Kate Quinn: Koodinimi Alice

Le Lethe oli tyylikkyyden keidas ankeassa, alistetussa Lillessä, kristallikruunuista heijastui himmeä kimallus, syvän viininpunaiset matot vaimensivat askelten äänet kokonaan ja pöytäliinat pöydissä, jotka olivat niin kaukana toisistaan, että yksinäisyys oli taattu, olivat tahrattomat kuin vastasatanut lumi. Etuikkuna oli erikoisen kaareva ja kullalla koristeltu, ja siitä oli näkymä Deûle-joelle. Eve ymmärsi, miksi saksalaiset halusivat syödä siellä päivällistä. Se oli sivistynyt paikka rentoutua, kun oli alistanut valloitettua kansaa koko pitkän päivän.

Kate Quinnin romaani Koodinimi Alice (The Alice Network, HarperColllins 2018, suomennos Päivi Paju) tuli minulle lukuun kauniin kantensa takia, joka on hyvin cinemaattinen. Tämän tarinan näkeekin helposti lukiessakin kuin elokuvan. Kirja on todellisuuteen perustuvaa fiktiota ensimmäisen maailmansodan naisvakoojista ja etenkin vakoojien kuningattaresta Lilistä, jonka oppilaaksi tulee kirjan toinen päähenkilö, brittiläinen Eve Gardner. Hän haluaa kiihkeästi taistelemaan saksalaisia vastaan ja pääseekin Ranskassa koulutuksen jälkeen soluttautumaan vihollisen lähipiirin. Hänestä tulee tarjoilija saksalaisia hännystelevän René Bordelon ravintolaan Le Lethe, josta tavallaan tulee koko tarinan keskusnäyttämö. Eve osaa hyvin ranskaa ja saksaa, mutta saksantaitoaan hän ei saa paljastaa, sillä rentoutumaan tulevat sotilaat haluavat keskustella turvassa  herkkujen ja alkoholin äärellä. Eve esiintyy väärillä papreilla ja uudella nimellä, kuten hänen kollegansa Lili ja Violette. Työ on äärimmäisen vaarallista eikä Evellä ole aavistustakaan, mihin hän joutuu vielä taipumaan ja miten pitkälle René Bordelon tulee hänen elämässään vaikuttamaan. Evellä ei kuitenkaan ole varaa pelkoon, sillä pelko on ylellisyyttä, johon voi vajota vasta jälkeenpäin.

Quinn kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, jotka ovat 1915 ja 1947. Tarinan toinen päähenkilö yhdysvaltalainen opiskelija Charlie St. Clair on raskaana ja perheen maineen kannalta on tärkeää päästä ’ongelmasta’ eroon. Äiti lähtee tyttärineen kohti Englantia 1947 tarkoituksena jatkaa sieltä Sveitsiin. Luvassa on kuin täkynä Pariisi lyhyesti ja palattua Pariisissa pidempään. Lontoossa serkkunsa Rosen toisen maailmansodan melskeissä kadottanut Charlie tekee kuitenkin oman ratkaisunsa ja lähtee etsimään henkilöä Eve Gardner mukanaan lappu jossa lukee Le Lethe. Kaksi naista kohtaavat. Alkoholisoituneen Even kiinnostus herää Le Lethen mukana, sillä hänellä on vielä yksi työ kesken. Even ystävä Finn lähtee mukaan sekä autonkuljettajana että tukena. Lopulta hän on täysillä osallisena sekä etsimässä Rosea että...

Koodinimi Alice on aiheestaan huolimatta kirjoitettu varsin viihdyttäväksi eli löytyy romantiikkaa, epäuskottavia käänteitä ja suurta draamaa kahden maailmansodan varjoissa. Siitäkin huolimatta viihdyin etenkin Evessä ja hänen kollegoissaan, sillä pelko oli yhtä kauhistava kuin eräät Baudelairen runot, joista kirjassa on otteita. Kauhistava ei ole kauhea, sillä luen itsekin Baudelairea, mutta kun runoista irrotetaan säkeitä sopivasti tiettyihin tilanteisiin, syntyy ’kauhistuttava’. Historian harrastajalle kirja tarjoaa ainakin erään faktan, josta minä en ollut tiennyt: Oradour-sur-Glanen joukkoteurastuksen, jolloin kylästä tuli hetkessä aavekylä. Natsit sulloivat ihmiset kirkkoon ja sytyttivät kaiken palamaan sekä ampuivat pakenijoita. Jäljelle jäi vain palaneita taloja ilman kattoja, luotien jälkiä seinissä, hylätty auto...Kuolleet vaeltavat siellä saamatta rauhaa, niin hirveä oli natsien isku paikkaan. Tämä on vähän tunnettu tapahtuma Ranskan ulkopuolella. Myös Lilillä oli todellisuudessa vastineensa: Louise de Bettignies. Jouduttuaan vihollisen kynsiin hän ei paljastanut mitään eikä ketään. Kiitettävästi Kate Quinn teoksen lopussa arvostelee, miten vähän arvostusta naisvakoojat todellisuudessa saivat. Ääniä menneisyydestä: kirjeitä ja oikeuden pöytäkirjoja avaa lukijalle todellisuutta. Mukana on mm. Louisen persoonaa kuvaavia kirjeitä sekä aikalaistodistajien lausumia vakoojien kuningattaresta.

Viimeinen oikeuden pöytäkirja on vuodelta 1953, jossa Oradour-sur-Glanen surmasta selvinnyt nainen, madame Rouffanche puhuttelee oikeutta:

”Pyydän, että oikeus toteutuu Jumalan avulla. Minä selvisin hengissä krematorion uunista; olen pyhä todistaja kirkosta. Olen äiti, joka on menettänyt kaiken.”

Ensilumi ja viikonloppua!

Eilen satoi ensilumen. Tunsin jo illasta lähestyvän lumisateen tuoksun...

Lyhtykoiso on ihastuttava lokakuunkin väri-ilo. Eikä leviä kuin mieletön, vaikka joku on niin sanonut. Kunpa leviäisikin!

Alapuutarha siivotaan huomenna kesäkalusteista ja callunat siirtyvät terasseille.

Varjoliljojen talventöröttäjät ovat suorastaan kuvauksellisia. Kesäkuvia aika uudesta varjoliljainnostuksestani jutussa Kukkia keskiviikolle

Kartiovalkokuusitarinaani seuranneet ovat huomanneet, että mahtava mörrimöykky takana vain leventyy, kun taas edessä oleva paljon nuorempi saavuttaa sitä korkeudessa kapoisena. Olisiko jo vähän pidempikin...Huomatkaa Lumimiehen kuusiaita. Se on aika pitkä ja just leikattu.

Syyshortensia rakkaani 4-ever♥ Tänään oli proosallinen päivä eli piti hakea Helsingistä ihan oikealla osoitteella lähetetty paketti Vaajakoskelta, eikä ollut ensimmäinen kerta, kun pakettia haetaan ympäristökunnasta, milloin mistäkin. Piti lounastaa jossain, mutta ei löytynyt mieleistä, joten päätimme tyytyä ostamaan lohta eli sitä nyt vaihteeksi uuniin kera babypinaatin ja pippuri-sitruunakerman, ehkä huomenna. Sunnuntaina grillaamme jotain hyvää ja tänään nautimme karjalanpiirakoita, isot teet ja rahkapiirakat. Karkkeina on kulhossa pieniä tarhaterttutomaatteja ja tietysti tv-sarjalle valkohomejuustoa ja rypäleitä, mutta se on huomenna. Lumimies on nyt pelaamassa korista...Jos haluatte tehdä viikonlopuksi jotain oikein, oikein hyvää, valmistakaa tätä Kuka on maistanut ja on meille tulossa, ehdottaa, että 'eikö voisi saada sitä erityisen hyvää lohilaatikkoa...' No varmasti saatte, mutta isänpäivänä teen perinteisesti gulassin, joka nappaa jo pullon punkkua!

Sininen terassihortensia ruukussa on nyt purppuraa ja vielä tänäänkin voi lumessa kauniisti.

Ostin synttäreitä ja joulua ajatellen joitakin Ilonan kortteja, sillä niitä on vaikea vastustaa. Taidan postata myöhemmin omat suosikkini. Huomasittehan, että arvontaan on tullut mukaan lisäkappale Ilonan joulukirjaa sekä ehkä vielä yksi yllätys myöhemmin.

Ensilumen viikonloppua teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla Siivoojan käsikirja 2 ja muita kertomuksia

Olenko minä tosiaan vihainen koska Sally tekee kuolemaa – ja siksi suutuksissa tälle maalle? Nyt on vessa rikki. Koko lattia pitää purkaa.

Minä kaipaan kuuta. Kaipaan yksinäisyyttä.

Meksikossa ei saa koskaan olla yksin. Jos menee omaan huoneeseensa lukemaan, joku huomaa sen ja tulee pitämään seuraa. Sally ei ole koskaan yksin. Öisin minä viivyn huoneessa niin kauan, että hän on varmasti nukahtanut.

Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Ei ketään joka kertoisi mitä tehdä ja millaista siitä tulee.

Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, Aula&co, suomennos Kristiina Drews) on kuin jatkumoa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia teokselle, joka häikäisi rosoisella kauneudellaan. Tarinoilla Berlinin värikkäästä elämästä kerrottuna karhealla aitoudella jatketaan nytkin, mutta tempo vaihtuu apassionatosta suorastaan agitato ehkäpä runsaasta alkoholikostutuksesta johtuen. Myös kyynelten suolalla lienee osuutta asiaan, sillä Lucian sisko tekee kuolemaa. Lucian ja Sallyn välit eivät ole aina olleet ruusuiset, mutta he ovat jo kauan sitten lähentyneet ja löytäneet siskoutensa.

Sallylta oli leikattu toinen rinta ja hän oli saanut sädehoitoa, ja sen jälkeen hän oli voinut hyvin viisi vuotta. Oikein hyvin. Hän oli säteilevä ja kaunis ja mielettömän onnellinen kiltin miesystävänsä Andrésin kanssa. Sallysta ja minusta tuli ystäviä ensimmäistä kertaa vaikean lapsuutemme jälkeen. Se tuntui samalta kuin rakastuminen – kun me löysimme toisemme ja tajusimme, kuinka paljon yhteistä meillä oli. Matkustimme yhdessä Jukatanille ja...Manasimme pois pahat muistot vanhemmistamme ja keskinäisestä kilpailustamme ja luulen, että me kasvoimme molemmat aikuisiksi.

Tanssia ruusuilla teoksen kirjoittaja elää elämän, josta ammentaa. Hän on kaikkea muuta kuin sunnuntailapsi, joka kirjoittelee huvikseen. Äidin alkoholismi, monet muutot, vaikea skolioosi, monet avioliitot ja vielä useammat miehet, asuntovaunuelämä, oma alkoholismi, monet ammatit neljän pojan elättäjänä ja lopulta elämän jakaminen happipullon kanssa, tekevät Luciasta hänet, jonka suoruus ei ole kaikkitietävää kärkkäyttä vaan suorastaan säteilevää rakkautta elämään. Hän innostui monesta, huomasi kaikki, halusi kaikille hyvää. Jos joku sitä ei nähnyt kaiken hummailun läpi, vika oli katsojassa. Hänen tuoksunsa olivat intohimo, chili, nuotiotulet, salvia, kuiva hiekka...Hänen kirjallinen alter egonsa voisi olla John Irvingin Leski vuoden verran (A Widow for One Year) Ruth Cole. Ruth eli elämän, jossa kasvetaan kirjailijaksi vaikka läpi kiehuvan laavan. Hyvin osuvasti Tanssia ruusuilla teoksen alussa Lydia Davis alkusanoissa ”Tärkeintä on hyvä tarina”  toteaa:

Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin – heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin.

Maailma löysin Lucia Berlinin ja sitä myötä berlinismin, joka viis veisaa määreistä, normeista, mitä muut ovat mieltä ja olenko minä nyt hyvä ihminen? vai haluanko olla hullu ja pitää hauskaa miehen kanssa, jonka kanssa ’teemme toisemme vielä hullummiksi? ja sitten ajettiin autolla kohti San Clementeä...Me katsottiin Big Valleyta, kun Jesse sanoi: ”Mitä tuumit? Mennäänkö naimisiin vai tapetaanko itsemme?” jossain soi Otis Redding, rakastelu sai sääret tärisemään, naama hellänä hymyilystä...’ Berlinismiä ei selitetä, eikä silitetä auki ja salonkikelpoiseksi. Se menee lukijoiden sisään, eikä kysy lupaa, se tekee pesän minne sitä huvittaa, se jää lukijaan. Se voi olla mustaa huumoria tai sitten ei, se voi olla osattomuuden maksimointia, mutta se säihkyy elämää!

Tanssia ruusuilla on novellikokoelma, mutta tarinan lankana kautta matkan on Lucian elämä ja myös Sallyn sairaus. Pidin viehättävästä kirjenovellista Rakas Conchi ja koko ajan kaikesta mikä liittyi Sallyyn, kuten vaikka Odota hetki. Kaikkein hurjinta oli kyllä kun luin novellin Äiti, jossa Lucia ja Sally muistelevat omaa äitään. Aloin nauraa hillittömästi, enkä saanut lopetettua. Varmaan berlinismi voi aiheuttaa tällaista. Toki minun oli saatava jakaa tämä novelli mieheni kanssa, joten ilmoitin, että ’nyt Siri lukee sulle Paul, kuuntele!’ ja luin ja nauroin...Mitä Berlin –terapiaa. Tytöt tietty muistelevat kaikkea ikävämpää äidistään, joka siis oli alkoholisti ja erikoinen persoona.

”Äiti inhosi lapsia. Menin kerran häntä vastaan lentokentälle, kun kaikki neljä lastani olivat pieniä. Äiti kiljui: ’Käske ne pois!’ niin kuin lapset olisivat dobermanneja.

”Äiti syytti katolista kirkkoa siitä että ihmisillä on niin paljon lapsia. Se väitti paavin panneen liikkeelle huhun, rakkaus tekee onnelliseksi.”

”Äiti pilasi minun suosikkielokuvani”, sanoin Sallylle. ”Bernadetten laulun. Kävin siihen aikaan...ja suunnittelin ryhtyväni nunnaksi...Se nauroi läpi koko leffan. Sanoi ettei sankaritar suinkaan ollut Neitsyt Maria. ’Herran tähden, sehän on Dorothy Lamour.’ Äiti teki viikkotolkulla pilaa neitseellisestä sikiämisestä. Puhuessaan puhelimessa ystävänsä Alice Pomeroyn kanssa se saattoi sanoa: ’Hei, täällä minä, Hikinen Sikiö.’ Tai: ’Hei, täällä Kahden Sekunnin Sikiö.’

”Vuosien mittaan äidin itsemurhakirjeet, jotka oli osoitettu minulle, olivat yleensä pelkkiä vitsejä. Kun se viilsi ranteensa auki, se pani allekirjoitukseksi Bloody Mary.”

Olen vaikuttunut Luciasta. Hän ei ollut lammikon seisova vesi, joka alkaa haista, vaan hän teki kaikesta, kivustakin, merta ja myrskyä hyvään pyrkien, montaa uskaltaen. Vaikka koin paljon Ruusuilla tanssia lukiessani, jäin ripauksen kaipaamaan edellisen teoksen Toda luna, Todo ãno ja sitä sisälleni virtaavaa kohtalonomaista tuntemista, tunteiden syvempää tuntumista, ensirakkauden hetkeä, uniikkiutta, jonka kokee vain kerran.

Raukea valo, niin kuin meksikolainen iltapäivä huoneessasi. Saatoin nähdä auringon sinun kasvoillasi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata. Kultturipohdintoja  ja Kaisa Reetta

Valitse Vuoden 2018 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Lähdetään taas valitsemaan kuluvan vuoden kauneimpia kansia Leena Lumissa. Minä asetan ehdokkaat ja te saatte päättää lopusta. Juhlistamme samalla teidän ihanuuttanne seurata minua 2,5 miljoona visiittiä♥

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 4.11. klo 12. Lumimies toimii tuttuun tapaan onnettarena. Osallistua voivat lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Anonyyminä ei voi osallistua ellei ole alla nimeä, jolla olet lukijani. Oman lukijuutesi näet etsimällä itsesi kohdasta Lukijat/Jäsenet. Ellei sinulla ole aktiivista blogia, jätä kommenttisi yhteydessä suosikkikantesi nimen lisäksi myös sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan neljä. Ilonan joulukirjaa tulee arvontaan kaksi. Suurin osa kirjoista on uusia ja kertaalleen tai kahteen siististi luettuja eli sopii antaa vaikka joululahjaksi. Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut sitten etc.

Kansiehdokkaita on kuusi ja ilmoita siis sen kirjan nimi, jota pidät kauneimpana. Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla.

Palkintokirjalista tässä:

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Krista Launonen: Ofelian suru  varattu!

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2

Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat  Ilonan joulukirjaa mukana arvonnassa kaksi!  varattu! varattu!

Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Rosa Liksom: Everstinna

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Elly Griffiths: Januksen kivi

Max Manner: Kadotettujen kahvila  varattu!

Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Pierre Lemaitre: Verihäät

Harlan Coben: Älä päästä irti

Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit

Aura Koivisto, Sirkku Linnea: Lapsen oma pandakirja Pyry ja Lumi saavat uuden kodin

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Anne Svärd: Vera

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Taina Latvala: Venetsialaiset

Anna Ekberg: Salattu nainen

Tara Westover: Opintiellä

Herman Koch: Pormestari

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen

Anna Kortelainen: Siemen

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

Marina Tsvetajeva: YLISTYS, hiljaa! Valitut runot 1912-1939

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Iloista arvontaa!

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

♥:lla Leena Lumi

PS. Muistattehan, että blogissani on kommenttivalvonta, joten kommenttinne tulevat esiin vasta kun olen koneella.

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kun virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla 
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2009, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Krista Launonen: Ofelian suru

Vanha elämäni loppuu 27. päivä joulukuuta. Tuntuu kuin kirurgin veitsi viiltäisi sen yhdellä armottomalla ranneliikkeellä irti minusta ja nakkaisi tylysti menemään. Alkaa jakso, joka on elämäni synkin, epätoivoisin, täynnä ikävää ja surua. Menetän isosiskoni. Meillä oli erityinen, vahva ja syvä suhde. Tunsimme toisemme läpikotaisin, joka ikisen salaisuuden ja ajatuksen. Ei niitä tarvinnut aina edes kertoa ääneen. Isosiskoni ymmärsi täysin, mistä olin tullut ja millainen olen.

Krista Launosen teos Ofelian suru (Avain 2018) tuntui aluksi minulle täysin sopimattomalta teokselta, sillä yritän psyykata itseäni pois sairaussuruni aiheuttamasta uupumuksesta, sellaisesta uupumuksesta, joka ei nukkumalla katoa. Eikä se tottele käskyä: Katoa! Yllättäen mieleni riistäytyi täysin uusille aaltopituuksille: Mitä enemmän luin sitä enemmän suuret rakkauteni kuvataide, kasvitiede, historia ja Shakespeare antoivat vauhtia virtaani. Melkein en hengittänyt, kun luin John Everett Millaisista, jota en ennestään tuntenut. Taidehistoriakoulutusta vailla olevana olisin uskonut kannen Ofelian olevan vaikka Dante Gabriel Rossettin työn! Eipä mitä, Millais, Rossetti ja William Holman Hunt olivat saman ajan samanhenkisiä taiteilijoita Viktorian ajan Englannissa. He perustivat yhdessä aivan uuden taidesuuntauksen 1848 Pre-Raphaelite Brotherhoodin, prefafaeliitit-veljeskunnan. Syntyi taidesuuntaus, jossa päämäärä oli harmonia ja tunkkaiset ruskean sävyt saivat kyytiä: Katsokaa Ofelian ihoa! Vain kirjan lukemalla saatte nyt tästä suuntauksesta tarkempaa tietoa, sillä intuitioni sanoo minulla olevan jo nyt mieleni päällä tästä kirjasta liikaakin sanottavaa. Haluaisin julkaista kaikki merkitsemäni sitaatit, mutta sekään ei ole mahdollista, joten annan palaa intohimolla, miten minä koin Ofelian surun. Ja koen edelleen, sillä tämä kirja jäi minuun.

Krista Launonen menetti isosiskonsa samana vuonna kun minulla todettiin kesäkuussa melanoma. Alkoi tapahtua niin paljon, että en enää ikinä ole sama. Näytän väärältä eli vahvalta, mutta olen fragile, joka ei introverttina kaipaa vertaistukea, ei sääliä, ei mitään mitä olisi tarjolla. Kaikki, kaikki on vain hiekkaan piirrettyä viivaa, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Sitten näin Millais´n maalauksen Ofelian suru ja olin myyty. Mikä taika on kuolevassa Ofeliassa ja hänen hänen mallissaan Lizzie Siddallissa? Miksi sain siitä voimaa? Miksi punarintakin lohdutti juuri oikein ja kaikki ne kasvit, mutta etenkin Lizzien kasvot ja käsien asento? Hengästyin myös puvun kauneudesta. Luojalle kiitos, kirjoittaja Krista Launonen paitsi osaa kirjoittaa todella kiehtovasti, on myös taideterapeutti ja kuvataiteilija, joka kaikki mahdollisti rankan, mutta pelastavan, paljon antavan matkan löytää Ofelian ja Lizzien salaisuus. Tai salaisuudet, sillä yli puolen välin kirjaa lukee kuin trilleriä saaden sivu sivulta tietää enemmän äärimmäisen onnistuneen maalauksen ja mallin elämästä puhumattakaan millaisista. Voitte olla varmat, että olen googlaillut. Löysin taiteilijastakin niin näyttäviä kuvia, että suorastaan ihme moisen komistuksen saada vain yksi vihamies elämässään. Lupaan kiehtovan kolmoisdraaman! Olen onnellinen, että Launonen on surussaankin antanut mallille kunnon roolin, sillä sen Lizzie on totisesti ansainnut. Nuoresta iästään huolimatta hän on kivulloinen ja käyttää sen ajan lääkkeistä ilmeisesti laudanumia, joka on alkoholiin uutettua oopiumia. Muistakaa maalauksen unikot! Ehkä lääkityksestä johtuen hän jaksaa kerta kerran jälkeen ottaa poissaolevan ilmeensä ja myös pitää sen kauan. Hän oli taiteilijalle täydellinen malli. Onneksi Launonen muistuttaa, että Lizzie oli myös kuvataiteilija sekä runoilija. Tarinasta ei ole unohdettu Sylvia Plathin kohtaloa. Minä olisin lisännyt vielä kuvanveistäjä Camille Claudelin kovan kohtalon Ranskassa, sillä totuushan on, että hänen taiteensa taso alkoi olla Rodinille uhka ja sitten...Lupaan kiehtovan naiskohtalon Lizziestä, jota ilman Millais´n maalaus olisi ollut vain yksi Ophelia (suom. Ofelia) monien muiden joukossa! Shakespearen Hamletin Ophelia on innoittanut kuvataiteilijoita jopa dekkaristeja myöten! Vrt. vaikka Minette Waltersin Häpeänaamio (The Scold’s Bridle).

Kuvataide on makuasia, mutta kun kirjassa verrataan Akseli Gallen-Kallelan Ainoa ja Opheliaa, minä, taidehistoriaa lukematon, en vertaisi. Ovat kuin yö ja päivä. Ei auta edes se, että erääseen pikkukaupunkiin jäänyt työpaikkani sijaitsi talossa, jonka kohdalla on sijainnut Gallen-Kallelan syntymäkoti. Ainosta minulle tulee ikävä olo ja haluan heti käpertyä syliksi tänä vuonna uskontotieteen maisteriksi valmistuvalle kuvan kauniille tyttärelleni. Sen sijaan Millais´n Ofelia voimaannuttaa! Tämän kirjan saa kauniissa joulukääreessä tyttäremme Meri, jolle on varmasti myös ammatillista hyötyä kirjan loppupuolen uusia polkuja viitoittavista surutyötarinoista. Se mitä nyt pidetään apuna surussa ei todellakaan ole mikään uusi formaatti ja se voi toisia jopa ahdistaa!

Taulussa mallin asento kiehtoo. Nainen joessa ei ole kuollut vielä, hän odottaa, kuuntelee punarintaa, painava kaunis asu on hetki hetkeltä raskaampi, kuulen Lizzien hyräilyn ja näin Krista:

Taulu kuvaa muutoksen hetkeä ja astumista uuteen. Siinä vuorottelevat, yhdistyvät ja eriytyvät luonto ja ihminen, nainen ja merenneito, viaton ja viettelevä, todellisuus ja uni, uskonnollisuus-henki ja tiede-kasvioppi. Ne kaikki ovat prosessissa koko ajan. Ofelia itse keinuu kuoleman ja elämän, konkreettisen lihan ja abstraktin hengen välillä, jonkinlaisessa välitilassa.

Unohdan olevani mukana kirjoittajan surumatkalla: Sellaista lääkettä on taide! Launonen laittaa itsensä peliin toki säästäen sisarensa Valon yksityisyyttä. Tarina on valon ja varjojen leikkiä. Lukija huomaa helposti, mikä on ollut kirjoittajan mieliala milloinkin. Yksinäisyyden hetkellä Krista lohduttautuu...

Minä olen täällä jäljellä. Vaikka minulla ja siskollani on ollut mahdollisuus valita vapaasti elämämme suunta ja vaikka välissämme on vuosisatoja, meitä neljää naista: Ofeliaa, Lizzietä, Valoa ja minua sitoo toisiimme suru ja menetys. Ja mahdottomuus vaikuttaa omaan kuolemaamme. Luonnolle emme mahda mitään. Kuolema tavoittaa meidät kaikki.

On kuin maalaus ojentaisi kerta kerran jälkeen Kristalle uuden pajun oksan joen penkalta, aiheen, johon tarttua, jota ryhtyä tutkimaan, avun olla hukkumatta. Kuka ikinä voi olla kiinnittämättä huomiota Ofelian/Lizzien käsien asentoon: orans-rukous, joka on minusta paljon antautuneempi kuin vain käsien ristiminen. Mistä Millais löysi tuon asennon, siitä on kirjassa todella antavasti aina Launosen Costa Rican matkaan asti, jossa hän kuin sattumalta astui paikkaan...

Alku lienee kesässä 1851, jolloin Millais ja Hunt maalasivat yhdessä Hogsmill –joella. He näyttävät töitään toisilleen ja Hunt puhuu paljon uskonnollisista asennoista. Millais lienee melko varmasti nähnyt Huntin Kristus ja kaksi Mariaa, jossa Jeesus on kuvattu orans-asennossa.

Mitä enemmän Launonen katsoo Ofeliaa, sitä enemmän se lohduttaa häntä. Vaikutus syvenee kerta kerralta. Maalaus on osa häntä. Minä olen kokenut aiemmin näin katsoessani George Ypesin Axis bold as love –maalausta. Nyt minulla on kaksi voimataulua ja vielä tietysti Klimt. Launonen matkustaa Lontooseen katsomaan Opheliaa. Minä en pidä suurkaupungeista, mutta matkustin 2015 Klimtin takia Wieniin, sieltä sitten kiiruusti viikoksi Salzburgiin. Jos elämä suo, teen yhden matkan Lontooseen keskittyen vain Millais´n työhön. Taulu on esillä Lontossa Tate Britain –museossa.

Launonen kirjoittaa surujen arvottamisesta. Ei voida vertailla kenen suru on suurin. Jopa rakas lemmikki on perheenjäsen. Siinä missä Krista odottaa merkkiä Valolta ja niitä saakin, minä enneunien näkijä, koin samaa: Rakas, melkein viisitoista vuotta meitä ilahduttanut novascotiannoutajamme kuoli tammikuussa 2013. Hautasimme hänet puutarhaan. Laitoin rakkaalle lämpimästi ja omat lelut mukaan. Lupasin tulla perässä sinne koirien taivaaseen, kun talviyössä itkimme mieheni kanssa samaa surua. Nyt muutama kuukausi sitten, koin yöllä kevyen heräämisen. Olga seisoi sänkyni vieressä ja pyysi rapsuttamaan. Minä ojensin käteni ja taikasormillani kyhnytin korvien silkkiä ja samettia. Sitten suuriruhtinatar Olga teki tavanomaisen juttunsa eli käänsi itsensä ympäri, jotta taikakynteni olisivat rapsuttaneet alaselkää. Sitä kesti ja tunsin pohjavillan, pintakarvat ja lämmön. Se oli täydellisen todellista ja kuten aina ennenkin, Olga sitten lähti olkkarin sohvalle nukkumaan. Kutsuin häntä takaisin, mutta hän ei palannut. Mieheni heräsi ja kerroin Olgan käyneen. Hän piti asiaa ihan luonnollisena. Se oli hyvä lohdutus. Krista saa monia merkkejä, kuin kohtaamisia, Valolta. Se on hyvä tunne, että voi ajatella edes jonkinlaisen yhteyden jatkuvan...

Ennen kuin pääsen loppusanoihin, kerron, että olen yhtä ärsyyntynyt kuin Launonen, median jutuista, joissa syöpä voitetaan taistellen aggressiivisesti. En kestä enää yhtään moista juttua. Launonen kertoo kirjan loppupuolella, miksi tuo tapa pitäisi hylätä ja suhtautua täysin toisin. Tämä on siis kirja moneen suruun: läheisen menettämiseen yhtä hyvin kuin omaan tai läheisen vakavaan sairauteen. Ofelian surua lukee tietysti myös puhtaasta kiinnostuksesta taiteisiin. Taitaa olla ensimmäinen teos, joka menee kahteen teemakirjastooni eli taidekirjoihin ja terveysteoksiin, joissa viime mainitussa mukana mm. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

Koska Ofelia viestii itsemurhasta, aihe on arka yhdistettynä ylimaalliseen kauneuteen. Nyt loppusanat ovat Krista Launosen, Philippe Claudelin ja Lizzien:

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. (Krista)

Philippe Claudel tavoittaa ajatukseni romaanissaan Harmaat sielut:

"He olivat kuin kolme saman sielun inkarnaatiota, sielun joka oli antanut itseään verhoavalle lihalle saman hymyn, sulon ja palon vailla vertaa. Saman kauneuden joka tuli ja meni, syntyi ja tuhottiin, ilmestyi ja katosi. Niiden näkeminen rinnatusten huimasi. Vaikka siirtyikin yhdestä toiseen, näki yhä saman. Siinä oli jotakin puhdasta ja paholaismaista, sekoitus rauhaa ja kauhua. Sellaisen pysyvyyden edessä olisi voinut melkein uskoa, että kaunis jää, kävi miten tahansa, ajasta huolimatta, ja se mikä on mennyt, palaa.”

Lord May I Come? (Lizzie)

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Omertà. Elena unohti omertàn kirjoittaessaan kirjojaan itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä päästyään vihdoin yhteen haluamansa miehen kanssa. Kaksi suloista tytärtä ja sitten vielä kolmaskin. Tyytyväisyys omaan uskallukseen tehdä naisena suuria siirtoja miesten hallitsemassa kulttuurissa. Näin hän teki päästyään ulos Napolista ja etenkin kauemmas ystävästään Lilasta. Näin hän jatkoi palattuaan takaisin Napoliin ja kaiken vanhan vaikutusvaltaan. Hän tulvi yli kirjoissaan, kun Lila teki sitä käytännön arjessaan. Minäkin unohdin vaieta, kun kirjoitin kolmannen Napoli -kirjan jälkeen toivovani tulivuorenpurkausta ja kaikkien aikojen finaalia. Omertà!

Elena Ferranten huikean tetralogian neljäs osa Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) on sarjan raastavin. Ferrante on rakentanut kolmessa aiemmassa kirjassaan kuvaa kahden naisen ystävyydestä, jossa toki on paljon ristiriitoja, mutta myös ymmärrystä ja tuttuuden suomaa etua tai – haittaa, aina lapsuudesta saakka. Minusta Elena ja Lila ovat viimeisessä tarinassa niin erillään kuin voivat henkisesti olla juuri kun lopulta asuvat Napolissa samassa talossa! Monista syistä johtuen vauraan Airota –perheen miniä asuukin yllättäen melkein kotikorttelissaan. Hän on kuuluisa kirjailija, joka tarvitsee Lilaa hoitamaan lapsiaan eli Lila mahdollistaa Elenan uran, minkä hän tekee tarkasti myös selväksi viestien:

se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.

Tätä Elena on pelännyt. Tätä hän on monet vuodet paennut. Nyt heidän lapsensa kasvavat yhdessä ja mikä outo sattuma saa niin monet luulemaan Lilan vilkasta, kaunista Tinaa Elenan tyttäreksi. Jopa Panorama –lehden valokuvaaja istuttaa Tinan Elenan tyttärenä lehtikuvaan kehuen lapsen kauneutta. Vieressä katsoo oma tytär Imma, joka aivan liian usein on jäänyt ja jää syrjästäkatsojaksi. Elena keskittyy omaan uraansa ja sen edellyttämään matkustamiseen. Hän tajuaisi, jos pysähtyisi, mutta saada olla Elena Greco, kuuluisa kirjailija on hänen elämänsä täyttymys. Toki äitys myös on tärkeää, mutta sen aiheen arjen hoitaa Lila. Katse kirkastuu, mieli kauhistuu, kun Elena tajuaa, minkä virheen on tehnyt kirjoitettuaan kuin huomaamatta realistisen kirjan kotikorttelistaan Napolista.

...epäilemättä olin  mennyt liian pitkälle, tasapaino todellisen ja kuvitteellisen välillä oli järkkynyt: nyt jokainen katu, jokainen rakennus oli tunnistettavissa, ja ehkä myös ihmiset ja väkivallanteot.

Kaikki huutaa nyt kostoa. Tapahtuneet murhat, camorraperheiden sodat, korruptiot, huumekaupat, katukivet, entiset ja nykyiset miehet. Oliko Elenan kirja se joka laukaisi katastrofin, sen suuren finaalin, joka oli aivan erilainen kuin olin odottanut? Turvasiko Elena liikaa koulutukseensa vaikka selvästi huomasi Lilan kyvyn selviytyä vahvemmaksi? Julkisuus Napolin ulkopuolella nousee seisomaan taputtaen: encore! encore! Elena Grecon nimi on kaikkien tiedossa ja hän unohtaa Napolin aina ollessaan sen ulkopuolella, jossa uudet miehet, uudet maisemat, uutta kaikki. Niin uutta, että välillä hän unohti jopa lapsensa.

Elenan äiti ei näe tyttärensä menestyksessä mitään kiitettävää vaan langettaa jantelaista tuomiota:

”Älä yritä rehvastella minulle, et ole kukaan. Se, mitä kuvittelet olevasi, ei merkitse tavallisille ihmisille mitään. Minua ei kunnioiteta täällä siksi, että olen synnyttänyt sinut vaan koska olen synnyttänyt Elisan. Hänestä, joka ei ole opiskellut, joka ei ole käynyt edes keskikoulua, on tullut hieno nainen. Mutta sinusta, jolla on yliopistotutkinto, mitä sinusta on tullut? Minua surettaa vain noiden tyttöjen takia, jotka ovat niin suloisia ja puhuvat niin hyvin. Etkö ajatellut yhtään heitä? Isänsä kanssa he kasvoivat kuin lapset joita näkee televisiossa, mutta mitä sinä teet, tuot heidät tänne Napoliin?”

”Napoli-sarja on sekä lohdullisen perinteinen että radikaalilla tavalla tuore. Se ei anna lukijoille vain sitä mitä he odottavat, vaan jotakin, mitä he eivät tienneet kaipaavansa.” (The Economist)

...entä jos 'kaipaavansa' kohdalla olisikin ollut sana ’pelkäävänsä’?

Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?

Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...

*****

Tämän kirjan ovat lisäksenki lukeneet ainakin Tuijata  Luettua elämää ja Kaisa Reetta T.

*****

Loistava ystäväni (2016)

Uuden nimen tarina  (2017)

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät  (2018)

Tuurenpihlaja: suosikkipuuni juuri nyt!

Vuosia sitten istutimme tuurenpihlajia vähän enmmänkin. Yksi kuivui eli oli ihan väärässä paikassa. Yhden söivät kahtena vuonna rungosta jänikset ja se on nyt kolmatta vuotta verkoilla suojattu. Siitä on tulossa todella komea pensas.

Kolme voi normisti ja mitä enemmän auringossa sitä uskomattomampi ruskaväri. Tämä on ns. ykkösrinteessä. Oikealla lehtomme suurine lehmuksineen, vasemmalle jää sisääntulo.

Vasemmalla takana näkyy villiomenapuu, jota Lumimies vaalii. Sen jälkeen on Moskovan kaunotar syreeni ja...

Tämä on syksy!

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Tuurenpihlajan istutus lumisateessa ja jäätävässä viimassa 7.5.2024

Tämä on niin meitä. Istutetaan kasveja jäätävässä viimassa tai siirretään isoja hortensioita +30 asteen helteessä. Kaadatimme etupihalta suuren ja roskaavan männyn. Lisäksi mänty varjosti villikukkaniittyämme, jonka yhden rajan näette vihreänä oikeassa reunassa. Pidän puuolivarjon puutarhoista, mutta etupihalle saa porottaa. Nyt monet männyn aiheuttamat haitat ovat ohi. Koska kasveillamme pitää olla syksyllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ruskaväri, kuten vaikkapa atsaleat, helmiorapihlajat, köynnöshortensia, villiviini etc, tulipa mieleen se ehkä kaunehin: tuurenpihlaja. Mikään ei pidätellyt kun olin soittanut Jyväskylän vanhimpaan taimimyymälään Hyytiäisen taimipihalle ja saanut itse isännältä kuulla, että on loistavia tuurenpihlajia ja jo ulkona pidettyjä. Tässä se nyt nuorikkona seisoo. Ympäristö ehtii lykätä vielä kukkaniittyä ja nuo risunnäköiset ovat mongolianvaahteroita, joita meillä on kolme isoa ja pieniä taimia siellä sun täällä. Yöt ovat hirveän kylmät, joten onneksi puutarhuriystäväni kehotti vetämään hallaharson vielä kylmiksi öiksi etteivät upeat lehdet palellu.

Jänikset ja muut metsän eläimet ovat tälle puulle hyvin persoja, mutta olemme tottuneet suojaamaan, kunnes kasvin runko on vahva ja ei niin maistuva enää. Yksi täysimenetys oli alkuaikoina, mutta nyt meillä on kuitenkin kolme täysmittaista tuurenpihlajaa ja tämä uutukainen. Toivottavasti lumihiutaleet toivat onnea.

ruskaterveisin toukokuussa

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Mitä kuuluu Leena Lumi?

Juuri tänään tulivat mieleeni nämä viime syksyn kuvat, jolloin esittelin Marimekkopuseroani, BoyFrend-farkkujani sekä vaaleanpunaista kevyttoppista. Olin vihdoinkin toipunut liikuntakuntoon suven 2016 leikkauksesta sekä sitä seuranneesta komplikaatiosta. Onneksi en vielä tiennyt, että olisin operaatiossa jälleen 5.12.2017! Kaikkihan alkoi tästä

Myös Marimekon uusin leninkini pääsi kuvaan. Tähän on nyt Hahnilta tilattu suloinen neulejakku, jonka näette alakuvan kollaasissa:

Kissanviiksissä juhlistamassa tapaamisemme merkkipäivää 3.3.2018 eli minulla oli sytot koko kevään kolmen viikon välein, mutta toisella viikolla alkoi hiukan aina helpottaa. Viimeinen hoito oli huhtikuun vikalla, joten olin toukokuun ekalla heikoilla, kun oli synttäriviikkoni. Elämä on.

Olin päättänyt, että tästä asiasta ollaan varsin hiljaa, mutta ei ihan. Nyt palasin aiheeseen siksi, että taas oli kontrolli ja nyt vaste oli hyvä eli ei etäpesäkkeitä. En osaa kuitenkaan hihhuloida, sillä sattumakortit tekevät mitä niitä huvittaa. Oli vähän pakkokin tulla kertomaan, sillä kun sain vaihteen vuoksi hyviä uutisia, putosin täydelliseen uupumukseen. Nyt minä vasta väsynyt olenkin! Lumimies tosin muistuttaa, että lääkäri oli sanonut sytojen voivan uuvuttaa jopa vuoden, mutta en minä sitä kuullut...Kastelinhan puutarhaa iltamyöhällä pitkin läkähdyttävää kesää ja hyppäsin uimaankin korallinpunaisessa leningissäni, kun tuli 2,5 miljoonaa kävijää blogissani täyteen. Nyt tämä kilpailuhenkinen likka lukee hidastetusti ja myös blogi saa virrata miten huvittaa.

Pyydän, ei tsemppejä, kiitos♥ Näytän vahvalta, mutta olen fragile...Tämä kaikki teille uskolliset lukijani vain tiedoksi. Kaikesta huolimatta lähden huomenna ostamaan Upiqinonia, joka on joskus auttanut väsymykseen eli toivossa on hyvä elää. Toivottomuus vie mehut, virta pysähtyy. Ja uskokaa tai älkää, nukun 12 tuntia vuorokaudessa! En lue enää yöllä tai siis en puolenyön jälkeen. Nytkin on menossa niin mehukas kirja, että...Itsekuria, itsekuria!

Mukavaa syysviikonloppua teille kaikille♥

♥:lla Leena Lumi

Fragile

Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat

Mitä olisikaan joulu ilman Ilonan joulukirjaa! Joka vuosi sitä kiihkeästi odotan jo hyvissä ajoin voidakseni jakaa joulun odottamisen ilon teidän kanssanne. Ilona Pietiläisen joulukirjat ovat matka jouluun, joulun odottamista ja unelmointia. Suurin osa Ilonan kirjoista on sisustuskirjoja, mutta joulukirjat erottuvat ominaan hänelle, jolle Pietiläinen on uusimman kirjansa kirjoittanut: ”Tämä kirja on kirjoitettu jokaiselle, jonka mielestä joulun odotus on ihmisen parasta aikaa.”

Ilona Pietiläisen Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat (Docendo 2018) on tänä vuonna makuuni erityisen paljon: Runsaasti reseptejä, kohtuullisesti askartelua, luonnollisesti sisustusta ja koiruuksia, paljon nautittavia kuvia. On myös terveisiä lapsiperheiden jouluista sekä ihastuttavia ideoita Ilonan tyyliin. Mistä pidän eniten, sanon heti: Kirjan mattaiset sivut, edulliset ideat eli kuka vain voi toteuttaa, paljon lunta, paljon koiria ja yllättävä harmonia kirjan upean kannen henkeen. Kuvat ovat hengästyttävät ja niitä on sekä Ilonalta että jouluperheiltä. Kaikkien mukana olevien nimet löytyvät kirjan sivulta 190. Lähdetään matkaan!

Olen tänä vuonna ollut paitsi omannäköisiäni ruokakirjoja. Koska olen innokas kokki, arvostan nyt erityisesti uusia reseptejä. Ja osaa näistä ei heti yhdistä jouluun, mutta siinä se onkin: Tuodaan joka joulun aikaan mukaan edes yksi uusi resepti, jonka ei tarvitse olla mitenkään jouluisena tunnettu.

Jouluiset vohvelit belgialaiseen tapaan saamme Willen Olohuoneesta.

3 dl vehnäjauhoja

1,5 dl sokeria

2 tl leivinjauhetta

1 tl kanelia

4 tl vaniljasokeria

1 tl suolaa

2 kananmunaa

2 dl maitoa

150 g rasvaa sulatettuna

Sekoita kuivat aineet keskenään. Yhdistä maito ja kananmuna ja lisää seos kuiviin aineisiin.

Lisää joukkoon rasva. Vatkaa koko komeus hyvin sekaisin ja anna taikinan levätä hetki.

Paista herkut vohveliraudalla ja nauti parhaassa seurassa.

Päälle ainakin kermavaahtoa. Joku voi haluta kinuskikastiketta, jota säestää aurajuusto.

Kukka-asetelmia, suklaisia joulupipareita, Ilonan kuistin joulu, jossa mm. ruukkukynttilöitä ja paljastetaan, mikä on ehkä kaunein reikäpaikka vaikka vanhalle räsymatolle, nautitaan joulupizzaa Arjan ja Matin tapaan, piipahdetaan pikku Melinan joulussa, ilahdutaan Anniinan ja Antin Kuohun kodista, jossa he ovat tarjonneet kodin Espanjasta tuoduille katukoirille, vietetään kestit Kirsin ja Timon kotona Äänekoskella, kohdataan pikku Minkan joulu, jossa

Joulussa on viisi kirjainta, jotka näyttävät yhdessä satumaiselle.

Aleksandran joulussa ketun askeleet pihamaan lumessa ovat helminauhaa:

Jos on syntynyt tähtisateeseen, kantaa säihkettä silmissään aina.

Alexin mielestä:

Joulu on kaikkein parasta ihmisen aikaa!

Pajumiehen joulussa Kalevi Kolu valmistaa pajusta joulu- ja talviajan pihakoristeita. Syntyy pupuja, koreja, poroja, possuja ja vaikka mitä. Kalevilla on töissään mukana todellinen joulun henki, sillä koristeista saatavat rahat menevät hyväntekeväisyyteen, ovat aina menneet. Pajutarinassa Kalevi paljastaa valmistuksen salat, joten kuka ikinä innostuu...

Tulokkaiden joulu sisältää ripauksen magiaa, mutta sieltä löytyy myös se, mitä itse aion tänä vuonna tarjota jonain monista joulun ajan päivistä eli Waldorfin salaatti. Taidanpa seurata Mirkka Tulokkaan reseptiä, jonka löydät kirjasta.

Villasukassa herkutellaan Katin äidin salaisen reseptin bebe-leivoksilla ja rintamamiestalon joulussa nautitaan bataattisalaattia, jonka kera tarjottu mehu nautitaan peuralaseista.

Ilonan vanha, kauniisti harmaantunut ladonovi saa innoituksensa Minna Immosen korteista, niistä hurmaavista, joita varmaan kaikki rakastavat!

Ilona on valmistanut linnuille koverretuista appelsiineista pirteitä ruokakuppeja, joita voi aina täytellä uudellaan tai valmistaa lisää ja lisää. Riisipuuro hänellä on vähän herkumpi eli mukana on maidon lisäksi kuohukermaa ja vaniljasokeria.

Joulun harmonia vain nauttii pienestä askartelusta, vaikka se ei minun juttuni olekaan, mutta olen aina rakastanut tarjoilutornia! Tervetuloa jouluun antaa tarkat ohjeet tämän kaunistuksen valmistamiseen ja siinä sivussa syntyvät lumipullatkin, mutta joulun koiruus ottaa rennosti tietäen, että joulu saapuu aina ajallaan.

Tosin pian herännee Neilikkakin, sillä kohta tuoksuvat talviletut!

4 munaa

1 l maitoa

4,5 dl vehnäjauhoa

3 tl vaniljasokeria

1 tl kanelia

4 rkl intiaanisokeria

0,5 tl leivinjauhetta

4 rkl sulatettua voita

Vispaa kanamunat maidon joukkoon.

Lisää kuivat aineet ja lopuksi voi. Sekoita taikina tasaiseksi.

Anna taikinan turvota. Paista sitten letut pannulla voissa.

Juuri nyt olen ihastunut talvilettuihin. Niitä voi syödä ilta- ja aamupalaksi ja siinä välissäkin – eli siis aina. Jouluiseen pöytään ne sulautuvat kauniisti kakun tapaan pinoon aseteltuina.  Silloin jokaiseen lettuväliin sujautetaan kerros lakkahilloa ja kermavaahtoa. Koristeeksi nostellaan marjoja, sitruunamelissan lehtiä ja anistähtiä. Pienellä pannulla paistetut letut näyttävät joulupöydässä sympaattisen herkullisilta.

Ilonalta ne parhaat ideat ja reseptit on saatu jo kohta yhdeksän vuoden ajan, joten voin hyvin sanoa hänen uudesta kirjastaan, että mieluisin joulu/talvikirjoista ja kaikkein paras kansi kaikista hänen kirjoistaan! Mitä parahin joululahja niin monelle tai tuliainen ennen joulua visiitille.

Kallionpään tilan kuisti- ja kelkkakuva saavat nyt olla meidän matkamme päätöskuva kohti joulun aikaa, sitä maagista aikaa, joka on kuin oma vuodenaikansa.

Hurmaavaa joulun odotusta Ilona ja kaikki jotka kantavat joulua sydämessään ympäri vuoden♥

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Charles seurasi tilannetta ällistyneenä suu ammollaan. Kuollut kala, hän ajatteli, oikein sydämestä kouraisi, poika oli lähes eloton, turha, ja hänen täysin tarpeeton olemassaolonsa oli syynä Charlesin perikatoon, hänen ja hänen kahden terveen tyttärensä, joilla oli elämä edessään, voi pyhä Maria, tuo lapsenraato oli tuhonnut kaiken, mitä hän oli rakastanut.

Raymond sopersi jotain hämmentyneenä ja laskeutui toisen polvensa varaan lommoontuneen autonoven viereen.

Hän otti pikkupojan syliinsä, nousi seisomaan, ja niin Paul-herra palasi kotiin puutarhurin kantamana, katse pysähtyneenä ja sääret velttoina heilahdellen.

Pierre Lemaitren Tulen varjot (Couleurs de l’incendie, Minerva 2018, suomennos Susanna Hirvikorpi) oli minulle yksi kirjavuoteni odotetuimmista teoksista, sillä olen omavaltaisesti julistanut tätä edeltävän pankkiiri Péricourtin suvusta kertovan teoksen Näkemiin taivaassa huomisen klassikoksi. Teos sai ilmestymisvuonnaan Ranskan arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Tulen varjot on itsenäinen jatko-osa kantaen suuren lukuromaanin viittaa poimut täynnä kieroilua, äkillisiä tragedioita, intohimoa, sodan jälkeistä lamaa, vihaa, vilppiä ja nimenomaan tässä kirjassa naisen kostoa.

Kaikki alkaa pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaisista vuonna 1927. Sodan jälkeinen lama on riistänyt kansaa ja kiristänyt mieliä, mutta Péricourt on nauttinut laajaa arvostusta ylitse sosiaaliluokkien. Jopa niin että heille

Marcel Péricourt edusti tuota entistä Ranskaa, maata, joka oli ennen hoitanut talouttan hyvän perheenisän lailla. Ihmisten oli vaikea käsittää, mitä hautausmaalle oltiin saattamassa, merkittävää ranskalaista pankkiiria vai hänen edustamaansa aikakautta, joka oli nyt ohi.

Hautajaisia ei kukaan voinut unohtaa: Tuskin oli Péricourtin arkku saatu hautausmaalle, kun hänen tyttärensä Madeleinen seitsemänvuotias poika Paul hyppäsi korkealta ja suoraan isoisänsä arkun päälle luonnollisesti järkyttävin seurauksin. Kun käy ilmi pojan jääminen henkiin kuin ihmeen kautta, kaikkien ilo ei ole aitoa. Ilmeet vain happanevat perukirjan lukemisen jälkeen, sillä Péricourt on jättänyt miltei kaiken tyttärelleen ja tämän pojalle. Ahne Charles –veli saa vain murusia, hän jolla on kaksi vähemmän viehkoa neitoa naitettavana ja monta, monta rahareikää. Alkaa syntyä vaarallinen kaunaisten ja pettyneiden kehä Madeleinen osaamatta varoa, sillä hänen kaikki huomionsa on nyt Paulin kuntouttamisessa vaikka lääkärit sanovatkin ettei hän kävele ikinä, Madeleine on päättänyt tehdä poikansa elämästä elämisen arvoisen. Kaiken hän tekee Paulin eteen samalla kun alkaa ottaa hoitoonsa isänsä pankkiiriliikettä. Kotiopettaja André Delcourt palkataan ja ennen kuin huomaakaan Madeleine on rakastunut mieheen. Sen sijaan Paul on yhä tuskaisempi, yhä masentuneempi. Lastenhoitajaa toisensa jälkeen testataan, kunnes löytyy puolalainen Vladi, joka ei osaa sanaakaaan ranskaa: Paul on haltioissaan. Vladi laulaa aina, flirttailee kaikkien kanssa, menee pidemmällekin ja on aina hyvällä tuulella. Juuri Vladi huomaa Paulin rakkauden oopperaan. Levyt joita Vladi alkaa soittaa herättävät Paulin elämälle ja tätä kautta hän ryhtyy kirjeenvaihtoon italialaisen primadonnan, Solagne Gallinaton kanssa. Tästä alkaa minulle teoksen rakkain osuus. Tästä alkavat myös tapahtumat, jotka vievät Paulin pyörätuolineen jopa samaan konserttiin Hitlerin kanssa. Kun hän kuuntelee Solangea a capella

Ich wurde mit dir geboren...

Ich will mit dir sterben...

Morgen werden wir zusammen sterben…

hänen sielunsa itkee ilosta, musiikin kauneudesta, uhkean primadonnan ystävyydestä.

Madeleinella puolestaan on helvetti irti, sillä katkeruus vie tuhkatkin pesästä, kun luottaa vääriin ihmisiin tai antaa huomionsa hetkeksikin herpaantua. Hän on kuitenkin isänsä tytär ja valmis taisteluun. Madeleinen taistelusta tulee kuin Alexander Dumasin seikkailutarina! Pimeiden, sateisten kujien tapahtumia, joissa Lemaitre muistuttaa, mistä hänet todella tunnetaan: Pelottavat jännitysromaanit! Tulen varjot on kuitenkin enemmän: Se on aikalaiskuvausta tuon ajan Pariisista, näemme sisustuksia, törmäämme rakasteleviin pareihin, tutustumme Pariisin alamaailmaan, luotamme pahimpiin pettureihin, nautimme ranskalaisherkkuja, sukellamme vihan ja koston yöhön, juomme yötä kunnes...

Miten kiinnostavaa onkaan lukea kirjan lopusta Lemaitrea innoittaneita kirjailijoita, kuten Alexander Dumas, Saul Bellow, Charles Baudelaire, Gustave Flaubert, Leo Tolstoi...

Hän laskeutui portaat. Hän tunsi olonsa hauraaksi, vatsaa kaihersi ontosti. Nyt hän saattoi vain todeta, millaisten raunoiden keskellä hänen täytyisi elää.

Hän kohotti päätään.

Pihassa odotti auto, jonka moottori kävi.

Hän käveli auton luo ja kumartui katsoman kuljettajaa lasin läpi.

”Pyydän saada saattaa teidät kotiin, Madeleine. On jo myöhä.”

Madeleine hymyili hiukan ja nousi kyytiin.

”Kyllä, olette oikeassa, on turvallisempaa liikkua autolla. Kiitos, herra Dupré.”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirja vieköön!  Arja/Kulttuuri kukoistaa   Mai/Kirjasähkökäyrä  Donna mobilen kirjat  Kirjaluotsi

Pimeys kaatuu kiinni...

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat
koristamaan matkaani.


Pimeys vyöryy
taivaan täydeltä alas.
Maa kimaltelee
kevyen ensilumen 
kosketuksen hurmassa.


Ympäri saarta
kiertävä kaislikko on
tiheä aita
jonka seassa tuhat
tietä kuljettaa kotiin.

- Eija Aromaa -
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)