Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Olin vannonut valani haavekuvalle ja luvannut palvella sitä vilpittömin sydämin, mikä tarkoitti, etten koskaan ryhtyisi pakottamaan sitä teoillani tai ahdistamaan sitä kysymyksilläni tai edes muistuttamaan rakkauteni olemassaolosta puhumalla siitä. Olin yksinkertaisesti luvannut kantaa sitä kuin jotain pyhää merkkiä vaatteideni kätkössä. Kertominen olisi tuntunut väärältä. Se olisi rikkonut kirjeenvaihtomme hiljaisesti vahvistaman ajatuksen ystävyydestä, joka voi kestää mitä vain – joka on ehkä rakennettu juuri suojelemaan rakkautta, jota ei voida toteuttaa.

Tästä lähtien tapaamiset olivat koetinkiviä.

Marjo Vilkon Vilpitön sydän (Kustantamo S&S 2018) vei minut rajalle, jolta ei ollut paluuta. Sydämeni hakkasi sairaasti, happi loppui, kyyneleet halusivat virrata, mutta ne eivät voineet, sillä olin tullut ensisivusta osaksi tarinaa ja päättänyt kestää jokaikisen koetinkiven: Olinhan luvannut vilpittömin sydämin! Vilkon kirja on ylitse tulviva kevätvirta, joka vie osankin siitä kokeneesta mukanaan. Mitä Franka koki, olin kokenut ja en. Hän oli minua vahvempi, kuuma laava, tanssi tangoa. Minä olin herkkä sielu tulessa, rumba vei. Sanakaan ei sanottu, mutta vaikeneminen kertoi enemmän kuin sanat. Katse, tuoksu, varmuus jo ensikatseesta:

Emme olleet yrittäneet keksiä yhdistäviä tekijöitä välillemme – samoja lauluja joita kuuntelimme yhtä aikaa, samoja ulkoa opeteltuja katkelmia elokuvien dialogeista. Ne vain ilmestyivät meille, laskeutuivat, kuin perhonen kädelle. Ei perhonen laskeudu kädelle siksi, että olisimme erityisiä, jonkin suuremman voiman merkitsemiä. Mutta me haluamme uskoa että niin on, vaikka leikillämme – ja leikistä voi tulla totta, jos sille antaa mahdollisuuden. Luulen että...Ja kävi niin kuin unessa: ovi avautui itsessään, jostain kuului vaimeaa musiikkia, ja samassa olimme huikaisevassa katerdaalissa.

Marjo Vilkon tarina on pääosin omakoettua ja olisin arvannut sen, vaikka en olisi sattumalta lukenut huhtikuun Eeva-lehdestä Pirjo Hounin juttua Avoimessa suhteessa elävä Marjo Vilkko ”Vaatii lujuutta pysyä yhdessä”. Vilkon tarina kertoo Frankasta, joka rakastuu itseään yksitoista vuotta nuorempaan Alvariin. Franka on avioliitossa, jossa yksi lapsi, poika Leo. Avioliitto ei sinällään ole huono, mutta mies katsoo olevansa liitossa vähiten huomiota saava: vaimo on kuin aina muualla eli kuin ’luonas en ollutkaan’. Mies vain odottaa ja sitten yllättäen heidän poikansa alkaa oirehtia päiväkodissa ja häntä vaaditaan lähtemään sieltä. Pariskunta saa kuitenkin vinkin päiväkodin nuoresta miehestä, Alvarista, joka on tullut hyvin juttuun Leon kanssa. Alvar palkataan heille kokopäivätöihin ja hän saa nopeasti hyvän kontaktin lapseen.

Lopulta Franka lähtee liitostaan, mutta ei suinkaan heti päästäkseen toteuttamaan romanssiaan elämänsä rakkauden kanssa, sillä Alvar matkustaa ulkomaille opiskelemaan. Sen sijaan heidän yhteinen sähköpostittelunsa, jota kaunosieluinen Franka haluaa kutsua kirjeenvaihdoksi, on runsaampaa ja likeisempää kuin monenkaan pariskunnan yhteiselo. Lopulta Frankan on pakko myöntää, että hän on rakastunut kaikellaan eikä tästä ole paluuta: Ei ole toista. Hän on ainoa.

Kirjassa, jonka nimi on Vilpitön sydän ja sen alla lukee ’romanssi’, pari pääsee tietenkin yhteen, mutta millä ehdoilla? Mitä sanovat ystävät? Miten Franka kestää Alvarinsa huomiotaherättävän vetovoiman etenkin nuorissa naisissa? Miten Franka kestää säännön, että heidän liittonsa on polyamorinen,avoin suhde, koska Alvar haluaa saada lapsen? Miten Franka kestää sen, että Alvarin kymmenen vuoden vitkuttelu, hidas romanssi vanhanajan tyyliin, on syönyt heiltä mahdollisuuden tähän? Miten Franka selviää mustasukkaisuudesta, jota ei ole koskaan ennen tuntenut? Miten hän voi enää hengittää, kun he asuvat Oxfordissa tai Amsterdamissa, ja kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset ovat todellinen uhka hänelle? Miten hän jaksaa, kun komea taloustieteilijä Alvar viettää yön mahdollisen tulevan lapsensa äidin kanssa? Ja kun kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan: Miten Frankan mielen ruukku pysyy kasassa? Voisihan hänkin ottaa avoimessa suhteessa vapautensa, mutta kun kukaan ei sytytä kuin Alvar: On naisia, joille on vain yksi tuli, muut ovat haaleita kylpyjä, jotka vain pitkästyttävät! Toisaalta:

Kuka haluaisi kuningattareksi kuningattaren rinnalle!

Marjo Vilkon tyyli on tarkkaa ja rehellistä aivan kipuun saakka. Siinä tulee mieleen Duras. Sattuu! Toisaalta esikoisromaaniksi Vilpitön sydän on huikea teos: Äärimmilleen hiottua syväsukellusta suuren rakkauden pohjaimuun niin ilossa kuin tuskassa. Romaanilla on monia vahvuuksia, sillä jo kirjoitustyyli, Vilkon ääni, on niin hypnoottinen, että haluaisin kirjoittaa tähän ziljoona sitaattia, kun ne vain ovat niin vaikuttavia. Otin kirjan lukuun siksi, että Vilkon tarina karttaa ikiaikaista stereotypiaa ’vanhempi mies, nuori nainen’. Se kulunut klisee, kun usein naisen kukoistavin eroottisuus voi olla vahvimmillaan lapsentekoiän jälkeen. Miehet voivat lisääntyä vanhoina ukkoina, mutta mitä he sitten ovat rakastajina, onkin jo aivan toinen juttu. Tästä naiset vaikenevat tahdikkaasti samalla kun osa vanhoista miehistä ahdistelee nuoria tyttöjä kuvitellen itsestään liikoja. Tämä oli syy ottaa kirja lukuun, mutta sain enemmän. Tulin yllätetyksi, satutetuksi, hellityksi. Muistin.

Mielessäni leijailee selittämätön sekoitus onnellisuutta ja haikeutta: kuinka lumihiutaleet leijailevatkin juuri tänä yönä niin pakahduttavan kauniisti, surumielisesti...

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja  ja Arja