tiistai 14. huhtikuuta 2009
NEVER SAY NEVER
Olen aina sanonut, että minulle ei koskaan tule TV-tuolia. TV-tuolilla tarkoitan semmoista isoa möhköfanttia (kts. kuva), joka on liian suuri, siinä on makuuasentosysteemeitä ja se on epäesteettinen. Sitten äitini halusi huonekaluostoksille. Minä ja mieheni mukana. Huonekaluhalli oli tylsä, iso ja valtava. Minä en pidä mistään tylsästä! Otin lähimmän tuolin, minkä näin ja annoin äidin ja mieheni alkaa etsiä äidille TV-tuolia. Jotain tapahtui. Minä nukahdin! Heräsin siihen, kun äiti ja Armas seisoivat edessäni ja äiti valitti, että 'täällä ei ole mitään hänelle sopivaa'. Sitten hän alkoi tarkemmin tutkia, mikä on tuoli, joka saa ikivalvoja-tyttären nukahtamaan ja hän osti tuolin altani.
Kun TV-tuolitoimitus saapui olimme jo palanneet kotiimme Muuratsalon saarelle. Viikon oli Luvialta päin ihan hiljaista ja sitten äiti alkoi soittamaan, että 'tuoli on liian iso hänen olohuoneeseensa' ja että 'hän ei pääse sieltä syvältä ylös' ja että 'voisitteko te ottaa tämän'. Muutaman viikon harkinnan jälkeen uhrauduimme ja sijoitimme möhköfantin kirjastoomme/minun toimistooni ja mitä tapahtuikaan: Tuoli on nyt mieheni rakkain mööpeli. Siihen hän sijoittaa väsyneen itsensä ja rentoutuu tuota pikaa unten hellään huomaan.
Tarinan opetus: Never say never!
maanantai 13. huhtikuuta 2009
TUNDRAURPIAINEN
Älkää lopettako lintujen ruokintaa vielä. Jatkakaa huhtikuun lopulle, niin varmistatte puutarhanne pikkuapulaisten eloonjäämisen. Minä syötän seosta, jossa hakattua maapähkinää, kauraa (varpuset ovat katoamassa!) ja auringonkukansiemeniä. Talipötkö roikkuu ei niin kauniina, mutta hyödyllisenä ison syöttölaudan yläpuolella. Mikäli haluaa tarjota lintujen tarvitseman rasvan kauniisti, voi sulattaa kattilassa kookosrasvaa ja sekoittaa siihen siemenet, pähkinähakkelukset yms. Sitten hieman jäähtynyt seos kaadetaan laakean savivuokaan, joka on ensin kunnolla kastettu veteen. Päälle voi laittaa koristeeksi maapähkinäkekoja ja muutaman hasselpähkinän oravien iloksi. Olen antanut näitä syöttöruukkuja joulun aikaan jopa lahjaksi. Laittakaa muistiin seinäkalenteriin joulukuun kohdalle. Syöttöpisteitä kannattaa olla useita etteivät heikommat ja aremmat jää ilman.
Laudalla ja talilla ovat vierailleet sini-, tali-, töyhtö-, pyrstö- ja hömötiaiset, punatulkut, urpiaiset, tikat ja lajeja, joita en edes tunnista. Myös arka herra närhi on alistunut syöttämiseeni ja tuonut jopa rouvansa mukanaan. Närhen siipipeilin sini ei ole tästä maailmasta...
On jo kiire tarkistaa linnunpöntöt. Puutarhan hyödyllisin tuhoötököiden napsija on kirjosieppo, joka on pönttöpesijä.
Nyt odotan mustarastasta, jota ei ole tänä talvena näkynyt. Luultavasti jossain on paremmat tarjoilut. Kohta kuitenkin alkaa aika jolloin nukun ikkuna auki ja yömusiikkina soi mustarastaan huilu...
SUDEN HETKI
Denise Mina on massasta poikkeava dekkarikirjailija. Varmaan persoonalliseen tyyliin on paitsi henkilökohtainen vaikute myös oma Skotlanti –lisänsä. Kostea Skotlanti, fish and chips, työttömyyden Glasgow, repivät ristiriidat katolisen köyhyyden ja muun väen välillä ja sitten juuri ’se jokin’.
Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE, 2009). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.
Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.
Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”
Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…
Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:
”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”
”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”
”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”
Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”
Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.
Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto (The Field of Blood, LIKE, 2008)…
Minan kuudes suomennettu kirja on Suden hetki (The Dead Hour, LIKE, 2009). Dekkari on toinen osa nuoresta paikallislehden toimittajasta Paddy Meehanista kertovasta sarjasta. Paddy Meehanissa ei ole mitään tavallista. Hän on epärikostoimittaja, joka tekee vain yövuoroja päivystysautossa kierrellen yön pahimmat tunnit pitkin Glasgowta etsien elämänsä juttua. Hän ei milloinkaan tyydy vain kirjoittamaan juttua vaan hyppää täysillä mukaan mitä verisimpiin rikoksiin. Teot ovat vaistonvaraisia ja täydellisestä kaaoksesta kertovia.
Suden hetkessä Paddy menee tekemään kotiväkivaltajuttua Glasgown ökyalueelle. Kaunis, menestyvä asianajaja on saanut verisen kuhmun päähänsä. Oven avaa kuitenkin mies, joka lykkää Paddylle verisen 50 punnan setelin ja sulkee oven ennen kuin Paddy tajuaa ottaneensa lahjuksen. Paddy ehtii kuitenkin nähdä naisen ja viestittää silmillään kysymyksen, haluaako nainen lähteä talosta. Nainen puristaa kieltävästi päätään. Hetki on ohi.
Minan kieli on todella ’kroisia’. Sitä kieltä puhuu Paddy ja se väki, jonka kanssa Paddy on tekemisissä, mutta kovin suustaan on suuren sydämen omaava Paddy. Jopa osa poliiseista häviää ’Meehanin likalle’ sanavalmiudessa. Poliisien esimies Sullivankin valittaa: ”Oliko sun pakko ryhtyä toimittajaksi? Etkö voinut pyörittää pitopalvelua tai myydä kosmetiikkaa ovelta ovelle?”
Paddyn suhde poliiseihin, joita hän kuitenkin tarvitsee työnsä takia on hyvin kiintoisa. Nuorena naisena hän joutuu kuulemaan törkeitä ehdotuksia, mutta lataa semmoista tekstiä alle vyön, ettei moni uudesti uskalla. Paddy mielestään mieluummin palaa kuin nai, vaan kuinkas sitten sattuukaan…
Suden hetken kotipahoinpitelyn uhri löydetään kuolleena. Teko on ollut äärimmäisen julma. Ainoa todiste on Paddyn poliisille luovuttama 50 punnan seteli, josta löytyvät rahan ovelta ojentaneen miehen sormenjäljet. Yöpartiossa mukana oleva poliisipari vain on kumman vaitonainen, eikä tunnu havainnoineen partiokeikasta mitään. Paddy tajuaa syyn ja syöksyy vauhtia kiihdyttäen päin kuoleman vaaraa. Tämä nimenomaan on Paddya ja tämä:
”Paddy huomasi olevansa irrallaan muista, yksinäinen sydän maailmankaikkeudessa, aina vähän eri tahdissa kuin muut.”
”Paddy puolestaan oli kertonut, että inhosi ja piti itseään lihavana ja että hänen työtön perheensä oli harmissaan joutuessaan elämään hänen palkallaan, hänellä oli sen takia luonnoton yliote heistä.”
”Hän ei enää uskonut, että pystyisi syömään kurinalaisesti, joten hän päätyi soveltamaan ohjeita puolihuolimattomasti, täydensi aterioita uuniperunoilla tai kylmillä säilykepavuilla. Hän tunsi itsensä alituiseen väsyneeksi, tunsi syyllisyyttä ja luikki häpeissään sivummalle päästämään pahanhajuisia pieruja.”
Ja uusi päätoimittaja Ramage sanoi Paddylle suoraan: ”Kun pääset eteenpäin uralla, saat oppia että uskollisuus menneille sankareille on ajanhukkaa. Sure aikasi, unohda ja ryhdy nuolemaan uuden pomon persettä. Sellaisella alalla me ollaan.”
Glasgowilainen Denise Mina on kiintoisa kirjoittaja. Hän on opiskellut lakia ja kriminologiaa Glasgown yliopistossa, mutta hänen on täytynyt olla myös likellä elämää, josta kertoo, sillä näin todenmakuinen kerronta ei synny tyhjästä. Meehanin tytön maailma on kova, mutta ei epäempaattinen. Ystävistä ja perheestä välitetään, mutta selvästi Mina laittaa Paddyn kulkemaan kadun varjoisaa puolta, mutta hän antaa pääsankarittarensa pitää päänsä pystyssä, heittää herjaa ja selvitä kovien miesten maailmassa hengissä. Paddyn sallitaan myös pahimpien mokiensakin jälkeen säilyttää outo sisäinen ryhtinsä, johon katolisuudella ei ole mitään osuutta. Vaan shokkiyllätyksiä hän heittää tyttöparan tielle: Oih!, miten ikinä jaksan odottaa seuraavaa Minan kirjaa.
Taidan lukea odotellessa uudelleen Minan ensimmäisen Paddy Meehanista kertovan kirjan Veripelto (The Field of Blood, LIKE, 2008)…
TURKOOSI
Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.
Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten
ja vihreät silmäni kosteina etsien...
Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.
Meitä erottavat vuodet olivat pitkät.
Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.
Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.
Päivän kuumimalla hetkellä levähdän sykomoripensaan varjossa.
Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.
Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni
turkooseissa.
Huomaan: yksi turkoosi on pudonnut. Ehkä sen poimi Theban kadulta hän, jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi...
- Leena Lumi -
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
POETICUS ACTAE
Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen ihailussa.
Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen pinnalle.
Minä ryömin köyrynä puutarhani iholla.
Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.
Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää - toivon varmasti syntyä.
Polvillani rukoillen siitän viillot täyteen: "Poeticus Actae, Poeticus Actae..."
Riemusta vavisten suljen haavat suudelmin.
Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä ei tohdi olla kumartamatta
valkeaa päätään, levittämättä huumaavaa tuoksuaan
- Runoilijan tulla.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
perjantai 10. huhtikuuta 2009
LUMI
Keski-Suomessa, Muuratsalon saarella on satanut aivan valtavasti lunta viimeyön aikana. Aamulla herätessä luulin olevani siinä Muumilaakson tarinassa, jossa Muumilaakso hautautuu suloisesti lumeen. Lumi puhdistaa. Lumi rauhoittaa. Lumi antaa ajatuksille tilaa. Lumi opettaa slow-elämää. Lumi koristaa puut valkeaan huntuunsa. Lunta rakastaa punainen noutajani NovaScotiasta. Lumihiutale on yhtä suuri ihme kuin tähti. Lumikuningattaret ovat oma lajinsa. Lumiukot ilahduttavat, tuovat hymyn huulilta silmiin asti. Lumi saa aikuisetkin hulluttelemaan ja nauramaan. Lumiratsastus on valkoinen onni. Lumienkeli. Lumisuukko. Lumilinna. Jäljet lumessa vievät Salaiseen Paikkaan...seuraa niitä: kuiskaan Lumisalaisuuden.
torstai 9. huhtikuuta 2009
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
tiistai 7. huhtikuuta 2009
MAAILMAN IHANIN TYTTÖ
Rakastettu Maailman Ihanin Tyttö/ The Loveliest Girl in the World on kasvutarina näkyväksi tulemisesta ja itsen hyväksymiestä. Kirja pohjautuu kymmenen lastenkodissa varttuneen tytön ja valokuvaaja Miina Savolaisen vuosikymmenen jatkuneeseen, palkittuun valokuvaprojektiin. Sen satumaisissa kuvissa nuoret ovat saaneet nähdä itsensä vahvana ja ehjänä. Jokaisella ihmisellä on oikeus kokea itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi.
Omakuvan hyväksyminen on itsen hyväksymisen vertauskuva. Maailman ihanin tyttö on esimerkki voimauttavan valokuvan menetelmästä ja taiteen parantavasta voimasta.
Lumoava koko perheen taidekirja lahjaksi omalle maailman ihanimmalle ihmiselle!
Kirjatilaukset ja lisätiedot: http://www.voimauttavavalokuva.net/
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
HEVOSEN HENKÄYS
Teija Sillgren Koskenpäältä järjestää Hevosmiestaito-kursseja. Hänestä löydät enemmän http://www.hevosenhenkays.net/ Kurssien luonteesta kertoo parhaiten Teijan oma runo:
Kun kosketuksesi hevoseen on kuin henkäisy,
se on vahvempi kuin mikään voimakeino.
Annat vapauden hevoselle seurata sinua
omasta tahdosta ja halun olla luonasi.
Sen tunteen haluan jakaa kanssasi.
ELÄIMET ELÄMÄSSÄNI
Kirjojen lisäksi elämässäni on muitakin intohimoja ja nyt käsittelen lyhyesti yhtä. Olen henkeen ja vereen Eläinten Puolesta. Minulla on aina ollut koira ja joitakin aikoja sitten löysin uudelleen nuoruuteni harrastuksen ratsastuksen, kiitos Teija Mäkisen Ihanien Issikoiden. Teijan talli sijaitsee Petäjävedellä ja tulen aika ajoin mainostamaan ja kertomaan tarinoita hänen talliltaan kuin myös tuomaan esille muita eläinmyönteisiä projekteja. Katso enemmän http://www.teijantalli.net/
Nähdessäni ensimmäisen kerran Hrönnin minussa huojahti. Viime kerralla jo kyykin pilttuussa ja hengitimme toisiamme. Ei ollut mitään muuta. Vain puhdas autuus!
perjantai 3. huhtikuuta 2009
NEFERTITIN JÄLJILLÄ
Mikäli olet kiinnostunut historiasta ja Egyptistä, olet lukenut Sinuhesi monasti ja katsonut televisiosta kaikki pyramidien kaivausdokumentit, matkakohteesi saattaa olla Kairo. Sieltä löytyy mm. Papyrus Instituutti, jossa voi tutustua papyruksen valmistukseen ja ostaa kotiin ripauksen muinaista Egyptiä.
CHABLIS JA JUTUN LOPPU
Viikonlopun vinkiksi suosittelen valkoviiniä Chablis 1er Cru Les Vaudevey ja TV1 alkaen klo 22, jolloin esitetään Graham Greenin romaaniin perustuva elokuva Jutun loppu: romanttinen, hieman pateettinen, itkettävä, naispääosassa ihastuttava Julianne Moore. Miespääosissa Ralph Fiennes ja Stephen Rea.
Filmi vie meidät sodan aikaiseen sateiseen Lontooseen, jossa nainen rakastaa kahta miestä. Kerran näinkin päin, sillä kautta aikojen miehet ovat 'rakastaneet' monia naisia!
Sytyttäkää kynttilät ja ottakaa nenäliinat esille, nyt avataan kyynelpuroja!
torstai 2. huhtikuuta 2009
SALAINEN PUUTARHA
Tapetoimme makuuhuoneen päätyseinän kasvitieteilijä Linnén kunniaksi suunnitellulla tapetilla Salainen puutarha. Hyllykkö on vanha, rakas huutokauppalöytö ja kuten näkyy kirjoja on meidän kodissa kaikkialla.
Vanha tuoli on lapsuudenkodista mukaan lähtenyt ja niitä on kaksi.
GLADIOLUKSIA
Minun mielestäni olisi aivan ihanaa, jos kotona olisi AINA maljakossa kukkia. Onneksi suvella niitä saa omasta puutarhasta.
DINA
Tyttäremme Merin koiruus, kääpiövillakoira Dina, tuli meille 'hoitoon' ja lähtee vasta sunnuntai-iltana. Old Grande Diva Olga N., novascotiannoutajamme, 11 vee, piristyy kovasti vilkkaasta veitikasta eikä mekään ehditä sammaloitua, sillä meno on varsin villiä, mutta ehdottomasti hauskaa!
KAUNEIMMAT KLASSIKOT
Kirjan kirjoittajan Andrew Weavingin punaisena lankana on vintage –tyyli ja 1900 –luvun muotoilu, joten Alvar Aallon kohtaaminen on väistämätöntä ja odotettua. Valokuvaaja Andrew Woodin näyttävien kuvien välityksellä pääsemme vierailemaan inspiroivissa kodeissa ympäri maailmaa, joten uusien sisustusideoiden saanti on varma juttu.
Koti nähdään eräänlaisena minuuden jatkeena. Toiset seuraavat orjallisesti trendejä ja uusivat värimaailmansa ja kotinsa yhtä usein kuin vaihtavat vaatevarastonsa. Toiset taas haluavat kehittää omaa tyyliään kieltäytyen muuttamasta kotiaan sisustuslehtien ja kirjojen vauhdissa.
Ajattomat klassikot eivät edellytä sisustajalta mitään erityistä sääntöä. Retrotyylille on ominaista vain sen kronologia ja monisärmäinen olemus, joka voi sisältää yhtä hyvin hienostunutta glamouria kuin vähäeleistä tyylikkyyttäkin.
Weavingin kirja kirja esittelee mielikuvitusta kiihottavasti eri retrotyylien kannattajien koteja. Löydämme sieltä täältä Alvar Aallon, Eero Saarisen ja muiden huippusuunnittelijoiden töitä.
Courtney ja Joy Newmanin vuonna 1969 rakennetussa talossa Palm Springsin itäpuolella kohtaamme 60 –luvun lopun ja 70 –luvun alun tunnusmerkit: paksuja kokolattiamattoja, ylellistä nahkaa, teräs- ja lasikalusteita sekä rehevää, rohkeaa värien ja kuvioiden käyttöä. Newmanin perheen suosikkikalusteet – Eero Saarisen Tulppaani-ryhmä ja Knollin tuolit – ovat kunniapaikalla perheen ruokailutilassa. Olohuoneessa puolestaan katseenvangitsijana toimii utahilaisella, valkoisella kivellä päällystetty herkän läpikuultava takka.
Tämän hetken asumisen kuuma sana on loft, joka sai aluksi suosiota 1960 –luvun New Yorkissa taiteilijakoteina. ”Oma Lontoon kotini sijaitsee entisessä koirankeskitehtaassa. Kyseessä on ensimmäinen tehdaskäytöstä asunnoksi muutettu tila koko Britanniassa. Lopputuloksena on runsas ja tilava asunto”, kertoo Andrew Weaving omasta kodistaan.
Kauneimmat klassikot –teos on kuin herkullinen jälkiruoka: sitä haluaa lisää ja lisää. Kuvia katsoo ja yhtäkkiä tajuat, että joko rakennat vielä kerran uuden talon tai yksi ulkoseinä puretaan ja siihen tulee…Tai sitten sitä löytää herkullisia yksityiskohtia: tauluja, koriste-esineitä, peilejä, uusia väriyhdistelmiä ja päättää lähteä ’kollaamaan’ Euroopan antiikkitoreille peräkärry auton perässä. Muistan vieläkin sen yhden peilin, joka ei mahtunut Saksassa meidän henkilöautoon…
Jokainen löytää varmasti Weavingin kirjasta omat suosikkinsa, niin minäkin. Minulle tärkeintä on valo. Miten valo tulee sisään ja mitkä ovat valon kehykset, sen tähden istuisin mieluusti Jonathan Adlerin ruokapöytään. Adlerin ja hänen kumppaninsa Simon Doonanin koti leikkii charmilla, iloisilla väreillä ja itsevarmalla dynamiikalla ja heidän ruokailuhuoneessaan on valo otettu haltuun äärimmäisen kauniisti.
Monet ystäväni ovat nyt sairastuneet sekä sisustus- että retrokuumeeseen, joten tästä Weavingin taiteellisesta ja asiantuntevasta kirjasta he saavat apua ’poltteeseen’. Lähde sinäkin aikamatkalle sisustuksen lähimenneisyyteen ja löydä oma suosikkisi. Lupaan, että tämä kirja on pitkitetty nautinto!
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
AUTIO MAA
Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...
- T.S.Eliot -
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...
- T.S.Eliot -
Marguerite Duras: Kirjoitan
Viime viikon lauantaina löysin Jyväskylän Kirjamessuilta pienen, kiinnostavan kirjasen. Kirjoitan (LIKE 2005, suoemmnos Annika Idström) on Marguerite Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78 –vuotiaana.
”Kirjoittaminen oli ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua.”
Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) oli todellinen boheemi, tinkimätön ajattelija, joka ei kumartanut ketään. Hän oli ehdoton ja kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli alkoholisti, joka auliisti tunnusti paljonko joi.
Eittämättä on selviö, että hänen kirjansa ovat olleet ja ovat tiukkaan pakattuja, tajunnan räjäyttäviä pommeja. Kuitenkaan en tuonut tähän moderniin kirjapäiväkirjaani sitä Durasin kirjaa, joka oli minulle vaikuttavin. Ei, ei se ollut Rakastaja!, vaan Hiroshima, rakastettuni. En jaksa…en voi…(Durasin tyyliin…), sillä vietin nuoruuteni Vietnamin sodan kaasuissa. Lapsuuteni päättyi John F. Kennedyn murhaan ja olin silloin vasta kymmenen…
Olen vertaillut hieman huvittuneena eri arvioita Durasin kirjoitustyylistä ja huomannut monien, en vain itseni, liikkuvan tässä aiheessa heikoilla jäillä.
Kirjoitan –kirjasen kääntäjä on Annika Idström ja hän kertoo näin:
Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konventioita. Teoksiaan hän kutsuu usein sanalla écrit – mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyvät äärimmäisessä keskittymättömyyden – hajoamisen? – tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin tiivis siivilä, reikiä täynnä. ”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”
Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta, rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin.
Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian…
Minulla ensimmäinen sana oli raaka, tarkoittaen julmaa ja sen kuorrutteena karkeutta. Seuraava oma määreeni olikin jo ’muutamassa sanassa kaikki’…Joku arvostelija kutsuu Durasin tyyliä vaikeutetuksi kerronnaksi ja siihen minäkin viittaan Lol V. Steinin elämässä. Heti kohta toinen arvioitsija kirjoittaa Durasin selkeästä ja kirkkaasta tyylistä! Kolmas mainitsee kiihkeän omaleimaisen tyylin, joka sinänsä on varsin osuvasti sanottu ollen nimittäjä kolmelle aiemmin sanotulle…Ehkä tämä riittää. Ehkä Durasin tekstejä ei tarvitse eritellä vaan elää!
”Trouvillessa oli kuitenkin ranta, meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa. Sitä yksinäisyys oli siellä.
Trouvillessa katselin merta sen ääriin saakka. Trouville on koko minun elämäni yksinäisyys. Sama yksinäisyys on minussa vieläkin, tuossa, muuttumattomana ympärilläni.
Suljen toisinaan ovet, puhelimen, en puhu, en halua enää mitään.
Sanonpa mitä hyvänsä, en saa koskaan selville miksi joku kirjoittaa ja joku toinen ei.”
”Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton. Kirjailija on hellittämätön. Ilman ruumiillista voimaa hän ei voi kirjoittaa. Hänen on ylitettävä itsensä, oltava voimakkaampi kuin mistä kirjoittaa. Niin, se on merkillistä. Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista. Yhteiskunnan massiivisesta, toivottomasta karkeudesta. Tuskasta, niin. Kristuksesta ja Mooseksesta ja faaraoista ja kaikista juutalaisista ja juutalaislapsista; kyse on myös hillittömästä onnesta. Aina, niin se on.”
*****
Lisäksi olen lukenut Durasilta Tuskan
tiistai 31. maaliskuuta 2009
Marguerite Duras: Tuska
Hyvät lukijani! Yli sadan tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan.
Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.
Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.
Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.
Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.
Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:
Prologi
Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.
Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.
Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalaisen poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.
Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.
Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.
Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.
Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.
Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.
Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.
Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.
Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.
Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.
Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.
Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.
Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
UNELMIEN HUVIMAJAT
Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.
Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.
Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.
Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.
Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.
Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…
Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!
Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.
Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.
Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.
Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.
Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…
Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Tommy Tabermann: Eroottiset runot
Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’!
Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!
Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja me monet muut kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!
Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Älä lue Eroottisia runoja yksin!
No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!
Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.
Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa
Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta
Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen
Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa
Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,
ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä
Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta
PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!
*****
Rakkaudella Tommy♥ , joka vedit minulta maton alta nostamalla kirjojen signeerauksen jälkeen minut syliisi ja jalat irti ilmasta. Ja ne poskisuudelmat eivät olleet mitään kuivia ranskalaisia ilmaan huitaistuja, vaan kunnon muiskuja. Mieheni sanoi, että ilmeeni oli näkemisen arvoinen. Jossain päin blogia olen mielestäni muistellut Tommya, mutta en muista missä...Meissä kohtasi kaksi karjalaista eli kummallakin toisen vanhemman puolelta vilkasta karjalaista olemusta. Tommy oli unohtumaton♥
*****
Runokirjat Leena Lumissa
EVE REHN
Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke-elämys!
Rakas kuuletko, käteni kohotan -
voitko kuulla sen...?
Jokaista liikettään kuunneltavan
aina epäilee yksinäinen.
Kuuletko rakas, silmäni suljen
sen pystythän kuulemaan!
kuuletko rakas, ne aukaisen...
...miksi täällä et olekaan?
Jää näkyviin silkkiin hiljaisuuden
liikahdukseni vähäisin,
piirtyy vasten verhoa kaukaisuuden
liikutukseni pieninkin.
Hengitykseni tahdissa
Hengitykseni tahdissa
tähdet radallaan kulkevat.
Tuoksut huulilleni juomaan tulevat.
Voin sirot ranteet tunnistaa
kaukaisten enkelten.
Ajatukseni kohdetta: Sinua
kuitenkaan näe en.
torstai 26. maaliskuuta 2009
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä
Prologi
Aksel Sandemosen läpimurtoteso Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.
Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!
Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…
Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, jota on nimitetty Janteksi.
Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi jantenmiestä, ja toinen tappoi toisen.
”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”
Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:
Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.
Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.
Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.
Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä tet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?
Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.
Espen Arnakke kertoo:
Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.
Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vian kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?
Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet, silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.
Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.
Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.
Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.
Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?
Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä e halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.
Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.
Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”
Epilogi
Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina!
Aksel Sandemosen läpimurtoteso Pakolainen ylittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, Gummerus 1997, suomennos Rauno Ekholm) on sen luokan kokemus, että minulta meni aikaa tajuta, miten sen teille tarjoaisin. Kuten huomaatte aloitin julkaisemalla erikseen kuuluisan Janten lain, johon koko kirja perustuu. Uskon/toivon tämän helpottavan niitä lukijoita, joita kiinnostaa Sandemose, mutta jotka ehkä kavahtavat Sandemosen väkevää tekstiä, josta on turha turhaa sanaa etsiä. Sitä ei ole.
Myönnän, että jos tekisin kirjallisuuden opiskelujen lopputyötä, käyttäisin Sandemosea, mutta en teosta Pakolainen ylittää jälkensä vaan Kadonnut on vain unta. Minä en kerro syytä, mutta uskon teidän löytävän vastauksen kirjan luettuanne. Kerron kuitenkin, että jos minä olisin maailman Valtiatar, määräisin jokaisen aikuisen lukemaan Aksel Sandemosen kirjan Pakolainen ylittää jälkensä. Eikö tämä jo kerro jotain!
Sandemosen piiska sivaltaa! Sandemosen köyhyyskin on omaa luokkaansa. Nälkäkään ei ole varsinaisesti nälkää, vaan jotain puuttuu. Frankfurtin makkaran rituaalinen jako ison perheen kesken ja sen jälkeen syöminen ja sitten on tylsä olo, ainekset painavat raskaina vatsassa, pyörryttää, närästää…
Tai tehtaan aamumerkki, joka murtautui harmaisiin talviaamuihin kuin Helvetinkoiran ulvonta ja sen jälkeen tulivat puukenkien kopinat täsmällisesti kuin kellon lyönnit vuodesta toiseen…Tai hän näkee toisten poikien leikkivän ja olevan vapaita. Hän itse uurastaa työpaikalla kaksi tuntia ennen koulua ja neljä tuntia sen jälkeen…Tai: Isä sanoi, että hänen lastensa ei tarvitsisi lähteä ansaitsemaan kuusivuotiaina. Me saimme odottaa kun olimme yhdeksän.
Kirjan kertoja minä on Espen Arnakke, syntynyt 1899 köyhissä oloissa elävässä työläisperheessä, tanskalaisen isän ja norjalaisen äidin poika, kasvanut tanskalaisessa pikkukaupungissa, jota on nimitetty Janteksi.
Kirja on myös kertomus murhasta, joka tapahtui Misery Harborissa. Eräs mies kaatui siellä, koska kaksi rakasti samaa naista. Siinä kohtasi kaksi jantenmiestä, ja toinen tappoi toisen.
”Kaikki jättää jälkensä, suuret ja pienet jälkensä, ja elämä itse voi kaikota kuin kangastus, kaikki muuttuu, mikään ei pysy samana tunnista toiseen. Maailma muuttuu toiseksi kun räpäytät silmiäsi. Ehkä joku Jumala on ilmaissut itsensä huomenna, ja vain tänään on ilmeistä, ettei häntä ole. Totuus on kirjoitettu veteen, ja se mitä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi on hyvien ihmisten painajainen. Koskaan ei mikään ole huomenna sama kuin tänään, ja on huomattava ero miehellä, joka kirjoittaa kirjaa sielullisessa usvassa ja rankkasateessa, ja miehellä, joka kauan jälkeenpäin kirjoittaa sitä uudelleen, - sen jälkeen kun verho on pudonnut sen Janten edestä, jota hän kerran kuvasi, ja joet ovat väsymättömästi virranneet kohti merta.”
Sandemosen kommentaaria Janten lakiin:
Poikkeavuus oli se mitä ei siedetty. Se synnytti sietämättömän sorron. Kaikki he purkivat vihaansa sortoa vastaan, ja kaikki he harjoittivat sortoa ja antoivat sorron kulkea perintönä vuosisatoja.
Jantelaisten ja Janten lain suhde on sellainen, että kaikki jantelaiset ovat lakimiehiä ja soveltavat lakia täydessä ankaruudessaan kaikkiin muihin paitsi itseensä.
Se joka on elänyt Janten lain alaisena ne viisitoista vuotta, jolloin hänen piti yrittää tulla ihmiseksi – mikä tarkoittaa oppia rakastamaan lähimmäistään – hän tuntee sen verisen painon ja hysteerisen vallanhalun.
Jumalani, miksi sinä kokoat uskoa? Etkö sinä pysty selviämään ilman meidän pyhitystämme? Etkö sinä sen sijaan voisi kerätä postimerkkejä? Veljeni, mitä sinä tet vallalla? Vallalla, jota et koskaan saa? Etkö voisi yrittää olla vähän ymmärtäväisempi kuin Herramme ja muistaa, ettei valtaa voi syödä?
Janten lailla ihmiset tappavat mahdollisuutensa, toisin sanoen kaikki mahdollisuudet rakkauteen ja rauhaan.
Espen Arnakke kertoo:
Jos meidän taholtamme kuului äännähdys tai vähemmänkin, Oline-tädin silmät osuivat meihin, ja äiti säikähti. Hän haukkui meitä, kun Oline oli mennyt. Paljon olisi ehkä vaipunut unohduksen yöhön eikä koskaan saanut niin inhottavaa väriä, minkä se myöhemmin sai, ellei tuota ilkeää ihmistä olisi ollut. Oliko hän paha? Mitä on pahuus? Mutta minä näin Olinen istuvan jäykkänä ja happamana huoneessa. Hän teki paljon sen hyväksi että lapsuuteni oli harmaa. Hän kosti toisessa paikassa sen, minkä itse oli kärsinyt toisessa. Eikö sen pitäisi olla pahuuden olemus? Kautta lapsuuden minä pelkäsin ja vihasin Oline-tätiä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Koskaan ei kukaan ole näyttänyt häijymmältä lapsen silmissä.
Kun näin nauravan pojan valkokankaalla, minä kauhistuin niiden seurausten painosta, joita pelkkä tuollaisen käytöksen oire aiheuttaisi minulle. Tiesin, että minua kidutettaisiin kunnes veri purskahtaisi kynsistäni. Sillä se paljastaisi kyvyn iloita, ja mitä pirun syytä minulla oli olla iloinen? En kai minä vian kuvitellut jotain? Ajatellut, että olin jotain? Et kai sinä vain naura meille?
Jos onnettomuus haluaa, että jantelaispoika jonakin päivänä, kun hän on kyllin vahva ja hänellä on tikari vyössään, seisoo vastakkain jonkin kanssa, mikä kokoaa spektriin kaikki lapsuudesta lähtevät säteet, silloin hän on tavannut Misery Harborinsa.
Kun kerran aikuisena olin Jantessa, menin jalkakäytävälle katsomaan kiveä. Mutta silloin jalat horjuivat allani ja lävitseni kulki hyytävänä kylmyytenä, että seisoin John Wakefieldin haudalla.
Ihminen tietää kaiken omasta lapsuudestaan, kun hän haluaa. Mutta hän ei halua tietää sitä. Meillä on muistoja, jotka ovat rumia ja joita uskomme olevan vain itsellämme: Minä olen ainutlaatuinen! Sitten näytellään uniikin osaa, mutta ei valitettavasti voida sanoa julki sitä mikä on perusteena, koska silloin tulee ainutlaatuisesta äkkiä ainutlaatuinen sika, ja silloin tyydytään mieluummin olemaan ainutlaatuinen eikä haluta olla maailman ainokaisin sika.
Jantessa nostetaan kyllä meteli viranomaisia ja koko koneistoa myöten, jos joku heittää rätin lähimmäisensä jalkakäytävälle. Mutta kun tapahtuu se mitä varten viranomaiset on hankittu, silloin tukkeutuvat suut.
Se on jantepelkoa. Juuri se saa aikaan, että mies voidaan lyödä maahan yhdellä lauseella: Luuletko ehkä, etten tiedä sinusta mitään?
Sanotaan, ettei meidän pidä askarella vanhojen asioiden parissa. me olemme saaneet tehtäviä myöhemmin. Muu on vain ajan haaskaamista. ne jotka sanovat näin ovat säädyllisiä ihmisiä, joiden kanssa voi olla samassa huoneessa. Minä e halua olla samassa huoneessa heidän kanssaan.
Nyt Jante on poissa ja vajonnut mereen, mutta niin me rakastamme paikkoja, joissa meidän on ollut paha olla. Ja minä tulin myöhemmin rakastamaan New Foundlandia, toista Satumaatani, Atlantin alastonta saarta, koska tragedia kohtasi täyttymyksensä siellä.
Kun monta vuotta oli kulunut ja minä vähän aikaa asuin Jantessa, tuntui kuin särkevältä haavalta, ettei Agnesta ollut siellä. Minä kuljin kotiin läpi autioiden ja hiljaisten katujen, joilla omien askelteni ääni kaikui seinistä: Agnes ei ole täällä. Ja sitten joku seurasi minua hämärässä yössä halki Janten, Misery Harborin vainaja. Hänestä oli hauskaa kulkea tahdissa kanssani ja nauraa niskaani. Vesi pursui silmistäni kun marssimme niin eteenpäin, tahdikkaasti kuin kaksi sotilasta. Hänen kylmät huulensa koskettivat melkein korvaani, kun hän henkäisi minulle erään lauseen: ”Ei, Jack, Agnes ei ole täällä.”
Epilogi
Jantessa syyllinen ei koskaan joudu tuomituksi. Jantessa aikuiset voivat tehdä lapsille, mitä haluavat kenenkään puuttumatta asiaan. Jantelaiselle epäoikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jantessa tyhmäkin on jotain, kun vain röyhkeyttä riittää tai syntyy oikeaan sukuun. Jantesta pääsee harva pakoon, mutta häntä, jota on onnistanut ei takaisin näy! Jos olet vielä Jantessa, pakene henkesi edestä, sillä pako Jantesta kannattaa aina!
JANTEN LAKI
1) Älä luule, että sinä olet jotain.
2) Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3) Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4) Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5) Älä luule, että tiedät enenmmän kuin me.
6) Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7) Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8) Älä naura meille.
9) Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10) Älä luule, että voit opettaa meille jotain.
- Aksel Sandemose -
2) Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3) Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4) Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5) Älä luule, että tiedät enenmmän kuin me.
6) Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7) Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8) Älä naura meille.
9) Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10) Älä luule, että voit opettaa meille jotain.
- Aksel Sandemose -
tiistai 24. maaliskuuta 2009
TÄHTIÄ TAIVAALLANI
Kiinnostuneet lukijani, lupasin blogia aloittaessani teille kirjallisia tähtielämyksiä, nyt minä näenkin tuikkivan tähtitaivaan - teidät. Tässä valossa on kirkasta kirjoittaa!
Näen myös muutaman kiintotähden, itse asiassa kiintotähtiä on nyt kuusi. He ovat vakilukijoitani ja myös vakikommentoijiani. He ovat vaativaisin ja laatutietoisin asiakaskuntani. Yksi pyytää, että luopuisin sivutuksesta, toinen sanoo, että ei missään tapauksessa, sillä kukaan ei jaksa rollata aina alkuun, yksi varmaan jakaisi blogini aiheittain...;-)
Minä en ole mikään tietokonenero, mutta alunperin ajatukseni oli alkaa kirjoittaa kirjallista tarinaa, jossa juoni kulkee hetken sylissä. Hetki on mm. syyspäivä. Väistämättä tulette kirjoista, valokuvista, puutarhatarinoista, ruokaohjeista huomaamaan vuodenaikojen rikkauden. Minun blogissani teidän ei tarvitse rollata itseänne kiertohuimaukseen, vaan voitte lukea aikaisempia tekstejä vain klikkaamalla itsenne sivun alalaidasta varhempiin tuotoksiin. Aihepiirijako vetäisi minulta pois ajatuksen luoda tarina, jossa issikat ja koiruudet juoksevat kirjojen ja ruokaohjeiden välissä. Tämä on sellainen visio!
Kiitos kaikki tähteni!
maanantai 23. maaliskuuta 2009
MALJA SINULLE
Onko tapahtumaa, joka ei ansaitsi maljan kohotusta? Malja vauvan syntymälle, malja ukille, malja ylioppilaalle, malja parhaalle ystävälle, malja päivälle, jolloin ei olisi pitänyt nousta ollenkaan ylös, malja suvelle, malja sinulle…
Malja Sinulle (Minerva, 2009) kuuluu suloisten lahjakirjojen sarjaan, joista löytyy kaikille ja joita on kiva itse saada. Malja Sinulle kirjan mietteet, elämänviisaudet ja rohkaisun sanat ovat Kultaisen Kynän Kuningattaren Aino Suholan takuuvarmaa, osuvaa kohtaamista lukijan kanssa. Viisauden sivujen tekstejä koristavat Kristiina Turtosen herkät akvarellit, jotka Ainon sanojen kanssa herkistävät, naurattavat ja opastavat lukijaansa.
Minä en mitenkään voi kuvitella Aino Suholaa kirjoittamassa muuta kuin kultaisella sulkakynällä. Teksti juoksee kuin vesi kevätpurossa, harvoin kynä nousee paperilta ja silloinkin vain, koska tuli mieleen useampi osuva säe ja Ainon pitää hetki miettiä…ja silloin lensikin ikkunan taakse töyhtötiainen ja teksti soljuu taas…
Vaikka olen armoton romantikko valitsin Malja Sinulle kirjasta runon, joka sopii niin hyvin minuun ja parhaaseen ystävääni:
Jos tietäisit
niin tulisit
ja me yhdessä
siunatun hulluiksi
piirtelisimme sydämiä lasipöydän pölyyn
nostaisimme maljan
likaisille ikkunoille
puhtaille pyykkivuorille
kivikovalle sämpylän puolikkaalle
pienelle palalle tyhjää tuulikaappia
ja suurelle riepaannukselle
että miten voikin ottaa
niin isosti näin pieniin aivoihin
poskien valuvat varjot
ja kaikki ihmiset jotka eivät ole
niin monitoikkoisen mahdottomia kuin me
heittäisimme matot pihalle
ja itsemme perään
kaiken saavutetun kunniaksi
ihan vaan selälleen nostelemaan maljoja
toisillemme
elämälle
Malja Sinulle (Minerva, 2009) kuuluu suloisten lahjakirjojen sarjaan, joista löytyy kaikille ja joita on kiva itse saada. Malja Sinulle kirjan mietteet, elämänviisaudet ja rohkaisun sanat ovat Kultaisen Kynän Kuningattaren Aino Suholan takuuvarmaa, osuvaa kohtaamista lukijan kanssa. Viisauden sivujen tekstejä koristavat Kristiina Turtosen herkät akvarellit, jotka Ainon sanojen kanssa herkistävät, naurattavat ja opastavat lukijaansa.
Minä en mitenkään voi kuvitella Aino Suholaa kirjoittamassa muuta kuin kultaisella sulkakynällä. Teksti juoksee kuin vesi kevätpurossa, harvoin kynä nousee paperilta ja silloinkin vain, koska tuli mieleen useampi osuva säe ja Ainon pitää hetki miettiä…ja silloin lensikin ikkunan taakse töyhtötiainen ja teksti soljuu taas…
Vaikka olen armoton romantikko valitsin Malja Sinulle kirjasta runon, joka sopii niin hyvin minuun ja parhaaseen ystävääni:
Jos tietäisit
niin tulisit
ja me yhdessä
siunatun hulluiksi
piirtelisimme sydämiä lasipöydän pölyyn
nostaisimme maljan
likaisille ikkunoille
puhtaille pyykkivuorille
kivikovalle sämpylän puolikkaalle
pienelle palalle tyhjää tuulikaappia
ja suurelle riepaannukselle
että miten voikin ottaa
niin isosti näin pieniin aivoihin
poskien valuvat varjot
ja kaikki ihmiset jotka eivät ole
niin monitoikkoisen mahdottomia kuin me
heittäisimme matot pihalle
ja itsemme perään
kaiken saavutetun kunniaksi
ihan vaan selälleen nostelemaan maljoja
toisillemme
elämälle
ja epätäydellisyydelle
aamen.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
HYLYNRYÖSTÄJÄ
Anna Janssonin kahdeksannessa suomennetussa Maria Wern dekkarissa Hylynryöstäjä (Inte ens det förflutna, Gummerus, 2009) kohtaamme aiempaa trillerimäisen Janssonin. Muutos on kuin siirtymä psykologisesta kauhuleffasta toimintaelokuvan puolelle. Kaikki muistamme kuinka olemme alun alkaen seuranneet rikosratkaisujen ohessa Marian ja Kristerin suhteen ja avioliiton kehittymistä. Kristerin outous kulki käsikädessä rikosratkonnan kanssa, eikä murtumaa tullut. Jännite piti ja kahlitsi.
Nyt rikoskomisario Maria Wernin on määrä todistaa tärkeässä rikosoikeudenkäynnissä Gotlannissa. Tappouhkauksen saanut Wern piileskelee Gotska Sandönin saarella, jossa on meneillään kuntouttava energiatasapainon kurssi. Myrsky kuitenkin katkaisee sähköt ja yhteydet ulkomaailmaan ja seitsemän naista on eristyksissä saarella, jonka tapahtumat alkavat muistuttaa meitä Christien Kymmenestä pienestä neekeripojasta. Joku alkaa tappaa saarella olevia naisia. Joku hullu ulkopuolinen tai joku naisista.
Saarella tapahtuu ylivirtaavasti ja tapahtumat ja tunnelmat ovat osin epäuskottaviakin. Toki on tunnettu tosiasia, että kuoleman läheisyys herättää seksuaalista himoa, mutta naisten terapeuttiset paljastukset ja hieromasauvakeskustelut tuntuvat oudoilta jo ensimmäisen ruumiin jälkeen. Ja kun ottaa huomioon, että suurimman osan aikaa naiset ovat ilman makeaa vettä ja ruokaa, mutta silti esimerkiksi Maria selviää kuin ihmeellä mitä kauheimmista tilanteista, olemme takuulla toimintapuolella. Yksi hukkuu kaivoon, yksi hautautuu hiekkaan, yksi vain katoaa ja joku joukosta herää kuolleista ”uudelleensyntyneenä kaninkolosta”.
Minä pidän mystiikasta ja taruista, mutta en siitä, kun tapahtumat vyöryvät tulvana ylitse ja hukuttavat tarinan jännittävän psykologisen väristyksen. Minusta tuntuu, että Anna Jansson kokeilee nyt kepillä jäätä eli lukijoitaan: Palatako siihen ’tatsiin’, johon hänellä on kyky eli vangita lukijansa hienovireisemmällä ja psykologisemmalla tyylillä vai aloittaa uusi, toiminnallisempi Maria Wern –sarja. Itse olen lukenut joka ainoan Maria Wern –dekkarin ja kainosti toivon paluuta alkujuurille.
Se, missä Jansson nytkin näytti kyntensä, oli rakkauden kuvaaminen. Kun Maria oli vielä naimisissa Kristerin kanssa, hän jo tunsi vetoa kollegaansa rikoskomisario Per Arvidssoniin, mutta torjui miehen turvatakseen avioliittonsa. Nyt Maria on eronnut ja vapaa, mutta Per oli syöksynyt avioon Rebeckan kanssa tajuttuaan Marian jäävän huojuvaan liittoonsa.
”Kaikki oli niin paljon vaikeampaa. Vai oliko? Oikeastaan osat olivat vain vaihtuneet. Nyt Per oli naimisissa ja Maria vapaa ottamaan vastaan sen minkä Per voisi hänelle tarjota. Kuningaskunta katseesta, joka viipyy ja syvenee, hyväilystä, hymystä, yhdestä ainoasta kahdenkeskisestä minuutista – kallisarvoisesta minuutista, jota ei silti osaa hyödyntää, koska henki salpautuu ja pää tyhjenee ja pimenee; möykky vatsassa ja kuiva suu ovat vain lieviä oireita siitä täydellisestä hulluudesta, jota naimisissa olevan miehen rakastaminen merkitsee. Riivattu etsiminen, levoton tähyily, jotta näkisi edes vilauksen miehestä tai jostakin mitä tämä oli koskettanut. Maria oli hipaissut Perin takkia, haistellut nahkaa ja nostanut kauluksen huulilleen, kun kukaan ei ollut näkemässä. Hulluutta! Onko ihmisten mahdollista olla ystäviä, jos he oikeastaan haluavat olla rakastavaisia Jokaisessa kohtaamisessa vaanii pettymys, koska tapaamiselta toivoo niin paljon. Katkeroituminen on todellinen uhka., jos on kauan valmiustilassa. Ja jos Peristä tulisi hänen rakastajansa…Ajatus oli enemmän kuin houkutteleva, ja Maria antautui sille hetkeksi istuessaan penkillä päärynäpuun alla. Hän sulkisi oven miehen selän takana, jättäisi muiden katseet ulkopuolelle ja painautuisi syliin, johon oli kaivannut niin kipeästi, ja sitten…sitten olen liian vanha ja lihava jotta kehtaisin riisuutua.”
No, kyllä hän kehtaa…
Nyt rikoskomisario Maria Wernin on määrä todistaa tärkeässä rikosoikeudenkäynnissä Gotlannissa. Tappouhkauksen saanut Wern piileskelee Gotska Sandönin saarella, jossa on meneillään kuntouttava energiatasapainon kurssi. Myrsky kuitenkin katkaisee sähköt ja yhteydet ulkomaailmaan ja seitsemän naista on eristyksissä saarella, jonka tapahtumat alkavat muistuttaa meitä Christien Kymmenestä pienestä neekeripojasta. Joku alkaa tappaa saarella olevia naisia. Joku hullu ulkopuolinen tai joku naisista.
Saarella tapahtuu ylivirtaavasti ja tapahtumat ja tunnelmat ovat osin epäuskottaviakin. Toki on tunnettu tosiasia, että kuoleman läheisyys herättää seksuaalista himoa, mutta naisten terapeuttiset paljastukset ja hieromasauvakeskustelut tuntuvat oudoilta jo ensimmäisen ruumiin jälkeen. Ja kun ottaa huomioon, että suurimman osan aikaa naiset ovat ilman makeaa vettä ja ruokaa, mutta silti esimerkiksi Maria selviää kuin ihmeellä mitä kauheimmista tilanteista, olemme takuulla toimintapuolella. Yksi hukkuu kaivoon, yksi hautautuu hiekkaan, yksi vain katoaa ja joku joukosta herää kuolleista ”uudelleensyntyneenä kaninkolosta”.
Minä pidän mystiikasta ja taruista, mutta en siitä, kun tapahtumat vyöryvät tulvana ylitse ja hukuttavat tarinan jännittävän psykologisen väristyksen. Minusta tuntuu, että Anna Jansson kokeilee nyt kepillä jäätä eli lukijoitaan: Palatako siihen ’tatsiin’, johon hänellä on kyky eli vangita lukijansa hienovireisemmällä ja psykologisemmalla tyylillä vai aloittaa uusi, toiminnallisempi Maria Wern –sarja. Itse olen lukenut joka ainoan Maria Wern –dekkarin ja kainosti toivon paluuta alkujuurille.
Se, missä Jansson nytkin näytti kyntensä, oli rakkauden kuvaaminen. Kun Maria oli vielä naimisissa Kristerin kanssa, hän jo tunsi vetoa kollegaansa rikoskomisario Per Arvidssoniin, mutta torjui miehen turvatakseen avioliittonsa. Nyt Maria on eronnut ja vapaa, mutta Per oli syöksynyt avioon Rebeckan kanssa tajuttuaan Marian jäävän huojuvaan liittoonsa.
”Kaikki oli niin paljon vaikeampaa. Vai oliko? Oikeastaan osat olivat vain vaihtuneet. Nyt Per oli naimisissa ja Maria vapaa ottamaan vastaan sen minkä Per voisi hänelle tarjota. Kuningaskunta katseesta, joka viipyy ja syvenee, hyväilystä, hymystä, yhdestä ainoasta kahdenkeskisestä minuutista – kallisarvoisesta minuutista, jota ei silti osaa hyödyntää, koska henki salpautuu ja pää tyhjenee ja pimenee; möykky vatsassa ja kuiva suu ovat vain lieviä oireita siitä täydellisestä hulluudesta, jota naimisissa olevan miehen rakastaminen merkitsee. Riivattu etsiminen, levoton tähyily, jotta näkisi edes vilauksen miehestä tai jostakin mitä tämä oli koskettanut. Maria oli hipaissut Perin takkia, haistellut nahkaa ja nostanut kauluksen huulilleen, kun kukaan ei ollut näkemässä. Hulluutta! Onko ihmisten mahdollista olla ystäviä, jos he oikeastaan haluavat olla rakastavaisia Jokaisessa kohtaamisessa vaanii pettymys, koska tapaamiselta toivoo niin paljon. Katkeroituminen on todellinen uhka., jos on kauan valmiustilassa. Ja jos Peristä tulisi hänen rakastajansa…Ajatus oli enemmän kuin houkutteleva, ja Maria antautui sille hetkeksi istuessaan penkillä päärynäpuun alla. Hän sulkisi oven miehen selän takana, jättäisi muiden katseet ulkopuolelle ja painautuisi syliin, johon oli kaivannut niin kipeästi, ja sitten…sitten olen liian vanha ja lihava jotta kehtaisin riisuutua.”
No, kyllä hän kehtaa…
DAAMI PEILIN EDESSÄ
Peilin kirkkaaseen lasimaljaan
hän olemuksensa uupuneen
kumoaa hymyillen itsekseen
- kuin mausteeksi unijuomaan.
Kirkastuttua kuvajaisen
lisää peiliin vielä hiuksensa
ja ihastuttavat olkansa
iltapuvusta paljastaen
juo hiljaa peilikuvastaan,
arvioiden, täynnä epäluuloa,
mitä rakastaja joisi huumassaan
ja kutsuu vasta hovineitosen
huomattuaan valot peilin pohjalla,
- kaapit sekä aamuöisen sameuden.
- Rainer Maria Rilke -
HIUKSET
Tiedän: huomaat minut tänään,
pakoa yritä et!
Odotan silmiesi harmaata hyväilyä,
huultesi ihailun kaartoa,
ikävän peiteltyä aavistusta.
Tiedän: rakastat minua tänään.
Haluan sinulta viisi hellää suudelmaa,
seitsemän pehmeän käden silitystä,
kuusikymmnetäyhdeksän salattua sanaa,
sillä hiukseni sinua rakastavat,
sinulle pitkät ovat,
sinulle villinä liehuvat
kun ohitan sinut tuulessa.
-kuusitoistavuotias -
lauantai 21. maaliskuuta 2009
TÄHDET
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä!
- Edith Södergran -
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä!
- Edith Södergran -
POHJOLAN KEVÄT
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
- Edith Södergran -
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
- Edith Södergran -
perjantai 20. maaliskuuta 2009
FETASALAATTI & TZATZIKI
Meillä on kerran viikossa fetasalaattia ja tzatzikia. Siis kasvisruokapäivä. Lisukkeena vain patonkia tai paahtoleipää. Suvella saatamme grillata iltasella mukaan broilerin fileepihvit ja nautimme aterian ulkoterassilla kera hyvän viinin. Tähän me ei kyllästytä:
2 prk pienipalaista ananasta (valutetaan)
1 prk Apetina Arla fetakuutioita 10 % laktoositon (valutetaan)
1 kotimainen kurkku kuorittuna ja kokkiveitsellä pilkottuna
5-6 kotimaista tomaattia kokkiveitsellä pilkottuna
kastike, jonka teen edellisenä päivänä jääkaappiin:
1 prk Ingman kevyt kermaviili 3,5 %
1 pss Estrella Tzatziki dipmix
Estrella -jauhe sekoitetaan kermaviiliin ja laitetaan jääkaappiin ’vetäytymän’. Kaukana ovat ne vuodet, jolloin raastimella raastoin kurkun ja sitten rystyset krampissa puristin siitä nestettä pois. Jotkut puristivat suodatinpaperin avulla…hohhoijaa…Nyt on AINA tarveaineet valmiina kastikkeeseen, koska viilissä kiitettävän pitkä käyttöaika.
Pikainen ja herkullinen patonki on Fazerin esipaistettu, joka valmistuu 210 asteen uunissa 10 minuutissa.
Vinkki: Jos salaattia ja kastiketta jää, kannattaa salaatti valuttaa siivilässä ja laittaa sitten kulhoon ja jääkaappiin. Siinä on seuraavan päivän lounas ainakin yhdelle tai salaatti kahdelle ja grillaa lisäksi vaikka broilerin minuuttipihvit.
Tämä annos on ajateltu kahdelle. Siitä sitä on sitten helppo syöjien lukumäärän mukaan kasvattaa.
Maistuu aina!
MEMOIRE CHERIE
Kaksi kuppia teetä hunajalla,
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus
-arkiaaamu.
Memoire Cherie...
Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
-Bapaume.
Muistatko rakkaani...
- Leena Lumi -
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus
-arkiaaamu.
Memoire Cherie...
Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
-Bapaume.
Muistatko rakkaani...
- Leena Lumi -
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
ONNI
Wilhelm Schmid on berliiniläinen filosofian professori, joka on työskennellyt myös sveitsiläisen sairaalan ”filosofisena sielunhoitajana”. Hänen teoksensa Onni – Kaikki mitä tulee tietää (Glück – Alles, was Sie darüber wissen, und warum es nicht das wichtigste im Leben ist, Ajatus Kirjat, 2009) koskettaa elämää suurempaa kysymystä, johon alati odotamme vastausta.
Mitä onni on? Merkitseekö se eri ihmisille eri asioita? Miksi onni ei ole elämän tärkein asia? Miksi raha ei tuo onnea? Mitä on flow?
Schmidin mielestä onnea on kolmea tyyppiä: TUURIA eli hyvää sattumaa, MIELIHYVÄÄ eli hauskoja ja nautinnontäyteisiä hetkiä sekä YLTÄKYLLÄISTÄ onnea, johon sisältyy myös kipua.
Onko onnettomilta sattumuksilta mahdollista suojautua? Siihen pyrkivän kannattaa noudattaa Blaise Pascalin 1600 –luvulla esittämää ajatusta:
”Kaikki maailman epäonni johtuu siitä, että ihmiset eivät pysy kotonaan.”
Ei, tähän minä en suostu! Minä etsin onneni flow’sta:
”Ratkaisevan askelen kohti yltäkylläistä onnea ihminen ottaa määrittäessään itse oman elämänasenteensa. Sen jälkeen hän voi heittäytyä elämän virran vietäväksi. Onni määriteltiin jo antiikin stoalaisessa filosofiassa ’elämän hyväksi virraksi’. Stoalaiset halusivat viitata ihmisen virtaamiseen oman määrätyn luonteensa mukana, mikä voidaan ymmärtää myös edestakaiseksi virtaukseksi samalla tapaa kuin meren vuorovesivaihtelu. Toisaalta se voidaan ymmärtää mukaan tempautumiseksi ja haltioitumiseksi tai flow’ksi. Tuolloin minuus antautuu kokonaan jollekin asialle, tilanteelle tai toiselle ihmiselle. Se omistautuu passiivisen tai aktiivisen epäitsekkäästi elämälle ollen äärimmilleen täyttynyt kulloinkin vapautuvista tuntemisen ja ajattelun runsaista sisäisistä resursseista.”
Moni ajattelee kaikista todisteluista piittaamatta, että onni tulee rahasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä on aivan turha yrittää täyttää merkitystyhjiötä aineellisilla asioilla. Rahan ja ylellisyyden runsaus kulkee käsi kädessä merkityksen puutteen kanssa, sillä runsaus turruttaa monet elintärkeät yhteydet. Ja keneen ison rahakasan päällä istuva ihminen enää voi luottaa? Kuka tuntee onnellisen rikkaan? En minä ainakaan! Mitä enemmän varallisuutta, sitä enemmän höltyy elämän jännite, koska elämästä tuntuvat puuttuvan ylittämisen arvoiset esteet. Kosketus elämään katoaa eikä elämä tunnu enää miltään.
Moni vastaa nykyään ’vapaus’, kun kysytään, mitä onni on. Tämä on erittäin hyvä vastaus, kunhan sitten osaa päästä korkeammalle tasolle ja oppii käyttämään vapauttaan oikein. Mitä tarkoittaa vapauden oikein käyttäminen? Se tarkoittaa omannäköisen elämän rakentamista! Jos omannäköinen elämä on muuttua osa-aikabritiksi, niin tee se ja testaa omannäköisen elämäsi elettävyys! Jos haluat reissata vuoden tai kaksi rahtilaivoilla ympäri maailmaa, niin nouse laivaan ja lähde. Minusta aina pahinta on ollut elämätön elämä!
Tähän kohtaan, kun melkein ollaan jo rahtilaivoilla, en malta olla kertomatta, että aivotutkijat ovat havainneet ihmisen onnellisuustilan korkeimmaksi silloin kun hän katsoo merta. Koska asun nyt järven rannalla, mutta olen meren rannalta kotoisin, päätimme testata väitettä. Vuokrasimme mökin meren rannalta ja joka ilta istuin kansituolissa aivan vesirajassa varpaat meressä, katse ulapalla ja : Olin täydellisen onnellinen. Mistäkö sen tiesin? Siitä, että minulta ei puuttunut mitään. Meren äärettömyys tai ’se jokin meressä’ rauhoitti levottoman sieluni. Kaikki oli täydellisen hyvin.
Schmid jatkaa, että jos on kyse kaikkien ihmisten suurimmasta toiveesta eli elämän pidentämisestä, siihen auttaa jo pelkkä kirjan lukeminen: lukeminen pidentää ikää, sillä se tekee älykkäämmäksi ja älykkäät ihmiset elävät kauemmin. Tämän osoittaa kiistatta Isossa-Britanniassa vuosina 1932-2002 yli 2000 koehenkilöllä toteutettu pitkäaikaistutkimus.
Oma Schmidin teokeseni on niin täyteen alleviivattu ja marginaalitkin täynnä huomautuksia, joten sinä et tätä halua. Sinun täytyy nyt etsiä oma Onni.
Mitä onni on? Merkitseekö se eri ihmisille eri asioita? Miksi onni ei ole elämän tärkein asia? Miksi raha ei tuo onnea? Mitä on flow?
Schmidin mielestä onnea on kolmea tyyppiä: TUURIA eli hyvää sattumaa, MIELIHYVÄÄ eli hauskoja ja nautinnontäyteisiä hetkiä sekä YLTÄKYLLÄISTÄ onnea, johon sisältyy myös kipua.
Onko onnettomilta sattumuksilta mahdollista suojautua? Siihen pyrkivän kannattaa noudattaa Blaise Pascalin 1600 –luvulla esittämää ajatusta:
”Kaikki maailman epäonni johtuu siitä, että ihmiset eivät pysy kotonaan.”
Ei, tähän minä en suostu! Minä etsin onneni flow’sta:
”Ratkaisevan askelen kohti yltäkylläistä onnea ihminen ottaa määrittäessään itse oman elämänasenteensa. Sen jälkeen hän voi heittäytyä elämän virran vietäväksi. Onni määriteltiin jo antiikin stoalaisessa filosofiassa ’elämän hyväksi virraksi’. Stoalaiset halusivat viitata ihmisen virtaamiseen oman määrätyn luonteensa mukana, mikä voidaan ymmärtää myös edestakaiseksi virtaukseksi samalla tapaa kuin meren vuorovesivaihtelu. Toisaalta se voidaan ymmärtää mukaan tempautumiseksi ja haltioitumiseksi tai flow’ksi. Tuolloin minuus antautuu kokonaan jollekin asialle, tilanteelle tai toiselle ihmiselle. Se omistautuu passiivisen tai aktiivisen epäitsekkäästi elämälle ollen äärimmilleen täyttynyt kulloinkin vapautuvista tuntemisen ja ajattelun runsaista sisäisistä resursseista.”
Moni ajattelee kaikista todisteluista piittaamatta, että onni tulee rahasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä on aivan turha yrittää täyttää merkitystyhjiötä aineellisilla asioilla. Rahan ja ylellisyyden runsaus kulkee käsi kädessä merkityksen puutteen kanssa, sillä runsaus turruttaa monet elintärkeät yhteydet. Ja keneen ison rahakasan päällä istuva ihminen enää voi luottaa? Kuka tuntee onnellisen rikkaan? En minä ainakaan! Mitä enemmän varallisuutta, sitä enemmän höltyy elämän jännite, koska elämästä tuntuvat puuttuvan ylittämisen arvoiset esteet. Kosketus elämään katoaa eikä elämä tunnu enää miltään.
Moni vastaa nykyään ’vapaus’, kun kysytään, mitä onni on. Tämä on erittäin hyvä vastaus, kunhan sitten osaa päästä korkeammalle tasolle ja oppii käyttämään vapauttaan oikein. Mitä tarkoittaa vapauden oikein käyttäminen? Se tarkoittaa omannäköisen elämän rakentamista! Jos omannäköinen elämä on muuttua osa-aikabritiksi, niin tee se ja testaa omannäköisen elämäsi elettävyys! Jos haluat reissata vuoden tai kaksi rahtilaivoilla ympäri maailmaa, niin nouse laivaan ja lähde. Minusta aina pahinta on ollut elämätön elämä!
Tähän kohtaan, kun melkein ollaan jo rahtilaivoilla, en malta olla kertomatta, että aivotutkijat ovat havainneet ihmisen onnellisuustilan korkeimmaksi silloin kun hän katsoo merta. Koska asun nyt järven rannalla, mutta olen meren rannalta kotoisin, päätimme testata väitettä. Vuokrasimme mökin meren rannalta ja joka ilta istuin kansituolissa aivan vesirajassa varpaat meressä, katse ulapalla ja : Olin täydellisen onnellinen. Mistäkö sen tiesin? Siitä, että minulta ei puuttunut mitään. Meren äärettömyys tai ’se jokin meressä’ rauhoitti levottoman sieluni. Kaikki oli täydellisen hyvin.
Schmid jatkaa, että jos on kyse kaikkien ihmisten suurimmasta toiveesta eli elämän pidentämisestä, siihen auttaa jo pelkkä kirjan lukeminen: lukeminen pidentää ikää, sillä se tekee älykkäämmäksi ja älykkäät ihmiset elävät kauemmin. Tämän osoittaa kiistatta Isossa-Britanniassa vuosina 1932-2002 yli 2000 koehenkilöllä toteutettu pitkäaikaistutkimus.
Oma Schmidin teokeseni on niin täyteen alleviivattu ja marginaalitkin täynnä huomautuksia, joten sinä et tätä halua. Sinun täytyy nyt etsiä oma Onni.
KELTAKURJENMIEKKOJA LUKIJOILLENI
Rakkaat Lukuelämyksien janoajat!: Kiitos teille kyltymättömästä kiinnostuksesta! Jo 210 lukuintoista vieraillut profiilissani, mikä ei kerro ollenkaan niiden määrää, jotka pistäytyvät toistuvasti 'kirjastossani'. Vain taivas on kattona, kun nautitaan kirjoista - intohimolla. Keltaisia iiriksiä eli keltakurjenmiekkoja teille kera kiitollisuuteni. Luetaan yhdessä ja nautitaan kuunvaloa illalliseksi tullaksemme kylläisiksi.
teidän Leena Lumi
MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA
Oi!, kuinka hurmiossani palasinkaan Prinssi Edwardin saarelle ja 20 –luvulle! Suruton Mennyt Maailma, jossa päivät olivat yhtä pitkää kesää, lapset olivat lapsia ja tekivät kepposia, nuoret olivat kunnolla nuoria: romanttisia, haaveilevia, punastuvia, pisamaisia ja kirjoittivat mielitietylleen Oikeita Kirjeitä.
Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!
Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”
Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.
Kirja on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.
Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:
”Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.
Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.
Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin.” Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.
Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia.
”Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.”
Nuori isoäiti: ”Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.”
”Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että täti oli liian ruma elämään."
Charlie-setä Marigoldista: ”Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?”
”Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.”
Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.
Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, Minerva, 2009) tarjoaa meille, jotka olemme viettäneet lapsuutemme Anna –kirjojen maailmassa, paluun lapsuuden unenomaisiin hetkiin. Kirja on Sisko Ylimartimon käännös, mutta se on myös hänen antikvariaattilöytönsä Prinssi Edwardin saarelta. Olen itse armoton antikvariaateissa ’kollaaja’ ja vietän ulkomaillakin monet tovit pölyisten hyllyjen väleissä aarteita etsimässä. Mieheni ei tykkää ollenkaan huonoa, sillä hän juuttuu karttoihin yhtä helposti kuin kärpänen kärpäspaperiin ja karttojahan antikvariaateista löytyy. Siskon löytö todisti vahvasti antikvariaattiharrastuksen puolesta!
Sisko Ylimartimo kertoo: ”Löysin Magic for Marigoldin ensipainoksen charlottetownilaisesta antikvariaatista. Uppouduin Marigoldin maailmaan iltaisin majapaikassani Cavendishissa, kun aurinko laski ja täysikuu nousi purppuranhohteiselle taivaalle. Meren vaimea kohina kuului etäältä. Tunnelma oli aivan kuin Montgomeryn kirjoissa.”
Kirja kertoo Marigold nimisestä tytöstä, joka monen varhaisnuoren tavoin kuvittelee itsellensä leikkitoverin, koska kotikartanossaan hän on ainoa lapsi, vaikka sukua muuten riittääkin. Marigold avaa Lumotun oven, juoksee ylös saniaisrinnettä ja avaa Vihreän veräjän mennessään tapaamaan mielikuvitusystäväänsä Sylviaa.
Kirja on oiva osoitus siitä, kuinka yksinäisyys ruokkii mielikuvitusta ja on näin vahva ponnahduslauta myöhempään luovaan työskentelyyn ja syvälliseen pohdintaan. Siis Marigoldia ympäröivät kotona vain runsas, mutta aikuinen perhe. Toisaalta tarinan edetessä ilmaantuu useita ystäviä puhuvista kissoista oikeisiin leikkitovereihin ja ensiromanssiin asti.
Kirja on paitsi nostalginen, äärettömän hauska! Yksikin tapaus pakotti minut muistamaan, miksi olin kahdesti laittanut kieleni talvella kiinni jäiseen metalliin. Syy: ensin minua varoitettiin vanhempien toimesta ja toisella kertaa kaverit yllyttivät etten muka uskalla uusia temppuani;-) Ja tässä tulee tarinan opetus aikuisille ettei kannata kovasti kieltää, sillä lapsi saattaa tulkita kiellon kehotukseksi:
”Mutta juuri kun he olivat ajamassa pois, isoäiti sanoi: Muistakaakin, että ette työnnä päätä portin tankojen väliin.
Kukaan ei tähän päivään mennessä ole tullut tietämään, miksi isoäiti sanoi niin. Marigold uskoo, että yksinkertaisesti näin oli määrätty. Kukaan ei ollut kertaakaan työntänyt päätään portin tankojen väliin ja portti oli sentään ollut paikoillaan jo kymmenen vuotta.
Mutta niin pian kuin isoäiti ja äiti olivat kadonneet tiellä näkymättömiin, Gwendolen sanoi mietteliäästi: Minä aion työntää pääni portin tankojen väliin.” Ja jos haluatte tietää mitä sitten tapahtui, löydätte vastauksen Marigoldin lumotusta maailmasta sivulta 178.
Montgomeryn kirja tarjoaa myös riemastuttavia ennakkoluuloja, reipasta dialogia ja hymyilyttäviä viisauksia.
”Vanha isoäiti piti ihmisistä heidän luonteensa vuoksi – sitten kun he olivat kuolleet.”
Nuori isoäiti: ”Tietysti ranskalaisetkin pääsevät taivaaseen, jos he ovat ihmisiksi.”
”Marigold ei pitänyt Clo-tädistä niin kuin ei Klon-setäkään, joka valitti että täti oli liian ruma elämään."
Charlie-setä Marigoldista: ”Mitähän tuo hametta käyttävä pikkupaholainen on nyt keksinyt?”
”Ystävyys on vähän kuin suudelmatkin – niitä ei jaeta summamutikassa.”
Marigoldin lumottu maailma on kuin sukellus lapsuuden kirkkaaseen lähteeseen. Nostalgia keinuttaa lempeästi, pöydillä on sinilintukuvioisia pöytäliinoja, maljakot ovat täynnä ritarinkannuksia, leikeissä on tunnussanat ja salaiset merkit, kukaan ei ole oikeasti paha, kepposten ja katumusten vuorovedet vaihtelevat turvallisesti kuin vuodenajat Prinssi Edwardin saarella ja ystävä on se, jonka kanssa nautitaan kuunvaloa illalliseksi tuntematta nälkää.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
EVE REHN
Saanko esitellä: ystäväni, Rilke-kääntäjä Eve Rehn. Eveen voit tutustua lähemmin hänen kotisivuillaan http://www.evekuismin.net/ Koe Rilke -elämys!
Wie war ich ohne Wehr, dem zuzuschauen,
das, da es mich, mich rufend, gehen liess, zurückblieb, so als wärens alle Frauen und dennoch klein und weiss und nichts als dies:
Ein Winken, schon nicht mehr auf mich bezogen...
Puolustaudu en, suojatta katselen
kuinka hän, kutsuen minua, päästää menemään
kuin kuka tahansa nainen ikävissään.
Jäi muistoihin vilkutus etäinen,
jota tuskin enää edes havaitsi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)