Bernhard Schlink: Viikonloppu

Mutta sitten Margarete kysyi hänen puoleensa kääntymättä äänellä, joka juuri ja juuri kantautui tammen alle: ”Kuuletko mustarastaiden kaksinlaulun?” Henner ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, ja nyt hän kuuli sen. Ilta, mustarastaat, ovella seisova Margarete – Henner ei tiennyt miksi, mutta itku ei ollut kaukana.

Kukapa uskoisi, että Bernhard Schlinkin Viikonloppu (Das Wochenende, WSOY 2010, suomennos Leena Vallisaari) liikkuu Saksan terrorismin jälkimainingeissa, kun lukee alun kauniin lukunäytteen. Kaikki on mahdollista ja myös se, että Bernhard Schlink on tehnyt äärettömän lahjakkaan kirjan, jossa syyllisyyden ja hyvityksen teemat tanssivat tiukkaa paritanssia entisten terroristien kokoontuessa viikonlopun viettoon Christianen maatilalle. Kokoontumisen näkyvä syy on Christianen veljen Jörgin vapautuminen kahdenkymmenen vankilavuoden jälkeen, mutta kutsuttujen ystävien lisäksi joukkoon osuu kuin sattumalta nuori taidehistorioitsijaksi tekeytyvä ja muka vanhasta talosta kiinnostunut nuori mies, jolloin näemmekin jo paritanssin seremoniamestarin yllään hyvityksen vaateen viitta.

Ferninand:

Olet yhtä kykenemätön totuuteen ja suruun kuin natsit. Et ole hiukkaakaan parempi – et ollut silloin, kun murhasit ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet sinulle mitään, etkä silloin, kun jälkeenpäin et ymmärtänyt, mitä olit tehnyt. Te intoilitte vanhempienne sukupolvea, murhaajasukupolvea vastaan, mutta teistä tuli samanlaisia. Olet sen näköinen ja puhut kuin et katuisi mitään, mitä olet tehnyt. Ainoa mitä pahoittelet on se, että hanke meni myttyyn ja sinä jäit kiinni ja jouduit vankilaan. Sinua eivät säälitä toiset, sinä säälit vain itseäsi.

Schlink yllätti minut monin tavoin. Ensinnäkin, kun tein hänen aiemman kirjansa Lukija (Der Vorleser) pidin kirjaa hyvänä, mutta liian ennalta-arvattavana, jolloin julistinkin, että kirjasta tehty elokuva kerrankin päihittää itse kirjan. Toiseksi, miten varoittamatta Schlink heittikään minut omaan eiliseeni, joka on pelkkää Saksan kirjallisuutta ja etenkin terrorismin ja yhteiskuntakritiikin teemoissa Heinrich Böllille omistettuja vuosia, jolloin luin kaiken mahdollisen ryhmästä Baader Meinhof, Punainen armeijakunta eli RAF (Rote Armee Fraktion). Nyt olen Viikonlopussa, joka kertoo tämän ryhmän jäsenten viikonlopusta tiheästi, ihon alle menevästi ja yllättävästi.  Kolmanneksi: Schlink on uusi Böll! Bernhard Schlink on kirjoittanut kirjan, jossa parittelevat ihmisluonteen monet alitajunnasta puskevat teemat käsitellen menneisyyden rankkoja erheitä, katumusta ja ei-katumusta, katkeruutta, sisaren suojeluhalua veljeensä, halua irrottautua menneestä, mutta kuitenkin osin pitää kiinni, sillä Marko ei halua vieläkään luovuttaa, vaan vaatii Jörgin jatkavan. Näin syntyy Christianen ja Markon välille taistelu jo hävinneen miehen, Jörgin, sielusta. Ja miten Schlink kirjoittaakaan: Ei yhtään turhaa sanaa, ei virkettä. Jokainen kappale on välttämätön viikonlopun vietolle ja Schlink säveltää viikonloppusinfoniansa, jonne kuuluvat myös mustarastaat ja rakkaus. Kirja on älyllisen harmonian huippu!

Ja kaiken aikaa mukana on Ilse, eläkkeelle jäämässä oleva opettaja, joka on vihdoinkin löytämässä omimman itsensä. Hän on päättänyt, että kirjoittaminen on hänen loppuelämänsä. Ilse kirjoittaa tarinaa Janista, terroristista, jonka tarina lomittuu Schlinkin viikonlopun viettäjien päiviin pääkertomusta tukien ja avartaen:

Yhtäkkiä tulee pelko. Yhtäkkiä se, minkä on tarkoitus vain näyttää kuolemalta, tuntuu todelliselta kuolemalta. Hänen elämänsä päättyy, ja sen jälkeen tulee jotakin, mikä ei enää ole hänen elämäänsä vaan jonkun toisen. Jos se tulee – Jan ei enää tiedä, ettei kuole. Kuoleman kanssa ei leikitä. Se ei anna pilailla kanssaan. Se…

Erittäin kiinnostavaa, että Bernhard Schlink on tarttunut saksalaiseen terrorismiin 70-luvulta 90-luvulla. Ja jo oli aikakin, sillä tätä minä olen odottanut. Voin sanoa, että Viikonloppu ylitti kaikki odotukseni ja huomatkaa myös, että tapani on panna runsaasti painoa tyylille, mutta ei sisällön kustannuksella. Sanokaa minkä muun kirjan sanoja voi juoda kuullen samalla musiikkia menneisyyden ja nykyhetken syleillessä toisiaan sekä katkerana että armahtavana ja jossain syttyy uusi rakkaus!

He olivat onnellisia, koska haistoivat ja maistoivat ja tunsivat toisensa niin mielellään. He makasivat Margareten sängyssä ja nauttivat siitä, että heidän ruumiinsa pitivät toisistaan, että ne eivät tehneet sitä sydämestä irrallaan mutta että se oli erillistä pitämistä, erillinen aarre. He eivät kuulleet sateen ääntä vain avoimesta ikkunasta vaan myös katolta yläpuoleltaan. He nukahtivat sateesta tehdyssä talossa.

****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Suketus, Liisa ja Jaana