Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille♥
Karin Slaughterin Vaikeneva
vaimo (The Silent Wife, Harper Collins 2021, suomennos Päivi Paju) on
dekkarikuningatttaren tapaan julma ja tavaton, suorastaan naskalilla
kirjoitettu paksu teos, joka ei olisi löytänyt minulle lukuun ilman
dekkarimaanikkoystävääni. Enhän minä pidä näin
kovista dekkareista…Se oli eräs ystäväni, joka vuonna kirves ja kivi kantoi
minulle väkisin Slaughterin Grant County–sarjan kirjoja Sokaistu,
Riistetyt, Piinattu…Valitin ja vaikersin kunnes ilmestyi Triptyykki ja sen
jälkeen olen jo aikaa sitten myöntänyt itselleni, että minussa asuu myös
tietynlaisten verellä kirjoitettujen, piinaavien, vahvoilla persoonilla
kirjoitettujen trillerien himoaja. Ja lopulta luin ehkä elämäni parhaan
trillerin Minette Waltersin Kuvanveistäjän jälkeen, ja se oli Karin Slaughterin Yli rajan. Alun sitaatti ei vaikuta merkittävältä,
siinä ei ole Kivun jälkien sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena
Adamsin mielen pimeitä huoneita, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa,
kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä…ei tällä kertaa
mitään näistä, vaan paljon mystisellä tavalla murhattuja naisia, Saran ja
Willin suhdejumia sekä kirjailijan yllätys: Hän halusi tuoda Jeffreyn mukaan
tähän kirjaan. Siihen on syynsä…
Metsistä alkaa löytyä naisia, joiden
murhatapa on käsittämätön. Sitten alkaa löytyä vanhempia uhreja, kadonneiksi
ilmoitettuja, joita Jeffrey oli aikanaan tutkinut. Ilmaan leviää kuin
myrkyllinen kaasu: Olisiko Jeffrey tehnyt virheen tai jopa tahallaan
häivyttänyt jotain, sillä varsin sekopäinen Lena Adams sohlasi kaikessa mukana,
vaikka oli rohkea ja ylittämätön hänelle sopivissa tapauksissa. Slaughter
paljastaa kuitenkin hillityn
lastenlääkärin Sara Lintonin rajattoman vihan rikosylikonstaapeli Lena Adamsia
kohtaan. Hänen koskaan muuttumaton käsityksensä Lenan työparin, Saran
edesmenneen miehen Jeffreyn kuolemasta nousee pintaan, kun... Sanomattakin
on selvää, että Lena on oman pimeytensä vanki, kuten saimme lukea Pettävässä
hiljaisuudessa, mutta Saran raivo sokaisee hänet niin, että hän ei
näe Lenalla olevan jo muitakin huoneita.
Vaikenevassa vaimossa on sekä
aikahyppelyitä hetkiin, jolloin Jeffrey tutki murhia ja todellista matkaa Atlantan
ja Grantin piirikunnan väliä. Se mikä alkaa olla selvää, saadaan tietää eloonjääneiden
kertomusten perusteella: murhaajalla on Ted Bundyn tapa palata murhapaikalle uhrinsa
luokse, mutta hänellä on myös koko ajan etumatkaa rikostutkijoihin, kuten oli Michelle
McNamaran True Crime -teoksessa Katoan yön pimeyteen. Hän on kuin ajatusten
lukija, jolla on sadistinen tapa murhata. Se on julma ja tavaton. En ole ikinä
lukenut mitään tällaista…
Ihmissuhdekuviot ovat monien ’slaughteristien’
kovasti odottamat asiat, sillä mikä ihme siinä on, että kun Sara olisi myötään,
Will keksii jotain ollakseen vastaan. Pitäisi antaa korkokengillä kipittävän
minikokoisen noin eläkeikäisen, sähisevän Amanda Wagnerin karjahtaa: "Willbur,
ole kuin mies ja kosi!" Willistä, lastenkodissa kasvaneesta, on tullut Amandan
salainen lapsi. Oi, niin pidän Amandasta, että en sanotuksi saa! Hänen paras
ystävänsä on rikosylikomisario Faith Mitchellin äiti, Evelyn, entinen poliisi,
jonka Will oli joutunut siirtämään eläkkeelle. Mikään ei ole kesyttänyt Evelyniä,
mutta ei voi muuttaa sitäkään, että Amanda pitää Faithia kuin suojattina, jolle
hän oli tämän lapsuudessa Mandy-täti. Mikään ei estä häntä kuitenkaan sanomasta
kahdesta erikoisesta suojatistaan raivoten äänijänteet kireinä:
Vähä-älyinen, raivohullu dyslektikko ja hallitsemattomasti sikiävä paksu diabeetikko, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä yhtään mitään.
Jos haluat aloittaa Slaughterin Will Trent&Sara Linton kirjoista, aloita Will Trent -dekkarista Yli rajan, niin saat enemmän irti Vaikenevasta vaimostakin. Yli rajan on minulle edelleen paras kaikista Slaughterin kirjoista, mutta lopulta ne yhdessä ovat osiensa summa: Täydellistä rikoskirjallisuutta!
Yli rajan kertaa lahjakkaasti sekä Grant County-sarjan lastenlääkäri Sara Lintonista kertovan että Atlanta-sarjan etsivä Will Trentin vaiheet piinaavimman ikinä lukemani trillerin vieriessä mielen sisään kuin vereen kastetun filminauhan. Ja sen filmin viimeinen jakso on Vaikeneva vaimo. Dekkarikuningattaren älyllisin ja vaativin ikinä!
*****
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä
Sujahda
mukaan kirjan tarinaan, ota matkaan kokeilunhalua, iloa ja rakkautta. Sytytä
kynttilät ja käperry peiton alle. Hyvä olo alkaa pienistä asioista.
Sisustusseikkailu on loppumaton tarina, joka ei pääty koskaan – sisustella voi
aina vähän. Asujan ilo heijastuu kodin jokaisesta ikkunasta…Luulen, että elämän
kuuluu olla ihmeellistä, niin ihmeellistä, että sitä on jopa hieman vaikea uskoa
todeksi.
Ilona
Pietiläisen uusin sisustuskirja Tummuvien iltojen taikaa (Docendo 2021) vie
meidät syksystä jouluun: ensin puutarhasta leviää kypsyvien hedelmien raskaanmakea
tuoksu hämärtyvään iltaan, sitten eräänä päivänä tunnet lähestyvän ensilumen
tuoksun…Kun nyt alan esitellä teille kahdeksattatoista Ilonan kirjaa tuntuu
samalla sekä tutulta että haikealta. No, ehkä jatkamme näin sateenkaaren taa, sillä
niin monta kivaa on ollut näiden vuosien aikana. Tapani mukaan valitsen Ilonalta
ne asiat, jotka kiehtovat minua ja sitten te voitte poimia omasta kirjastanne
omat herkkunne ja suosikkinne. Nyt on sitten myös niin, että joka tähän
kommentoi ja antaa jotenkin yhteystietonsa, on mukana Ilonan kirjan arvonnassa.
Arvonta-aika on torstaihin kello kahteentoista eli jos hyvin käy kirja lähtee
mukanani postiin jo perjantaina, jolloin olen cityssä.
Ilonan
kirjan herkut ovat ruoka, sisustus, askartelu, visiitit, kaikki kaunis ja tietysti
vuodenaika, jossa nyt nappaamme mukaan syksyn lisäksi itselleni niin rakasta joulua.
Tosin syyskesä on suosikkivuodenaikani…
Alussa nautimme luumupiirakkaa, jonka ohjeen löydät kirjasta. Kannellinen luumupiirakka on syyskesäpöydän kruunu. Paistamisen jälkeen piirakan annetaan levätä hetki ja jäähtyä. Minä kutsun tuota vaihetta ’vetäytymiseksi’ mitä ikinä valmistankaan. Minulla tähän liittyy myös suuria tunteita, sillä ystäväni Eve saapui meille tekemään saksalaista luumupiirakkaa ja viihtyi koko viikonlopun. Even muistolle valmistan tänä vuonna kirsikkaliköörin lisäksi myös luumulikööriä jouluksi.
Oijoi,
Ilonalla on pyörillä kulkeva lasihuone. Minä kirjoitin eilen upean lasihuoneen
mainokseen instassa, että ’yhtä en vain mä saa…’ Kirjassa on idea, joka helpottaa
tuskaa. Aika helppo toteuttaa ja samoilla lämmöillä uusimme sisääntulon syksyisemmäksi
runsailla väreillä ja hedelmien tuoksuilla. Myrsky on tulossa kalasta isäntänsä
kanssa. Valmistamme hiukopalaksi ahven-katkarapuleipiä. Vitsi, että tuli nälkä,
sillä ahven on herkullinen kala. Ja myös Suomen kansalliskala. Isomman nälän
yllättäessä valmistamme täytettyjä lettuja.
Olen niin satavarma, että puuteripinkillä voi tehdä mitä vain! Minä uusin sillä opintolainalla ostetut pinnatuolit ja vähän muutakin äidin roskalavalta löytynyttä. Ilona tuunasi äidiltään saamansa munamankelin ketjuja ja kumeja myöten. Tietysti kahteen kertaan, että saamme kestävän tuloksen. Niin samaa mieltä Ilonan kanssa: ” Aina on hyvä aika pinkille – puuteriselle pinkille vielä paremmin."
Terassikalustusta jatketaan sisältä tuoduilla tyynyillä, huovilla, pöytäliinoilla ja tietysti paljon kynttilöitä. Ulos on jo ripustettu ledejä ja sitkeimmät jatkavat ulkoruokinnassa untuvatakkien avulla. Syyskesän illat…onko niiden voittanutta ja lepakot suih, suih, suih.
Tarjolla on ainakin punaista kvinoasalaattia sekä pastasalaattia aurinkokuivatuilla tomaateilla, rouheaa maalaisperunasalaattia sekä kermaviilikastiketta grillatulle kalalle. Sekä hyvää seuraa!
Ihastuin niin kun näin aikaisemmin Ilonan blogissa Tentsile-puuteltan, joka leijuu ilmassa. Kolme vahvaa kuormaliinaa kiinnitetään kolmeen puuhun eikä ole hyttysongelmaa. Kaiken aikaa maisema näkyvissä, kunnes uni saapuu. Myrsky on ollut mainio teltan mannekiini, mutta nyt hän esittelee teltan käyttöä maassa.
Ollaan matkailemassa kotimaassa. Ensimmäinen kohteemme on Mustion linna. Linnan paviljonki on kauttaaltaan hurmaavan köynnöshortensian peitossa. Suvi on ollut tuolle viehättävälle kasville erittäin hyvä. Historian siipien havinassa kuulemme menneiden aikojen ääniä, kuiskattuja vieraskielisiä lauseita ja kuuluvampia ihastuksen huudahduksia.
Metsän
kultaa ovat kantarellit. Tämä vuosi on ollut kuiva, mutta rihmastot voivat
vielä virkistyä, jos saavat sadetta. Yhtäkään kantarellia ei ole vielä
lehdostamme löytynyt, mutta pakko ostaa, sillä kantarelleista saa herkkua. Valmistamme nyt Ilonan kanssa yhdessä kantarellipiirakan:
Pohja:
100 g voita
2,5 dl
vehnäjauhoja
1 tl suolaa
loraus vettä
Täyte:
1 l
kantarelleja
2 rkl voita
1 iso sipuli
1 pkt
tuorejuustoa
1 tl suolaa
mustapippuria
1 kananmuna
Sekoita
jauhot ja suola, nypi se seos voin sekaan. Lorauta kylmää vettä sekaan, muutama
ruokalusikallinen riittää. Taputtele taikina pyöreään vuokaan.
Paloittele sienet ja paista niistä neste pois paistinpannulla. Lisää joukkoon voi sekä kuorittu ja pilkottu sipuli. Kuullota sipuli sienien kanssa.
Kääntele
pannun sisältöön tuorejuusto mukaan. Lisää suola ja pippuri sekä kananmuna.
Kaada täyte pohjataikinan päälle. Kypsennä piirasta 200 asteessa noin 35-40
minuuttia.
Tummuvien
iltojen taikaa sisältää monia piipahduksia erilaisissa perheissä. Piipahdan kunnolla vain yhdessä, mutta voisinpa sanoa, että maalaismaisemassa Sallalla ja Nikolla on
lastensa kanssa säpinää... Romantiikasta pidetään kiinni vaikka
rakkausviestein. Sallalta Nikolle kirje päättyi PS. Edelleen hulluna sinuun,
komistus! Nikolta Sallalle päättyi …pysy aina juuri tuollaisena kuin olet: oma,
helposti rakastettava itsesi. Suussa maistuu rakkaudella tehty omenapiirakka…
Ilonan mielestä sisustukseen on hyvä kätkeä naurua, hyvää oloa ja pientä kujeilua. Minäkin pidän miniatyyrimaailmoista. Yhden rakkaan juuri lahjoitin tyttärelle. Ilonan hiirulaiset ovat ihanat ja mistä sitä tietää, vaikka postissa olisi jo tulossa hiirulaistaulu tai toinenkin…eräälle.
Riihimäellä poikkeamme Kirsin ja Matin luona. He tekivät paluun ulkomailta Kirsin lapsuuden kotipaikkakunnalle ja kun unelmien koti löytyi, se oli hetki ’klick!’ Minulle oli ihan ’klick!’ perheen sisustus sekä heidän rakkautensa koiriin. He antoivat hyvän, rakastavan kodin kahdelle hylätylle ja ihan pakahdun ilosta! Niin sisustuksesta…eli pönttöuunihuone kauniine tapetteineen sekä oviaukosta näkyvä Singer-huone ihan erilaisella tapetilla. Olen tapettimaanikko!
Tämän perheen tarinassa Kirsi tarjoaa vinkit aarteiden metsästykseen. (Miten hauskaa, tyttäreni soitti juuri matkalla huvilalle jostain vanhain tavarain kaupasta ja oli löytänyt itselleen ja meille Kuura -laseja, joita ei enää valmisteta…). Kirsi sisustaa vanhoilla tavaroilla eli niin mekin. Makuuhuoneessa odotti tunnelmoijan unelma. Tästä lähti ajatus, että jos Lumimies innostuisi…
Ensilumen aika on minulle aina taikaa. Ihan oikeasti haistan sen tulon kuin joku villieläin. Nyt tuli sellainen olo kun Kivelän tila lähestyi, että siellä on jotain juuri minulle, ehkä myös sinulle. Ja siellähän oli alpakoita! Niiden ikiaikaisessa katseessa ja olemuksessa on jotain värisyttävää. Ne ovat myös hyödyllisiä, sillä niiden villasta kudotut tuotteet ovat seitsemän kertaa lampaanvillaa lämpimämmät. Oi, Felix, Filip, Robin ja William!
Jokainen nainen tietää, että elämässä pitää olla vähän glamouria. Sen ei tarvitse olla kallista ollenkaan, vain mielikuvitus siivittää tulosta.
Nyt sataa ensilumen ja matkani Ilonan kahdeksannentoista kirjan kanssa kaartuu kohti loppuaan. Paljon näimme, mutta paljon jäi näkemättä. Ota hiljainen hetki ja kirja käteen silloin.
Kirjan Loppusanat ovat Ilonan viestejä perheelleen, saatte lukea ne omassa rauhassanne.
Alkusanat olivat Ilonan, joten nyt minä lopetan:
Ilona,
kiitos kaikista näistä herkkujen ja vinkkien vuosista. Sinä tiedät, mikä
minulle olisi viides vuodenaika. Haluaisin, että se kirjoitettaisiin isolla
alkukirjaimella. Sinulle minun ei tarvitse selittää miksi juuri tuo kuva, tai
miksi sanotaan noin tai miksi juuri tämä kirja on ihanin taas kerran. Sinä vain
tiedät sen. Ymmärrät myös, että ohitan askartelut. Jätän ne muille. Sen sijaan
kaikki herkut ja reseptit, kiitos tänne! Meille joulu on varmaan se vuodenaika,
jolloin jouluyönä tähdet kirkkaimmin valaisevat, ettemme kulkisi harhaan ja
lumihiutaleet saavat meidät ihmetyksen valtaan kuin lapsina, kun katsoimme lapasiamme.
Joulun pöytä kutsuu…ei vielä, mutta kohta, kohta. Ilona, kiitos, että olet. Et
osaa aavistaakaan, milloin kannoit minut yli synkän virran…Perhe on parasta,
mutta joskus ystävä näkee paremmin. Voi rakkaasti, Ilona ja Myrskylle suukkosia♥
*****
Nea Siemannin värisyttvät kuvat löytyvät nyt myös oikean palkkini kautta helposti. Pöllöt tietysti nyt kansikuvatähtinä, sillä niitä rakastan, mutta kaikkia eläimiä löytyy Nealta kuten koskettavia pikkukettuja, supeja, kauriita....
Arvatkaapa vaan, mikä on suosikkivillieläimeni♥ Kiitos Nea♥
Käykää ahkerasti kurkkimassa ja nauttimassa, mitä ihmeitä Nea Siemann on meille luonnosta löytänyt!
Melonisalaatti - helppo ja herkullinen terassille ilta-aurinkoon
Jos pimeys
taas syksyllä palaa. Mitä me sitten teemme?
Luulen, että
me molemmat ajattelimme juuri noin.
Ja pimeys
tuli.
Se tuli
vähän myöhemmin kuin kahtena edellisenä syksynä, mutta sitäkin vaikeampana.
Alussa oli taas sama päänsärky. Sitä paitsi tuskatila, hirveä tuskatila,
varsinkin aamupäivisin.
Kuolema
hiipi taas lähelle. Ja me ryömimme aivan lähelle toisiamme pitääksemme sen
loitolla.
Lage
Johanssonin Yritä ymmärtää (Försök förstå, Gummerus 1975, suomennos Björn-Christer
Lindgren) oli päättänyt aloittaa elokuun. Etsin vanhojen ja ohuiden
runokirjojen hyllyltä teiniaikaisia runokirjojani, en niitä nahkakantisia
Sarkiaa, Valaa yms. vaan muuta. Yllättäen ylähyllyltä putosi maahan Lage
Johanssonin kirja Yritä ymmärtää. Tuskin edes mietin, kun aloin jo lukea faktaa
erään naisen kuolemasta itsemurhan kautta hänen aviomiehensä kertomana. Se oli
sinä vuonna kun 2000 ruotsalaista otti itseltään hengen. Aviomiestä voisi epäillä
kertojana, mutta mukana on muitakin, jotka valottavat Annitan halua kuolla.
Päästä rauhaan. Päästä pois.
Muistan
kirjan hyvin siitä, että se on täynnä arjen pikkuasioita kaiken muun lomassa. Pari
oli hyvin tiivis ja heidän väliinsä ei monikaan ystävä päässyt. Lage tienasi
hyvin, mutta jostain syystä Annita koki heidät vähävaraisiksi, vaikka he
siirtyvät depression jo alettua isompaan asuntoonkin. Annitan mielestä he
pukeutuvatkin huonommin kuin muut. Ja sitten se, että syksy tulikin aikaisin,
eikä hänellä ollut edes syystakkia. Muistan aina tuon syystakin.
Annita ei
ollut oikein löytänyt paikkaansa elämässä ja hän oli ajautunut opiskelemaan
alalle, jonka koki itselleen vääräksi. Lagen kehotuksesta ja avulla hän pääsi
lukemaan yliopistoon sosiologiaa ja suoritti lukion saksan ja englannin myös.
Sitten alkoivat järkyttävät tenttikauhut. Ne alkoivat jo viikkoa ennen ja Annita
tunsi olonsa tosi, tosi huonoksi.
Kaikesta
tuli ylivoimaista. Jopa ruoan valmistamisesta ja oli päiviä, jolloin Annita ei
halunnut lähteä minnekään. Lopulta he kuitenkin päätyivät psykiatrin
vastaanotolle, sitten toisen ja kolmannen. Lääkkeitä tuli, mutta ne eivät
auttaneet. Kemia lääkäreiden kanssa ei toiminut ja kuin isku palleaan olivat
erään psykiatrin suorat sanat, että Annitan on heti päästävä hoitoon sairaalaan
kohonneen itsemurhariskin takia. Jos Lage olisi suostunut, se olisi tehty
pakolla, mutta Lage tiesi, että se musertaisi hänen vaimonsa lopullisesti. Hänestä
psykiatri hajotti kaiken, mitä hän oli Annitan eteen jo voinut tehdä. He lähtivät
yhdessä kotiin.
Kun he
marraskuussa pääsivät psykiatrisen klinikan ylilääkärin puheille, tämän
mielestä ei ollut mitään syytä sairaalahoidolle! Hän varasi Annitalle uuden
ajan ja myös ajan psykologille, joka kaivaisi syyn esiin. Myöhemmin, kaiken
jälkeen, Lage otti uudelleen yhteyttä tähän lääkäriin. Ylilääkäri valitteli
kovin ja ’ sanoi kyseessä ilmeisesti olleen ns. ’smiling depression’
Lage oli
turtunut kolmen syksyn levottomuuteen ja kuoleman läheisyyteen. Kuitenkin hän ajatteli:
Tässä
yhteydessä on syytä todeta, etten koskaan pitänyt Annitaa psyykkisesti sairaana
sanan varsinaisessa merkityksessä. Ehkä kyse on siitä, miten käsitteet
määrittelee. Annita ei kuitenkaan koskaan ollut pahasti hajallaan tai sekava.
Hän oli selkeä, selväjärkinen ja yleensä aktiivinenkin.
Kirjassa
lukija saa seurata Annitan mieltä, sillä hän alkaa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä
ja Lagelle tosi monta. Annita avautuu lukijalle ennen kuin Lagelle, voisi
ajatella. Mitään selkeää yhtä syytä ei hyppää esiin, mutta monia pieniä, joista
kasautuu uupumuksen ja alemmuudentunteen vuori, jonka yli Annita ei enää jaksa.
Kirjeet ja päiväkirja ovat hyvin koskettavia. Hän päättää myös päivän, jolloin
rauha saapuu. Lage ei tietenkään aavistanutkaan. Annita oli tehnyt oikein
juhla-aterian. He joivat viiniä ja rakastelivat – viimeistä kertaa. Lage luuli
päinvastoin, että kriisi oli ohi, sillä kaikki tuntui niin hyvältä. Seuraava
päivä oli joulukuun 5. päivä 1969.
Miten
surullista, miten surullista! Lage meni niin huonoon kuntoon, että ei pystynyt
edes hautajaisiin. Hänen isänsä haki hänet luokseen. Lagen ristiretki oli vasta
alussa ja sitä kesti neljä vuotta rankkana.
Lage pohtii Annitaa:
Mitä oikein
oli tapahtunut?
Mikä oli
muuttanut iloisen, älykkään, kauniin ja kiihkeästi elävän ihmisen syvästi
onnettomaksi yksilöksi, joka ei enää jaksanut elää. Joka valitsi kuoleman.
Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iässä.
Lage pohtii
depressiota:
Mutta kyllä
minua joskus ihmetyttää, silloinkin kun olen tasapainoisessa ja onnellisessa
tilassa, että me todella voimme pettää itseämme niin kuin petämme. Sillä siitä
pidän kiinni, että järkevästi ajatellen depression kuva elämästä merkityksettömänä
tilana on kaikkein totuudenmukaisin.
Annitan
muistiinpanot ovat niin koskettavat, että….en tiedä, voinko…Aikaisemmat tätä
aihetta käsitelleet kirjat blogissani ovat ainakin Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää sekä Delphine de Viganin kirja äidistään Yötä ei voi vastustaa.
Psykiatri
Clarence Blomqvist kirjoittaa jälkisanat, joista tässä loppusitaatti:
Vasta sitten
kun olemme ymmärtäneet, että kyvyillämme on rajansa, voimme täysin käsittää,
millaisia suunnattomia mahdollisuuksia elämällä on tarjottavanaan. Kun olemme
saavuttaneet tasapainon odotustemme ja suoritustemme kesken, kun emme enää lyö
otsaamme verille muuriin, joka ei kuitenkaan kaadu, voimme päästä
ahdistuksestamme ja oppia elämään ja rakastamaan elämää, tätä joskus niin
kylmää ja julmaa, mutta kuitenkin ainutkertaista, rikasta, ihanaa elämäämme.
Lageman
rakkaani!
Minä en
kestä ajatusta, että olisin tällainen joka syksy vuodesta toiseen. Ja
ajatus siitä että minut ikuisiksi
ajoiksi eristettäisiin sairaalaan inhottaa minua..
Välillä –
ehkä sekunnin ajan kerrallaan – näen vielä valon. Mutta se on yhä heikompi valo,
ja kohta, aivan kohta sekin sammuu.
Älä koskaan unohda, että tein tämän rakkaudesta sinuun.
Kun näin tämän koskeloperheen kuvan alkoi todella hymyilyttää. Äiti on Selviytyjä ja saanut poikueensa hyvään kuntoon läpi monien vaarojen. Sen kunniaksi varmaan tukka hyvin, kaikki hyvin! Katsokaa tätä jos petytte johonkin asiaan, ihmiseen, itseenne...Olka Mama Koskelo ja päättäkää pärjätä♥ Koskeloiden perhekuvasta kiitän Jussi Jääsaarta♥
Luen nyt kahta aivan erilaista kirjaa rinnakkain. Jännitys yölle! On satanut ja siitä olen onnessani eli kaikki illan hetket eivät mene enää kuolevien kasvien kasteluun. Otimme lopulta jo letkun käyttöön, kun uudet puut ja pensaat alkoivat osoittaa totaalisen kuivumisen merkkejä.
Rakastan suvisadetta, merta, vesilintuja, uimista ja sukeltamista, ja kaikkia eläimiä. Luontopihamme antaa oivan tarkkailuaseman ja onhan meillä jo kolme kevättä ollut turvapaikka sorsaparille, joka käyttäytyy niin älykkäästi, että otettava kohta yhteyttä tuttuun biologiin.
Sorsapariskunnan tarina löytyy täältä
Rentoa viikonloppua kaikille lisäsateen toivossa, joka voisi vielä elvyttää lehtomme kantarellirihmastot♥
♥::lla Leena Lumi
Saimme vihdoinkin sadetta ja aion nukahtaa ikkuna auki sadetta kuunnellen! Mikä suloinen musiikki...
Leena Lumi
Koska aikani on nyt kortilla monesta syystä, Sivosen esikoiskirja jatkaa matkaa ystävälleni, opettajalle ja tyttäremme Merin kummitädille, joka saattaa löytää niin paljon samaistumispintaa, että hän kirjoittaa vierailijana kirjasta blogiini. Omaa blogia ei ole suostunut laittamaan...
Laitan tähän osan Kirjokannen kustantaman kirjan (2021) takakansitekstistä, kuten Helkan kanssa sovimme. Kansi ja ulkoasu ovat Jussi Virratvuorelta.
Kaunotee on kertomuskokoelma opettajista rimpuilemassa ainaisessa muutoksessa. Avoin oppimisympäristö hämmentää. Alkaa etäopetus. Kaunokirjoituksesta tulee näppistaidot. Eläköityminen lähestyy. Konsultti levittää positiivisen pedagogiikan ilosanomaa. Lumeton talvi estää hiihtämisen. Puoliso jättää ja kollegaankin voi rakastua. Kyläkoulu lakkautetaan. Kaiken yllä leijuu tieto ilmaston lämpenemisestä. Miten siihen pitäisi suhtautua? Näistä ajankohtaisuuksista rakentuu samaistuttava kudelma.
Kertomusten otsikot ovat houkuttavia, kuten vaikka Lumipesä, Kaunotee, Taikatalvi, Pylväshaapa, Hiirenkorvat....
Kertomuksissa kansankynttilät ovat välillä yksinäisiä ja eksyksissä. Opettajat tekevät niitä samoja virheitä kuin kaikki ihmiset, vaikka pyrkivätkin työssään lapsille opettamaan kuinka maailmasta tulisi parempi.
Niinhän me kaikki sitä yritämme! Ja kaikki olemme hukassa nopeiden muutosten virrassa, mutta se on tätä päivää. Minulle kirjassa ei ole samaistumispintaa, sillä mieheni teki liike-elämässä kaksitoistatuntisia päiviä ja oli usein työmatkoilla jossain kaukana viikonkin ja meni siinä viikonloppujakin. Minä tein normityöaikaa, mutta kannoin töitä viikonlopuiksi kotiin ja kesälomani neljä viikkoa pätkin osiin. Keväällä varhain yksi viikko, suvella kaksi ja syksyllä yksi. Olen seurannut nykyistä koulumaailmaa Merin kummitädin opettajuuden sekä ystäväni koulukuraattorin viran kautta.
Opettajilla on salattua vaikutusvaltaa. Itse olen ikionnellinen sekä keskikoulun että lukion äidinkielen opettajilleni, joiden ansiosta minusta tuli minä!
Hyvää kirjoitusmenestystä Sinulle Helka♥
Alex
Schulmanin teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, Nemo 2020, suomennos
Jaana Nikula) paloi minulla parissa yössä, sillä aihe oli liki omasta takaa
mieheni suvun kautta ja Schulmanin teksti on vievää: Ei mitään tekotaiteellista
eikä siirappista. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa lyhyesti täyttä tavaraa, ei
mitään höttöä! Kirjassa suvun pimeästä kärsivä Alex on tarinan kertoja. Kohtalo menee kolmessa aikajanassa eli tässä päivässä, sitten vuodessa 1988, jolta
ajalta nuori Alex jo tekee isovanhemmistaan omia havaintojaan ja vuodesta 1932,
jolloin kolmen ihmisen kohtalot kiertyvät toisiinsa Sigtuna-säätiön helteen
helliminä päivinä. Siellä Karin Stolpe kohtaa nuoremman miehen, Olof Lagergrantzin,
joka pyörii samoilla tieteen ja kirjoittamisen kentillä kuin Sven Stolpe,
vaikka hän haluaisikin olla runoilija. Karin huomaa miten erilaista on
keskustelu Olofin kanssa ja etenkin miten hyvää on hiljaisuus heidän välillään.
Aina vaimoaan vahtinut mies Sven huomaa tietysti heti jotain ja antaa
vaimolleen käskyn tulla ja lähteä hänen tahdissaan. Mikään ei kuitenkaan pidättele
kahta toisensa löytänyttä, mutta Karin tietää Olofia paremmin, miten
vaarallinen Sven voi olla. Lopulta hän kuitenkin päättää jättää Svenin tuomatta
missään yhteydessä esiin Olofia. Hän on lähtemässä muutamaksi päiväksi kotiin
omien vanhempiensa luokse ja siihen Svenillä ei ole sanomista. Hän kuitenkin
täydentää, jos Karin yrittää hänestä eroa, hän ampuu ensin Olofin, sitten
Karinin ja lopulta itsensä.
Karin joutuu
palaamaan miehensä luokse ja kokee nöyryytyksen toisensa jälkeen. Sven
kirjoittaa julki inhottavia asioita vaimostaan haureuteen taipuvaisena ja
vaikka mitä. Luentatilaisuuksissa Karinin on oltava läsnä ja kuin ulkoistettava
itsensä sietokykynsä rajoille. Olof seisoo takana varjoissa hiljaisten
kyynelten valuessa pitkin kasvoja.
Alex
Schulman on käyttänyt työssään sukunsa kirjeitä, päiväkirjoja ja haastatellut
tietysti myös Olofin sukua. Kaksi aivan erilaista sukua, sillä Lagergrantzeilla
kaikkea käsitellään avoimesti, kun taas Stolpet ovat vihan vaientamia. Tästä on oivallinen esimerkki, kun Stolpe
tekee julkisesti naurunalaiseksi oman poikansa. Poika vastaa iskuun heti:
Sallikaa
vain minun ilmoittaa seuraavaa: jos joku toinen olisi tehnyt sen, olisin
tappanut hänet paljain käsin. En halua enää ojentaa kättäni teille. Vallitkoon
hiljaisuus välillämme. Jos ette suostu siihen ja saan uudelleen kuulla sanankin
minusta ja perheestäni, taistelen elämäni puolesta. Isältä saapuneita kirjeitä
ei tästedes avata. Jos kuulen äänenne puhelimessa, suljen puhelimen heti. Jäljellä
on vain hiljaisuus. Parantava hiljaisuus.
Svenin
vastauksen voitte lukea kirjasta. Niin julmaa, niin sairasta, mutta sellaista
on tapahtunut ja tapahtuu. Ja miten sitten on rakastavaisten laita? Olof
kirjoittaa monia kirjeitä ja Karin ei voi enää vastata. Ja kun hän viimein vastaa
on jo liian myöhäistä…Loppuun asti Olof ylistää Karinia, mainitsematta tätä
koskaan nimeltä. Karin saa Olofin teksteissä ruusun hahmon, kuten runokokoelmassa
Linnunhuuto sumussa:
Olin
näyttelijä suuressa ja tärkeässä elämän ja kuoleman draamassa ja näin
merkityksen kaikessa. Ruusu paloi sitten kuin ikuinen tuli silmissäni ja
levitti tuoksuaan, joka oli samalla sekä suloinen että kiihottava.
En
ihmettele, miksi Karin ei lähtenyt vaikka kohtelu oli kovaa. Naisen tahto oli tuohon
aikaan miehen taskussa. Jopa naisen saamat perinnöt, saattoi aviomies käyttää. Karinin
olemuksessa on kuitenkin erään järkyttävän tapauksenkin jälkeen jotain
arvokasta voitollisuutta, jonka lapsenlapsikin huomaa. Hän ei ole kynnysmatto,
häntä on rakastettu ja hän on rakastanut. Hän on kuningatar!
*****
Luin jostain lehdestä, että Keski-Suomi on nyt melkein kuivinta aluetta ja uusia helteitä luvassa etenkin tänne. Ei olisi kaivattu! Eipä tullut mieleen noin tuhannen kasvin puutarhassa alkaa kastelemaan vuosia sitten istutettuja helmiorapihlajia...Onneksi Facebookin magnoliaryhmässä oli yllytystä kastella magnolioita. Ystäväni kävi nimipäiväkahvilla ja kertoi heidän helmiorapihlajansa kuivuvan pystyyn, vaikka kuinka kantavat rannasta vettä. Mekin sitten tarkastelimme omiamme sillä silmällä ja kyllä vain: Tuhon omat ovat ilman kastelua! Mitään ötököitä emme huomanneet. Nyt sitten kastellaan niitäkin, kauneimpia pikkupuita mitä voi olla. Uusi kastanja saa vettä kaiken aikaa ja muut uudet kasvit. Puutarhan pitäminen on ilon ja kauhun tasapainoa!
Kohtuullista suviviikonloppua kaikille etenkin mitä tulee säähän♥
Simone de
Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (Les inséparables, Kosmos 2021,
suomennos Lotta Toivanen) alkaa Simone de Beauvoirin kasvattityttären Sylvie Le
Bon de Beauvoirin esipuheella, sillä kirjailija ei halunnut teosta julkaistavaksi
elinaikanaan. Pienoisromaanin teho voi olla odottamaton! Näin se oli ranskalaisen
Marguerite Durasin kirjassa Lol V. Steinin elämä ja näin se on Erottamattomat
kirjassa. Jotkin tarinat eivät vajoa unohduksen virtaan vaan ne jättävät
muistijäljen. Lukija on kuin Sylvien todistajakumppani tapahtumille, joissa
hiusmurtuma toisensa jälkeen nakertaa elinvoiman Zazasta.
Esipuheessaan
Sylvie Le Bon de Beauvoir toteaa:
Mihin Zaza
kuoli?
Karun lääketieteellisessä
mielessä hän kuoli virusperäiseen aivotulehdukseen. Mutta mikä oli se
varhaisempi kohtalokas tapahtumaketju, joka kuristi silmukoihinsa koko hänen
elämänsä, niin että hän heikkona ja epätoivoisena lopulta ajautui hulluuteen ja
kuolemaan? Simone de Beauvoir olisi vastannut: Zaza kuoli siksi, että hän oli
niin poikkeuksellinen. Hänet murhattiin; hänen kuolemansa oli ”henkinen rikos”.
Tässä on
kirjan henki. Se tukahduttava jokin, mikä sai Zazan olemaan syömättä, mikä vei
hänen voimansa samoin kuin suuri perhe, jossa hänellä ei ikinä ollut omaa
aikaa. Hän oli kuin sätkynukke, jota hänen äitinsä veti naruista uudestaan ja
uudestaan, tuhansia kertoja, kunnes nukke ei enää liikahtanutkaan. Äiti vetosi
kaikessa perinteeseen ja uskontoon. Sylvie suorastaan huomasi, miten rouva
Guillard alkoi vihata häntä. Loma-aikoina heitä pidettiin erillään ja kun Zaza
rakastui nuoreen mieheen, senkin äiti katkaisi. Sitten tuli Pascal ja tietämättään
piteli liian lujaa ja ehdottomuudella ruukkua, joka jo suorastaan odotti särkymistään.
Katoamistaan.
Kirjassa on
paljon valokuvia sekä nuorista että heidän kirjeistään. Ne ovat myös mukana tarinassa
suomennettuina. Mitä Sylvie/Simone muistaa Zazasta? Varmaan tuskan ja
tragedian, jonka hän yritti estää. Myös sen kun hän sai Zazalta ruusuja ja
Zazan lauseen: ”Rakastan ruusuja. Ne ovat juhlavia kukkia, jotka kumartavat
kerran ja kuolevat sitten, nahistumatta.”
Tämä on
erilainen Beauvoir kuin aikaisemmin häneltä lukemani, mutta tässä voi aavistaa
yhden polun hänen tulevien teostensa aiheille ja niiden käsittelylle. Ehkä myös
tavalleen elää yhteydessä muihin ihmisiin, mutta itsenäisenä. Kirjassa ei ole
mitään kesyä. Simone kirjoitti kuin ajatteli, mutta olisi ollut liian
uskaliasta julkaista teosta hänen elinaikanaan.
Jokainen
sivu on onnea, onnea yhä vain isommiksi paisuvin kirjaimin. Ja minä rakastan
teitä tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, rakas menneisyys, rakas nykyisyys,
oma rakas erottamattomani. Rakkaat terveiset, Zaza-kulta.
S. de
Beauvoir
*****
Jerry Hopkinsin Kesytön Jim Morrison Legendan elämä
1943-1971 (The Lizard King – The Essential Jim Morrison, Minerva 2021,
suomennos Kirsi Kämäräinen) tuo rock-ikoni Jim Morrisonista esiin pääasiassa
sen, mitä hänet hyvin tuntenut Jerry Hopkins meille kertoo. Jim ei tullut
huonosta kodista ja häneltä armeijan palveluksessa oleva isä odotti hyvää koulutusta
ja ammattia. Hänelle rocklaulaja ei ollut mikään kunnon ammatti, joten Jim ilmoittautui
Kalifornian yliopistoon opiskelemaan elokuva-alaa. Sitä ennen hän oli opiskellut
vuoden Floridan yliopistossa. Kun Hopkins tapasi Jimin 1968 hän kirjoittaa:
Jim vaikutti lavalla kypsymättömältä, epäammattimaiselta ja
levottomalta. Hän lauloi välillä selkä yleisöön päin. Siitäkin huolimatta hänen
esiintymisessään oli jotain erityistä energiaa, tummaa ja vastustamatonta voimaa,
jota ei voinut ohittaa olankohautuksella. Kuulosti siltä, että jotkut yhtyeessä
olivat lukeneet Nietzscheä, kuunnelleet Brechtiä ja Weilia sekä ottaneet
reilusti LSD:ta.
Nuo neljä yhtyeen jäsentä näyttivät siisteiltä yliopisto-opiskelijoilta
– niin kuin he vasta vähän aikaa sitten olivat olleetkin, vaikken minä tiennyt
sitä vielä silloin. Huolimatta ulkoisesta olemuksestaan yhtyeen jäsenet ja
erityisesti Jim olivat kuin jostain vanhasta saksalaisesta kauhuelokuvasta:
seksikkäitä, salaperäisiä ja uhkaavia.
Tämä on varmaankin ihan totta, ainakin aluksi, sillä Jim yritti viettää mahdollisimman paljon aikaa yksityisyydessä kynän, paperin ja kirjoituskoneen kanssa. Hän kirjoitti sanoitukset ja tavallaan monet hänen runoistaan lopulta laulettiin sovituksen jälkeen.
Jim lavalla. Hänen kuolemastaan tuli 50 vuotta 3.7.2021
Vaikka Jim kuoli nuorena, hän ehti montaa. Hän myös eli aikakautta, jolloin soittivat Beatles, Bob Dylan, Mamas&Papas, Simon&Carfunkel ja monet muut tutut nimet. Aikakausi huusi tasa-arvoisuutta mustille, auktoriteetteja ja Vietnamin sotaa vihattiin usein huumeiden ja jopa väkivallan voimin. The Doors teki levyn The End ja onnettomuudeksi hänen äitinsä oli kerran katsomossa…Välit kotiin eivät muutenkaan olleet hyvät, mutta tämän jälkeen niitä ei enää ollut, sillä The End sisältää oidipaalisen kohtauksen, joka oli liikaa niin hänen perheelleen kuin yhteiskunnallekin. Kaksinaismoralistinen Yhdysvallat ei aikonut sietää moista, mutta Morrison oli vasta alussa. Jim ei aikonut alistua auktoriteettien edessä, joten hän keksi keinot, miten The End pääsi jopa televisioesitykseen. Morrison sattui tietämään, että lähetys on suora, joten…
Liskojen kuninkaana itseään pitävän mies antoi haastattelun
juuri kun Jefferson Airplanen Somebody to love rikkoi ennätyksiä:
On ollut aikamoinen sattuma, että sovin niin hyvin siihen
mitä nyt teen. On kuin nuolta olisi vedetty taaksepäin 22 vuotta ja sitten
yhtäkkiä laskettu irti. Olen ensisijaisesti amerikkalainen, sitten
kalifornialainen ja kolmanneksi losangelesilainen. Minua on aina kiehtonut
kapinointi auktoriteetteja vastaan. Pidän rajojen rikkomisesta ja järjestyksen
horjuttamisesta. Kaikenlainen kapinointi, epäjärjestys ja kaaos kiinnostavat
minua, varsinkin sellainen toiminta, jolla ei näytä olevan mitään erityistä
tarkoitusta.
Luomme maailman, joka on kuin uusi villi länsi, viettelevä
paha maailma. Outo ja kiehtova…
Kirjassa on todella paljon kuvia ja vielä enemmän aikakautta, joka oli niin erilainen kuin nykyisyytemme. Lopussa on The Doorsin biisit sekä Jimistä tehtyjä haastatteluja vastauksineen. Lopulta Jim kokeili rajojaan niin pitkälle, että hänen oli pakko lähteä maanpakoon Ranskaan. Pam luonnollisesti seurasi häntä. He viihtyivät pariisilaisessa ilmapiirissä niin hyvin, että Jim kävi katsomassa itselleen jo hautapaikankin siltä hautausmaalta, jossa lepäävät mm. Edith Piaf, Oscar Wilde, Balzac, Bizet…Eräänä heinäkuun iltana Jimin ystävä Alain Ronay kutsui Jimin ja Pamin elokuviin. Mitä tapahtui elokuvan jälkeen on saanut niin monta selitystä, että oikeudelta meni aikaa parisen vuotta valita luetettavin selostus. Vaikka Jimin juttu olikin alkoholi, niistä ajoista oli jo vettä virrannut, mutta heroiinia hän vihasi, kun taas se oli Pamin juttu. Olipa sitten heinäkuun yö kun pariskunta palasi asunnolleen…
*****
