epilogi
Valkoinen karva, Sevilla 1480
Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.
Valkoinen karva, Sevilla 1480
Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
PURE, MINÄ PYYSIN, PURE MINUN...
Pure, minä pyysin, pure minun kaulaani sinun sielusi kuva,/ näytä minulle kuka sinä olet,/ piirrä minun verelläniJa sen sinä teit,/ painoit kuin loputtoman janoinen eläin/ suusi minun kaulalleni/ ja piirsit hampaillasi siihen oman kuvasi, Sinut
- Tommy Tabermann -
OTA HEINÄNKORSI JA PUJOTA SIIHEN...
Ota heinänkorsi ja pujota siihen maa, ilma, tuli ja vesi, tuoreen leivän tuoksu ja lapsen aamuinen hymy joka saa sokean näkemään.Pujota siihen sydämen kohdasta läpi mies ja nainen, halu tehdä yhdessä ihmeitä.
Ota yksi ainoa ohut ja sitkeä heinänkorsi: Pujota siihen, äläkä ikinä pudota.
- Tommy Tabermann -
JOS SINÄ OLET OMENAPUU, TAHDON MINÄ...
Jos sinä olet omenapuu/ tahdon minä olla omena./ Jos sinä sytyt tuleen/ tahdon minä olla vesi tai herkästi syttyvä aine./ Jos sinä hukut/ tahdon minä olla pohja tai virta. / Jos sinä katsot kauas/ tahdon minä olla etäinen piste./ Jos sinä suljet luomesi/ tahdon minä olla äkillinen pimeys.- Tommy Tabermann -
25 ASIAA MINUSTA/ 25 ANSWERS ABOUT ME
1) Luen monet yöt./ I read many nights.
2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen./ In some nights I dive into the lake.
3) Pidän meristä järviä enemmän./ I prefer the seas to the lakes.
4) Tyttäreni on Meri./ My daughter is Meri (Meri is meaning the sea.)
5) Olen eläinten oikeuksien puolesta./ I’m against all animal cruelty.
6) Elämä ilman koiraa olisi outoa./ It should be odd to live without the dog.
7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni./ Island horses have stolen my heart.
8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa./ I’ll spend one Xmas in Salzburg.
9) Olen tunteellinen ja romantikko./ I’m sentimental and the romanticist.
10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee./ Some day I want to travel to Ghana with my best friend, cos we have there the goddaughter Mary, 7 years old.
11) Pidän ilosta, en inttäjistä!/ I like the joy, not the insisting types.
12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin./ I’ll may become the part-time Irish and a little also the part-time British.
13) Rakastan intohimolla./ I love with passion.
14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä./ I’ll never fed up with Billy Idol´s Sweet Sixteen
15) Paheeni on Geisha -suklaa./ My sin is Geisha-chocolate.
16) Tarjoan blogissani lukijoilleni KIRJAELÄMYKSIÄ, en kirjakidutuksia./ In my blog I offer the book experiences, no the book tortures.
17) Minulla on kuuluisa puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha (vaikka on myös televisiossa ensi vuonna alkusuvesta, ilmoitan lähetysajan blogissani)/ I have the famous garden, but it’s still The Secret Garden (in TV next Spring, I’ll tell the time in my blog)
18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista, rockista/ I like fado, guitar music, old jazz, rock
19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."/ I like the sentence: ”We all are standing in a gutter, but some of us are watchint the stars of heaven.”
20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija./I celebrate the party of all senses.
21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun./My husband is my best partner to the adventure.
22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja./ Pablo Neruda offers me many memories.
23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys./ Nobody stop me except the losing of my health.
24) Kirjoitan paljon./ I write a lot.
25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."/ My moto is: ” The only realty is the dream. The only duty is the beauty. The only power is the love.”
2) Toiset yöt sukellan suviseen järveen./ In some nights I dive into the lake.
3) Pidän meristä järviä enemmän./ I prefer the seas to the lakes.
4) Tyttäreni on Meri./ My daughter is Meri (Meri is meaning the sea.)
5) Olen eläinten oikeuksien puolesta./ I’m against all animal cruelty.
6) Elämä ilman koiraa olisi outoa./ It should be odd to live without the dog.
7) Issikat ovat ryövänneet sydämeni./ Island horses have stolen my heart.
8) Vietän yhden elämäni jouluista Salzburgissa./ I’ll spend one Xmas in Salzburg.
9) Olen tunteellinen ja romantikko./ I’m sentimental and the romanticist.
10) Haluan matkustaa parhaan ystäväni kanssa Ghanaan, koska meillä on siellä kummilapsi Mary, 7 vee./ Some day I want to travel to Ghana with my best friend, cos we have there the goddaughter Mary, 7 years old.
11) Pidän ilosta, en inttäjistä!/ I like the joy, not the insisting types.
12) Minusta tulee osa-aikairlantilainen ja vähän brittikin./ I’ll may become the part-time Irish and a little also the part-time British.
13) Rakastan intohimolla./ I love with passion.
14) En koskaan kyllästy kuuntelemaan Billy Idolsin Sweet Sixteeniä./ I’ll never fed up with Billy Idol´s Sweet Sixteen
15) Paheeni on Geisha -suklaa./ My sin is Geisha-chocolate.
16) Tarjoan blogissani lukijoilleni KIRJAELÄMYKSIÄ, en kirjakidutuksia./ In my blog I offer the book experiences, no the book tortures.
17) Minulla on kuuluisa puutarha, joka on kuitenkin Salainen Puutarha (vaikka on myös televisiossa ensi vuonna alkusuvesta, ilmoitan lähetysajan blogissani)/ I have the famous garden, but it’s still The Secret Garden (in TV next Spring, I’ll tell the time in my blog)
18) Pidän fadosta, akustisesta kitarasta, vanhasta jazzista, rockista/ I like fado, guitar music, old jazz, rock
19) Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."/ I like the sentence: ”We all are standing in a gutter, but some of us are watchint the stars of heaven.”
20) Olen Kaikkien Aistien Juhlien Vaalija./I celebrate the party of all senses.
21) Mieheni on elämäni loistavin kumppani seikkailuun./My husband is my best partner to the adventure.
22) Pablo Neruda tuo mieleen muistoja./ Pablo Neruda offers me many memories.
23) Minua ei pysäytä muu kuin terveyden menetys./ Nobody stop me except the losing of my health.
24) Kirjoitan paljon./ I write a lot.
25) Mottoni on: "Ainoa todellisuus on uni. Ainoa velvollisuus on kauneus. Ainoa voima on rakkaus."/ My moto is: ” The only realty is the dream. The only duty is the beauty. The only power is the love.”
Hoitotahtoni/ My last will
Leena Lumi, synt. 5.5.XX os. Vähä-Mattila, hoitotahto
Mikäli älylliset toimintoni ovat niin paljon heikentyneet, että joudun toisten holhottavaksi, tahdon että elämästäni tehdään niin mukava kuin suinkin. Ruoka saa olla hyvää, mausteista ja maukasta, se voi sisältää kolestrolia ja rasvaa (esim. suklaata ja kermaa). Toivon saavani halutessani hyvää viiniä. Pidän aivan erityisesti korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta. Ja Geisha-patukat ovat suurinta herkkuani. Myös sinihomejuustot ovat herkkuani – kera hyvän viinin. Valkoviineistä pidän erityisesti Chablis Vaudeveystä.
Haluan saada ulkoilla paljon, sillä olen ns. happi-ihminen. En halua jakaa huonetta kenenkään vieraan kanssa. Mieluiten haluan kuolla kotona rakkaitteni ympäröimänä.
Elämääni ei saa missään tilanteessa ylläpitää keinotekoisesti antamalla ravintoa nenämahaletkun, suonitiputuksen tai PEG-napin kautta.
En halua joutua respiraattorihoitoon esim. ALS-taudin, halvauksen tai parantumattoman keuhkosairauden takia.
Toivon, että elämäni loppuvaiheessa helpotetaan oireitani käyttämällä pihistelemättä opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä kivun, tukehtumisen pelon ja hengitysvaikeuksien lievittämiseksi pelkäämättä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Itse asiassa en kestä kipua ollenkaan, joten aloitetaan morfiini tai vastaava, kun särkylääkkeet eivät riitä.
Kuoleman lähestyessä tärkein asia minulle EI ole elämäni pidentäminen keinolla millä hyvänsä vaan ihmisolennolle kuuluva arvokkuus, jonka toivon säilyvän mahdollisimman pitkään. Kun elämääni ei enää voi kutsua elämäksi haluan keinolla millä hyvänsä täältä pois. Keuhkokuume olisi tervetullut pelastaja. Toivon, että eutanasia on Suomessa jo minun tehdessä lähtöä. Olen koko ikäni ollut eutanasian kannattaja ja puolestapuhuja. Haluan ehdottomasti kuolinapua, mikäli halvaannun tai sokeudun!
Kuolisin mielelläni meren rannalla kuunnellen aaltojen ja lokkien ääniä. Hautaustavastani riippumatta haluan kukkia jouluruusua
Jyväskylässä kesäkuun 30. pnä 2009
täysissä ruumiin ja sielun voimissa
Leena Lumi
todistajat: ________________ ___________________
LUKIJOILLENI/ TO MY READERS
Kesä jatkuu, mutta ilmassa on jo enteitä syksystä. Minua se ei sureta, sillä olen sielultani syksyn ihminen. Syntynyt toukokuussa, mutta sisälläni asuvat syysaamujen rapsakkuus ja ruskan värit. Kohta suven puutarhakuvat vaihtuvat syksyn kuviin ja kirjatkin alkavat osaltaan tuoda mukanaan lunta ja sitä ainoaa vuotuisjuhlaa, johon olen ihan hulluna eli joulua. Sitä ennen kuitenkin muutama asia:
1) Tapanani on laittaa uusintoja toisista kirjoista, etenkin niistä, jotka minä subjektiivisesti olen katsonut uusintojen arvoisiksi.
2) Jos tuntuu, että kirjoja tulee liian hitaasti, kun ei tule yksi per vuorokausi se tarkoittaa yleensä sitä, että a) olen lukemassa teille kirjaa, joka on niin kiinnostava, että itsekin haluan nauttiaa siitä HITAASTI. HIDAS NAUTINTO ON NAUTISKELIJAN JUTTU! b) saatan myös olla kiinni jossain muussa, joka vie minua (iso puutarha, kaukana asuva äitini, vanha koirani, aviomieheni, joku mu asia... c) olen sairas tai kuollut, jota ensin mainittua en teille aio kertoa, koska ei kuulu tyyliini ja toista taas en pääse teille millään ilmoittamaan...
3) Nyt aion uusia teille pari juttua eli Hoitotahtoni, joka tuli mieleeni, kun luin Mannisen Sydänfilmiä. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että saatte lukea uudestaan myös 25 asiaa minusta.
4) Tiedän, että ruokaohjeita on ollut vähänlaisesti, mutta me syötiin melkein koko suvi vain samoja, mutta toki homamade salaatteja sekä grillattua merilohta ja kanaa. Kantarellimuhennosta on myös syöty, mutta senhän jokainen kai osaa tehdä? Kohta on suppilovahveroaika ja sitten kalan kylkeen ilmestyy suppiksia. Nyt tuntuu, että kuningatarkiisseliä on koko ajan ja sen kanssa oikeaa, haudutettua riisipuuroa. Kuulostaa tylsältä, mutta kiinnostukseni focus ei ole ihan juuri nyt keittiössä.
5) Luen koko ajan! Teille!
Ja muistakaa: Kesä jatkuu vielä. Kesä.
Love
Leena Lumi
1) Tapanani on laittaa uusintoja toisista kirjoista, etenkin niistä, jotka minä subjektiivisesti olen katsonut uusintojen arvoisiksi.
2) Jos tuntuu, että kirjoja tulee liian hitaasti, kun ei tule yksi per vuorokausi se tarkoittaa yleensä sitä, että a) olen lukemassa teille kirjaa, joka on niin kiinnostava, että itsekin haluan nauttiaa siitä HITAASTI. HIDAS NAUTINTO ON NAUTISKELIJAN JUTTU! b) saatan myös olla kiinni jossain muussa, joka vie minua (iso puutarha, kaukana asuva äitini, vanha koirani, aviomieheni, joku mu asia... c) olen sairas tai kuollut, jota ensin mainittua en teille aio kertoa, koska ei kuulu tyyliini ja toista taas en pääse teille millään ilmoittamaan...
3) Nyt aion uusia teille pari juttua eli Hoitotahtoni, joka tuli mieleeni, kun luin Mannisen Sydänfilmiä. Uusia lukijoita on tullut niin paljon, että saatte lukea uudestaan myös 25 asiaa minusta.
4) Tiedän, että ruokaohjeita on ollut vähänlaisesti, mutta me syötiin melkein koko suvi vain samoja, mutta toki homamade salaatteja sekä grillattua merilohta ja kanaa. Kantarellimuhennosta on myös syöty, mutta senhän jokainen kai osaa tehdä? Kohta on suppilovahveroaika ja sitten kalan kylkeen ilmestyy suppiksia. Nyt tuntuu, että kuningatarkiisseliä on koko ajan ja sen kanssa oikeaa, haudutettua riisipuuroa. Kuulostaa tylsältä, mutta kiinnostukseni focus ei ole ihan juuri nyt keittiössä.
5) Luen koko ajan! Teille!
Ja muistakaa: Kesä jatkuu vielä. Kesä.
Love
Leena Lumi
tiistai 25. elokuuta 2009
SYDÄNFILMIN KANSI PIKAUUSINTANA
Tässä tämä Satu Mannisen kirjan kansi vähän isompana - kiitos ystävän avun.SATU MANNINEN
Satu Manninen rakastaa Buster Keatonia, metafyysisiä keskusteluja sekä villiintyneitä puutarhoja. Hän on valmistunut maisteriksi Kuvataideakatemian tila-aikataiteen osastolta ja lumoutuu persoonallisista kasvoista sekä Louise Bourgeosin veistoksista. Manniselle myönnettiin Kaarlen palkinto vuonna 2008 esikoisteoksestaan Sateeseen unohdettu saari. Sydänfilmi on hänen toinen runokokoelmansa.SYDÄNFILMI
Mitä salaisuuksia välähtääkään valokuva-automaatissa, jäljet voidaan korjata kirurgisesti, voidaan korjata italiattaret, kypsät tomaatit, Mallinukella on vaikeutensa mutta miten helposti hän vaihtaakaan peruukkia, suukottaa vammaista lasta. On oltava kuvien kaltainen, hymyiltävä uima-altaassa, vaikka käsi painaa päätä pinnan alle.
Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.
Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.
Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!
Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.
Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.
Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!
Satu Mannisen runokokoelma Sydänfilmi (Gummerus, 2009) teki minusta hyvin hauraan ja haavoittuvaisen. Yhtäkkiä oli viime kevättalvi ja minä olin käpertynyt sairaalan sängylle ihan pieneksi. Painoin vain neljäkymmentä kiloa ja syöpä pahoinpiteli minua. Tyttäret kävivät vuoroin sängyn vierellä itkettynein silmin, yrittivät kätkeä hätäänsä. Hoitajat vaihtuivat ja vaelsivat valkeina lokkeina ja puhuivat ylitseni kuin minua ei olisi enää. Varmasti en täältä kotiin pääse ja saan kuolla tuoksunani kuolema ja desinfiointiaineen haju.
Mannisen kirja heitti minut vuoden takaiseen ja teki minusta sairastuneen äitini. Kirjan tunnelma on niin koetun oloinen, että tuskin tämä on syntynyt ilman omakohtaista kokemusta. Tuli hirveän outo olo. Ja minusta tuli hyvin yksinäinen.
Olen sanonut, että miten ihmeessä kukaan voi arvostella runoa, sillä runo on mielen tila. Se joko kolahtaa tai sitten ei. Voi myös käydä niin, että runo, joka ei eilen sinua tavoittanut, tekeekin sen tänään. Rakkauden tuskista kärsinyt haluaa lukea oodeja menetykselle. Ja jos on juuri ja juuri saanut äitinsä kuoleman osastolta ulos, kokee sairaalasta kertovat runot, puhtaina kirurgin veitsen viiltoina ihollaan. Tai itse asiassa minulle tehtiin lobotomia. Siis Mannisen kirja sen teki!
Kirurgi halkaisee kallon ja katsoo aivoja, vaikeakulkuista maastoa. Lähetän maisemakortin täältä Grand Canyonilta: terveisiä ja hyvästi, sammuttakaa valot näköalapaikalta, sammuttakaa tuulen kohina.
Satu Mannisen toinen runoteos pohtii olemassaoloa sairaalamaailman kautta murtaen samalla median luomaa illuusiota täydellisestä kehosta. Lukija aivan tuntee muuttuvansa hapertuneeksi paperiksi, jolta kukaan ei kysy oikeasti mitään. Mannisen sairaalassa potilas on kuin ulkoavaruuden outo olio, joka on välttämätön paha puhtaiden lakanoiden ja desinfioinnin ja valkeiden lokkien maailmassa. Sillä eittämättä sairaala on maailma maailmassa, joka toimii omien lakiensa ja normiensa mukaan. Missään ihminen ei ole niin pieni hiukkanen kuin sairaalasängyssä, jossa yksityisyys on tuhottu viimeiseen hengenvetoon.
Se, että Manninen pitää unikirjaa, johon kirjoittaa muistiin unensa, selittää paljon, sillä vain unesta kirjoitettu voi heittää lukijan tilaan, jossa olet mukana, mutta kukaan ei sinua huomaa. Yrität saada kontaktia, mutta lokit vain jatkavat vaelteluaan, suusta valuu jotain valkealle lakanalle, letkusta valuu suoneen toivoa, mutta kukaan ei riemuitse…Tämä runokirja on unikuva, sillä tämän ’näkee’ eli vahva visuaalisuus on läsnä. Kaikki näkyy paitsi sinä itse et, sillä olet vain sydänfilmi ja siinähän sitä on jo tarpeeksi!
UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI...
Laitan teille tähän nyt lauseen, jonka Anonyymi oli poissa ollessani laittanut yhteen kommenttiin. Sitaatti on Kari Hotakaisen uutuudesta, jonka yritän hankkia ensi tilassa ja lukea teille:
UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI, KULJE MAAILMASSA JA HÄIKÄISTY.
UNOHDA PELKOSI JA ENNAKKOLUULOSI, KULJE MAAILMASSA JA HÄIKÄISTY.
KOKO KAUPUNKI VAIN HÄNTÄ VARTEN
Yhdentoista kuukauden ajan asukkaat rakastivat kaupunkia ja voi sitä joka sen haukkui: pilvenpiirtäjät, savukeautomaatit, elokuvateatterien laajakankaat olivat kaikkien jakamattomassa suosiossa. Ainoa asukas, jolla tätä tunnetta ei ollut, oli varmasti Marcovaldo; mutta mitä hän ajatteli – ensinnäkin – oli vaikea tietää ja – toiseksi – sillä oli niin vähän merkitystä että se oli samantekevää.
Tiettynä hetkenä vuodesta alkoi elokuu. Ja silloin sai nähdä tunteiden muuttumisen. Kukaan ei enää pitänyt kaupungista: samat pilvenpiirtäjät, jalankulkutunnelit, pysäköintipaikat joita vielä eilen niin rakastettiin, olivat muuttuneet vastenmielisiksi ja ärsyttäviksi. Väki ei muuta halunnut kuin lähteä pois mahdollisimman nopeasti: se täytti junat ja tukki moottoritiet ja elokuun 15. kaikki olivat lähteneet pois. Paitsi yksi. Marcovaldo oli ainoa asukas joka ei lähtenyt kaupungista.
Aamulla hän lähti kävelylle keskustaan. Kadut avautuivat hänen edessään leveinä ja loputtomina, autioina ja autottomina; harmaista alaslasketuista metalliverhojen aidasta loputtomiin sälekaihtimien säleisiin kaikki oli suljettu kuin suojamuurilla. Koko vuoden Marcovaldo oli uneksinut voivansa käyttää katuja katuina eli kävellä keskellä: nyt hän saattoi tehdä sen ja hän saattoi myös kävellä päin punaista valoa ja ylittää vinosti ja pysähtyä aukioiden keskelle. Mutta hän käsitti että ilo ei ollut niinkään näissä epätavallisissa teoissa kuin siinä että näki kaiken toisella tavalla: kadut laaksojen pohjina tai kuivuneiden jokien uomina, talot jyrkkinä vuorina tai rantakallioina.
Tietenkin jonkin puuttuminen pisti silmään: mutta ei se että pysäköityjen autojen rivi tai ruuhka kadun kulmassa tai väentungos tavaratalon edessä tai raitiovaunua odottavien ihmisten ryhmät puuttuivat; se mikä puuttui täyttämästä tyhjiä tiloja ja pyöristämästä nelikulmaisia alueita oli ehkä särkyneen vesijohtoputken aiheuttama tulva tai puistokadun puunjuurien hyökkäys kiveyksen lävitse. Marcovaldon katse kierteli ympäriinsä ja yritti löytää tästä erilaisesta kaupungista kuoren, suomujen, kokkareiden ja suonistojen kaupunkia, maalin, asfaltin ja lasin ja rappauksen kaupungin alta. Ja nyt talo, jonka hän ohitti joka päivä, paljastuikin huokoisen, harmaan hiekkakiven louhokseksi; rakennustyömaan aita oli pino vielä tuoreita mäntylautoja oksankyhmyineen jotka näyttivät nupuilta; suuren kangaskaupan kyltillä nukkui parvi koiperhosia.
Oli kuin kaupunki heti ihmisten lähdettyä olisi joutunut vielä eilen piilossa olleiden asukkaiden armoille ja nyt he ottivat sen haltuunsa: Marcovaldon kävelyreitti seurasi jonkin matkaa muurahaispolkua, sitten se poikkesi siitä kovakuoriaisen lentoreitin takia. Sitten hän lähti seuraamaan kastemadon kiemurtelevaa matelua. Eivätkä ainoastaan eläimet olleet vallanneet aluetta: Marcovaldo huomasi että lehtikioskien pohjoisseinälle muodostui ohut homekerros, että ravintoloiden edustoilla ruukuissa olevat pensaat pinnistelivät työntääkseen lehtensä jalkakäytävän varjosta. Mutta oliko kaupunki vielä olemassa? Tuo keinotekoisten materiaalien kasauma joka kahlitsi Marcovaldon päiviä osoittautui nyt erillisten kivien mosaiikiksi, sekä silmä että käsi erottivat jokaisen kiven toisista kovuutensa, lämpönsä ja koostumuksensa puolesta.
Ja Marcovaldo unohti jalkakäytävien ja valkoisten raitojen tehtävän ja kulki kiemurrellen katuja kuin perhonen, kun urheiluauto ajoi sataa tunnissa hänen ohitseen niin että jäähdyttäjä meni millimetrin päässä hänen nilkastaan. Puolittain pelon, puolittain ilmavirran takia Marcovaldo hypähti ja kaatui pökertyneenä.
Auto jarrutti vingahtaen kovaa ja kääntyi melkein ympäri. Siitä hyppäsi ryhmä nuoria miehiä paitahihasillaan. Nyt ne lyövät minua, Marcovaldo ajatteli, koska minä kuljin keskellä katua!
Nuorukaiset olivat aseistautuneet kummallisin asein. ”Lopultakin me löysimme hänet! Lopultakin!” he sanoivat piirittäen Marcovaldon. ”No niin”, yksi heistä sanoi kohottaen hopeanvärisen kepin suunsa eteen, ”ainoa asukas joka on jäänyt kaupunkiin elokuun puolivälin lomien aikaan. Anteeksi, herra, voisitteko kertoa vaikutelmistanne televisionkatsojille?” ja mies työnsi hopeanvärisen kepin Marcovaldon nenän alle.
Sokaiseva valo oli syttynyt, oli kuuma kuin uunissa ja Marcovaldo oli pyörtymäisillään. Häneen oli suunnattu valonheittimiä, televisiokameroita, mikrofoneja. Hän änkytti jotain ja joka kolmannen tavun jälkeen nuori mies keskeytti kääntäen mikrofonin itseensä päin: ”Te siis tarkoitatte…” ja hän ryhtyi puhumaan kymmeneksi minuutiksi.
Toisin sanoen he haastattelivat häntä.
”Voinko minä nyt mennä?”
”Totta kai, kiitoksia paljon…Tai jos teillä ei ole muuta tekemistä…ja haluaisitte tienata pikkuisen…voisitteko jäädä auttamaan meitä hiukan?”
Koko aukio oli mullinmallin: kuorma-autoja, äänitysautoja, kameroita ajokiskoineen, akkuja, lamppuja, miehiä haalareissa kulkemassa aivan hikisinä paikasta toiseen.
”Hän on tullut! Hän on tullut!” Hienosta avoautosta nousi elokuvatähtönen.
”No niin pojat me voisimme aloittaa suihkulähdekohtauksen!”
Ohjaaja, joka ohjasi televisio-ohjelmaa Elokuun revyy, alkoi antaa ohjeita kuuluisan diivan sukellukselle kaupungin suurimpaan suihkulähteeseen.
Sekatyömies Marcovaldo oli saanut tehtäväkseen siirrellä valonheitinsarjaa jossa oli painava jalusta. Suurella aukiolla surisivat nyt laitteistot ja lamput sihisivät, vasaraniskut kaikuivat tilapäisissä metallikehikoissa ja käskyt kaikuivat…Sokaistuneen ja typertyneen Marcovaldon silmissä entinen jokapäiväinen kaupunki oli tullut sen tilalle jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta, tai ehkä vain unessa.
- Italo Calvino -
Marcovaldo eli vuodenajat kapungissa
Tiettynä hetkenä vuodesta alkoi elokuu. Ja silloin sai nähdä tunteiden muuttumisen. Kukaan ei enää pitänyt kaupungista: samat pilvenpiirtäjät, jalankulkutunnelit, pysäköintipaikat joita vielä eilen niin rakastettiin, olivat muuttuneet vastenmielisiksi ja ärsyttäviksi. Väki ei muuta halunnut kuin lähteä pois mahdollisimman nopeasti: se täytti junat ja tukki moottoritiet ja elokuun 15. kaikki olivat lähteneet pois. Paitsi yksi. Marcovaldo oli ainoa asukas joka ei lähtenyt kaupungista.
Aamulla hän lähti kävelylle keskustaan. Kadut avautuivat hänen edessään leveinä ja loputtomina, autioina ja autottomina; harmaista alaslasketuista metalliverhojen aidasta loputtomiin sälekaihtimien säleisiin kaikki oli suljettu kuin suojamuurilla. Koko vuoden Marcovaldo oli uneksinut voivansa käyttää katuja katuina eli kävellä keskellä: nyt hän saattoi tehdä sen ja hän saattoi myös kävellä päin punaista valoa ja ylittää vinosti ja pysähtyä aukioiden keskelle. Mutta hän käsitti että ilo ei ollut niinkään näissä epätavallisissa teoissa kuin siinä että näki kaiken toisella tavalla: kadut laaksojen pohjina tai kuivuneiden jokien uomina, talot jyrkkinä vuorina tai rantakallioina.
Tietenkin jonkin puuttuminen pisti silmään: mutta ei se että pysäköityjen autojen rivi tai ruuhka kadun kulmassa tai väentungos tavaratalon edessä tai raitiovaunua odottavien ihmisten ryhmät puuttuivat; se mikä puuttui täyttämästä tyhjiä tiloja ja pyöristämästä nelikulmaisia alueita oli ehkä särkyneen vesijohtoputken aiheuttama tulva tai puistokadun puunjuurien hyökkäys kiveyksen lävitse. Marcovaldon katse kierteli ympäriinsä ja yritti löytää tästä erilaisesta kaupungista kuoren, suomujen, kokkareiden ja suonistojen kaupunkia, maalin, asfaltin ja lasin ja rappauksen kaupungin alta. Ja nyt talo, jonka hän ohitti joka päivä, paljastuikin huokoisen, harmaan hiekkakiven louhokseksi; rakennustyömaan aita oli pino vielä tuoreita mäntylautoja oksankyhmyineen jotka näyttivät nupuilta; suuren kangaskaupan kyltillä nukkui parvi koiperhosia.
Oli kuin kaupunki heti ihmisten lähdettyä olisi joutunut vielä eilen piilossa olleiden asukkaiden armoille ja nyt he ottivat sen haltuunsa: Marcovaldon kävelyreitti seurasi jonkin matkaa muurahaispolkua, sitten se poikkesi siitä kovakuoriaisen lentoreitin takia. Sitten hän lähti seuraamaan kastemadon kiemurtelevaa matelua. Eivätkä ainoastaan eläimet olleet vallanneet aluetta: Marcovaldo huomasi että lehtikioskien pohjoisseinälle muodostui ohut homekerros, että ravintoloiden edustoilla ruukuissa olevat pensaat pinnistelivät työntääkseen lehtensä jalkakäytävän varjosta. Mutta oliko kaupunki vielä olemassa? Tuo keinotekoisten materiaalien kasauma joka kahlitsi Marcovaldon päiviä osoittautui nyt erillisten kivien mosaiikiksi, sekä silmä että käsi erottivat jokaisen kiven toisista kovuutensa, lämpönsä ja koostumuksensa puolesta.
Ja Marcovaldo unohti jalkakäytävien ja valkoisten raitojen tehtävän ja kulki kiemurrellen katuja kuin perhonen, kun urheiluauto ajoi sataa tunnissa hänen ohitseen niin että jäähdyttäjä meni millimetrin päässä hänen nilkastaan. Puolittain pelon, puolittain ilmavirran takia Marcovaldo hypähti ja kaatui pökertyneenä.
Auto jarrutti vingahtaen kovaa ja kääntyi melkein ympäri. Siitä hyppäsi ryhmä nuoria miehiä paitahihasillaan. Nyt ne lyövät minua, Marcovaldo ajatteli, koska minä kuljin keskellä katua!
Nuorukaiset olivat aseistautuneet kummallisin asein. ”Lopultakin me löysimme hänet! Lopultakin!” he sanoivat piirittäen Marcovaldon. ”No niin”, yksi heistä sanoi kohottaen hopeanvärisen kepin suunsa eteen, ”ainoa asukas joka on jäänyt kaupunkiin elokuun puolivälin lomien aikaan. Anteeksi, herra, voisitteko kertoa vaikutelmistanne televisionkatsojille?” ja mies työnsi hopeanvärisen kepin Marcovaldon nenän alle.
Sokaiseva valo oli syttynyt, oli kuuma kuin uunissa ja Marcovaldo oli pyörtymäisillään. Häneen oli suunnattu valonheittimiä, televisiokameroita, mikrofoneja. Hän änkytti jotain ja joka kolmannen tavun jälkeen nuori mies keskeytti kääntäen mikrofonin itseensä päin: ”Te siis tarkoitatte…” ja hän ryhtyi puhumaan kymmeneksi minuutiksi.
Toisin sanoen he haastattelivat häntä.
”Voinko minä nyt mennä?”
”Totta kai, kiitoksia paljon…Tai jos teillä ei ole muuta tekemistä…ja haluaisitte tienata pikkuisen…voisitteko jäädä auttamaan meitä hiukan?”
Koko aukio oli mullinmallin: kuorma-autoja, äänitysautoja, kameroita ajokiskoineen, akkuja, lamppuja, miehiä haalareissa kulkemassa aivan hikisinä paikasta toiseen.
”Hän on tullut! Hän on tullut!” Hienosta avoautosta nousi elokuvatähtönen.
”No niin pojat me voisimme aloittaa suihkulähdekohtauksen!”
Ohjaaja, joka ohjasi televisio-ohjelmaa Elokuun revyy, alkoi antaa ohjeita kuuluisan diivan sukellukselle kaupungin suurimpaan suihkulähteeseen.
Sekatyömies Marcovaldo oli saanut tehtäväkseen siirrellä valonheitinsarjaa jossa oli painava jalusta. Suurella aukiolla surisivat nyt laitteistot ja lamput sihisivät, vasaraniskut kaikuivat tilapäisissä metallikehikoissa ja käskyt kaikuivat…Sokaistuneen ja typertyneen Marcovaldon silmissä entinen jokapäiväinen kaupunki oli tullut sen tilalle jonka hän oli nähnyt vain vilaukselta, tai ehkä vain unessa.
- Italo Calvino -
Marcovaldo eli vuodenajat kapungissa
lauantai 22. elokuuta 2009
perjantai 21. elokuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)