Lapsi on eksoottinen kukka, joka kasvaa heidän välillään pimeydessä. Kevät saapuu uutta toiveikkuutta mukanaan ja täyttää hiljaiset huoneet oudolla valollaan. Isä ja tyttö kumartuvat katsomaan lasta ja etsivät omia piirteitään sen ryppyisistä kasvoista, heidän mielensä on tulvillaan puhdasta valkoista kauhua. jonka vain rakkaus tuo muassaan.
Stina Jacksonin toinen trilleri Erämaa (Ödesmark, Otava 2020, suomennos Jaana Nikula) vie meidät Ruotsin Lapin kuihtuvaan kylään, jossa ihmiset yrittävät kukin pärjätä alle kahdenkymmenen perheen yhteisössä. Kaikki tuntevat jokaisen jo lapsesta ja isovanhemmat tiedetään. Mikä asia ihmiseen liitetään siinä se on ja pysyy. He näkevät ympärillään tyhjillään olevat talorötisköt ja tekevät kaikkensa ettei heille vain kävisi samoin. Jollakin tavoin karhea, raaka, köyhä ympäristö kuitenkin hengittää heidän hengitystään, jossa pimeä on aina vahvempi kuin valo, pahuus runsaampi kuin hyvyys.
Ödesmarkin kylän vauraimpana pidetään Vidar Björnlundia, joka oli pilkkahintaan hankkinut köyhtyviltä ja kohta pois muuttavilta heidän metsänsä ja usein myös talonsa. Hänellä tiedettiin olevan kotonaan komeron lattiaan kiinni pultattu kassakaappi ja sen sisällön arvoa arvailtiin. Paljon Vidar sai, mutta vaimonsa menetti pimeydelle. Sieltäkö lie perua hänen oma kyvyttömyytensä nähdä valoa, nähdä ja tehdä hyvää. Tyttärestään Livistä hän piti kiinni, eikä päästänyt tätä tekemään vakavampaa suhdetta kenenkään kanssa. Tytär teki epätoivoisia pakomatkoja eri miesten kyyteihin liftaten, mutta aina Vidar nouti takaisin. Liv tuli raskaaksi ja sai pojan Simonin. Isästä ei tietoa, ilmoitti hän.
Jacksonin Erämaa on rouhean persoonallinen teos. Kauneinta lie suo ja pari hyvää ihmistä. Siinä se. Jackson tuo esiin ihmisen kavaluuden siinä missä myös ihmisen tarpeen yltää takaisin hyvään. Kohtaamme niin uhrit kuin valoon pyrkijät. Vidarin opetus tyttärelleen oli kaikkien pyrkimys pahaan ja pettämiseen. Liv tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä ennen kuin isän vaikutus ulottuisi kasvavaan Simoniin vaan lähtö siirtyi ja siirtyi isän uhkailujen alla. Livillä on omat salaisuutensa, mutta niitä suojasi metsien pimeys.
Jos hän näki häivähdyksenkin pimeyttä muissa, hän otti heti etäisyyttä, sillä omissa vaikeuksissa oli kylliksi kestämistä.
Joskus hän oli näkevinään Vidarin liekeissä, hän Liv, joka oli näöltään kuin pimeyden viemä äitinsä...
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Kirjarouvan elämää
*****
Kiitos Leena hienosta postauksesta :)
VastaaPoistaErämaa on jotain erittäin vastenmielistä, jota ei haluaisi lukea, mutta jonka jokainen lause koukuttaa entistä enemmän mukaansa. Kirjan henkilökaarti ei omista kovin mairittelevia piirteitä. Kylä ei missään, pohjoisen pimennoissa.
Niin vain rikollisuuskin on periytynyt pieneen kyläyhteisöön.
Luin tänään iltalehden kannesta, että syrjäytynyt traktorimies jätti miljoonaomaisuuden, josta valtio ja kunta taistelevat keskenään. Tuli niin mieleen Vidar, pihi mies, joka säästi kaikesta ja elää kituutti syrjäytyneenä erillään muista kyläläisistä.
Mai, ole hyvä♥ Sitäkin tämä on, mutta kuitenkin jotain niin tavallista, sillä näitä paikkoja riittää. Koukku on varma!
PoistaVidar olisi ollut säälin arvoinen, mutta kirjan lukeneena emme voi sääliä hänelle suoda!
♥♥
Minusta tämä oli taidokkaasti kirjoitettu dekkari, sillä tumma sävy todellakin on läsnä. Luontokuvaukset tosin vähän pehmentävät. Tavallaan myös surullinen teos. Miksi ihminen alistuu, siinäpä kysymys.
VastaaPoistaPiritta, kaiken kattava tummuus, luonto kuitenkin, mutta tieto, että paha on voimissaan. Tämä oli sellainen erilainen, melkein ei dekkari, sillä näitä paikkoja riittää ja niiden yhteinen nimittäjä kaiken alla on kuitenkin juuri suru. Hyvä kysymys.
Poista♥♥
Leena, tämänkin kirjan luin viikko pari sitten. Vähän jo unohtanut sisältöä. Aivan kuin oltaisiin Jumalan selän takana, missä moraali taisi olla teoriaa. Vaikka loppuratkaisu oli kauhea, meni se jotenkin oikein. Simon tunnusti murhan ja Liv antoi talon sille "paremmalle" kahdesta kauhuveljeksestä.
VastaaPoistaErkki, sitten luit vahvaa. Reimakin sanoi äsken, että ei ikinä unohda kirjan tunnelmaa, ei mitään siitä. Sitä tämä, sinne ei valo pilkota. Juuri niin. Muistaisin lukeneeni tämän yhtä soittoa eli meni taas kerran aamutunneille.
Poista