Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit

Lopulta mies kumartui tytön puoleen ja mongersi:

”Emmekö me viettäneet yön yhdessä? Onko näin?

Pia vetäytyi mahdollisimman kauas ja katsoi sivuun.

Mies sopersi edelleen kysymystään tytölle, joten Zakin oli pakko ottaa ohjat käsiin. Hän kumartui pöydän yli: ”Mikäli näin on, Pia ei näytä muistavan sitä. Hän ei muista.”

Ja hän lisäsi päätään kallistaen:

”Et taida olla ikimuistoinen?”

Immo Pekkarisen esikoisromaani Kuolleen meren kristallit (IamBooks 2018) kertoo värisyttävällä tavalla Sakun eli Zakin nuoren miehen elämästä, joka voisi olla kenen tahansa kohtalo tietyissä olosuhteissa. Zak ajaa takaa unelmiaan, virvatulia, kuten me kaikki, mutta jokin ei hänen kohdallaan osu nappiinsa vaikka hän todella yrittää kaikkensa. Ja vielä kaikkensa ylikin. Kun lukee Zakin ponnistuksista tulee mieleen, miten järkyttävän väärin on sanoa, että meille ei anneta enempää kuin kestämme. Uskooko joku siihen todella!

Zak ei ole tyhmä. Hän pohtii paljon asioita ja löytää yllättäviäkin ajatusrakennelmia, joita  voisi hyödyntää. Hän on kuitenkin päässyt opiskelemaan ja mielen päällä virtaa ideoita. Myös tytöt kiinnostavat ja erityisesti eräs Zoe. Heillä kahdella kaikki sujuu hyvin ja myös kuumasti, kunnes Zoe haluaa lähteä joksikin aikaa kibbutzille. Zak hyväksyy asian vaikka siitä kärsiikin, mutta lopulta aika syö mieleen mustia aukkoja. Kun Zoe saapuu iloissaan ja Zak on vastassa tuliaisinaan kuolleen meren kristalleja, Zak alkaa tehdä eroa ja ajaakin Zoen tämän kotiin, ei heidän lemmenpesäänsä. Tässä vaiheessa lukijan sydän alkaa hakata ylikierrosta, sillä kaikkihan olisi selvinnyt ellei Zoe olisi vaiennut vaan kertonut rakkaudestaan Zakiin...Nyt puhumattomuus, sanojen puute, ajaa Zakin pohjaimuun, josta ei ole paluuta ainakaan Zoen, jos kenenkään muunkan luokse...

Bye, bye blackbird...

Pudotus systeemin ulkopuolelle on alkanut:

Aika oli ilmeisesti alkanut jättää hänestä: aluksi se hylkäsi hänet riistämällä asiaankuuluvat mittalaitteet pudottaen hänet täsmällisten aikataulujen ja päiväjärjestyksen ulkopuolelle.

Joskus hän yritti ehtiä luennoille tarkistettuaan videonauhurin ajastimesta kellonajan ja päivämäärän, mutta hän tunsi mielessään ja kehossaan ylikäymätöntä voimattomuutta.

Zak menee terapiaan ja käy siellä kauan, mutta lopulta terapeutti katsoo käynnit turhiksi ja pitäähän jonkun systeemin maksaa hänellekin. Jossain vaiheessa Zakin tilillä on 2 euroa 18 senttiä, ja hän ei muista edes tunnuslukua vaan joutuu noutamaan pankista kaksi euroaan. On hän sentään tyylissä, sillä Reinot jalassa ja jossain sadan euron aurinkolasit, mutta nekin putoavat kadulle ja joku...

Immo Pekkarisen kerronta on uskottavaa ja tarina on vahvan jälkimaun viini. Zakin putoamisen seuraamisen ei luulisi kirvoittavan huumoria, mutta sitäkin se tekee ja sopii hyvin, vaikka ei uskoisi, sillä niin pienen varassa meillä on koko yhden ihmisen systeemi. Koska en halua eikä ole tarkoitus kertoa kirjan räjähtäviä tapahtumia, niitä, joita lukija ei voi unohtaa, on vain pakko kehua Immosen otetta heti kirjan alussa: Ensimmäisen sivun, ensimmäisen luvun on koukutettava lukija ja siinä hän onnistuu erinomaisesti. Tuli ihan mielen Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin.

Koska en ole tunnettu huumorin ystävänä paitsi Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle ja muutama muu, niin ironiaa kirja on tulvillaan etenkin outoja normejamme ja byrokratiaamme kohtaan. Jos jonnekin toimistoon tai laitokseen, posti, ensiapu, pankit,  pääsee edes sisälle, on edessä jonotusta ja tietysti vuoronumerot. Siinä omaa vuoroaan odotellessa voi sitten kuolla vaikka leikkausjonoihin, porraskäytäviin tai pyöröoviin. Jossain soi Doors samalla kun silmän verkkokalvolle piirtyy Ellen Thesleffin Omakuva.

Hän oli tulllut rajalle, jonka takaa hänen korviiinsa kantautui ikään kuin murskautumisen ääni, kaiken jauhautuminen kylmäksi tomuksi.

Mikä meitä vaivasi?

Sitä sopii ihmetellä ja lukea tarkkaan kirjan kursiivit, joihin on ammennettu niin Zakin perheen mielipiteitä kuin monenlaista muutakin kiinnostavaa, kuten vaikka terapeutin mietteitä Zakista ja miten lähelle hän ajatuksissaan kerran osuukaan...Äiti ei edelleenkään kartalla, isä on kuollut ja lääkärisiskolle merkkaa vain oma menestys. Mikä meitä siis oikein vaivaa?

To. 20.5: Uni. Jonkun käsivarsilla, korkealla ilmassa. Voimakkaat kädet ravistelevat...näkökenttä heilahtelee, mistään ei saa selvää, kaikki heittelehtii puolelta toiselle, perspektiivi katoaa.

           Herääminen päänsärkyyn ja pahoinvointiin.

*****

Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämästä voi tulla sietämätöntä.

Peter A. Levine

Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

*****

Kuolleen meren kristallit löytyy esim. Adlibris.com: https://www.adlibris.com/fi/kirja/kuolleen-meren-kristallit-9789526788531 sekä Prisman verkkokaupan kautta. Myös Akateemisesta kirja löytyy kysymällä.

Koska toivoisin kaikkien lukevan tämän, toivon, että löytyy kohta myös sekä kirjakaupoista että marketeista, joista itsellekin lähtee helposti kirja mukaan kuin huomaamatta...

Illalla

Soitto kantautuu puutarhasta,
miten helkkyy sen murhe pohjattomana.
Meri tuoksuu jäämurskassa
ja tuoreissa ostereissa.

Hän sanoi minulle: "Olen uskollinen ystävä!"
Ja kosketti pukuani.
Ei lumota, ei hyväillä,
osaa hänen kätensä.

Kissoja tai lintuja hän voinee silitellä,
ja katsella solakkaa ratsastajaa...
levollinen nauru katseessaan,
kevyttä kultaa silmäripsissään.

Mutta itkevät viulut
laulavat usvan noustessa:
"Kiitos taivaan -
Olethan kahden rakastettusi kanssa
                  ensimmäistä kertaa."

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö)
kuva Päivi Koivuranta

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Alicelta oli jäänyt ymmärtämättä jotain olennaisen tärkeää. Gunnar ei halunnut päästä eteenpäin. Hän ei halunnut kerätä hedelmiä, leikata nurmikkoa eikä ostaa infrapunalämmittimiä. Hän ei halunnut jatkaa normaalia arkea. Ainoa, mitä hän oli koskaan halunnut, oli että Fanny tulisi takaisin. Ja se oli ainoa, mitä hän ei voisi saada.

”Menen käymään sisällä”, hän sanoi uudestaan.

Alice jäi yksin pihalle.

Kristiina Ohlssonin uusin trilleri Sairaat sielut (Sjuka själar, WSOY 2018, suomennos Outi Menna) tuli luettua eilen illalla sillä seurauksella, että näin painajaisia ja heräilin tavan takaa. Mietin kovasti, miksi en kokenut näin vaikka saman kirjailijan Daavidintähdet, Paratiisiuhrit tai Lotus Blues luettuani. Kirjan nimi Sairaat sielut kertoo jo, että joukossamme kulkee huomaamattomia ja vaarallisia persoonia, jotka vaikuttavat tosi mukavilta. Kirjan kauhu on klassista kauhua. Sellaista jossa tavarat siirtyilevät paikasta toiseen, puutarhassa seisoo joku pimeässä, kuuluu outoja ääniä...Tiedän, että kuulostaa helpolta, vaan kun kaikki on toisin. Miten Ohlsson pystyykään luomaan pelon kehän, jonka lukija tuntee sulkevan juuri hänet kehän keskiöön! Miksi taas elokuva Kaasuvalo ja...

Kolme ihmistä katoaa. Vain Lukas palaa, mutta pahasti väkivaltaa kokeneena. Kaiken lisäksi hän ei muista mitä on tapahtunut. Hänen vanhempansa ovat helpottuneita, mutta Lukas tuntee tarvetta selvittää mitä on tapahtunut. Kristianstadiin palaa myös Lukaksen entinen ystävä David vaimonsa Annan kanssa. Annalla on ilmeisesti ollut mielenterveydellisiä ongelmia eivätkä ne Kristianstadissa ainakaan helpotu, joten Anna kaipaa takaisin Tukholmaan.

Vatsaa kouristi. Anna ei halunnut sairastua uudelleen. Tai ehkä oli väärin sanoa niin. Ehkä hän ei ollut koskaan ollutkaan terve.

Anna ja David ovat ostaneet vanhan pappilan ja kaikki voisi olla kuin unelmaa ellei kauhu olisi asettunut taloksi. Kun pihamaalla syttyy puu palamaan ja ilmestyy tietty merkki, kukaan ei voi olla arvaamatta, että on uuden uhrin aika.

Sisukas Gunnar pitää Alicelta salaa yhteyttä tuttuun poliisiin, Erikaan. Nyt kun kerrankin odottaisin poliisitoimintaa, sitä ei saada kuin höyhenen kosketus ja paha saa jatkaa suunnitelmansa toteuttamista kenenkään häiritsemättä.

Enhän ole vain käyttänyt vielä tänä vuonna superlatiivia ’pelottavin trilleri’, enhän..., sillä tämän vuoden pelottavin jännitysromaani palavine puineen kaikkineen on Kristina Ohlssonin Sairaat sielut!

”Taulut joissa on palavia puita. Pelkään kuollakseni, kun katson niitä. Hän ei tunnu ymmärtävän, mitä hirveää niissä on. Mutta minä ymmärrän.”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ninni Schulman: Poika joka ei itke

”Kun on lapsesta saakka saanut kuulla, ettei kelpaa, niin ehkei se ole niin kovin monimutkaista. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mutta ei se mitään auta. En tajua, miten muut onnistuvat. Yritän pukeutua nin kuin muut, mutta aina on jotakin pielessä. En pysty ikinä muuttumaan muuksi, olemaan oikeanlainen. Haluan luoda itseni uudetaan, mutta ei se käy.”

”...on sentään parempi olla kylähullu kuin ei olla olemassa lainkaan.”

”Mitä näet, kun katsot peiliin?”

”Epäsikiön.”

”Epäsikiön?”

Ninni Schulmanin dekkari Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta, Tammi 2018, suomennos Terhi Vartia) vie meidät nyt helteestä läkähtyvään Hagforsiin, kun viimeksi sieltä luimme Tyttö lumisateessa. Kaikkea sitä skandidekkariparhautta, jota löysin ensimmäisestä Schulmanistani, koen myös tässä jatko-osassa, sillä jatkona tätä pidän. Pikkupaikan rikokset ovat uusia, mutta seuraamme tiivisti toimittaja Magdalena Hanssonin ja muiden Hagforsilaisten elämää, joten kronologinen sarjan lukeminen auttaa paljon. Miksi Magdalena epäröi kun pitäisi olla avoimempi ja luottavampi? Miten hänen pieni Nilsinsä selviää erosta ja neljän tunnin matkustamisesta isän luokse Tukholmaan yksin joka toinen viikko? Ja sitten Petter...Poliisitalolla Christer vaikuttaa epäilyttävän oudolta: Mitä hän kätkee? Ja miten rikospoliisi Petra Wilanderilta jää huomaamatta oman teininsä hätä? Miksi kokenut rikospoliisi Petran ymmärrys sumentuu eräässä työtehtävässä kohtalokkaasti? Kaikki tuntuvat tietävät toistensa asiat, menemiset ja tulemiset, mutta kun ensimmäinen roihu syttyy, savu haittaa sekä näkemistä että tajuamista.

Ensimmäisessä tuhopoltossa menehtyy monia miehiä puoleensa vetänyt paikkakuntalainen Mirjam Framson. Syyllistä aletaan etsiä listaamalla mahdollisia entisiä miesystäviä. Onko joku tuntenut liiallista kaunaa Mirjamin hylättyä hänet. Tuskin kukaan on ehtinyt henkeä vetää, kun syttyy uusi tuhopoltto, jossa menehtyy pariskunta, jolla ei pitäisi olla mitään yhteyttä Mirjam Framsoniin. Neljännen murhapolton jälkeen selviää, että jokainen menehtynyt on saanut kortin tai kirjeen, jossa on lukenut vain

Et kuule kun lakkaan itkemästä.

Lause kuin runo. Tai paha uhkaus. Siltikään yhteistä tekijää uhrien välille ei löydetä ennen kuin...

Lukija saa arvuutella tekijää helteessä, joka ei armoa suo, kuten ei tekijäkään, mutta niin vain arvaus osuu väärin. Ninni osaa vetää viimeisille hetkille uskomattoman loppuratkaisunsa.

Parin helteisen viikon aikana Magdalenan ennakko-odotukset Hagforsin rauhasta haihtuvat savuna ilmaan. Joku käy suuressa ahdistuksessa usein terapeutilla, mutta hänkin kätkee kasvonsa, vaikka keskustelut on hyvinkin runsaina ja kiinnostavina tuotu kursiivilla lukijoille tarjolle.

Mistä on skandijännitys tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arjen mukana olosta, siitä mahdollisuudesta, että hehän ovat kuin me, mutta eihän meille voi tapahtua mitään noin kauheaa! Eihän...

Et kuule kun lakkaan itkemästä,

et ymmärrä miten voin,

et huomaa kun lakkaan hengittämästä,

et näe kun menen pois.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Meriharakat, Meriharakat ja uimassa yms.

Meriharakoita, noita merenrannan symppiksiä lankoni Pekka Mäkisen kuvaamana.

Susan Fletcherin Meriharakat on tämän hetken vanhempi lukusuositukseni. Tästä ovat monet olleet vaikuttuneita.

Yhdysvaltalainen journalisti Edward P. Morgan on tiivistänyt kirjan tuottaman elämyksen näin:

"Vain kirjassa on mahdollisuus tutkia haurasta asiaa särkemättä sitä kappaleiksi tai vaarallista asiaa ilman vaaraa. Kirja on harvinainen tyyssija, sillä sen sivuilla mielelle avautuu yhtä aikaa sekä provokaation että yksityisen mahdollisuus." (Kivistö&Pihlström Sivistyksen puolustus)

Harvinainen, hellä sade kastelee nyt puutarhaamme, joten voin ottaa kirjan käteeni ja lukea. Muuten olen uimassa tms.

Mukavaa pitkää viikonloppua kaikille lukijoilleni♥

Leena Lumi

Kevyttä ja terveellistä!

Hyvä lyhtykoisovuosi tulossa. Eräs helteen uuvuttama, iäkäs sukulaiseni soitti eilen ja kun kehuin, miten paljon on tulossa lyhtykoisoja, putosi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua hän sanoi luulleensa niitä koisoja erääksi rikkaruohoksi ja oli ehtinyt repiä kaikki pois...Hän oli niin pahoillaan, että lupasin lyhtyjä tulevan hänelle vielä tänä syksynä paljon. Onneksi kauppapuutarhat voivat pelastaa tämänkin asian.

Camilla Grebe: Lemmikki

Ilta ja PIMEYS, monessa mielessä.

P. lähti taas juoksulenkille. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan muutaman rivin.

Valitin, että hän on hapan ja pahantuulinen. Ettei hän enää piittaa minusta, vaan kohtelee minua töissä kuin ilmaa.

P. vastasi, että minulla on hermot kireällä, ja sanoi rakastavansa minua. Sitten hän nojautui lähemmäs ja halasi minua kömpelösti.

Silloin päässäni napsahti...

Olen täynnä tyhjyyttä, kammottavaa loputonta pimeyttä.

Ehkä Ormberg on viimein asettunut minuun asumaan.

Camilla Greben uusin teos Lemmikki (Husdjuret, Gummerus 2018, suomennos Sari Kumpulainen) jatkaa dekkarikuningatarhaastajan vahvuudella ja yhtä tehokkaalla juonikuljetuksella vähintäin kuin mitä oli esikoinen Kun jää pettää alta. Edellinen oli vuoden petollisin trilleri ja monen suosikki, joten tuskin Camillan lukijat voivat olla seuraamatta, mitä nyt kuuluu vaikka Hannelle, sairaalloisen tarkalle noin kuusikymppiselle poliisia avustavalle käyttäytymistieteilijälle ja hänen parilleen Peterille. Vaikka tarina on aivan eri, suosittelen lukemaan myös Kun jää pettää alta, sillä siten pääsee erittäin kiinnostavan Hannen iholle!

Olen kertoja, olen kertomus.

Olen kamera, olen talot.

Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.

Grebe ei toista itseään, vaikka nytkin kertojina on kolme eri tavoin oirehtivaa henkilöä: profiloija Hanne, teini-ikäinen Jake ja rikospoliisimme Malin, joka on kotoisin Ormbergin pikkukylästä ja josta on ikänsä kaiken vain halunnut pois. Hän onnistuikin siinä ja unelmahäät tukholmalaisen asianajajan kanssa ovat tulossa, mutta sitä ennen Malinin on selvitettävä kahden ruumiin arvoitus entisessä kotikylässään. Kummatkin ovat naisia, maahanmuuttajia sekä äiti ja tytär. Murhien välillä on kulunut paljon aikaa, sillä ensimmäinen ruumis löytyy lokakuussa 2009 ja toinen nyt. Tarinan kiinnostavuus lepää sekä sen juonikkuudessa että henkilöiden sekasortoisuudessa. Tokikaan kukaan ei sanoisi ehkä niin ainakaan Malinista tai Hannesta, mutta lukija saakin matkan varrella tietää enemmän kuin ormbergilaiset.

Pienessä kyläpahasessa on näkymättömiä riippuvuussuhteita ja niiden pauloihin takertuu myös vahva rikospoliisimme Malin: Tyttö voi lähteä Ormbergista, mutta Ormberg ei lähde tytöstä! Voi Malinia, voi! Ormbergin arvaamattomat piilovirtaukset vaihtavat suuntaa lupaa kysymättä, tuuli saa uuden tuoksun, hallinnan menetys voittaa ja se mitä kohti piti kulkea katoaa: oli eksyttävä löytääkseen perille...kotiin.

Tilanne talvisessa Ormbergissä on kaaottinen ja alati satava lumi peittää tekijän tai tekijöiden jälkiä. Kaiken lisäksi Peter, Hannen elämän rakkaus on kadonnut. Hannelta puolestaan on eräässä tapahtumasarjassa kadonnut päiväkirja, johon hän kirjoittaa kaiken. Joku takuulla lukee päiväkirjaa, jossa on myös intiimejä asioita Hannen ja Peterin Grönlannin lomalta. Lomalta, josta Hanne ei olisi halunnut ikinä palata takaisin.

Lemmikki on valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi vuona 2017 eikä suotta! Minunkin pitäisi olla lomalla, mutta niin vain meni ihan toisissa maailmoissa pari järkyttävän kuumaa hellepäivää, vaikka sivuja on yli viisisataa.Sitten lähdin sukeltamaan Hannea ulos itsestäni, sillä hän jäi minuun. Lupaa pyytämättä. Itsevaltaisesti.

Ehkä tämän tarinan roisto olenkin minä: sydämetön, itsekeskeinen ja viettien ohjailema osapuoli.

Minähän tiesin kaiken tämän, mutta tahdoin silti P:n omakseni.

Ihan kuin olisi syönyt leivoksen, vaikka ei olisi pitänyt.

Huumetta.

Sitä P. on minulle ollut. Ihanaa huumetta, josta en missään tapauksessa halunnut kieltäytyä.

Hän oli huume ja minä olin narkkari. Kuka minä siis olen häntä moittimaan?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella  Mai/Kirjasähkökäyrä ja Tuulia/Lukutuulia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Max Manner: Kadotettujen kahvila

Onnekseni näen tuon ilmeen kasvoillanne, se kielii vilpittömästä kiinnostuksesta. Ilmiselvä kummastelunne kertoo siitä, että te sentään kuuntelette, luojan kiitos. Kuinka noinkin vanha ja kiltinoloinen nainen voi väittää itseään rivoksi ja riettaaksi? Vastaus on yksinkertainen. Nykyään en häpeä enää mitään. Elämässä kaikki on mahdollista, kyky muuttua ja muuntautua on rakennettu meidän kaikkien sisälle. Minua ja toimiani ajoivat hillitön elämänjano ja pakonomainen tarve selviytyä. Tahdonvoima, siitä olette varmuudella kuullut puhuttavan. Kaiken saattaa saada, jos tarpeeksi tahtoo. Siksi pitää samalla myös varoa, mitä toivoo. Minäkin sain tahtomani, olenhan edelleen lihaa ja verta. Minä sain elämän. Oikeastaan satuin saamaan paljon enemmän kuin tilasin.

Max Mannerin Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018) oli minulle jo kannellaan houkutus eikä vähemmän aiheellaan, joka kertoo teini-ikäisen Kathrine Schulzin elämästä Wienissä sekä ennen natsien saapumista kuin etenkin natsien vallattua Itävallan. Ostmark näytti nopeasti julman luonteensa ja kristalliyöstä alkoivat iskut myös Cafe Schulziin sekä lopulta perheen matka keskitysleirille. Sitä ennen rankkoja kuulusteluja, joista Kathylle jäivät ikuiset jäljet niin iholle kuin sieluun. Koska itse kärsin klaustrofobiasta, ymmärsin niin hyvin, missä Kathy murtui sekä missä päätti olla murtumatta. Kun on pelännyt riittävästi, on ylittänyt rajan, jonka jälkeen ei pelkää enää mitään. Kathy päästettiin kuin ihmeellä takaisin Wienin kaduille, mutta perheensä hän oli kadottanut ja kotia hänellä ei enää ollut. Hädissään Kathy kääntyi ensin rakkaan Matthiaksen puoleen mitään tältä saamatta. Sitten oli vuorossa tyttöystävä Lisa, joka oli tehnyt yllättävän siirron yksityiselämässään eikä ensin luvannut apua, vaan sitten kuitenkin luovutti Kathylle omat henkilöpaperinsa. Heitä oli usein pidetty siskoksina, joten paperit menisivät täydestä. Nyt katosi Kathy ja tilalle astui Elizabeth Hechter eli Lisa. Kuusitoistavuotiaasta tytöstä kasvaa se nainen, jota vaikeneva lukija kuuntelee vuosikymmeniä myöhemmin saamatta katsoa kertojaa kuin peilin kautta. Kiskot kolkkaavat München-Stuttgart- Strasbourg- Paris.

Kadotettujen kahvila on rakenteeltaan kiinnostavan vahva, hyvin cinemaattinenkin. Vanha, ryppyinen nainen kertoo tarinaansa eikä kuulija saa puhua eikä lähteä ennen kuin viimeiset tähdetkin ovat syttyneet yötaivaalle. Näen tarinan filminä. Manner ei käytä nykyään trendikästä useamman kertojan taktiikkaa vaan luottaa tarinaan, joka alkaa hyvin nälkäisellä vatsalla Pariisissa, risoissa vaatteissa kaduilla ja pinttynyt lika iholla. Kuten oikeassa elämässäkin usein, sattuma puuttuu peliin ja Lisa tapaa arvostetun ja onneksi saksaa puhuvan naisen, joka pitää tasokasta bordellia. Mitä muuta juutalaistyttö saattoi tehdä tuona aikana kuin tarttua viimeiseen mahdollisuuteen säilyä hengissä: Kieltää juutalaisuutensa säilyttääkseen henkensä viihdyttämällä saksalaisia sotilaita. Mahdottomasta tulee mahdollista, vaikka Lisa aluksi vastustaa kuin tiikeri. Kynsii, puree, raivoaa, mutta lopulta hänestä tulee asiakkaiden suosituin kohde. Niin suosittu, että hän alkaa sanella ehtoja. Hän määrää tahdin, mutta vahva ja kokenutkin voi tulla yllätetyksi: Taloon saapuu Otto Wiesner, Saksan sukellusvenelaivaston ylin! Alkaa Lisan leikki tulella...

Kadotettujen kahvila on vainojen kirja, mutta myös seikkailullinen, sillä mihin trilleristi Manner karvoistaan pääsisi! Näin on sopiva, näin oli Mengelen elämäkertakin. Viihdyin, mutta tunnustan historian faktat nöyrästi. Nyt Max mutristi suutaan ja huokaisi syvään, sillä onhan hän kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, joita arvostan. Tarinassa etenkin Villa Felseneckin aika on kuin sitä ei voisi olla, että se olisi unmöglich! Sota-aikana kaikki oli mahdollista ja uskomattomampaakin on luettu sekä tapahtunut. Kaikki oli schrecklich und möglich, kauheaa ja mahdollista.

Wieniin ja sen sodantuhoihin palaa Kathrine Schulz. Kadut täynnä pommitettuja taloja, ihmisten huonekaluja, puiston penkillä kokonainen perhe pyhävaatteissaan makaa kuolleina, ei liikahdustakaan. Vain naisen kaulassa sifonkihuivi liikahtelee kuin korostaen kaupungin outoa hiljaisuutta. Väistämätön törmääminen ensin Lisaan ja sitten Matthiakseen, mutta Kathylla ei ole aikomustakaan jäädä roikkumaan menneisyyteen, vaan aloittaa alusta.

Unelmat ja muistot olivat pelkkiä harhaisia mielikuvia. Totuus oli useimmiten toisenlainen, paljon karumpi. Jos joku tulee maininneeksi vanhan suolan, muistakaa kertoa hänelle, että kyseessä on useimmiten suuremman luokan huijaus ja pettymykseen johtava itsepetos.

Kathy näyttää, mistä wienittäret on tehty ja pistää tuulemaan. Café Schulz avataan entistä ehompana, se laajenee ja saa vankan asiakaskunnan. Tarinan loppu on arvaamaton. Näyttämö vapisee. Werner Labitzke? Muistatteko todella Werner Labitzken?

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Suvipaussille!

Aika unohtaa aika. Vain ajautua helteen ja veden viemäksi. Jään suvipaussille ja toivotan kaikille ihania heinäkuun päiviä ja tunnelmallisia hämärtyviä iltoja♥ Lepakot suih, suih, ja siilit vaeltavat iltaisin kipoilleen. Niin kuuma, että nautimme ateriamme siilien aikaan. Öiset sateet olisivat kultaa!

suviterveisin
Leena Lumi

Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Taloni edustalla vedin käsijarrusta ja juoksin Edwardin talolle.

”Avaa heti ovi!” kiljuin ja taoin nyrkeillä. ”Tule heti ulos!”

Aloin kiertää kehää ja jatkoin huutamista. En voinut hillitä itseäni, poimin maasta pikku kiviä ja heitin niitä mökin oveen ja ikkunoihin.

”Olet täysin seonnut!” Edward karjui tullessaan vihdoin ulos.

”Sinähän se tässä sairas olet. Kaahari ja loppuun palanut kusipää! Selvitetäänpä asiat nyt kerran kunnolla."

”Mene muualle selvittämään pääsi.”

”Olet pahempi kuin iilimato. Mitä enemmän käsket minua lähtemään, sitä varmemmin jään tänne.”

”Parempi olisi ollut jättää sinut rannalle mätänemään.”

Potkin häntä kaikin voimin ja...

Agnés Martin-Lugandin kirja Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Les gens heureux lisent et boivent du café, Bazar 2018, suomennos Kirsi Tanner) saa lukijan hymyilemään ja hykertelemään. Kirja saa olla viihdettä ja tässä on esimerkki parhaasta päästä. Luin ennakkokappaleen ja valitan, että kirja on kaupoissa vasta 16. elokuuta, mutta kelpaa sitä hymyillä silloinkin, elokuun illoissa. Minulla on kyllä suuri heikkous ranskalaiseen kirjallisuuteen, mihin en löydä mitään selitystä. Kirjassa ollaan vain hetki Pariisissa, jossa Diane pitää Onnelliset kirjakahvilaa yhdessä ystävänsä Felixin kanssa, mutta tietenkin ’tatsi’ tulee Martin-Lugandilta, joka asuu Saint-Malossa!

Jo kirjan tausta on erityinen, sillä psykologi Agnés Martin-Lugand julkaisi kirjansa omakustanteena. Kirjabloggaajt löysivät teoksen ja antoivat sille innostuneen vastaanoton, joten ranskalainen kustantaja otti kirjan julkaisulistalleen. Eräänlainen tuhkimotarina, sillä kirjaa on myyty pelkästään Ranskassa jo puoli miljoonaa kappaletta, julkaisuoikeudet on myyty jo pariinkymmeneen maahan ja Hollywood on ostanut kirjaan filmausoikeudet!

Tarinan päähenkilö pariisilainen Diane kokee valtavan tragedian eikä jaksa sen jälkeen enää huolehtia itsestään kahvilasta puhumattakaan. Hän haluaa täydellisen muutoksen ja päätyy Irlantiin Mulrannyn pikkiriikkiseen kylään, jossa ei tunne ketään. Yksinkertainen vuokramökki rannalta ja hän ajattelee, että siellä olisi rauha koota ja löytää itsensä, jos se ollenkaan edes olisi mahdollista tässä elämässä. Ystävällinen vuokraemäntä muistuttaa vain, että yhtä ei saa unohtaa:”Me emme ole englantilaisia!" Idylli olisi ollut mahdollinen ellei rannan toisessa mökissä olisi asunut vuokraisännän veljenpoika, valokuvaaja Edward, joka tulee ja menee reissujaan, jolloin hänen koiransa Postimies Pate on hoidossa Abbylla ja Jackilla. Tieto tästä lamaannutti hieman Dianea, mutta hän päätti selvitä tästäkin iskusta toivoen miehen viipyvän matkoillaan todella paljon. Edward, todellinen erakkomaisuuden palvoja ja yrmeä macho taas sai tuskin happea kuultuaan lähimökin vuokralaisesta. Tästä alkaa herkullinen kertomus, jossa Diane ei jää yhtään alakynteen, vaan haluaa näyttää ’äijälle’ näreet aina kaksintaisteluun asti. Jälkeenpäin hän sitten parantelee henkisiä ja fyysisiä haavojaan liian monella pubitunnilla ja seuraavat päivät ovat kauheita, mutta muistot Edwardin henkisistä haavoista ja joskus myös raapimajäljistä auttavat kummasti. Melkein paremmin kuin kofeiini, joka on Dianen vakilääke kaikkeen. Diane myös ystävystyy Edwardin sisareen Judithiin, joka vakuuttaa veljellään olleen paskamaisen luonteen jo lapsuudesta asti. Diane on onnessaan, että hän ei ole kuvitellut kaikkia karkeuksia...

Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia toi väistämättä mieleen Tuulen viemää teoksen Scarlett O’Haran ja Rhett Buttlerin, mutta minulle Edward tuntui aluksi myös Humisevan harjun Heathcliffiltä...Mikä ihme noissa meren ja nummituulten karhentamissa machoissa oikein vetää, paitsi iso haaste kouluttaa heistä suloisia noutajia.

...no, kun Diane ja Edward lähtevät yhdessä (välirauhan aika) Aransaarille ja Edward vie korkeanpaikan huimauksesta kärsivän Dianen heti saaren korkeimman kalliojyrkänteen reunalle kertoen samalla, miten jokaisen saaren kävijän on (muka) siinä kohden tehtävä rohkeuskoe, Diane-parka uskoo ja ryhtyy tehtävään. Hän laskeutuu polvilleen jähmettyen siihen pääsemättä liikkumaan mihinkään suuntaan ja mitä roisto sitten tekeekään...Oijoi, lukekaa tämä hauska kirja, joka saa olon tuntumaan vähän Scarlett O’Haralta, vain paljon onnellisemmalta!

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Laura/Lukuisa

Luke Allnutt: Taivas on meidän

näit ensi kertaa lunta, joten menimme pulkkailemaan, ylös mäelle, missä isot pojat olivat, ja muistan vain miten hurautin alas puristaen sinua tiukasti välissä, lumi suihkusi silmille kuin millenium falconin poimuajossa, ainoa minkä olisin muuttanut, jack, on se, etten nähnyt ilmettäsi, olisin halunnut nähdä sinun ilmeesi kun hurautimme alas.

Luke Allnuttin esikoisromaani Taivas on meidän (We Own The Sky, Otava 2018, suomennos Irmeli Ruuska), joka ilmestyy viikolla 32, raapaisi sieluani, kun tutkin Otavan kesä/syyskatalogia, mutta pelkäsin, että minusta ei ole tälle kirjalle juuri nyt. Prahassa asuva Allnut on kirjoittanut esikoisen, jonka kannen huomaa heti, sitten lukee takakansitekstin ja henkeä salpaa. Etukanteen on ainakin ennakkokappaleessa painettu ’vuoden riipaisevin’...Kirja löysi minut kutsumatta eli se vain tuli. Luin todellakin vuoden riipaisevimman kirjan, mutta vailla siirappista sentimentaalisuutta, kuin tähtikirkkaan olisi lukenut. Kirjasta tuli likeisempi kuin osasin odottaakaan.

Tarinan pariskunnasta, Robista ja Annasta, kerrotaan ensitapaamisesta asti. He tulevat niin erilaisista kodeista kuin ikinä mahdollista,  mutta mitä millään väliä, kun he löytävät toisissaan kaiken. Koulutettu pariskunta Lontossa, pariskunta, jolle koko maailma on auki, jolla on oma koodikieli, joka pitää samoista asioista, jotka saavat toisensa nauramaan. Lapsia ei oltu laskettu mukaan heidän tulevaisuuteensa, mutta kerran Anna yllättää Robin heidän palatessaan kävellen kotiin pikkuhiprakassa ehdottaen lasta. Rob hämmentyy ensin, sillä...

Oikeastaan emme olleet juuri puhuneet lapsista. Olimme tyytyväisiä lapsettomaan lontoolaiselämäämme: Annan uraan, Tähtien sota –maratoneihin ja pop up –ruokafestivaaleihin viikonloppuisin. Puistojärvellä souteluun, museoissa käymiseen sateisina päivinä, raukeisiin iltapäiviin pubissa. Juuri sellaista lontoolaiselämää olimme aina kuvitelleet. Maailma, johon kuului lapsia, oli vielä kaukaista tulevaisuutta, ei sen todellisempaa tai ajankohtaisempaa kuin kuvitelma, että eläisimme jossain Perussa.

Lapsia ei tilata, ne saadaan ja niinpä Anna ja Rob saivat vihdoin vauvan, Jackin, kahden keskenmenon jälkeen. He olivat edelleen he, mutta jollain ikiaikaisella magialla, Jack liimasi heidät kuin täydellisimmiksi, kärsivällisemmiksi ja kaikesta kiinnostuneemmiksi. Etenkin Robin, joka saattoi työnsä puolesta hoitaa lasta kotona, kun Anna kävi töissä kodin ulkopuolella. Jack osoitti jo varhain kiinnostusta valokuvaamiseen ja kuviin, kuten isänsä. Jack oli keskittyvä, kyselevä ja pohdiskeleva lapsi. He olivat kiitollisia onnestaan ja ymmärsivät sen arvon. Sitten Jack sairastui parantumattomaksi sanottuun syöpään. Sama diagnoosi kuin mieheni edesmenneellä pikkuveljellä, joten hiukan tiesin mitä on tulossa, Anna ja Rob eivät. Koemme sekä toivoa että sen menetystä, riipaisevuutta kuin lohtua, mutta myös ehdottomuuden julmuutta.

Luke Allnutt vie tarinaa vahvasti, mutta eihän totuus voi olla satuttamatta. Allnutt on itse kokenut rankan syövän ja ehkä juuri siksi hän osasi niin hyvin kuvailla Jackin maailmaa tämän sairastuttua. Ei mitään turhaa, mutta paljon sellaista, jota emme olisi osanneet edes kuvitella. Etenkin Jackin kuvien maailma. Koko taivas kaikkine tähtineen...

Vanhemmilla on näin tuskallisessa tilanteessa taipumus joko etääntyä toisistaan tai liimautua tiiviimmäksi pariksi. Anna on nyt sulkeutuneempi, Rob turvautuu alkoholiin, mutta yhdessä he ovat tiimi Jackin puolesta, mutta eivät ristiriidoitta. Anna on rationaalisempi, Rob herkempänä valmis mihin vain. Luke Allnutt kirjoittaa meidät kyyneliin, mutta hän jättää valon ja rakkauden.

syöksyimme hissillä ylöspäin yhtä lujaa kuin avaruusraketti, ja sitten ovet aukesivat valtavaan lasiseen tilaan, ja sinä sanoit että tuntui kuin astuisi taivaalle, ja siltä se tuntui, jack, tuntui tosiaan, koska näimme koko lontoon yli, aina south downs –kukkuloille asti, melkein merelle saakka, astelimme ympäriinsä, katsoimme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan, kuin haikirjan timothy kaukoputkellaan, ja muistan aina sen päivän, jack, niin kauan kuin elän, sinun suklaisen naurusi, kun tanssit varjojen kanssa, sateen helinä lasissa.

Lukemista lomalle -voittajat!

Lukemista lomalle -arvonnan voittajat Lumimiehen arpomina ovat:

Kirsi, Saila ja Paluumuuttajatar

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille♥

Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa voittajajärjestyksessä, minkä kirjan täältä haluatte. Sen jälkeen laittakaa yhteystietonne leenalumi@gmail.com


*****

Kesä vie ja nyt etenkin mansikat. Tänään lähtee viimeinen satsi pakastimeen, mutta joka päivä on myös syöty tuoreita mansikoita. Kuivuus määrää iltojen tahdin eli kastelua, kastelua...Samalla odottelen jo kovasti Camilla Greben Lemmikkiä, jonka ilmestymiskuukausi on heinäkuu.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille!

arvontaterveisin
Leena Lumi

Viimeinen matka

...ja minä lähden. Mutta linnut jäävät tänne ja laulavat, 
ja minun puutarhani jää, vihreä puu ja kaivo.
Monta iltapäivää taivaat ovat sinisiä, kirkkaita, 
ja kellotornin kellot kaikaavat niin kuin nyt,
tänä iltapäivänä.

Ihmiset jotka ovat minua rakastaneet nukkuvat pois
ja joka vuosi kaupunki puhkeaa uuteen eloon.
Mutta minun henkeni on aina vaeltava kaihoisasti
kukkatarhani samassa hämärässä nurkassa.

- Juan Ramón Jiménez -
suomennos Raija Mattila
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Pekka Mäkinen

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Mummo, minä lumouduin täysin siitä hotelliesitteestä, jonka Leonardo jätti. Selailin sitä jokaisena vapaahetkenä. Kuvat olivat sadunomaisia. Anankin mielestä hotellli näytti hienolta, hän piti eniten sinisestä uima-altaasta ja pöyheistä kukallisista päiväpeitoista...

Ajatella, siellä me saisimme työskennellä. Haaveilla siitä, kuinka hienolta näyttäisin valkoisessa kaksirivisessä puserossa, kun lisäisin aamiaissalissa tuoretta leipää koreihin, ja siitä, miltä tuntuisi kävellä sillä pehmeällä lattialla.

Kun Ana sanoi, ettei hän uskaltanut, minä muutuin häijyksi. Sanoin hänele ihan kamalia asioita, sanoja jota en ollut koskaan ennen sanonut.

Vasta kun sanoin, että lähtisin ilman häntä, hän antoi periksi. Anteeksi, mummo.

Minä en tiennyt.

Ninni Schulmanin dekkari Tyttö lumisateessa (Flickan med snö i håret, Tammi 2017, suomennos Maija Kauhanen) löytyi kirja-alesta ja tartuin heti täkyyn. Sain enemmän kuin uskoinkaan, sillä vaikka Tyttö lumisateessa on tavallaan niin skandidekkari kuin olla voi, se on sitä sen parhaassa mielessä. Teksti oli niin vetävää, että päätin lukea sen vain itselleni, mutta sitten en voinutkaan, sillä kirjan aihe on äärettömän tärkeä ja dekkaristin tyyli toi mieleeni ajatuksia, joista en voi vaieta.

Trillerin pääosassa on toimittaja Magdalena Hansson, joka on juuri eronnut ja muuttaa pienen poikansa Niklaksen kanssa Tukholmasta juurilleen Hagforsiin. Hän saa heti toimen paikallislehden toimittajana ja tietysti tapaa monia tuttuja, myös entisiä poikaystäviään. Heitä, jotka olivat ennen petollista Ludvigia. Kuten useimmissa kiinnostavissa dekkareissa tässäkin on paljon psykologista jännitettä sekä ihmisten välisiä kemioita. Tämä ei sinänsä mitään uutta, mutta Schulman on kirjallinen tasapainotaituri. Yksinkertaistetusti:  Kun yllättäen Hagforsissa katoaa paremman perheen tyttö ja toinen löytyy kuolleena jäisestä kellarista, Ninni  näyttää kyntensä eli kynänsä. Minä joka en jaksa lukea poliisioperatiivispainotteisia dekkareita, luin ihan himolla, mitä Petra Wilander poliisikollegoineen touhusi. Miten he kuin vihikoirat löysivät ja kadottivat jälkiä ja lopulta...Kyseessä on tasapaino sekä tyyli. Toisaalla ovat uhrit perheineen ja rikolliset, toimittaja Magdalena ja muut toimittajat sekä työ- että yksityisongelmineen ja sitten poliisitoiminta, joka ei ylitä operatiivisilla toimillaan tarinan kokonaisuutta, vaan tukee ja jopa värittää mahdollisuuksia. Poliiseilla on myös perhe- ja muut ihmissuhteensa, mutta ei tämä mitään oopperaa ole, vaan ihan täyttä elämää likapyykkeineen päivineen. Ja se sitten mikä on jutun lopullinen focus on minulle hengen ja sydämen asia eli en halua spoilata, mutta viittaan ihan yllytyksenä kirjaan Lasi maitoa, kiitos. Kerron jopa, että olen Tšekeissä törmännyt tähän asiaan voimatta ensin uskoa silmiäni...Tätä tapahtuu kaiken aikaa ja olemme jotain heille velkaa...Sonya, Dasha, Aljona, Jekaterina...

Tyttö lumisateessa on kuitenkin ennen kaikkea pikkupaikkakunnan kirja. Sellaisen jossa kaikki tuntevat kaikki. Tämän varaan laskee myös Magdalena Hansson ollen jopa hieman liiankin uskalias ollakseen paikallislehden toimittaja, ei rikostutkija. Jotkut jossain tietävät. Jotkut tutut tietävät, mutta he vaikenevat. Kuinka likelle paha on tullut? Onko se jo oman, uuden kodin kellarissa tai oven takana? Onko se joku kassajonossa? Onko se perheen musertava suru Heddasta? Vai onko se joku, jonka askeleet seuraavat takana lumisateessa?

Kirjalla on opetuksensa. Näin tehdään tasapainoinen ja lukuhimot herättävä dekkari. Kysyin tästä kirjasta dekkarimaaniselta ystävältäni ja hän huudahti heti: ”Se on hyvä!” Siinä on jo kiitosta jännitysromaanille, että se ei ole unohtunut heti kun kannet ovat sulkeutuneet. Se mistä erityisesti pidin, oli ettei naisten ulkonäköä koko ajan tuotu alleviivatusti esille, eihän näin tehdä mieshahmoillekaan.  Tyttö lumisateessa on kiitettävä näyte tasapanoisesta, jännittävästä skandidekkarista, jonka sain luettua viime yönä sudenhetkellä...

Käy hiljaa, jotten sua nää, ja hiljaa hiivi luo,

silmäni tarkoin sulje, ja rauha mulle tuo.

Se hellästi ja joutuin tee, jotta luottaa vois:

mua ahdista ei pelko matkallain täältä pois.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Hyvä peto

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, 
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli hän yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla kun hällä on mieli, 
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, 
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L.Onerva Eino Leino - Toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt

Kukkia keskiviikolle!

Sateessa ovat auenneet vihdoin keltakurjenmiekatkin. Nämä kasvit asustavat suuren kalliomme kosteikossa, joten niitä ei ole tarvinnut ikinä kastella, mutta ehkä kahden kuukauden rankka kuivuus oli kosteikkokasveillekin liikaa.

Japanilaisen rinteen eli pohjoisrinteen ovat vallanneet ihastuttavat sormustinkukat. Kamerani ei tee näille oikeutta!

Tämä suuri yksilö kasvaa Vanille Fraisen keskeltä niin korkeana, että ei kameraan mahtunut. Linkitys on Vanillen siirtoon etupihalta kaarisiltamme likelle eli lehdon alaosaan...

Tämä punainen nousee suuriruhtinatar Olgan haudalta. Kannattaa muistaa, että jos haluaa sormustinkukkia, niitä ei todellakaan kannata siirrellä, sillä sormustinkukka tietää itse, missä hän kaunehin on.

Tältä näyttää nyt ja todella runsaasti alapuutarhasta keskipihalle kuvattuna.

Ja toisinpäin eli alapuutarhaan, jossa pääasiassa luumu- ja kirsikkapuita sekä marjapensaita. Kun tilasin joltain kauppapuutarhalta ensimmäiset varjoliljan sipulit, niiden piti olla valkoisia kaikkien, niin pakkauskin ilmoitti. Seuraava kesä sitten paljasti totuuden ja tein reklamaation. Sain korvauksena tuplat valkoiset, mutta valkoisia on silti vain murto-osa kaikista varjoliljoista. Uskon nyt kyllä, kun katson miten runsaasti näitä on kahdessa eri penkissä, että voivat vielä alkaa lisääntyä ja levitä itsestään vaikka lehtoon. Loppujen lopuksi olen alkanut pitää punaisten ja valkoisten varjoliljojen yhdistelmästä, joka on piristävän raikas.

Sissinghurstin valkoisen puutarhan tunnelmissa kera valkoisten maitohorsmien. Sain juurakot Hannelelta ja nämä kukkivat kalliomme reunalla keskipihan ainoassa tosi aurinkoisessa paikassa. Katso punaisten varjoliljojen kuvaa niin takana nämä näkyvät ylempää tasoa kohti. Ensin tässä kukkivat valkovuokot, sitten siniset ja valkoiset scillat ja sydänsuvella valkoiset maitohorsmat. Nämä hurmaavat ja niinpä eilen pakkasin eräälle puutarhamaanikolle huolellisesti muutamia juurakoita. Seuraavat on luvattu siskolle.

Sade on saanut köynnöshortensioiden kukat näin suuriksi.

Minulle sinänsä eivät tämän kasvin kukat ole kaikkein tärkeimmät. Rakastan sen varhaisuutta eli alkaa tunkea lehteä jo huhtikuulla ja saa syksyllä erikoisen sävyisiä ruskavärejä, kerran jopa limen ennen keltaista väriä!

Unelma köynnöshortensioiden syleilemästä kodista, valkoisesta kivitalosta järven rannalla, alkaa kuitenkin toteutua ja tähän aiheeseen palaamme vielä tänä kesänä eli seuraamme kasvin uutta aluevaltausta.

Olen lukenut! Yksi kirja hyvä ja odottaa wordilla, yksi kantoi kahteen kolmasosaan, sitten piti jättää kesken ja nyt luen minulle uutta ruotsalaista dekkaristia, jonka parissa olen viihtynyt varsin hyvin. Tämä siis heinäkuun uutuuskirjoja odotellessa. Pääkirjasatohan ilmestyy vasta syksyllä....Katsoimme myös laatuleffan eli Håkan Nesserin samannimiseen romaaniin perustuvan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, ohjaus Martin Asphaug. Muut Nesserin teokset olenkin pääosin lukenut ja kyllä, kyllä vain, hän on hyvä♥

keskiviikkoterveisin

Leena Lumi

PS. En varsinaisesti ole kivikkokasvityyppiä, tässä on Lumimiehen jostain ottama kuva. Koska valkoiset särkyneet sydämeni pettivät tänä vuonna, joten tässä sitten jossain kuvattua punaista.

Kivi on upea kontrasti monille kasveille.

Näitä ei siis tänä vuonna, mutta yksi on aloittanut pari viikkoa sitten...

Suvimaisema

lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!

- Lauri Viita -

Lukemista lomalle -arvonta!

Lukemista lomalle -arvonta alkaa nyt ja päättyy ke 11.7. klo 12. Palkintoja arvotaan kolme ja voittajat valitsevat sijoitusjärjestyksessä eli ensimmäiseksi tullut ensin, toiseksi tullut sitten ja...Osallistua saavat kirjautuneet lukijani. Jos olet epävarma, oletko vakilukijani, etsi itsesi blogini oikeasta reunasta kohdasta 'lukijat'. Lukijaksi voi myös liittyä eikä se maksa mitään. Vanhaan tapaan Lumimies arpoo voittajat, jotka ilmoitan blogissani. Jos olet estynyt seuraamasta tulosta, jätä väliin, sillä arvontoja tulee ja menee. Mikäli ilmoitat sähköpostisi, se helpottaa paljon. Ellei mitään kuulu, uusi arpa nostetaan 12.7. klo 12 ettei jono seiso ja päästään kaikki lomille.

Tässä mukana olevat kirjat:

Aura Koivisto&Sirkku Linnea: Lapsen oma pandakirja Pyry ja Lumi saavat uuden kodin

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Elly Griffiths: Januksen kivi

Fiona Barton: Leski

Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa

Gillian Flynn: Paha paikka

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät  varattu!

Pierre Lemaitre: Verihäät

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

A.J.Finn: Nainen ikkunassa  varattu!

Herman Koch: Pormestari

Eino Leino&Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa

L.M.Montgomery: Yrttitarha  varattu!

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Elisabeth Norbäck: Sano että olet minun

Katri Vala&Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Ninni Sculman: Tyttö lumisateessa

Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Anne Svärd: Vera

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Anna Ekberg: Salattu nainen

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu Kultaiset tyttökirjaklassikot

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Nautiskelijan kesä

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Iloista arvontamieltä! Minä alan säilöä nyt mansikoita ja sitten kohta niitä haetaan lisää...

kirjaterveisin
Leena Lumi

PS. Tämän sunnuntain, heinäkuun 1. pnä ilmestyneessä Helsingin Sanomissa on Jukka Petäjän kiinnostava artikkeli kirjailija A.J.Finnistä, joka kirjoitti trillerin Nainen ikkunassa. Tietysti kerrotaan se, minkä leffan Takaikkuna -fanittajat heti huomasivatkin eli kirja teki kunniaa Alfred Hitchkockin työlle. Kannattaa huomata myös, että Finn arvostaa kovasti Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä. Sattumalta sain sen juuri eilen uudelleen luettua. Harvaa kirjaa näin nopeasti uusiksi luen. Gillianin Pahan paikan ostin arvontaani, Kiltin tytön hain kirjastosta...