Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Elämä yllättää, kun sitä vähiten odottaa. Mieheni sai vinkin eräästä lehdestä, että siinä käsiteltäisiin hänen sukunsa vaiettuja salaisuuksia. Kyseessä oli suuri tragedia, jossa mieheni isoisän isän veli perheineen, hän, vaimo ja viisi lasta murhattiin. Tästä suku ja kylä oli vaiennut. Mukaan luettuna mieheni isoisä, joka oli perheensä ainoa lapsi. Asia ei jättänyt miestäni rauhaan ja siitä alkoikin puolen vuoden syvälle kaivautuva tutkimustyö, joka on nyt kirjoissa ja kansissa. Melkein mahdotonta uskoa, mutta täyttä faktaa. Eilen sitten tartuinkin järkäleen sijasta teokseen, jossa aikuinen mies, Alex, huomaa lastensa pelkäävän häntä ja vaimon etääntyvän yhä kauemmas. Hän miettii miksi voi olla näin, eihän hän ole paha ja pelottava. Hän käy kauan terapiassa kunnes siellä tulee käännekohta, jossa perheen vaietut salaisuudet tuntuvat alkaneen kaikki Alexin isoisästä kuuluisasta kirjoittajasta ja tutkijasta Sven Stolpesta. Häneen kiertyi kaikki se paha, mitä suvussa oli koettu ja etenkin mitä oli kokenut hänen vaimonsa Karin. Ihanan Karin -mumminko kautta, hänen alistuneesta olemuksestaan vai mistä painolasti tuntui nyt olevan Alexin yllä.

Alex Schulmanin teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, Nemo 2020, suomennos Jaana Nikula) paloi minulla parissa yössä, sillä aihe oli liki omasta takaa mieheni suvun kautta ja Schulmanin teksti on vievää: Ei mitään tekotaiteellista eikä siirappista. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa lyhyesti täyttä tavaraa, ei mitään höttöä! Kirjassa suvun pimeästä kärsivä Alex on tarinan kertoja. Kohtalo menee kolmessa aikajanassa eli tässä päivässä, sitten vuodessa 1988, jolta ajalta nuori Alex jo tekee isovanhemmistaan omia havaintojaan ja vuodesta 1932, jolloin kolmen ihmisen kohtalot kiertyvät toisiinsa Sigtuna-säätiön helteen helliminä päivinä. Siellä Karin Stolpe kohtaa nuoremman miehen, Olof Lagergrantzin, joka pyörii samoilla tieteen ja kirjoittamisen kentillä kuin Sven Stolpe, vaikka hän haluaisikin olla runoilija. Karin huomaa miten erilaista on keskustelu Olofin kanssa ja etenkin miten hyvää on hiljaisuus heidän välillään. Aina vaimoaan vahtinut mies Sven huomaa tietysti heti jotain ja antaa vaimolleen käskyn tulla ja lähteä hänen tahdissaan. Mikään ei kuitenkaan pidättele kahta toisensa löytänyttä, mutta Karin tietää Olofia paremmin, miten vaarallinen Sven voi olla. Lopulta hän kuitenkin päättää jättää Svenin tuomatta missään yhteydessä esiin Olofia. Hän on lähtemässä muutamaksi päiväksi kotiin omien vanhempiensa luokse ja siihen Svenillä ei ole sanomista. Hän kuitenkin täydentää, jos Karin yrittää hänestä eroa, hän ampuu ensin Olofin, sitten Karinin ja lopulta itsensä.

Karin joutuu palaamaan miehensä luokse ja kokee nöyryytyksen toisensa jälkeen. Sven kirjoittaa julki inhottavia asioita vaimostaan haureuteen taipuvaisena ja vaikka mitä. Luentatilaisuuksissa Karinin on oltava läsnä ja kuin ulkoistettava itsensä sietokykynsä rajoille. Olof seisoo takana varjoissa hiljaisten kyynelten valuessa pitkin kasvoja.

Alex Schulman on käyttänyt työssään sukunsa kirjeitä, päiväkirjoja ja haastatellut tietysti myös Olofin sukua. Kaksi aivan erilaista sukua, sillä Lagergrantzeilla kaikkea käsitellään avoimesti, kun taas Stolpet ovat vihan vaientamia.  Tästä on oivallinen esimerkki, kun Stolpe tekee julkisesti naurunalaiseksi oman poikansa. Poika vastaa iskuun heti:

Sallikaa vain minun ilmoittaa seuraavaa: jos joku toinen olisi tehnyt sen, olisin tappanut hänet paljain käsin. En halua enää ojentaa kättäni teille. Vallitkoon hiljaisuus välillämme. Jos ette suostu siihen ja saan uudelleen kuulla sanankin minusta ja perheestäni, taistelen elämäni puolesta. Isältä saapuneita kirjeitä ei tästedes avata. Jos kuulen äänenne puhelimessa, suljen puhelimen heti. Jäljellä on vain hiljaisuus. Parantava hiljaisuus.

Svenin vastauksen voitte lukea kirjasta. Niin julmaa, niin sairasta, mutta sellaista on tapahtunut ja tapahtuu. Ja miten sitten on rakastavaisten laita? Olof kirjoittaa monia kirjeitä ja Karin ei voi enää vastata. Ja kun hän viimein vastaa on jo liian myöhäistä…Loppuun asti Olof ylistää Karinia, mainitsematta tätä koskaan nimeltä. Karin saa Olofin teksteissä ruusun hahmon, kuten runokokoelmassa Linnunhuuto sumussa:

Olin näyttelijä suuressa ja tärkeässä elämän ja kuoleman draamassa ja näin merkityksen kaikessa. Ruusu paloi sitten kuin ikuinen tuli silmissäni ja levitti tuoksuaan, joka oli samalla sekä suloinen että kiihottava.

En ihmettele, miksi Karin ei lähtenyt vaikka kohtelu oli kovaa. Naisen tahto oli tuohon aikaan miehen taskussa. Jopa naisen saamat perinnöt, saattoi aviomies käyttää. Karinin olemuksessa on kuitenkin erään järkyttävän tapauksenkin jälkeen jotain arvokasta voitollisuutta, jonka lapsenlapsikin huomaa. Hän ei ole kynnysmatto, häntä on rakastettu ja hän on rakastanut. Hän on kuningatar!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa