Viittaaminen ja kysymyksiin vastaaminen osoittautuivat
kuitenkin alusta alkaen täysin mahdottomiksi, koska piti varoa uskomasta, että
oli jotakin. Jos häneltä kysyttiin jotakin, johon hän osasi jopa vasta, muut
lapset alkoivat hihittää ja vaihtoivat merkitseviä katseita…Välitunneilla hän
sai selkäsaunoja, hänestä laulettiin pilkkalauluja tai hän vain seisoi yksin ja
katseli muiden leikkejä.
Ne lapset veivät minulta kaiken: itseluottamuksen,
elämänilon, unelmat ja itsekunnioituksen. He veivät minulta jotakin, mitä
kaikki muut kantavat mukanaan läpi elämän: joukon aurinkoisia lapsuusmuistoja,
joihin voi palata haaveillen tai viitata keskusteluissa…Ei valoa
elämänmittaisessa pimeydessä. Kun on kuusivuotias, kuuden vuoden ajanjakso on
koko elämän mittainen. Yhtä pitkä kuin neljänkymmenenneljän vuoden ajanjakso,
kun on 44-vuotias.
Carin Gerhardsenin teos Piparkakkutalo (Pepparkakshuset,
Minerva 2020, suomennos Maija Ylönen) aloittaa suositun Hammarby-sarjan, jossa
rikoskomisariona toimii Conny Sjöberg ja hänen väkivaltarikosyksikkönsä. Olen
tätä ennen lukenut Gerhardsenilta teoksen Musta jää, joka oli vahva ja erottuva
omassa genressään. Hammarby-sarja on kahdeksanosainen ja tämä ensimmäinen osa
teki niin kohtalokkaan vaikutuksen, että toivon niidenkin, jotka eivät
dekkareita lue, ottavan tämän tarinan lukuun. Mitenkään spoilaamatta voin
kertoa, että kyseessä on rankka koulukiusaaminen jo leikkikoulusta alkaen.
Kiusattuina ovat Thomas Karlsson ja eräs tyttö. Pääkiusaaja on Hans ja hän on
niin suosittu, että saa muut vedettyä mukaansa. Kylmäävää on miten vähän
leikkikoulun opettaja välittää tapahtumista. Kun häneltä myöhemmin
tiedustellaan jotain luokkakuvaa näyttäen, hän ei ensin muista ketään, sitten
muistaa suosikkityttönsä ja lopulta ilmoittaa, että hänelle ei kuulunut mitä koulumatkoilla
tapahtui ja hän ei ollut huomannut välitunneilla mitään erikoista. Tämä on
jäätävää, sillä teot ovat sitä luokkaa kuusivuotiaiden maailmassa, että lapsirakas
Sjöberg miettii omaa lastaan kuusivuotiaana samaan tilaan, yksi pahimmista
teoista, ja päättelee itse oman lapsensa kohdalla ottavansa vastaavassa
tilanteessa oikeuden omiin käsiinsä. Voitte siis olla varmoja, että ei mitään
vaaratonta ja tätä tapahtuu ja on tapahtunut ennenkin! Tämä on monen lapsen
arkea, josta hän ei hiisku kenellekään, koska se vain pahentaa asioita. Jotkut
ovat kertoneet, ja silloin uhri on siirretty johonkin toiseen kouluun pidemmän
koulumatkan päähän. Hänet on leimattu ja kiusaaja saa jatkaa tutussa
ympäristössään ja ehkä jopa hakea uuden uhrin.
Hammarby-sarja on ollut tavattoman suosittu ja se on
käännetty jo 25 kielelle ja sitä on myyty yli 3 miljoonaa kappaletta
maailmalla. Ei mikään ihme, sillä sarjan tempo, tyyli, ääni oli tasokasta. Ihmettelen, miksi sarja on vasta nyt saatu suomeksi, sillä mehän
olemme todellinen koulukiusaajien maa. Tiedän asiasta aika paljon ja tunsin mm.
henkilön, joka ei kestänyt, vaan lähti oman käden kautta. Hän ei saanut apua
mistään. Näin hienosti toimii koulujärjestelmämme. Moni lahjakkuus putoaa vain
siksi, että voimat eivät riitä kiusaamisen päälle opiskella. Kaikki energia
menee pelkoon ja väistelyyn. Tämä on fakta! Koulumatkat ovat vaaran paikkoja,
mutta niitä ovat myös välitunnit…
Mitä tulee kirjan rikoskomisarioon hän on sympaattinen ja
mieluusti lukee hänen perheestäänkin. Kiva saada uudenlainen ote ja
tarinatyyli, jota tässä maistelen. Tämä ensimmäinen tarina on sitä
luokkaa, että toivon kaikkien lukevan tämän. Kysymys on lapsistamme ja heidän
lapsistaan.
Rikkinäistä lapsuutta ei voi koskaan korjata. Ei koskaan
unohtaa eikä muuttaa, eikä siitä voi päästä yli. Se on eräänlainen krooninen
kiputila. Millaisessa maailmanjärjestyksessä tuollaiset pienet onnekkaat
pellavapäät, kuten Hans ja Ann-Kristin, saivat lyödä muiden vähemmän
onnekkaiden ihmisten elämän pirstaleiksi?
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta
*****
Dekkarit Leena Lumissa