Niagara Falls, heinäkuun neljännen vastainen yö
Hei! Hei! herkkupeppu! Mmmmmm. Uuh beibeibi, minne matka?
Näytä miten sun tissit pomppii! Heiheihei, minne matka?
Sellainen nainen, kolmenkymmenen viiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti?
Itsehän kerjäsi!
Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story, Otava 2010, suomennos Kaijamari Sivill) iskee täysillä vyön alle, humauttaa päästäsi kaiken naiivin luottamuksen oikeuteen, valuttaa runsaasti verta, kyyneleitä ja kostoa, etäännyttää sinut siitä, mitä olet pitänyt vääränä ja lopulta ainoa janosi on kosto.
Martine Maguire eli Teena, leski, 35 vuotta, raiskataan julmasti ja jätetään kuolemaan saastaisen venevajan lattialle. Teenan tytär Bethel Maguire eli Bethie, 12 vuotta, on mukana ja joutuu myös pahoinpidellyksi, mutta selviää piiloon, josta kuulee, mitä äidille tehdään uudestaan ja uudestaan ja ihan jokaiseen paikkaan, mihin jotain voidaan työntää. Heinäkuun neljännen vastaisena yönä kaikki muuttuu, koko aika muuttuu. Tämän jälkeen on vain kaksi aikaa: ennen ja jälkeen. Heinäkuun viidennen päivän ensimmäisinä minuutteina vuonna 1996 Bethie Maguiren lapsuus valuu maahan venevajan lattialautojen raosta koskaan palaamatta. Nyt on jälkeen.
Tässä vaiheessa lukija on jo niin vereslihalla, että odottaa oikeutta ja toivoo vain, että Teena selviää ja pääsee pois hengityskoneesta. Sillä selviäähän kaikki, sillä raiskaajat olivat tuttujen naapurien aikamiespoikia. Bethie tunnistaa heidät sekä valokuvista että tunnistusrivistä. Selviäähän kaikki ja paha saa palkkansa, selviäähän!, vaikka
ÄMMÄ SAATANA NYT ON PARAS RUKOILLA
NYT ON PARAS OLLA HORO POLVILLAAN
KERRANKIN NIIN ETTEI IME MUNAA
Niinpä. Taas ollaan yhdessä Jantessa, jossa naisen kokema vääryys painaa vähemmän kuin pienin hiekansiru Saharassa. Veret seisahtuvat ja sitten muistat kokeneesi jotain vastaavaa. Liikumme Oatesin tunnetulla väkivaltateemalla ja väistämättä koemme kaikuja Haudankaivajan tyttärestä. Kosto: Rakkaustarina on se syvin, mutta nopein viilto, Haudankaivajan tytär on syvää, mutta piinallisen hidastettua viiltoa. Lienee niin, että Kosto: Rakkaustarina jäi jopa kirjailijalle itselleen painajaiseksi, josta piti kirjoittaa itsensä ulos laajentamalla aihetta ja lopulta antamalla sille edes muodollisesti onnellinen loppu. Tässä on nyt minulla sama vertailu kuin tein Siri Hustvedtin kirjoista Lumous ja Kaikki mitä rakastin. Ensin Lumous, sitten Kaikki mitä rakastin. Kirjailijakin voi janota itseltään lopullisempaa tragediaa – tai kostoa. Hyvitystä.
John Dromoor, tuore konstaapeli, 1994
Mutta se mistä hän piti, oli oikeudenmukaisuuden idea. Hän piti siitä, että asiat pantiin oikealle tolalle. Hän piti sellaisista abstraktioista kuin laki, hyvä käytös, palveluksessa osoitettu urheus, silmä silmästä, hammas hampaasta.
Niille harvoille, joille hän Persianlahden tapaisista asioista edes puhui, hän sanoi että pahinta mitä hänelle oli tapahtunut olivat niiden helvetin hiekkakirppujen puremat. Oikeasti pahinta oli kyllä ollut ripuli. Ja yhtenä kirkkaana harhaisena aamuna aavikolla hän oli nähnyt sielunsa käpertyvän kuin mittarimato ja kuolevan kuumaan hiekkaan.
Näen heidät suittuina ja kengät kiillotettuina oikeudessa. Marvin Pick. Lloyd Pick. Jimmy DeLucca. Fritz Haabr. Joe Rickert. Kuulen miten tuomari puhuttelee Teenaa. Haistan vääryyden löyhkän, siellä missä oikeudenmukaisuuden pitäisi kukkia. Mrs. Oates istuu aivan salin takana, varjossa. Hänet aavistaa paremmin kuin näkee. Käännän hitaasti päätäni ja katseeni tavoittaa John Dromoorin silmät, nuo hailakat kuin värinsä kadottaneet, sitten katson Bethietä ja vatsaani kouristaa puhdas raivo. Niin puhdas ja kirkas, että kun kohotan katseeni Teenaan, tiedän jo.
Olen velkaa lukijoilleni sen, että kerron: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt niin ihmeellistä, älykästä, sielun syvintä tummuutta, mutta nähnyt myös valon, että en salli itseni olla paitsi.
Ja nyt, kuullessani Teenan naurun putoavan kuin särkyvän lasin helinä, vakuutan, että Kosto: rakkaustarina on myös viiltävä kertomus syvästä rakkaudesta. Viiltävä kuin kaksiteräinen miekka. Oatesin tyyliin.
Minä rakastan sinua. Sinä olet minulle koko maailma.
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu Bleue Elegia Katja/Lumiomena Jaana, Jori, Mari A, Anni M ja Naakku.
Joyce Carol Oates on yhdysvaltalainen kirjailija ja humanististen tieteiden professori. Hän opettaa kirjallisuutta ja luovaa kirjoitusta New Jerseyn Princentonin yliopistossa.
Oates on saanut useita kirjallisuuspalkintoja, esimerkiksi National Book Awardin ja kahdesti Pulizerin. Hän on ollut myös kahdesti ehdokkaana kirjallisuuden Nobelin palkinnon saajaksi.
Oatesin kirjailijantuotannon johtavana teemana on naisena oleminen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuvailee naiseuden iloja ja murheita sekä naisen asemaa yhteiskunnassa ja perheessä. Toisaalta hänen romaaninsa käsittelevät myös rakkautta ja väkivaltaa.
Oates on pitkän kerronnan mestari. Hänen käsialansa tunnistaa erikoisista ja runsaista adjektiivivalinnoista sekä unenomaisuudesta. Hänen valttejaan ovat laaja sanavarasto ja sen kokonaisvaltainen hyödyntäminen.
Hänen kirjailijanominaislaatunsa on realismi, eikä hän kaunistele asioita vaan kertoo niistä sellaisina kuin ne ovat.
Otava on julkaissut Oatesin tuotannosta romaanit Tavallinen rakkaus (1982), Valon enkeli (1983), Blondi (2001), Putous (2006), Haudankaivajan tytär (2009) ja Kosto: Rakkaustarina (2010).
Joyce Carol Oates kuuluu veitsellä kirjoittajien harvalukuiseen kastiin: Minä en halua unohtaa lukemaani, vaan tahdon, että tarina on kiveen hakattu, veitsellä kirjoitettu, muistiin tatuoitu. Suutuntuman pitää olla vahva ja jäkimaun pitkä, siinä välillä vähän tummaa samettia ja nahkaa...
Jos rakastat sanoja, jos rakastat älykästä, vahvaa, koskettavaa kerrontaa, rakastat Joyce Carol Oatesin kirjoja!
kuva Otava
Nyt se alkoi! Lumoavaa valkeutta satoi koko yön. Oli oikein myräkkä, sellainen, josta suven helteet haaveilen. Meni lukiessa aamukolmeen ja nyt lähden mittaviin lumitöihin. Illalla menoa. Tämä päivä menee lujaa. Piti ehtiä yksi kirja...,mutta mitä millään on väliä, kun satoi lunta♥
Lumikoira vaatii jo omaan puistoonsa kierittelemään. Teen lumityöt ja sitten juomme alaterassilla kaakaot. Onko suurempaa hurmiota kuin lumi!
Lumimies ja Hänen Majesteettinsa from Nova Scotia.
Walking In The Air
Sunnuntaina vietetään taas Isänpäivää. Monet isät painiskelevat työelämän vaatimusten ja vanhemmuuden ristipaineessa. Miten ehtisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Miten ylipäätään uusien ihmisalkujen kanssa toimitaan? Juha T. Hakalan teos Isän kasvatusoppi (Gummerus 2009) tarjoaa raikkaita näkökulmia askarruttaviin arjen kysymyksiin: ajan hallintaan, kotitöihin, harrastuksiin, luovuuteen, erilaisuuteen ja rajojen asettamiseen.
Me suomalaiset edustamme maailman vaurainta kansaa, johdamme Pisa-tutkimuksissa, olemme maailman paras maa asua ja mitä kaikkea erinomaista me olemmekaan, mutta mikä onkaan ollut sen hinta? ’Menestyksemme’ näkyy kotona. Lapsemme kärsivät uniongelmista, oppimisvaikeuksista sekä käyttäytymis- ja keskittymishäiriöistä. Itse olemme lopen uupuneita. Lapsemme katsovat videoita, televisiota, viedään puuhamaahan kun jaksetaan ja laitetaan varmuudeksi harrastamaan jotain niin usein kuin mahdollista ettei vain tulisi tyhjää hetkeä. Mihin jää yhteinen rauhallinen aika vanhempien ja lasten kohdata? Mistä löytyvät ne mitääntekemättömyyden tuokiot, jotka ruokkivat lapsen mielikuvitusta? Mitä tapahtuu kun sekä vanhemmuus että lapsuus on ohjelmoitu minuutilleen?
Isän kasvatusoppi tarttuu vanhemmuuden ja isyyden ydinkysymyksiin ja tarjoaa osuvaa kritiikkiä tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia kohtaan. Miksi olemme tehneet elämästämme niin nopean, tehokkaan ja monimutkaisen, että perusasiat uhkaavat unohtua? Mielipidemittaukset osoittavat, että haluamme tasapainoa työn ja muun elämän välille. Haluamme kiireettömiä hetkiä itsemme ja läheistemme parissa. Miksi emme kuuntele itseämme?
Hakala puhuu kirjassaan hitaasta kasvusta ja siitä, kuinka kasvun luonnollista rytmiä on kunnioitettava. Lapsi voi esimerkiksi vaikuttaa toimettomalta olematta sitä. Kasvatuksen tulisi tapahtua lapsen ehdoilla, ilman että vanhemmat täyttävät kaikkia näennäisiä aukkoja.
Kirjan tarkoituksena on saada vanhemmat punnitsemaan, mihin kannattaa käyttää aikaa ja mihin perheen keskellä kannattaa satsata. Hitaus on usein, kasvatuksessakin, laatua määrän sijaan, Hakala sanoo.
Hakala on paketoinut teoreettisen tiedon selväsanaiseen, jutustelevaan kirjoitustyyliinsä ja runsaisiin käytännön esimerkkeihin. Seitsemän lapsen isä ja kasvatustieteen professori lähestyy muita isiä virheitä tehneenä, tavallisena isänä. Hän kannustaa jokaista löytämään oman, perustellun kasvatusnäkemyksensä.
Vanhemmuuden tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle hänen lapsuutensa. Lapsuus on suojelukohde ja siihen kuuluvat myös pysähtyneet hetket, jolloin kukaan muu ei keksi hänelle tekemistä ja hän, lapsi voi vaikka vain seisoa katselemassa kuinka lumihiutaleet tanssivat ympärillä, satavat kasvoille ja sulavat. Hämärä putoo ja vanhan vänkyräisen omenapuun takana ihan kuin livahti joku hahmo, jonka jälkiä voi seurata ja yhtäkkiä aukeaa juuri se mielikuvituksen maailma, joka on lapsuuden suurin aarre. Sallitaan tämä lahja hänelle niin tänä kuin tulevinakin isänpäivinä ja pudotaan 'flow'-tilaan, jossa aika on äärettömyys, eikä kukaan suorita isyyttä. Näin on ihan hyvä.
Cecilia Samartin syntyi Kuuban Havannassa, mutta joutui lapsena pakenemaan Castron sotilashallintoa Yhdysvaltoihin. Hän on kirjoittanut kolme romaania, jotka kaikki käsittelevät latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten elämää USA:ssa. Kirjailijanuransa ohella Samartin toimii psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä latinosiirtolaisten parissa. Hän asuu Los Angelesin lähistöllä englantilaisen miehensä ja lemmikkiensä kanssa. Señor Peregrino on ensimmäinen suomennettu Samartinin teos.
Miksi minä nyt edelleen ja vieläkin olen tässä kirjassa johtuu siitä, että tämän päivän Keskisuomalaisessa on Pertti Mattilan/STT juttu Cecilia Samartinista ja nyt selvisi osittain miksi niin pidin kirjasta ja kun se oli ystävälläni lainassa, soitin jopa sen perään: Missä ihmeessä Peregrino viipyy? Señor Peregrino on voimaannuttava kirja! Luin sen minulle tyypilliseen superstressisumaan ja sain ihmeellisen, moni viikkoisen rauhan. Aivan outo juttu minulle. Samartin toteaa:
Señor Peregrino kertoo tarinoiden voimasta muuttaa elämäämme. Tarinat ovat hyvin parantavia sekä terapeuttisia, vertaa myös psykoterapeutin työtä tekevä Samartin.
Ja jutussa kerrotaan, että vaikka Yhdysvaltain latinokulttuuri saattaa tuntua suomalaiselle kaukaiselta, kirjailija Cecilia Samartin on osoittanut, että yhteys löytyy. Samartinin romaani Señor Peregrino (Bazar Kustannus) kipusi alkuvuodesta Mitä Suomi lukee -listan kuudennelle sijalle!
Myös esimerkiksi Norjassa Samartinin kirjoja on myyty yli 400 000 kappaletta.
Sain vinkin tähän kirjaan täältä
Kirjailija korostaa, että hänen romaaninsa keskiössä on Amerikan latinokulttuurin tietty piirre:
Latinoperinteessä on ajatus, jonka mukaan olet vahvempi, kun uskallat luottaa toiseen. Nykyään pidetään menestyjänä ihmistä, joka selvityy omillaan, jättää merkkinsä maailmaan yksin. Me latinot kuitenkin uskomme keskinäiseen riippuvuuteen.
Tällä postauksella haluan nyt painottaa, että minun joulutoivomukseni lukijoilleni on: Lukeaa Señor Peregrino! My Xmas wish is: Read Señor Peregrino!
Ja Cecilia Samartin on takulla hurjan rakastettava♥ Hän on jo facebook-kaverini, mutta kirjamessuille pääsin vasta lauantaina....On the other hand I know: I'll meet Cecilia someday, somehow, somewhere...
Señor Peregrino
Laulussa lauletaan, että 'haluun sun pyykkipäivään...', joten te pääsette nyt mun arkeen ja samalla siivitän sen joukossamme olevien taiteilijoiden kuvin. Siis maanantait ovat minulle touhotuspäiviä, jolloin lämmitetään leivaria, viedään petivaatteet ulos, imuroidaan etc. eli sitä kaikkea tavallista ja sen päälle tietty Hänen Majesteettinsa kanssa puutarhassa, aloitin eilen vihdoinkin kutomuksen ja pakkaan kirjoja arvonnnan voittajille. Tuon tänään myös sisälle talven vihoviimeiset polttopuut, jotka vielä syyskuussa eivät mahtuneet alakerran pannuhuoneeseen, mutta nyt kyllä jo. Tänään ei siis kirjaa, vaan annetaan omien naistaiteilijoidemme esiintyä.
Yllä oleva kuva on Jaelin kollaasi, joka on jo tehostanut erästä runoa Lumikarpalo-blogissani: Silmäni sammuta: Minä näen sinut, korvani... Tämä löytyy kuvatiedostostani nimellä Jaelin paras kollaasi. Tässä on jotain huikeaa!
Tämä kuva on Hannen Omakuva. Hanne on kuvittanut paljon runojani ja viimeksi Syystytöllään runoani Syksyn levottomat linnut lentävät lävitseni... Syystyttö on nyt seinälläni tauluna! Tämä Omakuva on niin erilaista Hannea, että valitsin nyt vaihtelun vuoksi näin.
Ja tässä Birgitan työ Valossa elävät. Birgitta on valikoitunut minulla kuvittamaan L Onervaa ja Södergrania, sillä hän tekee juuri niin pelkistettyä, mutta voimakasta, että se on yksi yhteen näiden vahvojen naisrunoilijoidemme tekstin kanssa. Vaarallisia unia toin esille blogiini vasta löydettyäni sille kuvan Birgitan galleriasta.
Tässä Johannan työ, jota nimitän Inkkaritytöksi. Se on toki vain hakemista helpottava viite vai onko? Löydätte tämän saman kuvan eri sävyisenä ja pienin muutoksin nyt Lumikarpalosta runoa vahvistamasta: Olet siinä vastustamattoman avoimena, pelkäämättä...
Yllä olevat kuvataiteilijamme ovat myös loistavia valokuvaajia. Liekö sattumaa...
Olette jo aikaa sitten huomanneet, että olen kiinnostunut myös kuvataiteista. Siksi en voi olla tässä yhteydessä jälleen kerran mainostamatta Riitta Konttisen aivan uskomattoman upeaa tietoteosta Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla (Tammi 2010). Arvostelu löytyy täältä
Tulevalla viikolla tutustumme Suomen parhaiden valokuvaajien tuotoksiin kirjassa Vuoden Luontokuvat 2010 - Suomen luonnon vuodenkierto (WSOY), esittelen muutaman taiteellisen bloggarin, muistelemme erästä isänpäivään liittyvää kirjaa ja ehkä, siis ehkä koemme vielä hyytävää jännitystäkin, joka sitten jo liittyykin erääseen elämäni paljastukseen...
Hassua perehtyä nyt parhaiden valokuvaajien kikkoihin ja ihailla heidän töitään, kun en meinaa millään onnistua omalla uudella, pinkillä kaunottarellani. Kun laitan sen zoomille, siitä tulee ihan mössöä koko kuvasta, en tajua. Tämä oravan omenavarasto on nyt kuvattu luumupuun haarassa sitten ilman zoomia...Nuo ruskeat lehdet ovat kärhöä, joka vanhaa puuta kiertää kauniisti. Ja alakuvassa alkupalat tulevaan herkkuun eli kirjasta Vuoden luontokuvat 2010 Jarmo Mannisen Korpit. Tuomaristo totesi tästä kuvasta: "Tiukka puolivartalokuva korpeista. Lintujen kokoero korostaa niiden persoonallisia piirteitä. Tunnelmallinen lumisade vahvistaa vaikutelmaa."
Vuoden 2010 kauneimmaksi kirjan kanneksi on valittu The Weekend! Varsin alusta alkoi jo valinta ola selviö eli voittaja on ylivertainen. Kantta luonnehdittiin mm. näin:
"Voisin heti siityä tuohon kuvaan!" "Kaunein ja houkuttavin rauhallisuudessaan." "Puutarhaihmistä sykähdyttävä." "Mystinen, vehreää tunnelmaa, antaa tilaa mielikuvitukselle ja jännitykselle." "Levollinen tunnelma." "Kirjan kansi sumun keskellä: peuroja, kettuja, pupuja, kaikkia luonnon eläimiä, jotka liikkuvat hämärän aikaan. Näen itseni istumassa tuossa usvassa..." "Eteerinen."
Ja arvonnan voittajat ovat Satu, Liinu ja Aila! Onnea voittajille♥ Olkaa ystävälliset ja ilmoittakaa minulle postiosoitteenne, että voin lähettää teille kirjapaketit.
Toiseksi eniten ääniä sai Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Minerva)
Jaetulle kolmannelle sijalle tulivat Ajan Patinaa (Tammi)
sekä Elävältä haudatut (Like)
Kiitän kaikkia osallistuneita runsaasta äänestysinnokkuudesta. Osa oli niin innostuneita, että muutti moneen kertaan ehdokastaan tai ilmoitti kolmekin numeroa, joten tämä sunnuntaiaamupäivä on mennyt salakirjoitusta selvitellessä;-) Seuraava arvonta on Ystävänpäivänä, jolloin on samalla blogini 2-vuotissynttärit. Ja yhden kirjan ennaltailmoittamaton yllätysarvonta iskee milloin vain, sillä elämässä pitää olla seikkailua!
Jos haluatte vielä muistella ehdokkaita, niin ne ovat tässä
ja tässä
Kiitos teille kaikille♥
Kuulaitten käsiesi kaipaus
liekin hämärässä:
tuoksuivat tammelta ja ruusuilta;
kuolemalta. Muinainen talvi.
Hakivat jyväsiänsä linnut
ja olivat äkkiä lunta;
samaten sanat:
Hitunen päivää, enkelin hohtoa,
ja sitten sumu; sekä puut
ja me aamussa ilmasta tehdyt.
- Salvatore Quasimodo -
suomennos Aale Tynni
Vain Unen varjo (Otava 1997)
kuva Unelma
Hei!
Menipä viikko nopeasti! Nyt on kaksi pyhää ja rauhoitumme jo ajoissa viettämään viikonloppua. Sitä ennen muutama asia.
Joukossame on taiteilijoita ja tarkoituksena olisi tuoda esille myös kuvataidetta. Pidän kovasti kauniista kuvista, ihailen kuvataiteilijoita ja loistavia valokuvaajia, minkä asian olette varmaan jo huomanneetkin.
Lähden tämän postauksen myötä viikonlopun viettoon. Tämän jälkeen tulee vielä yksi runo ja siinä unelmainen kuva. Arvontaan on tullut niin paljon osallistuneita että alan tehdä arvontalippuja jo huomenna siivouksen lomassa. Pidän tarkkaa kirjanpitoa, joten myöhemmin mukaan tulevat ehtivät kyllä vielä. Osallistuminen sulkeutuu su klo 12. Sunnuntaina iltapäivällä Lumimies arpoo kirjapakettien voittajat ja saamme tietenkin tietää, mikä on vuoden 2010 kaunein kirjan kansi. Ehkä monet jo arvaavat ykkösen, mutta kuka arvaa tokan tai kolkin.
Parisuhde on kompromissia ainakin mitä tulee ajan käyttöön. Jos olisin sinkku, olisin viikonloputkin koneella. Nyt se ei tule kyseeseen kovin usein, sillä haluamme viettää myös yhteistä aikaa, joka viikolla onkin kortilla. Tämä viikonloppu on leffoja, herkkuja, ulkoilua, pitkään nukkumista eli sitä kaikkea, minkä voimin jaksaa sitten taas eteenpäin. Ohjelmassa on ainakin Woody Allenin Match Point ja sitten Paistetut vihreät tomaatit. Sen lisäksi huomasin, että minun lempilänkkärini Huuliharppukostaja tulee lauantaina klo 21 neloselta, mikä tarkoittaa filmin katkeamista sietämättömiin mainoksiin, mutta siitä nyt viis: Katson silti!
Kirjoja tulee ennen joulua vielä monta, joten tämänkin kirjoituksen jälkeen sukellan taas toiseen maailmaani. Tulossa on dekkareita, lastenkirjoja, taidetta, ruokakirjaa, tietokirjaa, joulukirjaa ja sitten ihan fiktiivistä proosaa. Eli paljon on vielä kiinnostavaa ennen kuin aatto koittaa.
Pihalla on nyt jotenkin niin kaunista. Seisoin siellä äsken pinkit Reinot jalassani ja ihmettelin, miten kauniisti Lumimies oli laittanut uudet ledvalot isoon syyshortensiaamme. Ne eivät ole enää sinisiä, siis ledit, vaan kauniin kirkkaita. Niitä on siinä isossa pensaassa niin paljon, että näen myöhäpissittää Hänen Majesteettinsa ihan niiden valossa. Voin vain kuvitella, miltä ne näyttävät kun oksat saavat ylleen lumen hunnun...
Lumoavaa viikonloppua teille kaikille♥
Leena Lumi
kuva Helge Eek / Ajan Patinaa (Tammi)
Vastaan Allun ja Annen Lapsuusmuistoja -haasteeseen ja haastan mukaan kaikki, jotka eivät ole tätä vielä tehneet. Kuva ei oikein onnistunut, kun vanhasta kuvasta kuvasimme, mutta alkuperäinen on otettu oikein kuvaajalla. Siihen aikaan oli tapana, että ompelija kävi kotona ompelemassa vaatteita. Minullekin teetettiin joka kevät- ja joulujuhlaan uusi leninki. Samoin oli tapana, että joko mentiin oikealle kuvaajalle tai kuvaaja kutsuttiin kotiin. Olin kauan hyvin kalju, mikä kauhistutti äitiäni. Yhdessä kuvassa päähäni on teipattu rusetti kiinni! Ja nyt kysymyksiin:
Mitä vastasit pienenä, kun kysyttiin, mikä sinusta tulee isona?
Minä vastasin ensin, että haluan Afrikkaan lääkäriksi. Se johtui varmaan siitä apinan haluamisesta tms. Myöhemmin halusin eläinlääkäriksi, mutta matikka alkoi tökkiä, joten historia, äidinkieli ja kirjoittaminen alkoivat viedä. Ensimmäiset runoni kirjoitin jo hyvin, hyvin varhain. Ja sitten kai myöhemmin halusin vain kirjailijaksi...Eläimet, koirat ja hevoset ovat aina kuuluneet elämääni, vaikka minusta ei eläinlääkäriä tullutkaan.
Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Ehdottomasti Aku Ankka. Sarjakuvat pitäisi nostaa arvoonsa, sillä ainakin minä opin niistä lukemaan jo vuosia ennen kouluikää. Kotiapulaisellamme ei ollut aikaa lukea minulle, joten tilanne oli force majeure! Sarjakuvat eivät myöskään supistaneet mitenkään sanavarastoani tai vähentäneet kirjojen lukuintoani.
Lempileikkejäsi?
Yhden naapurin Hannun kanssa kuviteltiin monenmoista. Etsittiin rosvoa, milloin leijonan jälkiä rantahiekasta. Sitten vakoiltiin muita ja rakennettiin maja. Jos olimme muiden mukana leikimme piiloa tai kymmenen tikkua laudalta. Kerran menin kaupan varastoon piiloon (isä oli kauppias) ja varastomies oli käynyt sulkemassa ovet tietämättä, että minä olin siellä. Kyllä pelotti, kun pimeys putosi, mutta vanhempien hätä oli vieläkin isompi. Ja on minua naarattu järvestäkin...
Parhaat synttärit ja miksi?
Minä en muista synttäreitäni. Niitä kyllä takuulla pidettiin, sillä vanhempani saivat odottaa yli viisi vuotta ennen kuin minä ilmoitin tulostani. Mutta muistan yhden mullistavan tapahtuman, joka liittyi siihen, mitä sain. Olin saanut vakavan auringonpistoksen. Olin Turussa sairaalassa kauan ja menetin kykyni puhua, kävellä etc. Kun olin toipilaana, kuulin kuinka meille tuli joku vieras sisään ja isäni sanoi: Nyt tytölle hankitaan yllätys. Ostetaan televisio! Se mies oli sitten kai televisiokauppias. Sainkin sitten toipua Lassieta seuraten. Muistan, että olisimme olleet kylän ensimmäiset tuon ihmelootan hankkineista. Isä olisi antanut minulle vaikka kuun taivaalta, vain sitä apinaa en koskaan saanut;-) Ja muu osa lapsuuttani löytyy Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja
Mistä urheilusta pidit/mitä harrastit?
Harrastin yleisurheilua, kuten siihen aikaan oli tapana. Sitten mukaan tuli tietty uinti, koska aina asuttiin veden likellä ja myös ratsastus, joka on vieläkin yksi elämäni innoittajista.
Ensimmäinen musiikki-idolisi?
En kehtaa sanoa...Se oli Johnny, joka lauloi Hymyhuulet;-)
Paras joululahja/muu lahja, jonka olet saanut?
Oma huone!
Tähän teen nyt kuitenkin lisäyksen, sillä Unelmakin mainitsi muun kuin lapsuusjoulunsa tässä...Siis mää kans'
Haluan ehdottomasti sanoa, että Elämäni Paras Joulu oli viime joulu. Siitä on kuva, jossa olen kerrankin Täydellisen Onnellinen. Meri vietti joulua kotona. Merin koiruus Pikku-Dina oli mukana ja tietty The Queen, Olga myös. Hölläsin hiukan idyllivaatimuksistani ja katsoimme mielettömästi leffoja. Ihania leffoja. Silti ehdin jouluyönä lukea ja syödä liikaa suklaata. Täydellisyyttä täydellisti pehmeä, kuiva, satumainen lumi, jota oli paljon, pakkanen oli just kohdillaan ja puutarhamme oli kuin sadusta. Oli taas Me Kolme & Koiruudet♥
Mitä olisit halunnut tehdä, jota et ole vielä tehnyt?
Kiertänyt rahtilaivoilla ympäri maailman. Päässyt valassafarille Norjaan. Matkustanut Kalliovuorille ja nukahtanut mustakarhujen huhuiluun...
Prologi
Minulla on Jussi Siirilä –syndrooma.
Onko Jussi Siirilä kaikkivoipainen? Onko hän omahyväinen? Onko hän hyvä kirjailija? Onko hän vain vitsinikkari, joka luulee olevansa suuri humoristi?
Ainakin hän osaa tehdä dialogia! Tuskin kukaan suomalainen kirjailija jälkeen Waltarin osaa kirjoittaa dialogia ilman, että lukija kuolee myötähäpeästä. Ehkä minun pitää kuolla häpeästä, sillä myönnän, että Siirilä saa minut nauramaan. Älykästä tai ei, Jussi Siirilän huumori osuu minulle suoraan suoneen!
Jussi Siirilä rakentaa uusimmassakin kirjassaan Historia on minut vapauttava (Gummerus 2010) hahmon, joka luulee olevansa jotain kaikkivoipaista. Miehen, joka on omahyväinen, itserakas säheltäjä ja lukija nauttii toisen typeryydestä. Tätä nautintoa ei olisi, mikäli mies hiukankin osoittaisi omaavansa kykyä tajuta oma tilansa, mutta siitä ei ole mitään pelkoa, sillä Jussi vain parantaa vauhtia kuin sika juoksua. Lukija saattaisi epäröidä ellei mukana olisi muita Jussia ympäröiviä henkilöitä, jotka auttamatta myös näkevät päähenkilön rasittavuuden ja hölmöyden.
Sitä minä jaksan ihmetellä, miten Siirilä päätyi laittamaan kirjan roolihenkilöiksi julkkiksia heidän omilla nimillään. Miksi teit niin Jussi? Tässä piilee semmoinen pieni vaara, että jos siellä liian monta sivua kerrotaan Laura Malmivaarasta, niin hän joka ei voi sietää ko. ylipirteää naista, saa raivarin ja heittää kirjan tuleen. Vielä pahempi tietysti, jos siellä keekoilisi yliylitekopirteä Arja Koriseva! Toisaalta Esa Saarisen hahmo oli minulle kuin tilaustyö…
Olisin mieluusti nähnyt Jussi Siirilän Juoksijan kirjallisuuden Finlandia ehdokkaana viime vuonna, sillä niin hyvä se oli ja on. Tämä Siirilän uusin ei jää huumorissa toiseksi ja tarinakin kantaa, mutta rakenne hötkyilee enempi kuin Juoksijassa vaikka siinä mentiinkin lujaa pitkin Eurooppaa ja vähän ylikin. Silti luen tätä yhtä vatsa naurusta kipeänä kuin luin Juoksijaa. Ja miten minulle tulikin mieleen, että Jussi Siirilä on ainoa lukemani kirjailija, joka tavoittaa saman huumoritason kuin oli ikikuunnellussa radiosarjassa Knalli ja sateenvarjo.
Kirja on Siirilän itsensä mukaan niin omakohtainen, että hän ei anna Historia on minut vapauttava kirjan pohjalta edes haastatteluja! Näin lukee kirjan liepeessä. Asia on täysin ymmärrettävä sillä kirja kirjailijana olemisesta on yhtä uskomatonta taistelua median ja lukevan yleisön huomiosta. Korkeimman huomiovuoren saavuttaakseen mukaan valjastetaan myös kaksi julkkisfilosofia ja Jussi on kolmantena pyöränä, kun herrat aloittavat kiipeämisensä. Jussin eritasoiset juopumustilat, rakoileva avioliitto, yliegon synnyttämät tokaisut sekä messiasmaisen toogan helmat kuitenkin suistavat porukan vapaaseen pudotukseen, jossa kaksi viisaampaa ymmärtävät ottaa nopeasti etäisyyttä kirjailija Siirilään.
Kirjan yllättäjä on ehdottomasti Jussin puoliso Heidi. Siinä missä toinen puoli minua nautiskeli Siirilän hillittömyydestä, toinen puoli hekumoitsi Heidin tyylistä saada narsistinen, ylihuomionhakuinen mies ripustettua tapetille hyvin viileillä virkkeillä. Päätin heti opetella varmuuden vuoksi Heidi-tyylin, sillä tajusin, miten oivallisesti yliegon omaavat miespaasaajat saadaan ruotuun tekemällä 'heidit'!
Kun mentiin yhteen, hän aloitti, - ajattelin, että sä aikuistut parissa vuodessa jotenkin itsestään. Se oli kamala virhe.(Heidi)
Vilkaisin ympärilleni. Onneksi ketään ei ollut lähellä. (Jussi)
Naiset eivät nauti iltapäivän mittaisesta tantraseksistä, hän paljasti. – Muutama minuutti riittää hyvin. (Heidi)
- Mutta Sting sanoo, että…(Jussi)
- Sting on kusipää. (Heidi)
Minun on kuitenkin myönnettävä, että Jussi vie täysin pisteet yhdessä asiassa: Hän ei luovuta koskaan! Ehkä minulla on tämän takia Siirilä-syndrooma…Toisaalta Historia on minut vapauttava kirjan Siirilässä on muutamia tosi outoja juttuja, kuten tarve olla koko ajan munasillaan. Se voi olla pitemmän päälle rasittavaa, jotenkin infantiilia. Jussin sinnikkyydestä kuitenkin kertoo, että hän ei millään aio antaa periksi avioerolle, vaan yrittää kaikkensa:
- Tuoksut ihanasti savulle, mumisin. (Jussi)
Käteni liukui alemmas. Hengitin kiivaasti, olin kuin kuha Busterin pohjalla.
- Anna olla, Heidi kivahti. – Mä menen nyt suihkuun ja nukkumaan. (Heidi)
- Kokeillaan yhtä juttua, huohotin. –Lupaan olla nopea.(Jussi)
Menin perässä. Riisuin matkalla vaatteet, ne leijuivat lattialle kuin vaahteranlehdet. Ovi ei ollut lukossa. Vedin sen auki ja jäin seisomaan, monessakin mielessä, keskelle lattiaa.
- Olen miehesi, sanoin kädet levällään. –Rakasta minua.
Heidi kurkisti suihkuverhon takaa.
- Laitatko oven kiinni lähtiessä. Tulee kylmä. (Heidi)
- Minulla on tarpeita! (Jussi)
- Mene nettiin. (Heidi)
Naiset ovat julmia. Heillä on käytössään tunnetasoja, joita ei miehiltä löydy. Joskus tuntuu kuin emme olisi lainkaan samaa lajia.
Tämä näyte oli Heidin yleistä coolia tyyliä ja ehkä parasta on kirjan loppupuolella, jossa rouva hyvin viileesti analysoi kirjailija Siirilän mieheksi, joka on selvinnyt elämästä tähän asti sepittämällä ja kirjatkin ovat sitä luokkaa, että niillä ei Finlandiaan ylletä, koska…
Siis jos mies saa sinut nauramaan, hän on se oikea! Tahtoo tavata Jussi Siirilän! Nyt alan nähdä enneunta, jossa Siirilä kirjoittaa kirjan naisesta kuin Heidi…Tämä kirja menee nyt lahjapakettiin Omalle Armaalleni, jolla on sopivasti huomenna nimipäivä. Otan häneltä pois Matti Larjavaaran Ketunmorsiamen josta miehet saavat vain harhoja, että he voivat elostella miten vain ja naiset hyväksyvät kaiken. Missään tapauksessa Lumimies ei saa lukea Ketunmorsianta loppuun, sillä Heidi sytytti tähteni!
Epilogi
Lumipölyä!
Älä saa minua muistamaan,
älä kävele minua vastaan sillalla,
älä katso minua silmiin,
älä juo minun itkuani,
älä nyyhkäise noin.
Älä!
- Leena Lumi -
Siis tänään ei pitänyt olla muuta kuin tuo ihana muumikirja. Sitä ei ikinä tiedä, mistä päin alkaa tuulla...Jos tämä päivä päättyy siihen, että julkaisen runon, joka on ennenkin julkaistu, syy on täysin ja ihanasti vain Johannan. Hän vokotteli minut Tuulen viemän tunnelmiin ja heti kun muistan Rhettin, mulle käy huonosti: Tulee kuumaa ja oudot tuulet alkavat puhaltaa preerialta, en voi keskittyä ja...Mutta ennenkuin ilta koittaa ja lamppu oikeesti sammuu ja saapuu armelias yö, kerron teille, mikä tänään ei ole kepeää ollenkaan:
Tehän tiedätte, että bloggerissa on nyt sellainen inha ominaisuus, että voi katsoa, millä hakusanoilla blogia on haettu. Siis haettu kai. Eihän se voi olla niin, että niillä sanoilla se on läydetty! Minä en tätä ymmärrä ollenkaan, sillä viimeksi minua oli haettu Loreto-tädin pimpillä ja hautajaisvärssyillä, mutta nyt Loreto-täti on kai jo kuollut, sillä nyt oli paljon pahempaa. Katson, että tämä on vain jonkun vitsailuna pitämää kiusantekoa tms. Onneksi minua on eniten haettu Leena Lumina! Sitten lista meneekin jo näin: pimppi, hautajaisvärssyt, annan jäähyväiset, eroottiset runot, häpykarvoja, jos sinä olet omenapuu...Siis edes Tommyn runoissa en minä ole kirjoittanut mitään häpykarvoista!
Tähän kohtaan laitan nyt, että kun Marjis oli löytänyt minut xx-sanallla, minä muistin yhtäkkiä, että siinä Juan Manuel de Pradan hauskassa, ei yhtään tuhmassa kirjassa Pimpit, oli se onneton aviomies, jonka vaimo tykkäsi, että...,mutta miehen piti harjoitella laitumella heinää syöden ja sinne se miesparka jäi. Ensi vappuna en tarjoa enää Prada-hauskaa!
Toivottavasti minua haetaan seuraavaksi sanalla Tuittu, joka on ominta minua! Niin tai sitten Scarlettina...
Koska kerta sisustuksen tiellä jo käytiin, tässä vielä kerran se koruteline, jonka ostin viime vuonna Vanhan Rauman reissulta Sisustus Elviirasta. Ostin niitä kaksi ja toinen palvelee toaletissa roikottaen kiltisti niin pyyhkeitä kuin muutakin välttämätöntä.
Ja sitten vielä tiedotusta, että mun pitäis nyt voida keskittyä yhteen suomalaiseen mieskirjailijaan. He ovat muutenkin paitsiossa blogissani, joten ei pitäisi alkaa nyt pitää tyttöjen hauskaa;-) Laitan kuitenkin vielä kuvan piirongistani, joka elää vuodenaikojen ja hetkien mukaan. Edelliseen julkaisuun on aikaa vain muutama viikko, mutta nyt on jo lisätty maailman kaunein astia eli Franckin Lokerovati ja siinä hasselpähkinöitä, sillä mehän kuljemme jo kohden joulua...
Johanna, jos asuisit vähän likemmä, niin nyt lähdettäis ulos syömään ja minä tarjoisin♥
Keskiyöllä, kenenkään näkemättä, hiipi pieni musta varjo ylös kuistin portaita ja sisälle taloon. Eihän siinä tietenkään ollut mitään merkillistä, että väkeä tuli ja meni mielensä mukaan kaikkina vuorokauden aikoina, sillä muumiperheen talo oli aina avoinna. Mutta tämä vieras ei ollut tavallista väkeä.
Tämä on toinen kappale jännittävästä Tove Janssonin ja Per Olov Janssonin kirjasta Outo vieras muumitalossa (WSOY 2010, suomennos Panu Pekkanen). Minäkin luin tämän kauniin yönsinisen kirjan aivan henkeäni pidätellen, ettei outo vieras vain kuulisi, että olen muumitalon vierashuoneessa ja vapisen sängyn alla odottaen, että Nyyti pelastaisi minut. Olin aivan varma, että taas on hirmuinen Mörkö liikkeellä, mutta oliko se kuitenkaan Mörkö, joka on niin hirmuisen suuri…Olen pieni Tuittu ja pelkään Mörön mörinää…
Kirja on todellakin kauniin sininen kauttaaltaan. Se on kirjan pääväri, joka antaa tunnelman öiseen seikkailuun. Muumitalo on kuin suloinen pesä, jonne tahtoo asumaan:
Muumitalon rakensivat Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola, Tove Jansson oli mukana työssä. He tekivät kolmisin myös kaikki huonekalut. Tähän kaikkeen kului paljon aikaa ja se oli valtavan hauskaa.
Tuulikki muotoili talon asukkaat, mutta itse muumiperheen otti huolekseen Hans Klinge. Tove Jansson viimeisteli kasvojen ilmeet.
Ja runsas joukko muumien ystäviä on auliisti lahjoittanut liinavaatteita, astioita, koruja, taloustavaroita, kirjoja, taideteoksia ja kaikkea mitä saattaa tarvita Oikeassa Talossa.
Minulle kirjassa oli ihmeellistä miten jännitys kasvoi, miten urhea ja topakka oli Myy ja sitten se, että mukana olivat Tuittu ja Nyyti. Tässä virashuone, jonne Muumimamma on pedannut vuoteet minulle ja Nyytille:
Nyt pitää siis paljastaa, että Kuka lohduttaisi Nyytiä? on suosikkikirjani ja myös ensimmäinen kirja, jonka omistin Nyytille heti ensitapaamisemme jälkeen. Siinä on meidän tarinamme, joten oli kiva päästä mukaan tähän Muumilaakson jännittävään tarinaan. Kunpa vielä tulisi Nyyti ja Tuittu –mukit…
Kun luin tätä asettuen lapseksi, koin väristystä ja jokainen hahmo oli yhtä kiinnostava Ruttuvaaria myöten. Talo on niin ihanan sokkeloinen, että kun Myy ryhtyy jäljittämään outoa kulkijaa, hän törmää katolla istuvaan Miniin, joka tähyilee täysikuuta:
- Hei, sanoi Myy. – Mitä varten sinä täällä katolla istut?
- Hei hei, vastasi Mini, - Minä nukun ulkona tänä yönä sen takia kun minä olen olfaktorinen.
Myy kiinnostuu kovasti sanasta, sillä hän on epätavallisten sanojen erikoistuntija, mutta en voi nyt paljastaa mitä tarkoittaa olfaktorinen ettei tule juonipaljastusta.
Lapsilukijalle Muumiäiti tuo Suuren Turvan, kun hän kokoaa kaikki salonkiin neuvonpitoon…
Suosittelen kirjaa kaikille Muumeihin ihastuneille ja etenkin heille, jotka haluaisivat muuttaa asumaan Muumitaloon. Muumit ovat♥
Auringonnousu oli tavattoman kaunis. Mereltä puhalsi leuto tuuli. Kun Tuu-tikki soitti, kaikki lakkasivat selittämästä ja pyytelemästä anteeksi ja yleensäkin touhottamasta, ja kaikista tuntui että eihän tässä sen enempää selvittämistä ollutkaan. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä enemmän. Päivästä oli tulossa kerrassaan upea.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria ja Katja/Lumiomena
Tämän korttitelineen mm. ostin viime vuonna Sateekaarentaa puodista. Siinä on vuodenaikojen mukaan vaihtuva pieni taidenäyttely, joka voi nyt näyttää vaikka kuten yläkuvassa (mun eka otos pinkillä kameralla, ei mikään napakymppi) tai sitten vaikka kuten viime vuonna joulun aikoihin kuvassa alla.
Ja minun mielestäni joulu ei ikinä voi tulla liian aikaisin...
Elän ihanien sisustusten parissa ja selaan lävitse kauniita, usein ruotsalaisia tai tanskalaisia, kirjoja. Haluaisin toki saada aikaiseksi sellaisen kirjan, mutta en vain osaa olla kirjoittamatta elämästä. Tämä kirja ei siis ole suloisia asioita täynnä, vaan toivoisin sen olevan elämänmakuinen, oikea ja kosketeltava.
Näin kirjoittaa Ilona Pietiläinen uudessa sisustus- ja tunnelmakirjassaan Elämää valkoisessa puutalossa (2010), joka on toivekirja paitsi sisustajalle, myös kaikille kauneuden- ja tunnelmanjanoisille. Kirjan lähtönä on muutos, kun Ilona muuttaa rakkaaksi tulleesta kodistaan perheensä kanssa vanhaan puutaloon ja kuljettaa lukijaansa kuin kädestä kiinni pitäen lävitse hyvästijätön ja uuden alun ja kertoo niistä ihan samoista ajatuksista, jotka pohdituttavat meitä kaikkia: Miten selättäisin kiireen? Miten muuttaisin juoksuni kävelyksi? Miten hyväksyisin itseni? Miten opin luopumaan? Yhdessä lukijan kanssa Ilona pakkaa vanhan kodin ja sen muistot ja siirtyy vanhaan puutaloon elämään uusia huomisen muistoja, jotka syntyvät kauneudenjanoisen emännän luomassa interiöörissä.
Voisiko elämän elää kuin perhonen. Hetken, toisen ja kolmannen, kunnes aurinko laskee ja kaikki säteet on kerätty nouseviin siipiin talteen väreiksi kauneimmiksi.
Astumme sisään vanhaan taloon ja seisomme keittiössä, jonka seiniä verhoavat aidot saksalaiset kellaritiilet sekä avohyllyt, joista käyttöastiat ovat helposti saatavilla. Nämä molemmat olivat muuten niitä ideoita, jotka toteutin omassa keittiössäni Frances Mayesin Toscanan auringon alla kirjan innoittamana, mutta viime tipassa tiilet vaihtuivat vanhan kiven näköiseen, raskaaseen laattaan, sillä minulla ei ollut saatavana aitoja, käsintehtyjä tiiliä. Tosin nyt en irtoa kivitalostani kirveelläkään, sillä kaikki meni kuitenkin nappinsa! Silti: Vanha tiili on aina vanha tiili!
Keittiöstä siirrymme Ilonan mukana valoihin pysähtyen huoneeseen, jossa ’tuhat sädettä huoneen yllä’, pitkät valkoiset verhot hipaisevat kulkuamme…piipahdamme kylpyhuoneessa, joka on kuin ranskalaisesta hotellista, makuuhuoneessa hiljennymme kuuntelemaan sateen ropinaa ja ihastelemme tunnelmaa, jonka voi saada aikaan juuri oikeanlaisella tapetilla.
Makuuhuoneessa kiinnitin huomiota heti siihen, että päiväpeitto oli vedetty vain osittain vuoteen ylle. Miksi kätkeä kauniit lakanat suotta pois näkyvistä, tätä olenkin jo kauan lakanafriikkinä ihmetellyt. Osittaisesti pedattu päiväpeitto toimii tarvittaessa myös kätevänä torkkupeittona. Ja miten ihanaa, että ikkunoissa vain pitkiä, Karen Blixen-pitkiä, valkoisia verhoja!
Emme kuitenkaan viivy vain Ilonalla, vaan pääsemme kurkistamaan myös hänen ystäviensä koteihin, teemme mökkivierailun, valmistamme syyskattauksia ja nautimme Mummo Ankan omenapiirakkaa.
Elämää valkoisessa puutalossa on ravintoa estetiikan nälkään, pysähtymistä koskettamaan kaunista kuvaa, mutta myös monta houkuttavaa/koukuttavaa sisustusvinkkiä sivu sivulta. Ilonan erittäin onnistuneet kuvat kuljettavat sisustustunnelmia lävitse Suomen vuodenaikojen ja päättyvät juhlista suloisimpaan: jouluun.
Kirja on todella herkullinen, lämminhenkinen ja vähän hauskakin, sillä mukana kulkee punaturkkikoiruus, jolle syttyvät tähdet silmiin, kun hän näkee vettä ja emäntänsä epäilee, että punainen koira onkin sisimmässään blondi, sillä…
Ilonan tyyli tehdä kirjaa on kirjoittaa suoraan sinulle. Juuri Sinulle. Ja hän jopa odottaa vastausta, sillä kirjan välissä on kaunis kirjepaperi ja ohje viestin lähetykseen. Valkoisen puutalon emäntä voi olla varma, että kaikki Sateenkaarentaa-unelmat tavoittavat lukijansa, sillä kohderyhmä on selkeä ja vastaanottavainen. Ja jotenkin vielä tuntuu, että syksyllä alkaa suorastaan sisustus/remontti/koristeluhimo, joka huipentuu kodin pukemiseen jouluun.
Puuteriroosaa
Rakastan talven väreinä puuteriroosaa ja helmen harmaata. Kesän kääntyessä syksyyn huomaan ihailevani luumun sävyjä, suklaan ruskeaa ja hiilenmustaa. Jouluun tahdon pukea kotini punaisen ja valkoisen liitolla. Keväällä annan vaaleanpunaisen tulla mausteeksi pienin ripauksin, vaikka vain tyynyihin. Ihanaa on huomata, kuinka väripilkut tekevät kotiin tunnelman. Tosin olen yhä sitä mieltä, että rakastan puuteriroosaa ja helmen harmaata ihan jokaisessa vuodenajassa…
On Sunday afternoons I with my husband like to make something nice...what was that…? Now I remember: we sometimes go to movies, but we do that only a few times a year, so we choose our films very exactly. We just love Woody Allen's films, his magical touch and unique dialogs and so, today we saw Whatever Works. So amazing again! Larry David was Allen's alter ego - no doubt - making his role with high talent...and we enjoyed of every moment! Woody Allen is the genius! He showed it again!
After great film we went to the restaurant to eat something delicious and Woody's magic surrounded us...
PS. Ehdin vasta nyt lukemaan perjantaina saapunutta Suomen Kuvalehteä (no 43) ja siitä käy ilmi, että Whatever Worksin käsikirjoitus on vuodelta 1977! Siksi se on niin hauska! Ko. lehdessä arvostelija Lauri Lehtinen kertoo, että Allenin hauskuus on vuosien saatossa hyytynyt, mutta tätä Whatever Works -elokuvaa Lehtinen ylistää:
Whatever Works laukoo niin runsaasti kielellistä ilotulitusta ja mahtavia väärinymmärryksiä, että suomenkielisen tekstityksen merkkimäärät eivät riitä alkuunkaan. Tyylilaji on farssi: elokuva ei yritä luoda henkilöistään monikerroksisia ja aitoja, vaan tekee heistä karikatyyreiksi kärjistettyjen arvojen edustajia. Ilmaisu on teatterimaisen pelkistettyä.
Kaiken kepeydestä ei pidä ajatella, että Whatever Works olisi sisällöllisesti heppoinen. Allen etsii tosissaan pistettä, jossa voisi säilyttää persoonallisen pessimisminsä ja samalla nauttia absurdin maailman satunnaisista iloista.
Elokuvateollisuus tuottaa jatkuvasti tarinoita, joissa älykkään ihmisvihaajan elämä kääntyy onnelliseksi, mutta harva osaa kertoa niitä vailla taipumista löperöön sentimentaalisuuteen. Allen osaa.
Minä aioin eilen laittaa otsikoksi Allenin kuvan päälle: Woody Allen is back! Olisin vain luottanut intuitiooni, sillä tämä elokuva Whatever Works on vanhaa kunnon Allenia ja kässäri siis vuodelta 1977!
Yllä olevan kirjoitin 25.10.2009. Ja nyt pudottelen kirjamessukierroksia kirjoittamalla lisää miehestä, joka saa minut sekä nauramaan että itkemään kuin myös ajattelemaan, Woody Allenista.
Viimeisessä Suomen Kuvalehdessä (no 43) on Kalle Kinnusen juttu Mies vailla illuusioita, joka kertoo ohjaajaveteraani Allenista varsin kattavasti. Haastattelun primus motor on tietenkin ohjaajan uusin elokuva You Will Meet a Tall Dark Stranger, mutta juttu sisältää paljon Woodyn persoonasta sekä myös aiemmista elokuvista. Allen on hyvin tuottelias ohjaaja, sillä hän on ohjannut ja kirjoittanut 41 elokuvaa 45 vuodessa.
En puutu tähän uutuusleffaan nyt sen enempää, koska en ole sitä vielä edes nähnyt, mutta sen mainitsen, että yhdessä pääosassa on Anthony Hopkins, joka esittää filmissä Alfieta, joka…Lukekaa enemmän Soolikselta
Kinnusen jutussa Allen synkistelee näin:
Kaikki muuttuu, Tennessee Williams kutsui sitä synkäksi marssiksi. Me kaikki marssimme. Minne?
Niin. Vanhetessa ei viisastu. Selkään alkaa sattua, eikä voi tehdä kaikkea mitä ennen. Ei vanhenemisessa ole mitään etuja. Teen samat virheet kuin nuorempana, mutta nyt en edes näe niitä tarkkaan.
Ja Kinnunen kirjoittaa:
Allenin yleisö on yhä selkeämmin Euroopassa. Jos nyrkkisääntönä pidetään, että Hollywood-elokuva tuottaa yhtä paljon Yhdysvalloissa kuin muussa maailmassa yhteensä, Allenin osalta kuvio on ihan muuta. Hänen elokuvansa kelpaavat kotimaassa parhaimmillaan kolmasosalle siitä yleisömäärästä, minkä ne Euroopassa saavat.
Siirtyminen Eurooppaan tapahtui pakon edessä, mutta se piristi ratkaisevasti. Lontooseen sijoittuva Match Point (2005) oli comeback-elokuva, jonka viileä tyyli poikkesi tekijän tutusta linjasta vahvasti. Ensiesityksen aikoihin Cannesissa pohdittiin tosissaan, oliko elokuva ensinkään Allenin ohjaama.
Myöhemmät elokuvat asettivat Match Pointin osaksi tuotannon kokonaisuutta. Nimenomaan Lontoo-tarinat Cassandra’s Dream (2007) ja uusi Stranger ovat variaatioita samasta teemasta: pölvästit tavoittelevat kuuta taivaalta. Allen vain kiteyttää ajatuksen julmemmin kuin aiemmin.
Woody Allenin – syntyjään Allen Koningsbergin - kuiva huumori on niin juutalaista kuin olla voi.
Woody Allen on syntynyt Brooklynissä 1.12.1935. Hän on niin tuottelias, että tässä vain muutama hänen filmeistään: Annie Hall (1977), Manhattan (1979), Rikoksia ja rikkomuksia (1989), Hannah ja sisaret (1986), Match Point (2005) ja Vicky Cristina Barcelona (2008). Ensi viikonlopusta on pitkästä aikaa tulossa ’meidän oma viikonloppu’, sillä päätimme Lumimiehen kanssa omistautua pitkän kiirejakson jälkeen vain toisillemme, herkuille ja leffoille. (Paitsi arvonnan ratkaisu su iltapäivä!) Vuorossa on Allenilta Match Point ja sitten leffa, joka on odottanut jo kauan: Paistetut vihreät tomaatit! Seuraavaksi yritän löytää elokuvan Hannah ja sisaret, sillä pidän kovasti Mia Farrowista.
Woody Allen haluaa vain tehdä työtään ja syödä vitamiininsa, vaikka millään ei lopulta olisi mitään väliä:
Jos valitsee elämässä fantasian, pidetään hulluna. Valitsee todellisuuden, ja tulee kärsimään. Elokuvantekijä voisi yrittää auttaa ihmisiä pärjäämään ilman illuusiota.
