Andreas Slätt&Karlsson-Dahlènin perhe: Kevinin kuolema

Teres Hjalmarsson istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä uskomaan, että kaikki oli ohi.

Kaikki oli ohi.

Andreas Slättin&Karlsson-Dahlènin perheen kirjoittama Kevinin kuolema (Berättelssen om Kevinfallet, Atena 2021, suomennos Christine Thorel) on kertomus helvetistä, johon tavalliset ihmiset ja lapset voivat joutua vääristellyn poliisi- ja sosiaalitoimen yhdistäessä voimansa. Miten on mahdollista, että elokuussa 1998, kun ihminen on jo käynyt kuussa, yksi tutkinnanjohtaja, Rolf Sandberg, päättää merkitä Kevinin parhaan ystävän, viisivuotiaan Robinin ja tämän vain kaksi vuotta vanhemman veljen Christianin Kevinin murhaajiksi! Olen sanaton, olen järkyttynyt ja samalla mieleni surussa kulkee Vilja Erikan järkyttävä elämä ja kuolema. Hirmuisinta tässä on se, että ihmisten mielletään luottavan juuri näihin virkavallan edustajiin, poliisiin ja sosiaalitoimeen. Kyllä se voisi olla mahdollista, jos näiden elinten toiminta olisi täysin läpinäkyvää eivätkä he saisi vedota vaitiolovelvollisuuteen. Mihin voimme enää luottaa, jos emme viranomaisiin, joiden kuuluisi olla ihmisten elämän helpottajia, ei sen tuhoajia.

On järkyttävää, että syyttäjä voi ohittaa selvän alibin! Christian ja Robin olivat vanhempineen kalastamassa ystäväperheensä kanssa. Miten ihmeessä rikoskomisario Rolf Sandberg sai muut poliisit uskomaan määräyksiään, olemaan mainitsematta selvää todistetta, joka oli bensakuitti. Toinen järkytys on, että mikään ei yhdistänyt poikia, pikkupoikia, parhaan ystävänsä murhaan, ei edes DNA. Ja kolmanneksi, kun alueella tapahtuu uusi teko myöhemmin, poliisitoimi ei halua yhdistää mitenkään teon tehnyttä vanhempaa poikaa Kevinin tapaukseen!

Pojista ja heidän perheistään tulee hylkyjä, joilla ei ole enää oikeutta asua Dottevikissä. Heille haetaan erikoisasunto muualta. He asuvat alakerrassa ja valvoja yläkerrassa. Näin jatkuu kunnes he saavat muodollisesti alkaa asua omassa uudessa kodissaan muualla taas. Silloin kotiin tulee noin vuoden ajan valvoja joka päivä kello 10 ja lähtee illalla kello kahdeksan. Jokaista sanaa kuunnellaan ja vanhempia kielletään puhumasta asiasta poikien kanssa.

Se mitä on tapahtunut tätä ennen, on vaikeinta. Se on laitonta. Pientä lasta kuulustellaan ja kovistellaan viikkoja, kuukausia monia tunteja päivässä ilman kummankaan vanhemman läsnäoloa. Jopa eräs vähemmässä asemassa oleva poliisi tulee välillä keskeyttämään, sillä lasten kunto alkaa todella heiketä. Perhe ei uskalla tai ymmärrä hankkia asianajajaa. Jos he vastustelevat, heitä uhataan poikien erottamisella toisistaan ja lähettämisellä kasvatuskoteihin jonnekin kauas. Poikien isä Weine tekee uupumustaan virheen ja luottaa hetken poliisiin. Hän menee kuten on käsketty, kertomaan poikien sanomisia, mutta lapset ovat niin sekaisin ettei mikään heidän sanomastaan ole enää todellista. Murha on pitkissä kuulusteluissa ajettu heidän sisäänsä. Sitten romahtaa Weine…Yksi kerrallaan joku poikien aikuisista putoaa paitsi eivät isovanhemmat Monica ja Inge.

On jäätävää lukea, miten Christian ajetaan niin uuvuksiin, että hän makaa sikiöasennossa huutaen äitiään. Nyt Sandberg on saanut pakotetun tunnustuksen, joka on vain loppuun ajetun pikkupojan hätähuuto päästä kotiin.

Siltä varalta, että joku kuvittelisi minulla olevan jotain yleisesti poliisia vastaan, ei pidä paikkaansa. Minä jopa hain poliisikouluun, mutta peruin sen, kun sain kuulla naisten joutuvan vain paperihommiin ja lastensuojeluun. Tyttäremme edesmennyt kummisetä oli poliisi ja lapsuuden ystäväni isä oli poliisi, joten sitä kautta sain kerran leikkiessämme käteeni käsiraudat eikä me saatukaan niitä auki…Valitsin aivan muun tien eli kirjoittamisen ja henkilöstörekrytoinnin. Halusin tämän lasinkirkkaaksi, sillä minulla itselläni ei ole ollut mitään polisia vastaan ja toivoisinkin heidän määräänsä lisättävän, ei vähennettävän. Sen sijaan haluan sosiaalitoimesta täysin läpinäkyvän etenkin kun kyseessä ovat lapset!

Kevinin kuolema on 321 sivuinen ja hyvin tehty. Tietokirjailija Andreas Slätt on tehnyt vaikuttavaa tekstiä järkyttävästä tapauksesta ja poikien sekä perheiden kahdenkymmenen vuoden piinasta yhdessä perheiden kanssa. Siis kaikkien poikien perheiden kanssa, myös Kevinin.

Sanon usein, että totuus ei pala tulessakaan ja niinhän se on. Tosin sitä ennen Suomessa kidutetaan Vilja Erikaa ja lopulta surmataan kymmeniä ja kymmeniä kidutusjälkiä pikkulapsen ihollaan. Ja sitä ennen murtui moni Kevinin tapauksessa. Onneksi on olemassa ihmeitä ja sellainen oli kaiken jälkeen eräs mies Norlannista:

Jotakuinkin niihin aikoihin Robinin ja koko perheen elämä oli muuttumassa heidän tietämättään. Itsepintainen norlantilainen ylilääkäri oli onnistunut saamaan yhteyden erääseen toimittajaan ja saanut tämän käymään läpi Kevinin tapauksen sisältämät lasten kuulustelut vuodelta 1998.

Hänen nimensä oli Rickard L.Sjöberg, ja hän yritti saada toimittaja Dan Josefssonia kiinni. Josefsson vaikuttuu, sillä media oli hämmästellyt ja kauhistellut tapausta ensi sumun hälvettyä. Toimittaja otti yhteyttä perheisiin ja pitkien neuvonpitojen jälkeen luottamus löytyi ja päätettiin tehdä kolmiosainen dokumentti. Sitä tehdessä kävi ilmi, että perhettä oli kuulusteltu 73 kertaa mukaan lukien järkyttävät käynnit rikospaikalla. Kun The Kevin Case -dokumentti julkaistiin moni raivostui lasten ja perheiden puolesta. Sen sijaan sosiaalitoimi vaikeni ja lasten kuulusteluissa mukana ollut psykologi ei tullut oikeudenistuntoon, jossa…Myös Rolf Sandberg katsoi edelleen tehneensä kaiken oikein. Annika, joka oli selvinnyt omalla tavallaan valitsemalla uuden ammatin hevosten parissa säilyttääkseen mielenterveytensä, oli vahvin. Nyt hän alkoi kirjata ylös omia tekojaan ja putoaa häpeän ja järkytyksen sekaiseen posttraumaattiseen stressiin. Hän muistaa, miten oli käskenyt Christianin vain jatkaa kiltisti kuulusteluissa vaikka lapsi oli aivan lopussa.

Mä katsoin kun Christian makasi melkein apaattisena sikiöasennossa laiturilla rekonstruktion aikana ja lopulta vastasi kuulustelijalle: ”Ei voi tietää mitään, jos ei ole nähnyt mitään."