Seisoessani tämän talovanhuksen rappusilla huomaan rullaavani paidan helmaani käsilläni, ihan kuin pienenä tyttönä tämän saman talon rappusilla. Uskon siihen, että oli tarkoitettu että tulisin takaisin, kääntyisin pihatielle ja tuntisin tulevani kotiin.
Tartu siis koriisi ja kerää matkallasi kuurankukkia kanssani!
Ihana Ilona Sateenkaaren taa -puodista, on muuttanyt nyt Valkoiseen puutalokotiin. Hän jatkaa ilonamme, mutta nyt blogin kirjoittajana, vaikka minä kyllä aavistelen aivan muuta..., mutta aika näyttää, aika näyttää. Valkoisen puutalokodin 'ovi' on palkissani vaihtuvalla kuvalla, sillä tiedämmehän Ilonan loistavaksi kuvaajaksi, joka on kuvannut kaikkien sisustuskirjojensa unelmaiset houkutukset itse. On ollut suurenmoisen helppoa tehdä töitä Ilonan kanssa, sillä ei ole tarvinnut itkeä kuvien perään, vaan niitä on suorastaan tulvinut ja muutenkin Ilona on ns. easy going person. Kiitos Ilona menneestä ja menestystä uusiin tuuliin♥
Nyt on käynyt sellainen työtapaturma, että vasta tänään huomasin alkaa kaivata Ilonan uusinta kirjaa Koti lehvistön varjossa. Kustantaja luuli minun saaneen sen etc.etc. Olisin mielelläni ottanut Ilonan uuden sisustuskirjan syntymäpäiväarvontaani, mutta minulla ei ole vielä tietoa, ehdinkö vai en. Kirja on siis vasta matkalla...
Sateenkaarentaa -puotia jatkaa Ilonan ystävä, joten puoti pysynee edelleen mukana tavalla tai toisella myös blogini matkassa.
On täysikuu. On helmikuu. Söin äsken Geishaa. Olen siis langennut nainen. Haluan elää vaarallisesti. Tai jos en, niin tartun nyt kirjaan, joka viihdyttää minua, kun R. on taas kiinni muualla. Täysikuuta pitäisi katsoa kaksin sallien sen maagisen säteilyn hullaannuttaa erinomaisen seikkailulliseen huumaannukseen, jossa voi tapahtua, mitä ikinä keksitkään haluta!
*****
"On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa, ja jäinen maa on täynnä kammotusta, kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja nyyti sanoi: helppoa ei tule olemaan! Tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan!
No ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi ja sitten hampaat mörön häntään jotta kipunoi!
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi - siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa, ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa."
- Tove Jansson -
Kuka lohduttaisi nyytiä? (WSOY, suomennos Kirsi Kunnas)
Tuittu tietysti. Lohduttaa nyytiä.
***
kuva Ilona
***
PS. Ilonan kirja on jo käsissäni! Warte Mahl, bitte!
Harvoinpa sitä vaatteita ostaessaan ajattelee, miten uusi asu maatuu vaikka kompostissa tai mitä luontoa kuluttavaa vaatteen valmistuksessa on käytetty. Pääasia lienee, että vaate näyttää ja tuntuu hyvältä eikä sana ekologinen mahdu millään sinne sovituskoppiin. Entäpä innokkaat käsitöiden tekijät, mahtavatko he ajatella ompeluksensa tai kutimensa ekologisuutta, sen elinkaarta tai onko vaaleanpunainen tai houkuttava lila lankakerä eettinen. Tuskin.
Nyt kaikki voi kohta olla toisin, sillä Sanna Vatanen on tehnyt kirjan Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta! (WSOY 2012). Kirjan kuvat on ottanut valokuvaaja Sami Repo. En ole itse kaksinenkaan käsityöihminen, joskus vain hurahdan upeisiin villalankoihin ja sutaisen jonkun kaulaliinan, mutta tiedän että lukijoissani on sekä käsityön taitajia että ekologisuudesta kiinnostuneita henkilöitä. Minulle riittää kun kashmir on unelmaisen pehmeää ja kaunista sekä sama suunnilleen bambun kohdalla. Onneksi ainakin bambu saa Sannalta armon ja kirjassa on jopa bambuinen hääpuku. Tosin bambun hyväksyminen vaatii Sannaakin ensin käymään pienen casen itsensä kanssa, mutta lopultakin: Voimme käyttää bambua kohtuullisen hyvillä mielin ja hiljaa toivoa, että sen valmistamiseen kuluva energia saadaan vähenemään. Evääksi ekolankamatkalle Sanna antaa ohjeita:
Valitse tuotteita joiden, ympäristöominaisuudet on ilmoitettu. Suosi luomutuotteita. Käytä lankoja, jotka hajoavat luonnossa. Vältä perinteistä puuvillaa ja valitse sen sijaan luomupuuvillaa tai jokin muu kasvikuitu. Älä osta tarpeetonta. Tee itse lankaa kehräämällä, yhdistämällä jämälankoja tai leikkaamalla soiroa vanhoista vaatteista. Pura vanha neule, vyyhditä lanka ja pese se sille sopivalla tavalla, keri keräksi ja käytä uudelleen.
Tekstiilisuunnittelija Sanna Vatasen aiempi kirja Neulo.Virkkaa.Kirjo.Jämälangasta!, ajoi ekologisuuden asiaa kannustamalla käyttämään jo olemassa olevaa, komeroissa pyörivää rompetta. Tämä kirja jatkaa samaa teemaa, sillä vanhoista vaatteista leikatut soirot kelpaavat vaikka mihin ja sen saa lukija kirjassa todella kokea. Upeat, isot kuvat ja sitten Sannan pikkutarkat valmistusohjeet sekä jokaisen langan kohdalla on kerrottu sen tausta ja peruste, miksi juuri tämä lanka on ekologinen ja eettinen vaihtoehto. Tässä esimerkiksi Revive-Pikkutakki, jonka tarkka valmistusohje löytyy kirjasta. Takki on valmistettu kokonaan kierrätysmateriaalista!
Kirja sisältää noin neljäkymmentä ohjetta vaihdellen helpoista haastaviin. Alla Pyöröhuivi/Liivi, jonka materiaali on Abuelita merino silk. Pienenä perheyrityksenä aloittanut Abuelita osallistuu myös urugualaisten villieläinten suojeluun. Langat tuodaan Uruguaista Suomeen ilman välikäsiä.
Pääasiassa Sannakin kuitenkin suosii lähituotantoa ja pitkää elinkaarta. Eli ihan sama kuin se, mihin pyrimme jo ravinnossa. Korkea laatu on tärkeä osa ekologisuutta, joka auttaa tuotetta kestämään paremmin aikaa ja kulutusta. Ja yhden sukupolven käyttämistä voi taas tehdä lankaa seuraavalle sukupolvelle…Alla kaunis Himalaya-huivi, joka on tehty silkistä.
Kirjassa on siis virkkaajalle sekä neulojalle tarkat valmistusohjeet ja aikaisemmin mainittujen lisäksi valmistetaan mm. Renew-tupsupipo, Simply Recycled –hame, Sokeriruoko-huivi, Räsytunika, Poncho, vauvan Unipussi-takki, vauvan peitto, pellavatunika ja monta muuta ja kaikki hyvällä omalla tunnolla. Vaikka et näillä valinnoilla pelastakaan koko maailmaa, muodostuu nyt jälleen se pienten purojen teoria, mutta nyt ei pisara pisaralta, vaan silmukka silmukalta!
Lienee selvää, että jos on olemassa väyliä, ovia tai ohuita kohtia rinnakkaisten maailmojen välillä, mehiläinen on ehkä maailman parhaiten varustettu otus niitä löytämään.
Ne ovat vuosituhansien kuluessa todennäköisesti löytäneet myriadeja portteja, loputtomiin puhtaita maailmoja, ja asuttavat nyt niitä, ilman ihmistä.
Omia Elysionin kenttiään, missä ei vuodateta enkelten verta. Kuolemattomina, ikuisesti nuorina.
Noissa pikku siivekkäissä on enemmän kuin päälle näkyy.
Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos 2011) heitti minut monella tapaa sekä päin rajua eläinsuojelutunneseinääni kuin myös mukavuusalueeni ulkopuolelle. Myös viehätystä löytyi, mutta sitä kantoivat muassaan mehiläiset, nuo myyttiset pikkueläimet, joita ilman maailma tuhoutuisi ja siinä mukana myös minun rakas puutarhani. Muistan pari suvea, kun ihmettelimme ’missä ovat mehiläiset? mikä ne on vienyt?’. Oli aavemaisen hiljaista ja suvesta puuttui sen suriseva, sykkivä valtimo: Pölyttäjät! Ja sitten koittivat syksyt vailla pimenevissä illoissa leijuvaa raskaaneroottista kypsyvien hedelmien tuoksua…
Sinisalon kirjassa eletään nykyisen vuosikymmenemme loppua ja mehiläistarhaaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Hän kokee huimaavaa tyhjyyden tunnetta, sillä väistämättä pesäautio tuo mieleen maailmanlopun. Orvon elämä on muutenkin kuin astelua haurailla kevätjäillä, sillä hänen elämänsä toinen keskipiste, Eero, oma poika, on valinnut kiihkeät blogipolkunsa, joilla vaeltaa johtaen Eläinten Vallankumousarmeijaa tähtäimenään kieltää kaikkinainen eläinten hyväksikäyttö keinolla millä hyvänsä. Kirjan rajuimmat otannat ovatkin sitten Eero Toivonojan blogista, jossa vuorottelevat tosielämäkuvaukset eläinten kovista olosuhteista rajuihin kommentteihin. Kahlaamme tuskan hiessä helvetissä, jossa emolehmä huutaa vasikkansa perään vuorokausikaupalla, vasikoita nupoutetaan puuduttamatta, kanat eivät voi kävellä verkkolattioilla vammautuneiden jalkojensa takia, takerrumme turpakytkyeihin ja kompastumme elävältä murskattuihin kukonpoikiin…Vastavirtana ovat todella häijyt kommentit, joissa Eeroa uhkaillaan ja joissa kirjoittajat ovat unohtaneet raivossaan kultaisen säännön: ’Älä koskaan kirjoita nettiin sitä, mitä et tohdi kertoa tutulle kahvilan pöydässä.'
Tapahtumat lähtevät vyörymään rajuina kuin toimintaelokuvassa, joka kuvaa sitä julmuutta, mihin kykenee vain ihminen, ei koskaan luonto. Kuvioon liittyvät myös Toivonojan tilan omistaja, Toivonoja Meatsin perustaja, Ari, joka on Orvon isä sekä Eeron isoisä kuin myös Marja-Terttu, Arin äiti, joka Orvon tulee hyvästellä vihdoinkin lopullisesti:
Katson häntä ja kaikki on aivan väsyneen itsestään selvää. Mikäs siinä. Heitän hymähtäen farkut takaisin tuolille, ja yhdellä vedolla neule lähtee Marja-Tertun päältä, hän avaa itse rintaliivinsä, työnnän hänet sängyn laidalle ja rusennan hameen ruttuun vyötärölle, kiskon alushousut jalasta. Aktimme on nopea ja raju ja huolimaton, en paljon lämmittele, mutta Marja-Terttu huokailee ja voihkii äänekkäämmin kuin koskaan avioliittomme aikana. En tiedä laukeaako hän mutta en kerta kaikkiaan välitä, olen kaiken sellaisen ulko- ja yläpuolella, jotenkin tämä vain kuuluu asiaan, koirakset, naarakset, emo ja kuhnuri, minun tunkeutumiseni vielä kerran maahan mistä poikani on tullut, hän vielä kerran kokee kuinka maaksi hänen pitää jälleen tuleman, ja sillä selvä.
Nämä ovat Marja-Tertun lopulliset hyvästit.
Niinhän siinä Orvo luulee lopullisia hyvästejä panevansa, vaan mitä ihmettä hänelle tuleekaan mieleen jälkeenpäin….Siis myöhemmin sain jopa hieman hymyillä, vaikka kirja menikin pääosin sielu vereslihalla.
Tämä kirja jakaa tuntemukseni. Ymmärrän, että kirjailija on saattanut hakea armoa Eeron kirjoitusten rankkuudelle luomastaan Toisesta Todellisuudesta, ikään kuin tasapainoa ja hieman lohtua, mutta minä en ole scifin lukija eli minulle on vain hiukan liian ufoa luhdin seinään aukeava Toinen Puoli, jonne Orvo voi halutessaan paeta todellisuutta. Toisaalta kaikki mehiläisiin liittyvä kirjassa hurmasi täysillään ja etenkin liikuttavat kuolleet kuningattaret. Sitten taas se tuotantoeläinten tositositosi, mille ei loppua minun elinaikanani näy…Toivon vain niin kovasti, että eläimet saisivat elää ainoan elämänsä lajityypillisesti ja vasikatkin saisivat pitää emonsa niin kauan kuin tarvitsevat ja olla ulkona kesäisin mehiläisniityillä, apilan ja mataran tuoksussa...
Aivan selvää on, että Johanna Sinisalo ei ole minulle tajunnan räjäyttävä Lionel Shriver, ei lumisesti syleilevä Satu Grönroos eikä intelligentin tiivistyksen mestari Bargum syyspurjehduksineen, mutta hän onkin hyvin itsetietoisen itsevarmasti aivan oma itsensä, joka ei edes halua olla lukijansa viihdemestari. Näin minä sen koin! Hän ansaitsee ihailuni teoksen toimivasta rakenteesta, sujuvasta kielestä ja siitä, miten paljon hän kirjoittaa asiaa ja antaa Enkelten veressä äänen niille, joilla sitä ei ole: eläimille. Siis hirveän tärkeä kirja taidolla ja tiedolla. Olen aivan varma, että häneltä voi odottaa ihan mitä tahansa huikeaa, sillä kaikki viittaa ehtymättömään vahvuuteen.
Me luulemme olevamme enkelten verta. Verta, vertaisia. Ylempänä kuin muut luontokappaleet.
Mutta jos jossakin lajissa on enkelten verta, sitä on mehiläisissä.
*****
Tunnetko hunajakukkien tuoksun? Lehtosinilatvat aukenivat juuri. Kuuletko? Mehiläiset saapuvat.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukutoukka Annami Annika K Maija Haavisto Suketus Anni M. Tessa Booksy Zephyr Minna ja Mimu
Mikään ei tapahdu kahdesti, ei toistu.
Siksi synnyimme valmistautumattomina
ja kuolemme harjoitusta vailla.
Vaikka olisimmekin maailman koulun
typerimpiä oppilaita,
emme kertaa ainuttakaan talvea tai kesää.
Ainutkaan päivä ei toistu,
yksikään yö ei ole toisen kaltainen,
ei ole kahta samanlaista suudelmaa
kahta samanlaista katsetta silmiin.
Eilenkin joku mainitsi nimesi ääneen,
tuntui kuin ruusu
olisi pudonnut avoimesta ikkunasta.
Tänään, kun olemme yhdessä,
käännän kasvoni kohden seinää.
Ruusu? Miltä ruusu näyttää?
Onko se kukka? Vai kivi?
Miksi sinä, synkkä hetki,
aiheutat turhaa ahdistusta?
Olet - sinun on siis kadottava.
Katoat - siinä on kauneus.
Hymyillen, syleillen
yritämme tehdä sovintoa
vaikka olemme yhtä erilaisia
kuin kaksi vesipisaraa.
- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
Wislawa Szymborska 2.7.1923-1.2.2012
Lumi viettää tänään nimipäiväänsä enkä tiedä, miten oikein saisin teille sanotuksi, miten paljon, kuinka mielettömästi rakastan lunta. Lumi oli meille syy jäädä Keski-Suomeen, tänne harjukaupungin äärimmäiselle saarelle, Lumi on minulle sitä Rekolan hellistä hellintä, Lumi on kauneinta mitä tiedän, meren jälkeen...eli jos Meri olisi saanut pikkusiskon, hän olisi ollut Lumi, lumi tyydyttää kauneuden janoani, lumi tuo minulle turvallisuutta ja kodikkuutta, lumi sallii minun hiihtää, lumi saa minut leikkimään, lumisuukot ovat aivan eri kuin mikään muu ja...
Olin päivän kunniaksi kuvaamassa -27 asteessa.
Vanhuus on kaunista, kun katsoo sydämellään♥ Elämäni Punaturkki ja Meripihkasilmä...Unforgettable...
Ruusunmarjatkin kuvataan joka talvi...
...ja kärhöt ovat kuvauksellisia aina.
Pakkanen on hyvä syy ottaa lisää kahvia ja nauttia pala tai kaksi Maraboun Premium Almond -suklaata. Leivinuunissa on tulet, Hänen Majesteettinsa Suuriruhtinatar Olga on paanitellut puhtaassa lumessa ja meillä on oikeastaan aika mukavaa. Huomiseksi sain yllätyslounaskutsun, joten silloin pitää nousta aikaisin tälläytymään ja vain tarjeta lähteä kaupungille syömään. Kiva taas kuulla miten hirveäihana olin teininä;-) Siis huomenna olen poissa linjoilta. Huomatkaa, että Satu Grönroosin Lumen Syli on nyt mukana arpajaispalkinnoissa.
Ja nyt Kate Bush & co kertoo meille
50 Words For Snow
Kaunista, pitkää lumiviikonloppua teille!
Love
Leena Lumi
PS. Tässä professori Helena Ruotsalan arktista tekstiä lumesta ja...
Prologi
Makaan puuterilumessa ja lunta sataa lisää. Jalkani ovat ihanasti puutuneet luistelusta ja ihan kohta lähden kotiin, mutta on niin turvallista tässä lumen sylissä. Avaan suuni auki ja juon lunta. Ripseni kantavat lumitähtiä ja kuulen vieläkin luistinten terien musiikin sisälläni. Kirjoitin luistimilla tarinaa, jota en ole kertonut kenellekään…
Avasin eilen Satu Grönroosin esikoisteoksen Lumen Syli (Atena 2012) ja sain kirjan luettua aamukolmelta. Minä en pystynyt lopettamaan lukemasta tarinaa, jonka joku toinen on kirjoittanut minun tai kenen tahansa ystäväni lapsuudesta. Miten voi lopettaa lukemasta kirjaa, joka on kirjoitettu luistinten terillä, maustettu kuusikymmenluvun todellisuudella, kostutettu riipaisevuudella ja sitten hellästi peitetty lumen syliin.
Lumen Syli tapahtuu kaupungissa, jonne olisin halunnut syntyä ja jossa asun nyt: harjukaupungissa. Kirjan kertojat ovat ensiluokkalainen Helmi ja hänen opettajansa Kaarina, joiden kohtalot ylittävät lumessa toistensa jäljet suorastaan dramaattisesti. Lukija ei voi olla vaikuttumatta, hätkähtämättä: Tämähän voisi mennä juuri näin!
Tarinan keskiössä on Helmin perhe, jossa aluksi kolme lasta ja yksinhuoltajaäiti Elsa, joka käy työssä pankissa. Eläminen on tiukkaa ja koulusta tulee vaateavustuslappuja, pääruokana on peruna ja ruskeaa kastiketta, jälkiruokana joskus vispipuuroa, mutta toimeen tullaan ja äiti parsii ahkerasti, vaikka onkin syntynyt linnuksi, joka haluaa laulaa ja tanssia ja olla kaunis. Myöhemmin ilmestyy pöytään isoveli Pena, joka on asunut isällään Helsingissä ja vihoviimeiseksi myös isoisä Vili, joka karkaa vanhainkodista. Elsi äidin täytyy ottaa pankkityön lisäksi siivoustyötä, voidakseen saada pöytään edes ruskeaa kastiketta ja saunapäiviksi limonadia lapsille. Helmille aina sitruunasoodaa. Joskus äidillä käy setävieraita ja silloin heteka narisee tai äiti lähtee tanssimaan Tirraan ja tulee kotiin aamulla. Kaiken aikaa helmi hiihtää tai luistelee laamapaita märkänä ja lukee Viisikkoja sekä leikkii parhaan ystävänsä Mirjamin kanssa, kunnes…
…mutta sitten tuli Saara, sade, tunneli ja Otus.
Aina voi yrittää istua pöytään ja tuijottaa, elämä tuijottaa takaisin. Se joka räpäyttää ensin häviää.
Kirja tuntuu olevan täynnä häviäjiä, aina opettaja Kaarinaa myöten, joka puristaa kädessään Ruska-kuppia ja katselee kotinsa ikkunoista Laajavuoren valoja. Vain Elsa näyttää pärjääjältä sisukkaalla jaksamisellaan, kiukullaan, pöyheällä hiuskypärällään, huulipunallaan ja uskalluksellaan panna vastaan. Vaan kun Elsa ei olekaan äidiksi luotu, vaan lintu, jonka ei kuuluisi laittaa ruokaa joka päivä kello viisi, ei parsia poikien kalsareita, vaan tanssia, ei kysellä koskaan mitään Helmin elämästä, ei tämän ystävistä, vaan lentää lintuna mieslinnun kanssa niin lujaa ohi harjun kellon viisareiden, että aika pysähtyy, kohti tummia pilviä, joissa on vaaleanpunainen reunus.
Satu Grönroos kirjoittaa syvälle sieluun luistinten terillä ja lukija järkyttyy katsoessaan todellisuutta, sillä on niin paljon helpompi olla näkemättä, olla tuntematta. Jo alusta asti on selvää, että Elsan tahto ja voimat eivät riitä lapsista huolehtimiseen. Veljeksillä on toisensa, mutta Helmin vointia kukaan ei kysy, hänestä ei kukaan todella tiedä mitään. Helmi pakenee yhä syvemmälle omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa luo oman rinnakkaistodellisuutensa, sen jossa on helpompi elää. Lukijakin saattaa herätä vasta, kun opettaja tulee iltamyöhällä Helmin kotiin tapaamaan Elsaa, joka pistää vahvalla itsetunnolla takaisin siistillä kodillaan ja kello viiden aterioillaan. Silloin Kaarina ajattelee:
Mistä tuo ihminen oli tehty. Säännöllisistä ruoka-ajoista ja siististä kodista mutta ei lastensa tuntemisesta.
Lukijalle selviää, että Elsa on joutunut elämän yllättämäksi ja kuorma alkaa vuotaa yli. Elsa yrittää pitää itseään kasassa tiukalla lukujärjestyksellään ja tomeruudellaan, mutta maksun maksavat lapset ja etenkin Helmi. Toisaalta Elsan voi nähdä myös teflonina, johon ei tartu mikään, missä on mukana sydämensä ja tunteensa likoon laittamista. On niin paljon helpompaa tehdä tuttuja rutiineja, sijaistoimintoja, vaikkapa tälläytyä tansseihin ja vetää kultamekkoa ylle ja punata huulet vielä kerran, kuin antaa valta tunteille ja tuskalle. Ja vaikeinta kaikesta olisi kysyä omalta pikkutyttäreltään: 'Kuinka sinä oikeasti voit?’ Elsa nauttii vain saadessaan juoda kahvia ja rupatella naapurin Siirin kanssa. Samaan aikaan kun lehdessä kirjoitetaan, että…Elsa haaveilee ja selviytyy näin omalla tavallaan, tavalla, joka on niin yleistä meille ihmisille, olipa 60-luku tai tämä vuosikymmen. Lapsille, vanhuksille ja koirille voi tapahtua ihan mitä vain, mutta tämän maailman elsat lentävät lintuina taivaalla, tanssivat rumbaa tai istuvat lääkärien vastaanottohuoneissa pyytämässä ’jotain helpotusta elämään.’
Satu Grönroosin esikoisteos on vahva, riipaiseva esiintulo, jonka jälkeen luistinten terillä kirjoitettu teksti tihkuu sielussa kauan – kyyneliä. Kirjan kansi on yksi upeimpia, mitä olen nähnyt. Siitä kiitos Nina Leinolle, joka on löytänyt juuri oikean sävyn ja tyylin alleviivaamaan kirjailijan herkänrajua tekstiä, josta ei yllätyksiä puutu.
Epilogi
En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika K Anni Suketus Booksy Maria Linnea Maija Katja/Lumiomena Susa ja Kirsi.
Kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2011 parhaat käännöskirjat täällä Kyseessä siis kaunokirjallisuus, joten poissa ovat mm. elämänkerrat ja tietokirjat, joita teen myös aika paljon. Tosin viime yönä meni aamukolmeen suomalaisen naiskirjailijan teoksen kanssa, joten kunhan herään, niin sitten...
Luin viime vuonna 89 käännöskirjaa ja kotimaisia vain 31, joista suurin osa sisustus- ja ruokakirjoja. Kotimaani on maailmankirjallisuus, mutta maailmaan kuuluu Suomikin, josta tulivat viime vuonna mm. upeat Kätilö ja Kirjeitä kiven alle.
Vuoden 2011 parhaat käännöskirjat ovat mielestäni:
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus)
Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain)
Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar)
Julien Orringer: Näkymätön silta (Otava)
Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar)
Kaunista, kuulasta keskiviikkoa kaikille!
PS. Koska Sara/P.P.Rakastan kirjoja esittää minulle niin tiukkoja kysymyksiä koskien mm. Brooklynin poissaoloa sekä ihmetellen Bolšoin perhosen puuttumista, niin
1) katsokaa Leena Lumin Vuoden 2011 Kirjalliset Elämykset, mitkä kirjat juhlivat viime vuonna luettuani 120 kirjaa. Korostan määrää, sillä se vaikuttaa siihen, mitä sinne voi mahtua. Tietenkin olisin voinut listata paremmuusjärjestykseen kaikki lukemani kirjat, mutta...;-)
2) Jos joku muukin olisi lukenut 89 käännöskirjaa vuonna 2011, en olisi ollenkaan varma, että hänelläkään sinne Brooklyn olisi mahtunut. Se olisi voinut mahtua yllättäjiini, mutta kun tulivat sellaiset kirjat kuin Mitä tiedän Vera Candidasta ja Vapiseva nainen. Siihen Brooklynin voisin tietenkin vieläkin lisätä, näiden kahden rinnalle. Ja jos olisin jättänyt vuoden parhaan dekkarini, Merenneidon, pois parhaiden listoiltani, en tiedä, miten olisin voinut valita tässä osassa mainittujen kolmen kirjan väliltä...Vapiseva nainen kolahti kovaa, mutta...ja niin edelleen.
3) Bolšoin perhonen on vuoden parhaissa kirjoissani, mutta tähän kuumaan sarjaan se ei voinut päästä, vaan se meni sen ohi! Bolšoin perhonen on minulle sielukirja siinä missä Meriharakat ja Mrs. Dalloway. Kuten olen kertonut, annoin Bolšoin pois jossakin arvonnassa ja sitten en saanut enää unta ennen kuin olin ostanut oman Bolšoini. Nyt se on omistettu vain minulle. Rakastan Bolšoin perhosta, joten se lentää yläpuolella kaiken maailman listojen senkin jälkeen kun en enää pidä blogia.
Kiitos Sara, Sinä Ihana Tiukka Mimmi♥
Syön, kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Syön, kun olen yksin, ja pidän syömistä välttämättömänä, kun minulla on seuraa. Leikittelen syömisellä, kun en ole nälkäinen, ja syön aina ollessani nälkäinen.
Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho Keittokirja (The French Women Don’t Get Fat Cookbook, Otava 2012, suomennos Tarja Kontro) on hauska, kiinnostava, tiukka, yllättävä ja kaikkea sitä, mitä en osannut edes odottaa, varmaankin syystä etten ole lukenut Guilianon suuren suosion saavuttanutta Ranskattaret eivät liho kirjaa. Guilianossa on ainesta sekä kirjailijaksi että laihdutusvalmentajaksi, mutta viime mainitun hän tekee tyylillä, jossa saa nauraa ja nauttia ja etenkään nautintoa ei Mireille kiellä hetkeäkään vaan melkeinpä yllyttää pikkutuhmuuksiin sekä nauttimaan usein samppanjaa:
Jos vielä mietit, poksauttaisitko korkin ateriallasi, tässä on pieni sanonta, joka saattaa auttaa. Se on eräiden samppanjaa myyvien ihmisten suosikki: ”Bourgogne saa meidät ajattelemaan tuhmia. Bordeaux saa meidät keskustelemaan niistä, ja samppanja saa meidät tekemään niitä.”
Ei tämä nyt ihan näin helppoa ole sillä 150 terveellisen, mutta herkullisen ohjeen joukossa, on paljon, paljon sekä tiukkaa että hauskaa tekstiä, jotka kaikki vievät meitä kohden hoikempaa olemusta takuuvarmasti.
Jos tiivistäisin kirjan sanoman, se on kiintoisa: Ei jojolaihdutusta, paljon kävelyä, vielä enemmän veden juontia, vain kolme ateriaa päivässä, ei paistettua ruokaa, hidas syöminen ja pienet annoskoot sekä ennen kaikkea se, mistä kaikki lähtee eli itsensä hyväksyminen. Kun hyväksyy itsensä, myös pitää itsestään huolta eikä pilaa elämäänsä ainakaan ylensyönnillä. Mitään ei oikeastaan kielletä, sillä mukana menossa ovat niin pasta, liha, suklaa kuin samppanjakin, mutta kyse on kautta linja siitä, mitkä ovat määrät, mihin aikaan päivästä syöt eniten, mitä lautasella on runsaimmin ja useimmin ja miten ruoka on valmistettu. Painotus on selvästi hauduttamisessa sekä kalassa ja vihanneksissa. Kirjassa käydään aika reippaasti kiinni myös siihen aiheeseen, että muu perhe ei välttämättä halua syödä, kuten ’ranskattaremme’, mutta miten heidät voidaan siihen kuin vaivihkaa kouluttaa.
Mutta vain koska miehet (tai sinä) yleensä valitsevat pihvin mieluummin kuin parsan, se ei tarkoita, että he eivät voi oppia arvostamaan herkullista ratatouillea tai sardiineja porkkanoiden ja purjosipuleiden kanssa, jota ovat Ranskattaret eivät liho –kirjan ja Ranskattaren ruokavuosi –kirjan kaksi suosituinta reseptiä ja mukana myös tässä kirjassa.
Kirjassa myös ylistetään sekä kalaa paketissa ’en papillote’ kuin myös keittoja. Keitoista muistin heti mainion kirjan Sata soppaa, joka on timantti kotikeittiön keittovalikoiman monipuolistamiseksi ja inspiraation lähteeksi. Melkein yhtä paljon kuin suositellaan kala-aterioita nautitaan ainakin aamiaisella kananmunaa muodossa tai toisessa ja välipalana tai jälkiruokana esiin tulevat upeat juustot.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat jämähtäneet joko jojolaihduttamiseen tai johonkin poteroon, jossa ei voi syödä sitä taikka tätä, vaikka ihan hyvin voisi, jos olisi ensin lukenut Mireillen kirjan. Upea ranskattaremme on sujuvakynäinen ja niinpä hän tiivistää usein ja osuvasti:
Uskon, että on hyvä syödä kolme kertaa päivässä, syödä kohtuullisesti ja nauttia tasapainotettuja aterioita, joissa on valkuaisaineita, rasvaa ja hiilihydraatteja. Sillä tavalla minä elän.
Reseptit ovat henkilökohtainen valokuva-albumi, kronikka siitä, kuka olit ennen ja kuka olet nyt.
Filosofiassani ei ole kyse ’dieetillä olemisesta’ sovinnaisessa mielessä vaan pikemminkin syömisestä järkevästi ja mielihyvähakuisesti.
No, tähän minä en voi olla kommentoimatta, että kyllä Mireille osaa olla tiukkakin ja se on tuo annoskokoasia. Meille on opetettu, että kalaa, kanaa tai muuta lihaa varataan ruokailijaa kohti 200 grammaa. Mireillen annoskoot ovat 100-130 grammaa. Pitkässä juoksussa tuo on jo iso ero! Toki hän sallii repsahdukset pitkien ystävien kanssa vietettyjen viikonloppuaterioiden aikana, mutta se kaikki kiritään takaisin seuraavalla viikolla!
Yksi vinkki herätti huomiotani, sillä Mireillekin painottaa, että vettä pitää juoda todella paljon, mutta ehdottomasti ennen ateriaa, ei sen aikana. Kirjassa löytyy sitten perustelu tälle asialle.
Eniten minua innoitti osa, jossa kalaa valmistettiin paketissa ja kirja tarjoaakin monta ohjetta. Löytyy Turskaa fenkolin ja appelsiinin kera en papillote, Lohta endiivisalaatin ja appelsiinin kanssa en papillote, Lohta purjosipulin ja parsan kanssa en papillote (minun suosikkini!) ja Meriahventa makeiden mausteiden kanssa en papillote.
Koska ystävänpäivä lähestyy, en voi olla kertomatta, että Mireillen kirjassa on luku Ystävänpäiväillallinen, jossa alkupuheessa suositellaan kahdenkeskistä illallista ilman lapsia. Suositus on tehdä asiasta traditio, jolloin kaikki järjestelyt hoidetaan ajoissa ja sitten pariskunta valmistaa aterian yhdessä pitäen sitä ’makunystyröitä hellivänä esileikkinä’. Alkupalana on mätiä ja paahtoleipää ja sitten…
Tämä kirja on tarkoitettu Kaikkien Aistien Juhlien Vaalijalle ja lähestyvän ystävänpäivän pehmittämänä tämä on yksi palkinto arvonnassani, mutta jos kirja saa uuden kodin, minä menen ja ostan tämän itselleni. Sain monta vinkkiä sekä sivuja tätä:
Ruoanlaitto on mietiskelevä kokemus, joka saavuttaa ajatuksemme ja tunteemme ja koskettaa niitä syvältä.
Ruoanlaitto on viettelyä ilmapiirin luomisesta ja rakkauden antamisesta ja jakamisesta aistien ja olemassaolon kumulatiiviseen sitoumukseen.
Ruoanlaitto on taiteen laji ja vaatii meiltä luovuutta haistamisessa, koskettamisessa, maistamisessa ja…
Ruoanlaitto on kuin soittaisi jazzia: koskaan ei voi valmistaa aivan samaa ruokalajia kahdesti tai nauttia aivan samasta kokemuksesta tai tunnelmasta.
Ruoanlaitto on terveellistä.
Ruoanlaitto hoikistaa.
***
Kyllä ranskattaret tietävät♥
***
Täältä löydät muut keittokirjat Leena Lumissa.
Omistan tämän arvostelun miehelleni Reimalle, hartaasti toivoen, että tämä juoni rajoittuu vain paperille, lukuun ottamatta eräitä kuumia hetkiä, jotka…
Prologi
Eric riisui omat farkkunsa tasapainoillen ensin yhdellä, sitten toisella jalalla. Hän tuntui nauttivan Willyn katseesta. Willy oli usein pitänyt miehen kalua naurettavana niin kutistuneessa lepotilassaan kuin kummallisen toisenlaisenakin sen huojuessa ja tökkiessä kiimaisena. Mutta Ericin oli puolitangossa ja roikkui hänen reittään vasten siinä kiireettömässä, nautinnollisessa kiihotuksen tilassa, joka oli miehessä kaikkein houkuttelevinta.
Willyn selkä painoi verkon narua; se natisi. Eric Oberdorf nosti häntä ylemmäs, niin että hänen ristiselkänsä nojasi verkon nauhaan, kyyristyi, nousi takaisin seisomaan ja sulki silmänsä. Wilhemena Novinsky sai selville, mitä ottelu tarkoitti ilman väliin tulevaa tennispalloa.
Lionel Shriverin Kaksoisvirhe (Double Fault, Avain 2007, suomennos Hanna Sola) varmisti minut juuri siihen tilaan Shriverin lukijana, jonka aavistin lukiessani Jonnekin pois (Avain 2011), josta tuli blogini toiseksi paras teos viime vuonna yli sadan luetun joukosta: Olen syntynyt lukemaan Lionel Shriveriä. Kaksoisvirhe ilmestyi jo 1997, kuusi vuotta ennen Shriverin Orange-palkittua , läpimurtoteosta Poikani Kevin, mutta mitään vähemmän kiinnostavaa kuin Jonnekin pois –kirjassa, en löydä Kaksoisvirheestä. Ainoa ero aiheen lisäksi tietenkin, on se, että Jonnekin pois on tiheämpi, mutta näin rankka avioliittodraama ei olisi täyttänyt kaikellaan tiivistettynä: Jokainen kertomus, jokainen sivu lisää, nosti piinaa, jossa oli synkän tuhon aavistus, vaikka alku oli kuin unta, unelmaa ja kaksi toisilleen kuuluvaa toistensa sylissä…
Kieli ja rakenne täydellistäkin täydellisempää ja tarina aivan yhtä raadollinen kuin vaikka elokuvassa Kuka pelkää Virginia Woolfia?, vaikka Burton-Taylor -elokuvassa tenniksen sijasta harrastettiinkin ryyppäämistä, mutta avioparin keskinäinen kilpailu ja kauna lähtevät samalta sylttytehtaalta: Sinua ei ole minulle, ellet ole minua vähemmän menestynyt! ja: Kaikki epäonnistuminen, mitä minulle sattuu, on sinun syytäsi!
Willy Novinsky on lapsesta asti elänyt vain tennikselle. Tennis on hänen koko elämänsä, eikä siihen sitten paljon muuta mahdukaan. Sitten hän tapaa Eric Oberdorfin, jonka kanssa alkaa pelata sekä kentällä että vuoteessa. Ericin Jumala ei ole tennis vaan hän itse, mutta ei ole mitään asiaa maailmassa, mitä Eric ei olisi vielä voittanut, ei yhtä ainutta peliä, olipa sitten kyseessä vaikka sanapeli sunnuntai-iltapäivän hupina. Eric oli syntynyt voittamaan ja niinpä tapahtuu pahin ja Willy saa karvaasti kokea, miten hänen miehensä nousee tenniksen rankingjärjestelmässä maailman parhaiden joukkoon hänen itsensä ollessa jo syöksymässä sieltä ulos. Ja Eric ei edes pelaa tosissaan ja voisi tehdä mitä muuta tahansa kuin pelata tennistä, mutta hänen pitää saada voittaa vaimonsa, kokee Willy. Ja lopulta heidän hääpäivänään Willy tajuaa:
Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.
Luin kaksoisvirhettä sekä nauttien että tuskanhiki päällä, sillä tämä osui kuin kovin tennismailan isku suoraan aivoihin, tämä koko tarina. Siis kenelle oli koko elämä hoettu kotona, että pitää aina olla parempi, paras…ykkönen. Ericille oli sanottu näin, hän oli se, jonka kotona lapset kasvatettiin voittajiksi, mutta kuka muu olikaan kokenut saman…en muista, en. Kaksoisvirhe on raadollinen kuvaus siitä, miten kaunis rakkaustarina, avioliitto, muuttuu pyyteettömyyden auvosta itsekkyyden helvetiksi, jossa mikään isku tai sana tai satuttava teko ei ollut enää kielletty. Ja se hehkuva erotiikka, jonka kuvaamisessa Shriver on niin omiaan, muuttuu katumuspanoiksi ja vieläkin pahemmaksi:
Willy piti aviomiestään yhä viehättävänä; paljosta pelaamisesta tämän vartalo oli tiukka, sopusuhtainen ja ihanan jäntevä. Willy oli kuitenkin todella väsynyt ja tunsi olonsa raskaaksi; navan alle keskittyvät tuntemukset vaativat suuria ponnistuksia. Hänen oli muistutettava itseään, että kiihottuisi. Ja vaikka Eric painautui miten syvälle häneen kapealla yhden hengen sängyllä, hänen läsnäolonsa tuntui epävarmalta, hidastuneelta ja umpeutuneelta, ikään kuin he olisivat naineet kirjeitse.
Ja kaiken aikaa avioliittodraaman kulisseissa häärii Max Upchurch, Willyn ikiaikainen valmentaja, jonka kanssa hänellä on ollut suhde ja joka ei vieläkään ole irti Willystä, vaan käyttää Willyyn kovaa valmentajan otetta vuorotellen hellien niskasuudelmien ja nöyrien polvistumisten pelissä. Max, jolle Oberdorf on vihollinen numero yksi, jonka nimeäkään ei sovi muistaa, vaan tämä olkoon milloin Operchiever, Undershorts, Operjock tai mitä tahansa muuta, mutta ei ikinä Oberdorf.
”Et vakuuta minua siitä, ettet välitä tenniksestä.”
Max tarttui häntä kädestä. ”En välitä omasta tenniksestäni. Olen kunnianhimon tavoittamattomissa, tyttöseni. Se, mitä minä haluan, ei ole ATP:n annettavissa.”
”Haluat vain sitä, mitä et voi saada.” Willy taisteli nousevaa kiihtymystä vastaan. ”Ruoho on aina vihreämpää.”
”Sinun ruohosi on aivan erityisen vihreää.”
Tyylilleen uskollisena Shriver ei kaihda kirjoittamasta mitään. Kaikki niin kaunis kuin inha saa tilaa: Tamponit päästävät kuukautisverta läpi kesken ottelun, ripulikin voi yllättää ja pitää pyytää pelitaukoa, huuliherpes märkii viikkokausia, mutta kuitenkin neljä vuotta ensirakastelusta päin tennisverkkoa, Eric yllättää Willyn eräänä yönä ja näyttää, mitä on tennis ilman verkkoa.
Kaksoisvirhe on kirja intohimoisesta rakkaudesta, jossa kaksi liian itsepäistä ja kunnianhimoista tuhoavat kaiken heille yhteisen kahdessa erässä. Toisin kuin Jonnekin pois, tämä kirja ei tarjoa kaivattua loppua, vaan rankan yllätyksen, joka olkoon jokaiselle lukijalle opetukseksi, että vaikka rakkaus kaiken kärsii ja sietää eikä etsi omaansa, niin ei se kuitenkaan ole totta. Meitä on huijattu!
Epilogi
”Mitä oikein haluat kuulla – että tyydyn vain ykkössijaan?” Willy vitsaili. ”Että aion pelata olan takaa, kunnes olen voittanut kaikki neljä Grand Slamia? Onko se oikean voittajan tapa ajatella, ja jos tyydynkin kakksosijaan, niin sanot, että se on minun ’ongelmani’?”
”Ole hiljaa ja vastaa. Olisiko sija kymmenen hyväksyttävä, niin että et niiskuttaisi, kun käymme nukkumaan? Vai 25? 50? 110? Mikä numero, Willy? Millä rankingilla tässä asunnossa voi taas elää?”
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Tuulia/Lukutuulia Anni Mia/Kolmas linja Karoliina ja Liisa/Luetut lukemattomat
Aloitin blogini ystävänpäivänä 2009. Mieheni keksi kerrankin yllätyksen ja rakensi minulle blogin. Innokaana hän huuteli, että 'Leena Lumi, tules nyt kirjoittamaan', johon minä: 'Se päivä näreen kiertää, että moiseen ryhdyn!' No, päivä on kiertänyt monta närettä ja nyt 14.2. blogini täyttää jo kolme vuotta. Tätä en usko edes minä itse. Siis nyt on sivujen katseluja reippaasti yli 300 000, vakituisia lukijoita yli 300 ja kirjoja olen teille lukenut yli 300. Olen myös tainnut olla aika ahkerana, sillä kirjoituksia on syntynyt 2877 kappaletta. Joukkoon mahtuu tietysti kevennyksiä yms., mutta silti...karjalaisuusgeeni taitaa vaikuttaa vauhtiini. Nopeus ei ole itsetarkoitus, vaan kärsimus eli yritän ihan aidosti hiljentää. Nyt olen jo onneksi saanut itseni rajoitettua postaus per päivä -tahtiin ja kyllä tämä tästä vielä rauhoittuu. Lupaan sen!
Jos kysyisin teiltä, mitkä ovat olleet eniten kiinnostaneet jutut ja kirja, ette ikinä, ikinä uskoisi. Paljastan sitten joskus...
Nyt aiomme viettä blogisynttäreitä arvonnnan merkeissä ja tämä oli pakko ottaa förskottina, sillä olen ystävänpäivänä lounaalla parhaan ystäväni kanssa. Olkaa te myös!
Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 12.2. klo 12. Tulos julistetaan sinisen hämärän pudotessa samaisena sunnuntaina. Onnettarena toimii vanhaan tapaan Lumimies.
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, josta saa yhden arvan. Lisäarvan saa linkittämällä arvontani. Kolme ensimmäistä saavat valita kaksi palkintoa alla olevasta listasta voittajajärjestyksessä. Anonyyminä ei voi osallistua ja odotan voittajien ilmoittavan yhteystietonsa ke aamuun 15.2. mennessä. Pidättehän siis huolen, että seuraatte arvontatulosta.
Osallistujaksi hyväksytään jokainen rekisteröitynyt lukijani, sillä haluan palkita uskollisuutta. Ellet ole jo kirjautunut vakituiseksi lukijakseni, voit sen vielä tehdä: Se ei edes maksa mitään.
Palkintoina on tietenkin kirjoja, sekä ihan uusia että myös vanhempia. Lukemisen lisäksi palkintona on myös kaksi DVD-elokuvaa. Koska puutarhakirjoja ei ole ihan vielä saapunut, elän vain toivossa, että edes yksi tai kaksi ehtii listalle mukaan. Olen näiden vuosien aikana jakanut kolmea lukuunottamatta kaikki puutarhakirjat, sillä 26 vuotta isoa puutarhaa on opettanut yrityksen ja erehdyksen kautta tehokkaasti. Koska tiedä, että lukijoissani on innokkaita puutarhureita, niin kerron itselleni jääneen vain Ihanat kärhöt (Minerva), Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva) sekä Tulppaanitarhan lumo (WSOY).
Iloista arvontaa ja muistakaa, että minä rrrrrrrrrrakastan teitä kaikkia♥
Filmit:
Häiden jälkeen (Susanne Bier), olen katsonut yhtä montaa kertaa kuin Match Pointin
Kosto (Susanne Bier), sai vuonna 2011 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.
Kirjat:
Satu Grönroos: Lumen syli
Elif Shafak: Kirottu Istanbul varattu!
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
Cecilia Samartin: Kaunis sydän
W.G.Sebald: Saturnuksen renkaat varattu!
Atlanta Bartlett & Dave Coote: Hillittyä kauneutta - Huurteen ja Pastellin sävyjä sisustukseen varattu!
Robyn Russell: Gluteenitonta ruokaa koko perheelle (nid.)
Ruta Sepetys: Harmaata valoa
Solveig von Schoultz: Heijastus ikkunassa
Ilona Pietiläinen: Villa Charme
Soili Soisalo-Eeva Voutilainen: Mustikka, ruis ja rypsi - Voimaruokaa Suomesta
Piaa Juul: Hallandin murha
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti
J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa
Philip Roth: Jokamies
Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Michael Cunningham: Illan tullen varattu!
Ursula Karven: Helppoa joogaa
Claudie Gallay: Rakkaus on saari varattu!
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Maggie Stiefvater: Häivähdys varattu!
Claudie Gallay: Tyrskyt varattu!
Jörn Donner: Vapauden vangit
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Simon Beckett: Multiin kätketyt
Rosamund Lupton: Sisar (nid.)
Fedor Dostojevski: Pelurit
Carol Shields: Larryn juhlat (nid.)
Stacy Schiff: Kleopatra
Jörn Donner: Isä ja poika
Andrew Weawing: Sisusta kotisi ajattomasti
Jouko Rikkinen: Suomalaiset perinnekasvit
Dannuta Reah: Yön enkelit
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Sanna Vatanen: Neulo.Virkkaa.Kirjo.Eko-langasta (tulossa)
Mireille Guiliano: Ranskattaret eivät liho Keittokirja (nid.)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä varattu!
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Marie Hansson-Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Paul Williams: Helpot huonekasvit
Viikonloppuna tulee intohimolajiani eli kaunoluistelua, joten käyn koneella vain kuittaamassa välillä kommentteja. Kaikki tulevat näkyviin ajallaan.
Upeaa, puuterilumiviikonloppua kaikille!
Love
Leena Lumi
Rolling In The Deep
Tämä postaus minua hiukan huvittaa, sillä en ole ollenkaan pullanleipoja, vaan se on Lumimies, mutta bostonista tuli mieleen lapsuus, kun äiti oli sitä leiponut ja miltä se sitten maistui. Tässä se on hieman uusin sävelin, joten en malttanut olla jakamatta teidän kanssanne. Ohje on uusimmasta Koti ja keittiö -lehdestä Katri Schröderin jutusta Pullat uunista.
16-18 annosta
Täyte:
2 kypsää banaania
100 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 tl kanelia
Voiteluun: 1 muna
Pinnalle: raesokeria
Valmista ensin pullataikina ja laita se kohoamaan.
Voitele 2,5 litran irtopohjavuoka tai vuoraa tasapohjainen, pyöreä kakkuvuoka leivinpaperilla.
Kauli kohonnut pullataikina jauhotetulla leivinpöydällä suorakaiteen muotoiseksi, ohueksi levyksi.
Soseuta banaanit haarukalla. Levitä taikinalevylle ensin rasva ja sitten banaanisose. Sirota pinnalle sokeri ja kaneli.
Kääri levy rullalle. Leikkaa rullasta 8-9 palaa.
Aseta pullat väljästi leikkauspinta ylöspäin vuokaan. Peitä leivinliinalla ja anna kohota 20 minuuttia.
Voitele pinta munalla ja ripottele päälle raesokeria.
Paista 200-asteisen uunin alatasossa noin 30 minuuttia.
Valmistusaika: noin 50 minuuttia
Jos jollain on hakusessa kunnon pullataikinan teko, niin tässä Maailman paras pullataikina:
100 g voita tai margariinia
2,5 dl maitoa
25 g hiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
noin 8 dl vehnäjauhoja
Sulata rasva kattilassa ja kaada sekaan kylmä maito.
Liota hiiva haaleaan veteen kulhossa.
Lisää kulhoon nyt kardemumma, suola ja sokeri. Anna seoksen seistä hetken aikaa.
Lisää joukkoon kädenlämpöinen rasva-maitoseos sekä muna. Lisää vehnäjauhot vähitellen ja alusta kimmoisaksi taikinaksi.
Anna taikinan kohota peitettynä lämpimässä paikassa kaksinkertaiseksi, reilut puoli tuntia.
Vaivaa taikina jauhotetulla pöydällä kiinteäksi. Leivo haluamasi muotoista pullaa. Anna leivonnaisten kohota 20 minuuttia. Voitele pullat kananmunalla.
Paista pikkupullia 225-asteisen uunin keskitasossa 10-15 minuuttia ja isompia, kuten pullapitkoja ja bostonia, 200-asteisen uunin alatasossa 25-35 minuuttia.
Sain Minttulilta haasteen vastata, mitkä viisi asiaa tekisin jos saisin kaikki maailman rahat. Kiitos haasteesta! Tämähän on vähän sama kuin miettisi, mitä tekisi, jos saisi jättipotin lotossa. Tosin sitä en voi saada, sillä en ikinä lottoa, mutta saahan sitä leikkiä ja haaveilla...
Ennen kuin alan levittelemään rahojani, niin muutama asia:
1) Tällä hetkellä en pääse hyvin moneen tuttuun blogiin enää kommentoimaan. Eilen testasimme Lumimiehen koneella ja hänkään ei päässyt ko. blogeihin. Jos minua ei siis kuulu, on jotain asetusta muutettu tai sen on tehnyt tekniikan kirous. Kerron tämän siksi, ettei tule väärinymmärryksiä. Tuskin kukaan halunnee mitään listauksia, mihin en enää pääse, mutta olen nyt meilannut mm. Birgitan kanssa ja en pääse enää hänen taideblogiinsa Minttulillekaan en päässyt, kunnes hän palasi entiseen formaattiin. SEN SIJAAN pääsen Hannalle, Katjalle ja Karoliinalle, VAIKKA he ovat uusineet sitä kommenttilootaansa.
2) Koska blogini täyttää KOLME vuotta ystävänpäivänä, mutta olen silloin menossa eli tutusti parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja vähän humputtelemassa, niin avaan synttäriarvonnan tulevana viikonloppuna ja arvontatulos julkistetaan sitten su 12.2. Kaikkeen arvontaan liittyvään palaan siis jo tällä viikolla eli kiireeksi menee, mutta hauskaa pitää olla.
3) Joku on saattanut ihmetellä, miksi Ranskattaret eivät liho kirja ei ole vielä tullut uunista. No siksi, kun se on samalla niin kirjallisesti hyvä ja hauska, mutta myös järkyttävän vaativa. Olen saanut todella nauraa! Ajattelin niin, että leivotaan ennen arvontaa pullaa, hyvää pullaa ja paljon, sen jälkeen on ensi viikolla hyvä ryhtyä hoikkaakin hoikemmaksi ranskattareksi;-)
Ja nyt sitten rahoja sijoittamaan:
1) Ensimmäisen potin laittaisin siihen, että koko perheelläni olisi mukava, turvattu elämä huolia vailla. Lasken siis perheeseeni lastemme lisäksi äitini ja sisareni. Isähän on jo poissa, mutta jos hän eläisi, niin hänen syntympäivänsä olisi 5.2.
2) Toinen potti menisi eläinsuojeluun, mutta tarkoilla säännöillä, joilla tulisi valvotuksi, että tahtoni toteutuu.
3) Kolmas potti vanhustyöhön ja myös valvotusti, sillä en jaksa enää ajatella, että vanhuksia laitetaan nukkumaan klo 17 kauniina suvi-iltoina ja pitää olla vaipoissa eikä pääse ulkoilemaan, ei mitään. Rakentaisin aivan uudenlaisen hoivamallin, jossa yksikään nykyisistä lainsäätäjistä ei saisi sanan sijaa.
4) Tekisin täysremontin kotiimme kaikkialle paitsi ei keittiöön eikä saunaosastoon, jotka olemme jo saaneet juuri mieleisiksimme.
5) Ostaisin huvilan meren rannalta, mutta en välttämättä Suomesta vaan Irlannista, Englannista, Skotlannista tai jopa Ranskan rannikolta...
Jaan nyt tätä Suurten Unelmien haastetta edelleen seuraville:
Susa/Järjellä ja tunteella
Valkoinen kirahvi
Sara/P.S.Rakastan kirjoja
Susanne
Tuija/Tuijan Koti & Puutarha
Jael/Appelsiinipuun alla
Iloista pakkaskeskiviikkoa kaikille!
Love
Leena Lumi
First Love
Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni, jotta en tärisisi niin kovin. Kuvittelin olevani vielä pienempi kuin olinkaan. En ollut enää linnunpoikanen, joka odotti emonsa palaavan. Olin muna, joka ei kyennyt hengittämään tai liikkumaan tai päästämään hiiskahdustakaan. Kuoren läpi saatoin kuulla tunkeilijan raskaan hengityksen ja murahdukset, joita häneltä pääsi hänen repäistessään lakanat yksi kerrallaan alas maahan…
Cecilia Samartin osoittaa uusimmalla teoksellaan Kaunis sydän (Vigil, Bazar 2012, suomennos Tiina Sjelvgren) todellisen vahvuutensa vaeltaessaan läpi El Salvadorin sisällissodan pikkutyttönä nimeltä Ana, kulkien yli ruumiskasojen Yhdysvaltoihin ja nunnaluostarin rauhaan ja sieltä vauraaseen kalifornialaisperheeseen, jossa toimenkuva on olla ’nanny’ varsin vaikealle Teddy-pojalle. Tunnemme Cecilian kynän jäljen aiemmista teoksista Señor Peregrino sekä Nora & Alicia ja tiedämme hänen tekevän rakennevarmaa, tunnelmaltaan herkkää tekstiä, jossa näkyvät hänen kuubalaiset juurensa sekä psykoterapeutin koulutuksensa. Ja monet tietävät myös minun erikoissuosikkini olevan juuri Señor Peregrino, jonka mieluusti näkisin myös elokuvana. Nyt olen sitä mieltä, että Samartin on synnyttänyt vahvimman tarinansa kertomuksessa Anasta ja alitajuntani kuiskii vertailua Kamila Shamsien Poltettuihin varjoihin (Burnt Shadows) ja todellakin: Molemmissa kirjoissa on suorastaan räjähtävä alku, Poltetuissa varjoissa maailman paras kirjan aloitus, mutta tekeekö Samartin nyt Kauniissa sydämessään kultaisen sillan kaikkien aikojen upeimmalla lopulla…
Tämän kirjan alku on rankka, sillä vaikka ihan ensisivuilla keski-ikäinen nainen valvoo syöpäsairaan miehensä Adamin vuoteen äärellä Kaliforniassa, hän palaa valvoessaan aika-ajoin lapsuuteensa ja El Salvadorin sisällissotaan (1979-1992), joka tunnetaan yhtenä verisimmistä ja julkeimmista, sillä vasemmistolaississien yrittäessä vapauttaa maata sitä hallitsevasta sotilasdiktatuurista, koettiin järkyttäviä ihmisoikeusrikkomuksia, joissa siviilejä surmattiin ja kidutettiin armotta ja usein kohteena olivat naiset ja lapset.
”Hyvä Luoja sentään”, mies parahti ja veti minut kaapista kuin olisi auttanut epämuodostunutta ja rumaa lasta maailmaan. Sitten hän otti minut rintaansa vasten, peitti kasvoni kädellään ja kantoi minut ulos. Miehen sormien välistä saatoin kuitenkin nähdä kaikkialla ympärillämme lojuvat veriset ruumiit. Ne viruivat maassa kuin myrskyn narulta maahan lennättämä pyykki. Yhdellä pojalla oli jalassaan enää toinen valkoinen tenniskenkä. Pojan kädet oli sidottu selän taakse. Maha oli viilletty auki ja…Tiesin heti, että poika oli Manolo.
Orpokodissa Ana sitten tutustuu sisar Josephaan, joka on Yhdysvalloista. Näin alkaa ikuinen ystävyys, joka saattaa Anan vastoin alkuperäistä tarkoitusta Trellisin perheen lastenhoitajaksi ja tätä kautta kauniin perhekuvan taakse, jossa huikean kaunis ja itsekäs rouva Trellis, Lillian, haluaa elää vaarallisesti muista välittämättä.
Tarina kulkee vahvasti virraten kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä Anan menneisyydessä, kunnes kaksi virtaa yhyttää toisensa upeassa finaalissa. Kaunis sydän on nimensä mukaisesti kaunis. Se on kertomus ihmisen raakuudesta, menetyksistä, maanpakolaisuudesta, vääristyneistä ihmissuhteista, mutta myös siitä, miten puhdas hyvyys ja usko hyvään puhdistaa ja sovittaa kaiken. Kirja on viihdyttävä, rankka, yllättävä, hauskakin, mutta veikkaanpa, että herkkäsielut itkevät kun kuolema ja taivas kohtaavat.
Jos minun pitäisi kuvata Kaunista sydäntä vain yhdellä adjektiivilla, se olisi ’viehättävä’. Tosin en voisi olla rakentamatta pientä lausetta: Kauniilla sydämellä Cecilia Samartin paljastaa itsensä Valonkantajaksi!
***
Duerme, niñito, no llores, chiquito.
Vendran angelitos con las sombras de la noche.
Rayitos de luna rayitos de plata,
alumbran mi niño que está en la cuna.
***
”Anteeksi, että jätin sinut niin pitkäksi aikaa yksin, mija. En jätä sinua yksin enää koskaan”, kuiskasin hiljaa.
”Minä tiesin koko ajan, että tulisit hakemaan minut”, tyttö vastasi. Ja niin me kävelimme käsikkäin viidakon läpi vapauteen.
***
Kauniin sydämen alkuperäinen kansi, joka mielestäni kertoo latinovahvasti siitä, mitä ristiriitaa kirja kantaa tarinassaan...
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Sanna Tuulia.
Oven vieressä, pinnatuolilla, istuu vielä yksi, johon kukaan heistä ei vilkaise. Jokainen pelkää, että se silmäys paljastaisi jotakin heistä, että tuo yksi katsoisi takaisin ja näkisi pohjaan asti. Heidän silmistään näkyisi, mitä he ajattelevat, vaikka eivät sitä ikinä lausuisi ääneen.
Siinä istuu tummanharmaaseen pukeutuneena nainen, syrjässä kuin hajamielisyyksissä kädestä laskettu tavara, kumolleen jäänyt astia, tarpeeton kapine, kasa tuhkaa, uunin arinalta kaavittu.
Kukaan ei katso Ansaan.
Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti (Otava 2011) on todenmakuinen kuvaus suomalaisen perheen vaikenemisesta, salatusta tapahtumasta, joka erottaa yhden perheenjäsenen, tässä tapauksessa Ansan, kolmeksikymmeneksiviideksi vuodeksi eroon sukulaisistaan. Vasta Ansan isän peruskirjoitustilaisuus saattaa perheen yhteen väkinäiseen tilaisuuteen, jossa sanoja on vaikea löytää ja katse kaihtaa katsetta. Tarkkailija on vainajan tytär Elina, joka havainnoi sekä lapsuudenkotiaan että muita läsnä olevia, etenkin tätiään Ansaa, johon vuodet eivät näytä jättäneen merkkejään. Lukija ei pääse heti perille, kuka on rikkonut ja ketä vastaan, mutta oudon helposti myötätuntoa riittää kirjan molemmille päähenkilöille, huimaa uraa tekevälle Elinalle, sekä Ansalle, joka näyttää jääneen elämässään huonommille korteille. Kummassakin on tunteita liikuttavia piirteitä ja Paavilainen kirjoittaa heistä hyvin todenmakuisella kielellä ja objektiivisuuteen pyrkien. Tämä voisi olla kenen tahansa tarina, mutta kirjailijan ääni on niin osuvaa, että hetkeäkään tarina ei maistu liian laimealta, vaan enemmänkin hyvinkin paljastavalta, mutta ilman suurieleisyyttä. Ansasta, ompelijasta saamme vaikenevan ihmisen tietoa ja hyvin pian arvaamme, että syrjästäkatsojan vuosissa elää kiinnostava ja traaginenkin henkilö, josta löytyy monia puolia:
Ansa tietää, ettei kukaan hänen eläkettään halua maksaa, eikä sillä summalla sitä paitsi eläisikään: kuolike olisi oikeampi nimitys. Siksi hän ompelee sormenpäät hellinä ja neulanpistoista kovettuneina, niin että jos joku niitä pitelisi, ei erottaisi, koskettaako nimetöntä vai kantapäätä.
Hän oli Ursula, suopursun tuoksu, tunnekuohu, äkillisesti nouseva verenpaine, sydämen jytke niin että se tuntui irtoavan rinnasta, kohoavan taivaalle, liikuttavan siipiään, liitelevän kuin leija; sateenkaaresta irronnut värikäs nauha.
Kummitäti kertoo uskottavasti kahden naisen toisiaan leikkaavasta kohtalosta, jossa kuva loppua kohden kirkastuu niin, että mikään ei ole sama kuin alun seepianvärisessä lapsuudenkodin tunnelmassa. Elinasta kovatahtisen uran pyörteissä Paavilainen tekee niin uskottavan, että mieleeni tuli väistämättä Helsingin Sanomien Mielipide (7.1.2012) Väsynyt uraohjus ei ole kunniaksi työnantajalleen, jossa nimimerkin takana kerrotaan, mitä upean uran kulisseissa piilottelee. Elinakin joutuu maksamaan menestyksestään kovan hinnan, sillä eräs hänen lähellään ei kestä. Tuskaa ei helpota edes Itsenäisyyspäivän linnan juhlat ja presidentin kättely, vaan on päästävä äkkiä kotiin, jonnekin pois.
Kummitäti on ensimmäinen lukemani kirja Ulla-Maija Paavilaiselta, mutta ei viimeinen, sillä luin vetävää ja viihdyttävää tekstiä, josta mieleeni tulivat mm. Annamari Marttinen (Mistä kevät alkaa, Kuu huoneessa, Ero…), Pirjo Rissanen (Äitienpäivä) ja Marja Björk (Puuma). Kaikki kotimaisia kirjailijoita, joiden kirjat ovat minulle kuin ’talon viiniä’ eli sitä takuuvarmaa, joka ei takuulla petä, jos ei ihan tajununvievästi yllätäkkään. Mitään heikkoutta en Kummitädistä osaa mainita ja onhan Paavilainen kokenut tekstin suoltaja: toimittaja sekä tehnyt aikaisemmin kirjat Sinulle luotu, Sokerisiskot, Äkkilähtö ja Kylmä kamari. Kyllä tähänkin kirjaan rosoa löytyy, sillä Ansa on persoonana niin omaa luokkaansa, lukija saa pitkään ihmetellä kuka on kirjan Kummitäti ja eräs iltapuku:
on päiväkirja, muistelmateos, värssy, rehellisin mahdollinen tarina, täynnä revittyjä ja umpeutuneita haavoja, yhtä aikaa ristiäismekko ja kuolinpaita. Se on valmis, se on raadeltu, ja se on arvista koottu.
