perjantai 13. syyskuuta 2019
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Pitelen etusormella ja peukalolla kiinni ison kiiltävän
kirsikan varresta. Baaritiskille putoilee pisaroita, joista syntyy
Manhattan-läikkä.
Manhattan-läikkä
baaritiskillä jossain päin
Manhattania.
Vien kirsikan hitaasti huulilleni. Nuolen siitä ensin
huolellisesti kaiken alkoholin ja työnnän sen sitten kokonaisena suuhun ja vedän
taas pois. Art Ford ei ole ainoa katselija, monet miehet baarissa seuraavat
pientä näytöstäni. Syljen kiven kämmenelleni. Sitten alan syödä hedelmälihaa,
mutta pidän huolta, etten syö kaikkea. Kun olen syönyt kylliksi, pyyhin
kirsikanloput baaritiskiin.
Siinä on minun pieni kirsikkani, minä sanon.
Ei sitä heti
päältäpäin uskoisi, mutta Sylvia on teistä kahdesta se paha tyttö, Art Ford
sanoo.
Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa (Körsbär i snön, Otava
2019, suomennos Jaana Nikula) kertoo runoilija
Sylvia Plathin kesäkuusta New Yorkissa, jonne hän pääsee yhdeksäntoista muun
tytön kanssa voitettuaan novellikilpailun. Sylvia on köyhästä kodista, Wellesleystä,
jossa asuu yhdessä äitinsä, mumminsa, vaarinsa ja veljensä kanssa. Vaatimattomin varustein hän lähtee kohti
tytöille valittua naisten hotellia, jonne miehillä ei ole mitään asiaa aulaa
pidemmälle. Tyylikkäiden alusvaatteiden sijasta Sylvia on kuin kaasu, joka
täyttää tilan tehden tai sanoen jotain sellaista, mitä muut eivät keksi edes
ajatella. Notkeasti hän sopeutuu kaikkeen mitä tytöiltä kuukauden aikana
odotetaan, mutta kirjoittaminen muuttuu hauskanpidoksi, sillä eihän New Yorkiin
sentään nukkumaan ole tultu. Nuoret neitokaiset löytävät parhaat ystävänsä ja
aloittavat rohkeat karkumatkansa suurkapungin yöelämään. Sylvian yksi parhaita
ystäviä on varakas Carol LeVarn, joka paikalla ollessaan iloisesti tarjoaa,
mutta velottaa sitten Sylvian sukasta tämän äidiltään pitkän ajan kuluessa
keräämiä pillereitä. Ne tietty laskeutuvat alas useimmiten samppanjalla. Jo aikaa
sitten Sylvia on pohtinut kenellä on kirsikkansa tallella, hänellä ei ainakaan.
Sanna Tahvanainen kirjoittaa parikymppisestä Sylvia
Plathista yllättävän kevyesti ja raikkaasti, mistä pidän. Kun on lukenut
Sylvian runoja, katsonut elokuvan Sylvia sekä kokenut elokuussa teemalta lähetetyn pakahduttavan upeasti toteutetun Sylvia Plath –dokumentin, on syytä
iloita, että Sylviaa ei punnita vain hänen elämänsä finaalin vaan myös hänen eletyn
aikansa ja tuotantonsa kautta. Tahvanainen antaa Sylvian olla railakas, aika
uhmakaskin uskaltaja suurkaupungin yössä. Alkoholia ja miehiä virtaa ruokaa
enemmän ja usein Nukkekotiin, naisten hotelliin saavutaan vasta pikkutunneilla
tai jopa tuntia ennen lähtöä taas jonnekin kuvauksiin tai tutustumaan itseensä kosmetiikkalegenda
Helena Rubinsteiniin, Krakovasta kotoisin olevaan miljonääriin ja
kuuluisuuteen. Nuoret naiset jaksavat paahtaa päivät pitkät valkeat käsineet
puhtoisina ja aina hattu päässä. Helle raatelee New Yorkia ja hajut ovat sen
mukaiset, mutta tytöt ovat kuin kuumeessa. Mitä merkkaavat ruokamyrkytykset,
kuukautiset, väärät deittimiehet ja oksentamiset päänsärkyineen, kun huomenna
tai tunnin kuluttua koittaa jo uusi päivä ja sen jälkeen etenkin jazz-baarit.
Sylvia levittää huulilleen uuden kerroksen Revlonin huulipunan sävyä Kirsikoita
lumessa eikä murehdi edes Paniikkilinnusta, joka onkin ollut hyvin hiljaa. Hän
on nuori nainen, joka haluaa juoda maljan pohjaan kokeakseen mahdollisimman
paljon, sillä mistä tuleva kirjailija lopulta ammentaa: Omasta elämästään.
Sylvia rakastelee monia, mutta ajattelee kirjoittamisen aina
olevan rakastelua parempaa viis miten monen miehen kanssa hän on ollut. Varjo
vilauttaa itseään:
Voinko vuodattaa haluni ainoastaan paperille? Enkö koskaan
pääse samaan yhteyteen toisen ihmisen kanssa? Onko kirjoittaminen intiimein toiminto,
johon kykenen. Eikö kirjoittaminen olekin oikeastaan tekosyy, jonka varjolla
saan olla yksin? Jos niin on, jaksanko elää seurausten kanssa?
Toinen varjo on Ethel ja Julius Rosenbergin pariskunnan
teloitus kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä vakoilusta Neuvostoliiton
hyväksi. Koko Eurooppa yrittää estää teloituksen. Monet julkisuuden henkilöt
vetoavat, mutta Yhdysvallat maksattaa maanpetturuuden juutalaispariskunnalle,
jolta jää kaksi pientä poikaa. Se päivä ei ole Sylvialle hyvä päivä. Hän on
itse juuriltaan eurooppalainen sekä isänsä että äitinsä puolelta eikä halua,
että amerikkalaiset tuovat tavallaan natsien hirmuteot takaisin tähän päivään.
Sinä päivänä Paniikkilintu saattoi kirkaista ikäviä sanoja kuten unettomuus,
köyhyys, itsemurha, paniikkikohtaukset...Onneksi on sukka, jossa armolliseen
uneen armahtavia pillereitä. Niitä hän napsii sekä salaa että yhdessä Carol
LeVarn kanssa. Yhdessä muiden kanssa, mutta silti hetkittäin kaivaten
kirjoittamaan, sillä
on kirjoitettava se mitä ei voi olla kirjoittamatta.
Kirsikoita lumessa on neljäsataa sivua ennen kokematonta kuvausta
Sylvia Plathista ilman finaalinsa leimaa. Hän saa olla oma itsensä: Nuori nainen suurkaupungin villissä tempossa. Tahvanainen antaa Sylvian pirskahdella kuin samppanja eikä kukaan
löydä samppanjavispilää. Kuplissa riittää ja seuraava vuosikymmen lupaa
viisikymmenlukua enemmän. Sylvia on toiveikas tulevaisuuden suhteen uusissa
seepraraitaisissa rintaliiveissään. Kaikki lupaa hyvää erityisen kesän
jälkeen...
Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.
Sylvia Plath♥
sunnuntai 8. syyskuuta 2019
Syyskuu hengittää puutarhassa kypsyvien hedelmien aromia...
Kaunista sunnuntaiehtoota!
Kaikista kuukausista eniten rakastan juuri syyskuuta, vaikkakin elokuu saa minut usein fiiliksiin ja joulukuu, no, sehän on kuin oma vuodenaikansa, joka alkaa jo marraskuulla. Ilman joulukuuta, mitä olisikaan, mutta toisaalta syyskuu tarjoaa sekä satonsa että kauniit värinsä ja raikkaan ilman kuin lähdevettä joisi, kun sitä hengittää.
En mitenkään olisi teitä häirinnyt nyt sunnuntaina,mutta olen ensi viikolla menossa ja yht'äkkiä muutamia päiviä jossain poissakin, joten mieleenikään ei tulisi jättää pientä syysjuttuani tekemättä. Loppukuusta on jo toiset sävyt, toiset maut. Nyt edessä on kulhollinen oman luumupuun luumuja.
Kun vanha ja runsassatoinen punaluumumme irtisanoi itsensä, menimme ostamaan toista tilalle, mutta tuli vahingossa sinistä luumua. Tämä ei ole aivan yhtä mehukas, hedelmälihaa on vähemmän etc. verrattuna punaluumuun, joten uudet punaluumut on nyt istutettu. Siniluumuunkin on totuttu, mutta se ei innoittanut minua yhtään tekemään siitä joululikööriä, vaan joulun dolce saa nyt valmistua vanhaan malliin kirsikoista.
Tämä on muistaakseni varjomorelli eli aika hapan sellaisenaan, mutta liköörinä herkkua. Myös soseen tai hyytelön tästä saisi ehkä herkullisen, mutta me hukumme erääseen toiseen hilloon...kts.alempana.
Marjat purkkeihin, joissa lisäksi sokeria ja sellaista kirkasta alkoholia, joka ei maistu läpi. Ripautan lisäksi vielä vanhan ajan vaniljasokeria ja toiseen satsiin vadelmia pienen ropposen, niin voidaan vertailla. Sitten purkin kannet kunnolla kiinni ja kellariin tai jääkaappiin. Kääntelen kerran viikossa kellarissa ja sen sitten näkee kun muutama kuukausi on mennyt, miten marjat kadottavat värinsä ja makunsa
omatekoiseen joulun juhlajuomaan. Maistamme tarkasti, sillä toinen satsi siivilöidään kauniiseen pulloon äidille! Hän on meidän paras laatutarkkailijamme♥
Äidin syyshortensia Bombshell, joka on hämärtyvässä illassa kuin lyhty. Vaikka vielä tuleekin asiaa hortensioista, se ei ole tänään, sillä piti kertoa, mihin hilloon meillä hukutaan syyskuussa eli
omenoita soseeksi helpolla tavalla. Talviomenat jäävät metsäkauriille ja jäniksille sovinnolla, mutta kelta- ja punakanelit pyrimme itse hyödyntämään. Tämä vuosi on hyvä omenavuosi.
Tämäkin vuosi oli hyvä omenavuosi...
Karhutkin pitävät omenoista. Sisareni Merja tarjoamassa herkkua yhdelle. Kuva Pekka Mäkinen
Omenasose valmistuu uunissa kuin itsekseen. Ohje täällä Tätä kun muutaman viikon valmistaa, niin jo on talveksi hilloa moneen käyttöön.
Jos jää tyhjää aikaa niin tällaisen omenapiirakan tekaisee tuosta vain. Kaikkea löytyy kotoa, mitä tähän tarvitaan. Kohta nautimme omenapiirakkaa kera vanhanajan vaniljakastikkeen takkahuoneessa sarjalla, jota aloimme eilen katsoa. Ohje täältä
Eipä liene vaikea arvata, mikä on minun herkkujen herkkuni: Apfelstrudel mit Vanille Sauce♥
"Jokainen kuukausi on ystäväin, mut omenakuuta ma rakastan."
L.M.Montgomery
Raikasta tulevaa viikkoa kaikille tasapuolisesti♥
Leena Lumi
tilhikuva Pekka Mäkinen
PS. Yllättäen löysimme yhden tv-sarjan ja sitä voi katsoa enää 2 kuukautta Arenalta, joten laitan tähän saman kuin laitoin Facebookin dekkariryhmään tiedoksi.
Ihan vahingossa osuimme katsomaan ruotsalaista jännityssarjaa Kylmäävä tapaus. Näkyy nyt vielä Areenalla. Olemme katsoneet kaikki Dictet, Wallanderit, Broadchurcit etc. ja pitäneet unohtamatta Syrjäistä maata, jossa...vähän silmäniloakin 🧡Tosin Dictessä on hänen kovin kilpailijansa ja paljon pidempi. Siis pidempi herrapoliisi. Asiaan nainen! Kylmäävä tapaus on hirvittävän jännittävä jollain uudella tavalla. Jännitys tulee valtavista rakennuksista, joissa liikkuvat vain muutamat sarjan päähenkilöt. Olisiko sarja myös leikattu jotenkin eri tavalla...ja mahtavat roolitukset, joissa erästä poliisiparia saa nauraakin: Dekkarisarjan Scarlett&Rhett! Helpottaa vähän,kun lopetan hengittämisen liian jännittävissä kohdissa.Joku tiesi kertoa facessa, että: Tulee myös yle teema & fem joka maanantai klo 22.00!!!Perustuu tositapahtumaan eli tässä
PS. Yllättäen löysimme yhden tv-sarjan ja sitä voi katsoa enää 2 kuukautta Arenalta, joten laitan tähän saman kuin laitoin Facebookin dekkariryhmään tiedoksi.
Ihan vahingossa osuimme katsomaan ruotsalaista jännityssarjaa Kylmäävä tapaus. Näkyy nyt vielä Areenalla. Olemme katsoneet kaikki Dictet, Wallanderit, Broadchurcit etc. ja pitäneet unohtamatta Syrjäistä maata, jossa...vähän silmäniloakin 🧡Tosin Dictessä on hänen kovin kilpailijansa ja paljon pidempi. Siis pidempi herrapoliisi. Asiaan nainen! Kylmäävä tapaus on hirvittävän jännittävä jollain uudella tavalla. Jännitys tulee valtavista rakennuksista, joissa liikkuvat vain muutamat sarjan päähenkilöt. Olisiko sarja myös leikattu jotenkin eri tavalla...ja mahtavat roolitukset, joissa erästä poliisiparia saa nauraakin: Dekkarisarjan Scarlett&Rhett! Helpottaa vähän,kun lopetan hengittämisen liian jännittävissä kohdissa.Joku tiesi kertoa facessa, että: Tulee myös yle teema & fem joka maanantai klo 22.00!!!Perustuu tositapahtumaan eli tässä
lauantai 7. syyskuuta 2019
Syyskuun yö
'Muistatko?', kuiskaat läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
lämmitämme toisiamme.
Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.
Viimeiset sanat, katse, tuoksu...
Minä lähden, mutta palaan
kerran vielä: 'hei' ja 'hei'.
Siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.
Missään ei koske,
ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.
- Leena Lumi -
kuva Minttulin kuvailuja
Leena Lumin omia runoja
torstai 5. syyskuuta 2019
Mark Sullivan: Palavan taivaan alla
Vaikka olen lukenut kohtuullisen määrän kirjallisuutta
toisesta maailmansodasta tulin yllätetyksi siitä, miten vähän tiedän siitä
Italian kannalta. Nimi Il Duce tai Benito Mussolini, sama mies kumpikin, ei
riitä mihinkään. Italialaisten kollektiivinen vaikeneminen ei ole tehnyt
helpoksi nähdä toista maailmansotaa heidän kannaltaan. Mutta miksi he
olisivatkaan muistelleet kurjia aikoja, sillä kuten eräs partisaanitaistelija
sanoi: ”Me olimme yhä nuoria ja halusimmme unohtaa. Halusimme jättää kauheat
kokemukset taaksemme. Kukaan ei puhu Italiassa toisesta maailmansodasta, joten
kukaan ei muista sitä.” Siis jopa kollektiivinen unohtaminen!
Mark Sullivanin teos Palavan taivaan alla ( Beneath a
Scarlet Sky, Sitruuna Kustannus 2019, suomennos Seppo Raudaskoski) avaa yli
kuudella sadalla sivullaan Italian vaikenemista toisesta maailmansodasta.
Avautumisen tekee jo iäkäs Pino Lello kertoessaan kirjailijalle hyvin tarkasti
kaiken kesäkuusta 1943 toukokuuhun 1945. Sinä aikana nuoresta pojasta tuli
mies. Tai hän itse tunsi, että vanhus, mutta ehkä aika on hoitanut jo pahimmat
haavat. Kun natsit valloittivat Italian ja Benito Mussolinista tuli
nukkehallitsija, Pino ei halunnut tietää mistään muusta kuin viinistä, tytöistä
ja musiikista. Asuminen Milanossa kävi
kuitenkin yhä vaarallisemmaksi ja uusia määräyksiä tuli kaiken aikaa. Pogromeja
koskien muitakin kuin juutalaisia, mutta usein heihin liittyen. Pinon vanhemmat
päättävät lähettää nuoren miehen ylös alpeille Casa Alpinaan, jossa on joka
kesä vietetty leirejä. Pinoa kuitenkin suututtaa, sillä hänestä sinne kuuluu
vain hänen pikkuveljensä Mimmo, ei hän, joka on jo niin aikuinen. Vanhempien
valta on kuitenkin ylitse kaiken muun ja niinpä Nino lähtee isä Ren luokse Casa
Alpinaan. Kesästä tulee kuitenkin aivan jotain muuta, mitä Nino olisi uskonut,
sillä isä Rellä on suunnitelma hänelle ja se vaatii lujaa kuntoa, pelottomuutta
ja vuoriston tuntemusta ja niissähän Nino suorastaan häikäisi. Hänestä tuli osa
natsien vastarintaliikettä!
Historiallinen elämäkertaromaani, suuri lukuromaani, sitä on Palavan taivaan
alla, sillä kirja noudattelee Pinon kertomusta hyvin tarkasti. Mitä sodan
muihin vuosiin tulee, voinemme luottaa kirjalijan haluun tuoda esiin tapahtumia
niin kuin ne tapahtuivat. Tunsin ihan hiukkasen syyllisyyttä, sillä olen
vannoutunut Dumasin lukija ja tässäkin seikkailu vei. Etenkin Casa Alpinan
jylhillä rinteillä, mutta vielä jännittävämpää oli kun Pino joutui palaamaan
Milanoon ja perhe pakotti hänet värväytymään natsien armeijaan henkensä
säilyttääkseen. Vahingoittuminen ratkaisee hänen kohtalonsa ja hänestä tulee
natsien Italian valtaajista toiseksi vaikutusvaltaisimman kenraali Hans
Leyersin autonkuljettaja. Voitte vain kuvitella, miten jännäksi menee, kun
nuori mies tekee itseänsä tykö kylmälle, älykkäälle Hitlerin lähipiiriläiselle
kuljettaessaan tätä kilometri kilometriltä läpi natsien tuhoaman Italian.
Jännitys nousee ziljoonaan, sillä Pinosta tulee tärkeä tiedonantaja partisaaneille.
Pienet sormet, pienet sormet...täyteen sullotun junavaunun
lautojen rakosista vilkuttavat pikkuiset sormet. Kuuluu valitusta, avunhuutoja,
eritteiden hajut täyttävät asemalaiturin, mutta Pinon on vain pysyttävä
asemassaan. Silti hän ei ikinä, ikinä unohda pieniä vilkuttavia sormia junassa
kohti Auschwitziä. Orjatyövoiman julma hyväksikäyttö on Pinolle kuin
korkeakoulu oppia pedoista pahimman, tietoisesti julmaan kykenevän ihmisen
ydintä. Hän päättää, että vielä tulee hetki kostaa. Se päivä tulee.
Pinon moraali on ollut nuorelle miehelle ylen tasokasta ja
ihmismieltä käsittävää, mistä kirjassa oivana esimerkkinä eräät tapahtumat Casa Alpinan juutalaisten auttamisessa hyvin
vaikeissa oloissa. Vääränlainen avustaja olisi menettänyt pelokkaiden siviilien
kanssa hermonsa, mutta Pino näytti parhaansa! Väistämättä tällainen mies saa
myös viinin, musiikin ja rakkauden. Ensirakkaus kasvaa nopeasti hetkellisydestä
ikuisuuteen. Suunitelmia laaditaan, mitä rakastamiselta ja töiltä ehditään.
La Scalan pimeydessä tenorin jatkaessa harjoituksiaan, Pino
pakenee henkensä edestä sekä mahdollisia tappajiaan, että omaa pimeyttään. Mitä
hän olikaan tehnyt? Miksi hän vaikeni, kun piti huutaa ja puolustaa? Mielettömänä,
musertuneena Pino kuulee tutun aarian:
”Ridi,
Pagliaccio, sul tuo amore infranto.” (“Naura
ilveilijä särkynyttä rakkauttasi”)
“Ridi del
duol, che t`avvelena il cor!” (“Naura
surulle, joka myrkyttää sydämesi.”)
Palavan taivaan alla on hyvin taitavasti kirjoitettu nuoren
italialaisen miehen tosikokemus ja sen seuraukset toisesta maailmansodasta.
Mark Sullivan hallitsee seikkailullisen tyylin, mutta myös draaman ja
kauneuden. Missä on sodan julmuutta, on myös rakkautta. Missä on vaarallista ja
kylmää, on myös kauneinta ikinä: Alpit ovat Pinolle kaikki kaikessa ja niiden
lumi. Särkyneenä hän palaa alpeille, sillä vain niiden sylistä hän saa
unohdusta tapahtuneisiin kauhuihin, sekä omaan pimeyteensä. Jos pidit vaikka Emmanuelle Pirotten kirjasta Vielä tänään olemme elossa, tämä on tarina juuri sinulle. Katse rakkaissa alpeissaan Pino
yhdeksääkymmentä lähestyvänä miehenä lopettaa tarinansa kertomisen todeten
silmiään pyyhkien:
”Jotkut rakkaudet eivät kuole koskaan.”
Pino Lella nuorena
*****
Kuvia, joissa tapaat Pinon lisäksi mm. isä Ren, kenraali Leyersin, kirjailijan yhdessä Pinon kanssa etc.
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
Pino Lella nuorena
*****
Kuvia, joissa tapaat Pinon lisäksi mm. isä Ren, kenraali Leyersin, kirjailijan yhdessä Pinon kanssa etc.
*****
Elämäkerrat Leena Lumissa
tiistai 3. syyskuuta 2019
Nanso on nyt niin suosittu, että osa kuoseista loppunut...
Olen edelleenkin kirjabloggaaja, mutta kun teos on nyt 600 -sivuinen ja on pakollisia menoja, yön tunnitkaan eivät riitä. Niinpä päätin kertoa teille, miten suosittu Nanso on. Kuvassa minulla on Nanson Korsi -mekko. Ostin niitä kaksi, joten tänä suvena en paljon muita vaatteita ole käyttänyt alakuvassa näkyvän Marimekon leningin lisäksi.
En millään muista leningin nimeä, mutta samana keväänä ostettu pusero oli Pulu! Tämä kuva on ystävän tyttären yo-juhlista, jossa sää oli niin korea, että koko poppoo juhli puutarhassa. Olen myös aika iloinen, sillä sytostaateista on kuvaushetkellä kulunut neljä viikkoa. Se on kova kuuri monessakin mielessä, mutta sitoo tulehdusvaaran vuoksi myös aika pieneen piiriin: Ihanaa päästä näkemään ystäviä.
Tässä Marimekon leninki syksyisellä kaarisillallamme.
Muistatte ehkä kun esittelin Nanson Yuyu -tunikamekkoa -25 asteen pakkasessa. Ostin näitäkin kaksi eikä hinta päätä huimannut. Myöhemmin hankin tämän sarjan leningin...Yuyu -tunikamekko on niin monikäyttöinen eli esittelin juhlamekkona, farkkujen kanssa kuin myös oloasuna legginssien kera. Helteellä tämän lisäksi ei muuta kuin kengät. Saksassa asuva ystäväni halusi samanlaisen, joten minä laitoin pakettiin ja lähetin hänellekin. Moni muukin halusi, sillä tätä ei sitten ollutkaan kohta missään. Helmikuussa näin tilastoista, että Yuyu -tunika oli ohittanut Kinnusen Lopotin!
Nanso on nyt myynyt loppuun pitkän Sydän -yöpaidan (kuva Nanson sivuilta). Sydänyöpaidan haluaisin ostaa läheiselleni. Sattui näkemään erään päällä kevättalvella ja piti. Tätä ei vain saa mistään! Myöhästyin kesän kuukaudet...Kauppiaan tyttärenä aina ihmettelen, että onko tavara ihan loppu vai löytyisikö jostain. Nansolta ei löydy ja olen kollannut laajan määrän verkkokauppoja, mihin tänään ja huomenna ei ole aikaa.
Korsi on aivan ihana katuasunakin. Tässä tuoksuttelemassa kukkia myymäläpäällikkö Pirjo Uuttanan kanssa Plantagenissa jutussa Plantagenilla tänään sitä sun tätä
Viherlandiassa kukkakaaren alla ja mekko on jo käynyt läpi eräätkin konepesut. Kyllä suomalaiset osaavat, kun tavara vain riittäisi!
mekkoterveisin
Leena Lumi
PS. Toivottavasti näet tästä Nanson syysuutuuksia. Ihana viininpunainen jakku...
Minusta myös edellisen sesongin suosittuja voisi pitää mukana. Nanson Sydän yöpaita on kuin Suomen talven ja joulun klassikko!
Tänään sain Nansolta ystävällisen viestin, jossa kerrottiin marraskuussa saapuvan yöpaitoja, joissa myös sydänkuvioita. Toivotaan, että myös punaista paljon. Eilen ostin äidille Nansolta puseron, mutta enempää en paljasta. Toivottavasti hän pitää siitä!
perjantai 30. elokuuta 2019
Lyhtykoisoilla ja Lumenen valopisaroilla viikonloppuun!
Minusta nyt on lyhtykoisojen aika eli just ennen callunoita ja kanervia ja hyvinkin voi mennä kuukauden noihin syyskukkiin. Täysillä myydään nyt jo calunnoita, mutta en minä vielä...
Lumenen valopisaroista olen aivan myyty ja olen kirjoittanut näistä jutunkin aikaisemmin. Nyt sinne jutun loppuun on laitettu jotain lisää eli jos kiinnostaa: Lumenevalopisarat ovat kasvoille taikaa! Meikkivoidesalaisuuteni...
Istutan joka vuosi lisää lyhtykoisoa, sillä eivät nämä ainakaan minulle mitään leviä. Onneksi kyllä tekevät lyhtyjä eli nousevat. Toki näille on omat paikkansa, jossa saisivatkin levitä. Ovat kiitollisia ja pitävät värinsä vielä lumillakin, josta näet todisteen täällä
Pirtsakkaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
hehkuterveisin
Leena Lumi
keskiviikko 28. elokuuta 2019
Sylvia Plath -dokumentti, lämmintä elokuuta vain ripauksella syksyä
Facebookissa eilen muistuttelin Sylvia Plath -dokumentista, joka tuli eilen Teemalta klo 20. Se oli niin pakahduttava, taiten tehty, että suosittelen katsomista Areenalta keneltä jäi eilen välistä. Olimme ajastaneet tallennukselle, mutta jätimmekin jo puutarhatyöt ja jäimme katsomaan suoriltaan. Harvoin näkee näin upeasti tehtyä dokkaria, jossa kaikki kohdillaan. Pidin erityisesti äänestä, joka kertoi naisen seisoessa selin huoneeseen ikkunan edessa ja kahden verhon liehuessa iltatuulessa...
Olemme toki nähneet elokuvan Sylvia. Hieno toteutus! Vasta tämän jälkeen aloin pitää Daniel Craigin persoonasta...Hänestä löytyy elämäkertakin blogistani eli Daniel Craig - mies James Bondin takana. Gwyneth Paltrow on täydellisen sopiva Sylvian rooliin.
Keijunmekko jatkaa tutusti tuolien valtaustaan ja vain
Edessä lämmin puutarhapäivä, mutta hämärän pudotessa valkoinen kurtturuusu nostaa kasteisen pikarinsa...
keskiviikkoterveisin
Leena Lumi
PS. Usein kysytään vaikkapa facen kirjallisuuden ryhmässä lukuvinkkejä lapsille. Koska luen lastenkirjoja vähemmän, mutta olen juuri lukenut yhden, voin suositella tätä:
Santa Montefioren ja Simon Montefioren Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri Timanttijahti (2019) Kirja on sopivan jännittävä ja Kate Hindleyn piirroskuvituksella. Kate on tehnyt myös kirjan kannen. Suomennos on Maija Heikinheimon ja kustantaja on Sitruuna kustannus. Etenkin tietyn ikäisille pojille on välillä vaikea löytää lukemista, joka kiinnostaisi heitä. Tämä olisi myös hyvä kirja illan hetkeen kun vanhemmat lukevat lapselleen. Älkää vain lopettako iltalukemista kun lapset ovat oppineet itse lukemaan! Sarjassa on aiemmin julkaistu Lontoon kuninkaalliset kanit ja Lontoon kuninkaalliset kanit Pako tornista.
Lastenkirjat Leena Lumissa
sunnuntai 25. elokuuta 2019
Nina Honkanen: Pohjakosketus
Tähän hetkeen asti mies oli ollut varma, ettei naisella
olisi rohkeutta – tai munaa, kuten mies tapasi sanoa – lopettaa heidän
liittoaan, eihän sulla ole edes rahaa selvitä laskuista. Olen elättänyt sua
kaikki ne vuodet kun nukuit päivät ja valvoit yöt, et vaihtanut edes yöpaitaa
päältäsi kun raahauduit masentuneena pitkin asuntoa. Siinä ei auttanut yhden
pojan huomautus, ettei ollut nähnyt äitiään yöpuvussa edes joulupäivänä. Eikä
naisen muistutus, että oli tehnyt töitä 15-vuotiaasta asti, myös synnytyssairaalaan
lähtöä edeltävänä yönä tai ristiäisviikonloppuna, kun kehykset piti lakata ja
näyttelytiedotteen deadline paukkui päälle.
Miellyttämisentarve tai toive sovusta sai naisen pyytämään
anteeksi sanottuja tai sanomattomia sanoja ja tehtyjä tai tekemättömiä tekoja.
Pikkuhiljaa nainen alkoi pitää miehen väitteitä totena. Lopulta jokainen heidän
kofliktinsa päättyi siihen, että mies raivosi, kunnes nainen pyysi anteeksi
kaikkea syntymisestään tähän hetkeen.
Vittu mikä prinsessa!
Nina Honkasen Pohjakosketus (Into 2019) on kiinnostava avioliittoromaani, mutta voi se olla sairaskertomuskin. Tai molempia. Tarinan nainen menee kolmanteen avioliittoonsa kuuluisan kirjailijan kanssa. Nainen ei
aavistakaan, mitä asuu komean, itsevarman kuoren alla, sillä hän on rakastunut
ja henkisesti kuin sokea. Miehen traumat lapsuudesta asti kantavat vahvasti ja
kovin niitti on edellisen vaimon ulkomaille ryöväämät teini-ikäiset pojat.
Niinpä mies ehdottomasti haluaa lapsen, vaikka naisella on ura valokuvaajana
sekä jo teini-ikäinen poika. Kahden aikuisen liitto olisi riittänyt naiselle,
mutta mies vie aina tahtonsa perille. Ei ikinä anna periksi. Lapsen synnyttyä
nainen putoaa vuosikausien univajeeseen, sillä hän tietysti uskoo
velvollisuudekseen olla täydellinen vaimo, äiti ja huushollin pitäjä, joka ei
unta tarvitse. Hän uskoo ettei hänellä ole siihen edes oikeutta.
Rankkaa on kerta kerran jälkeen kuulla miehen huutavan
teinin ja pikku-Toivon kuullen, mitä on mieltä naisesta kaikkineen. Hän
jankuttaa tätä mielisairaaksi ja nimittelee sanoin, joita ei voisi edes uskoa
ellei olisi itse joskus nähnyt sivusta
just tällaisen miehen, jolta täysin puuttuu vihanhallintakontrolli. Mies voi
sylkeä suustaan mitä vain ja nainen vaikenee, mikä sekin saa miehen
raivoihinsa. Mikään mitä nainen tekee ei ole ikinä oikein. Mies ei edes
hätkähdä, kun Toivo alkaa käydä perheneuvolassa. Toivohan on vain toistanut
isänsä käyttäytymiskaavaa. Perheessä ei käydä fyysisesti kiinni, mutta joskus
jotain lentää ilmassa. Taitavana sanamestarina miehen sanomiset ovat kuin
tikareita ja hän ei hillitse itseään edes seurassa. Hän on kingi!
Naisen aloittaessa eroprosessin mies pelottelee naista, että
kolmasti eronnut, viisikymppinen neljän lapsen äiti ei tule pärjäämään:
Hei kusipää,
olet viisikymppinen, neljän lapsen äiti. Kenen luulet
huolivan tollasen jos eroamme. Olet aika vaatimattoman kokoinen monella tapaa.
ja vittu miäå unohtamisen lahja sinulla on, ja mielenterveysongelmia. Onneksi
olkoon molemmista...Sinä olet kammottava äiti. Hymyilet lapsesi läpi niiden
helvettien joita heille järjestät. Etkä jälkeenpäin muista mitään. Olet
kateellinen omille lapsillesi näiden onnellisuudesta. Odotat varmasti että
uhkailisin sinua jollain laittomalla. En tule koskaan sellaista tekemään.
Inhoan väkivaltaa ja kaikkea sellaista. En aio seurata joidenkin urpojen jälkiä
joten odotat turhaan.
Vihaan sinua!
Pariskunta selvittelee välejään tekstiviestein ja
sähköpostilla. Äänessä pääasiassa mies, mutta kirjan lopussa nainen kirjoittaa upean koosteen, joka avaa hänen särkynyttä lapsuuttaan. Kun kaksi
rikkinäistä menee yhteen, tämä asia jää helposti alkuhuuman jalkoihin, kauniit
kuvat särkyvät muutamassa vuodessa. Oikeasti mies pelkää jäädä yksin ja
oikeasti nainen on tienannut ensimmäiset satatuhattamarkkaansa mallina jo ennen
aikuisikäänsä, mitä ei miehestä voida sanoa. Samaten nainen on voinut hyvin
keskustella exiensä kanssa edellisten liittojensa lasten kasvatuksesta ja nämä
ovat onnellisia ja jo omillaan nuorinta, kolmosta lukuunottamatta, joka jo
tekee lähtöä. Kolmannesta erosta tuleekin säännön vahvistava poikkeus, jossa
ajettiin jokaisessa mahdollisessa kohdassa satasta kallionleikkaukseen.
Terapiassa nainen saa tietää, että riiteleminen on
sallittua, kunhan se ei sisällä vaaran uhkaa. Sama koskee miehen huutamista.
Nainen saa myös kuulla diagnoosin miehensä käytökselle...Hän vahvistuu ja alkaa
uskaltaa ottaa etäisyyttä. Toivo-poikakin on rauhoittunut.
Raivostuttaa naisen tapa jäädä vuosiksi tällaiseen liittoon.
Varmaan minulta puuttuu joku geeni tämän asian ymmärtämiseen. Ennen rauha kuin
raha!
Kirjassa asioita klaarataan, joten tajusin äkkiä kirjailija
Nina Honkasen olevan samoilta kulmilta kuin minä eli Porista. Hän on
kirjoittanut työkseen 25 vuotta ja tämä on hänen kolmas romaaninsa. Lisäksi
häneltä on tullut tietokirjoja, kuunnelmia, dokumentteja, tv-sarja, näytelmä,
kolumneja...
Pohjakosketus on melkein kolmesataasivuinen, joten kertomani on
pisara meressä. Suosittelen kirjaa niin naisille kuin miehille. Väkivallan
kohde voi avioliitossa olla myös mies. Honkasen teksti maistuu omakoetulta
osin, mutta vain osin. Voin olla väärässäkin. Rankkaa ei ole kaikki koko aikaa,
vaan kirjassa on myös intohimon hetkiä sekä kultainen finaali, hyvin cinemaattinen loppu, josta en
siteeraa sanaakaan: Lukekaa, kokekaa itse! Kirja otti heti imuunsa ja tarina
jaksoi kantaa viimeiseen pisteeseen.
Jo varhain särkyneiden liitossa on aina vahvempansa ja
alistujansa. Pohjaimu vain odottaa, milloin saavutetaan pohjakosketus,
jonka rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet
muistuttivat itsestään viimeiseen asti.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja
lauantai 24. elokuuta 2019
Teeman uusin numero tarjoaa taas laidasta laitaan ja...kallionauhusten aikaan!
Ostan HS Teema -lehden aina aiheen mukaan. Tähän asti ovat innoittaneet 4/18 "Taide kohottaa yksilöä" Helene Schefbeck kannessa ja aiheena. Nyt on just tullut myyntiin Saksa -aiheinen Teema, jonka ostimme, sillä onhan Saksa aina kiinnostava maa.
Sitä ennen no 4/16 Suuri ja mahtava Yhdysvallat USA Barack Obaman aika päättyy - mitä siitä jää?
Uusimmassa Teemassa on paljon Berliinin muurista, saksalaisten ja suomalaisten eroja (arvatkaapa kummat juovat enemmän alkoholia sataprosenttiseksi alkoholiksi muutettuna?), kiinnostava herkkujuttu, jossa iki-ihana Schwarzwaldin kakku, Suomen ja Saksan suhteita ennen ja jälkeen muurin murtumisen sekä minulle kiintoisimpana Hitlerin asianajajan pojan Niklas Frankin haastattelu Isäni oli Hitlerin asianajaja. Hans Frank oli niin kova ja häikäilemätön, että aiheutti ihmetetystä jopa Heinrich Himmlerissä. Muurin murtumisesta on myös vaikuttava juttu, Uusimman lehden kannessa Angela Merkel antaa Saksalle 'kasvot'. Mikäs sen vaikuttavampaa! Korostan, että mainitsin vain osan jutuista eli Teema on todellinen lukupaketti. Kiinnostavuudessa Saksa on ainakin minulle heti kakkonen Itävallan jälkeen.
Kallionauhukset ovat nyt upeimmillaan ja osa kukista on vielä jopa nupulla!
Kiitollisia perennoja, mutta eivät siedä ihan mitä vain, kuten voitte lukea jutustani, jossa ahneus runsauteen melkein kadotti nauhuksemme eli Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme
Näitä kuvia on todella paljon eri vuosilta ja vien tämän vuoden kuvia puutarhaosioon kun aika on...
Lauantaiterveisin
Leena Lumi
keskiviikko 21. elokuuta 2019
Elina Hirvonen: Punainen myrsky
Kätken kasvoni äitini hameeseen. Haluan pois tästä
huoneesta, talosta, kaupungista, maasta, haluan kohottaa käteni ja nousta
ilmaan, lentää pilvien taakse jonnekin, missä valo on kirkas ja ilma raikasta,
haluan jonnekin, missä voin elää äidin ja Badrin kanssa rauhassa, ilman tuota
kammottavaa, lintumaista miestä, joka kuuluu tähän huoneeseen, pimeään
maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä meidän elämämme kanssa.
Elina Hirvosen teos Punainen myrsky (WSOY 2019), kertoo
tarinan irakilaisesta perheestä, jonka oli henkensä kaupalla paettava omasta
maastaan ensin julman diktaattorin ja myöhemmin avolava-autoilla saapuvien,
kasvonsa peittäneiden kiväärimiesten takia. He eivät olleet oikeita
kummallekaan Irakia vallassa pitäville julmureille. Heidän perheensä mieli oli
toinen, kumppanina alituinen vaara isän ensimmäisestä vangitsemisesta alkaen.
Lapset vannotettiin vaikenemaan kaikesta. Perheen vanhimmasta pojasta tulee
tämän tarinan kertoja ja samalla tarkkailija,ehdottomasti näkymätön ja
kuulumaton. Eniten maailmassa hän rakastaa ruusuvoiteen tuoksuista äitiään sekä
pienempää veljeään Badria. Heitä hän ymmärtää jo katseesta. Vieraiden katseet
ovat vaaraksi ja siksi hänkin oppii kulkemaan kaduilla katsoen maahan mitään
huomiota herättämättä. Hän haluaa toimia oikein ja olla perheelleen ehdottoman
uskollinen. Hän on kuitenkin vain pieni lapsi ja voi ymmärtää jotain pahasti
väärin...
Luurangon laihaksi lintumieheksi kuihtunut isä palaa kotiin.
Äidin olemus alkaa hehkua, ruusuvoide ja mausteet tuoksuvat, kultaiset renkaat
kilisevät ranteissa, ilo helisee kuin vastarakastuneen nauru, keittiöstä leijuu
huumaavia tuoksuja. Poikaa lintumies pelottaa, mutta äiti kaartuu sillaksi
pimeän yli.
Äiti on maailman voimakkain nainen. Saddamilla on salainen
poliisi, vankilat ja toinen toistaan mielikuvituksellisemmat kidutusmenetelmät,
mutta minun äidilläni on rakkaus.
Perhe on yhdessä,
mutta on aika muutta pääkaupungista Najafiin, jossa äiti on varttunut. Äkkiä
isä on taas poissa, mutta palaa erinä: Hän on köyryselkäinen vanhus. Valta
vaihtuu vain julmuudesta toiseen julmuuteen: Perheen on aika paeta maasta
pakolaisleirille autiomaahan. Kaiken aikaa äiti rakentaa kaunista kotia vaikka
miten pienestä, kaiken aikaa hän on raskaana, kaiken aikaa hän on suomatta
itselleen lepoa valittamatta. Vuonna 2015 koko maailman katse on heissä ja
Irakissa. Avustushelikopterit pudottavat leirille ruokaa, lääkkeitä, vaatteita.
Alkaa suuri keskustelu siitä keiden tulee avustaa pakolaisia, mitä se maksaa ja
mikseivät he jääneet taistelemaan omiin maihinsa, menkööt sinne mistä tulivat,
he ovat vaarallisia ja levittävät vaarallisia oppejaan. Rakennetaan jo henkisiä
aitoja, mutta suunnitellaan oikeita. Soditaan kovin sanoin sivaltaen niin
aikuisia kuin lapsia, jotka jo ymmärtävät. Sitäkin mieltä isosti ollaan, että
tämä ei kuulu meille ollenkaan! Jätetään ne sinne punaisen hiekan maahan
kuolemaan kuin kärpäset. Leirioloissa onneksi lapsille on koulua ja poika on
päättänyt oppia lukemaan, hän on päättänyt oppia paljon pelastaakseen
perheensä, saadakseen heidät valituiksi lähtemään Eurooppaan. Ja he lähtevät
Suomeen, joka on valkoista lunta, parempaa elämää ja hyvää koulutusta, mutta
myös vieraslajiraivoa. Toisille he ovat tulokaslaji pakon edessä. Joillekin vaarallinen
vieraslaji elintason perässä. Suomi keskustelee kuin palanneena ’30 –luvulle. Pakolaiset yrittävät sulautua ja
oppia suomen kielen nopeasti. Siinä poika on hyvä ja hänestä tulee vanhempiensa
tulkki. Hänestä tulee koulutettu. Hänestä tulee selviytyjä.
Elina Hirvosen Punainen myrsky on erään Irakista lapsena
perheensä kanssa pakoon lähteneen pojan tarina. Samalla se on kaikkien
pakolaisten tarina. He ovat virta vailla omaa valintaa. Virran on virrattava
minne pakko ajaa. Vieraisiin maihin, vieraisiin
kyliin, kylmiin katseisiin. He kantavat mielissään tarinoita kotimaastaan,
samalla kun juurtuvat vieraisiin multiin, oppivat uusiin tuuliin ja tavoille.
Hirvosen kirja itsessään on virta. Vähän kurkistin ennakkokappaleen ensimmäisiä sivuja, kun jo
virta vei minut mennessään. Kirjailija ei säästä lukijaa Saddamin ja Isisin
teoilta, mutta virran vesi pehmentää rankimman. Hirvosen kirjailijaäänellä
tarinasta tule tosi tavalla, jolla sitä voi suositella kaikille. Ei kannata
rakentaa muureja, vaan rakentaa siltoja toinen toisemme luokse. Ihmisyyttä on
olla toiselle ihmisille käsi, joka ottaa vastaan. Ihminen on luomakunnan ainoa
peto, tietoisesti pahaan kykenevä. Sitä nämä ihmisvirrat pakenivat henkensä
kaupalla.
Hirvonen on kirjoittanut upean, vahvan romaanin, joka
kantaa rakkautta ja inhimillisyyttä rankoissakin hetkissä. Teksti ei notkahda
kertaakaan! Mikä johtuu mistäkin on historiaa. Ellei tunne mennyttään ei voi
ymmärtää tätä päivää ja tulevaisuus on vain pimeys. Kaivoin kirjelaatikostani
esiin lapsuudenystäväni kirjeet Persiasta eli Iranista. Hän vietti siellä
vuosia isänsä työn takia. Miten erilainen maa
Persia silloin olikaan! Palanen historiaa lepää käsilläni olevissa
kirjeissä. Tulevaisuus näyttää millaisia kirjeitä Suomesta lähteekään Irakiin
jääneillle ystäville ja sukulaisille. Toivokaamme niiden sisältävän valoa,
toivoa ja rakkautta.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja Kirsi ja Kulttuuri kukoistaa
tiistai 20. elokuuta 2019
Plantagenilla tänään sitä sun tätä...
Piipahdimme Plantagenilla. Olin etsimässä ties mitä, mutta en ainakaan leimukukkia, sillä niiden paikkaa alkaa varjostaa kuusi, jota emme kaada. Vain hortensioita ja mieluiten jotain lilaa etc. Suosikkipuutarhaihmiseni, jonka kanssa olen tehnyt kauppaa ja vähän jaettu muutakin oli paikalla, joten...Myymäläpäällikkö Pirjo Uuttana on ihminen, jolla ei ole ikinä huonoa päivää. Hän sekä saa minut nauramaan, että ostamaan just sen yhden Endless Summerin värisiä leimuja! Taikuutta!
Me emme ole ihan hiljaisia kun tapaamme. Lumimies huomautti, että häiritsee kuvaamista.
Itse Lumimies isottelee jättikrysanteemilla ja yksi kukka on jo suussa:)
Leimu vieköön! Ja nuo puksipuupallukat takanamme ovat ihastuttavia.
Minusta tuli vankkkumaton Plantagen -fani muutamasta syystä. Pirjo on tietysti ensimmäinen. Toinen on, että jos viirivehka tai muratti päättää päivänsä, täältä saa edullisesti suuria, uusia tilalle. Tosin minä en saa meillä enää hoitaa viirivehkoja, vaan Lumimies vaalii niitä. Muratit ovat minun! Kolmas on se, että täällä myydään tuikkukynttilöitä, jotka palavat 7 tuntia! Kuka nyt haluaa nousta juhlapöydästä sytyttelemään 30 tuikkua kesken seurustelun? Ja mikä parasta, ne ovat kirkkaassa muovissa, joten tulet näkyvät kaikenväristen kivituikkujen läpi. Neljännen syyn kerron sitten joskus...
Hitsin värikkäitä kukkia kuvasin sisällä. Tekisi muuten säväyksen tällainen tähkämaija!
Juu, tiedän mitä takanani on. Niitä haluaisin, mutta kun 'puksit' ovat tosi vaativia talvehditettavia. Leimukukista tulee aina mieleen mamma. Hänen leimukukkapenkkinsä olivat jotain. Ja sen jälkeen tietysti äitini, joka on leimujen lumoojotar. Oletteko huomanneet miten vienolta ja aistilliselta leimut tuoksuvat?
Plantagen -terveisin
Leena Lumi
Plantagenilla on nyt jotain tosi, tosi suloista...ja tietysti kukkia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)