INTOHIMONA PELARGONIT

Ennen ”pelargoni tuoksui mummon akkunalla ja akkunan alla lauloi katulaulaja…”, mutta minä en ole kenenkään mummo ja olen täysin hurmaantunut tähän muka vaatimattomaan, mutta salavaateliaaseen kukkaan. Edessäni on nyt Lena Ljungquistin ja Eve Tingströmin teos Intohimona pelargonit (Pelargoner, Tammi 2010, kuvat Ann Lindberg ja tekijät, suomennos Pirkko Kahila), josta pelargonihulluuteni saa vain lisäsytykettä. Nyt olen todellisten asiantuntijoiden vietävissä, sillä Ljungquist omistaa Ruotsin suurimman pelargonikokoelman ja Tingström jälleenmyy pistokkaita eri puolille Eurooppaa.

Nyt teen paljastuksen, että jos minulle tulee avioero, se johtuu pelargoneista. Ei, ei mieheni niitä itsessään vihaa, mutta sitä hän vihaa, kun ensimmäisten pakkasten tullessa kannatan hänellä pelakuut sisälle ja ne tietty ovat silloin parhaimmillaan: pienen puun kokoisia ja kantavat jopa 30-40 kukkaa yksi kasvi, niin haluan ottaa niistä koko kukinnan riemun ja ne isot ruukut valtaavat kaikki ruokapöytämme ja muutkin tasot. Toinen vaaran hetki on nyt, jolloin massiiviset, kellarista ulos kannetut ruukut on jo ’keväthoidettu’ ja kukat versovat tirheinä, mutta niitä ei voi vielä viedä ulos. Minulla ei ole ruukutushuonetta, joten kaikki mahdolliset tasot ovat ruukkujen peitossa. Me siis ruokailemme jossain millin kokoisella pöydän kulmalla…Toki minulla on vastaus valmiina kaikenlaiseen mökötykseen ja sanomiseen: Haluan viherhuoneen! Haluan peribrittiläisen viherhuoneen! Villa Maireassa sitä huonetta kutsutaan edelleenkin ruukutushuoneeksi, mutta siellä talon haltijatar vietti aikaansa muutenkin, mikä paljastui nojatuolista…Niin tekisin minäkin. Näen jo itseni siellä istumassa Robert’sin suklaakahvia mukissani ja ympärilläni tuoksuu multa ja se uniikki aromi, joka lähtee vain siitä, kun kasvit kuolevat ja/tai aloittavat uutta elämäänsä.

Intohimona pelargonit on täydellinen kirja näiden kukkien harrastajalle, sillä en olisi ikinä uskonut, mihin mittoihin saatan tämän harrastuksen viedä ja mitä ihania erikoisuuksia maailmalta löytyy. Kaikkihan me tunnemme kotipelargonit, mutta jo niistä on todella moneen lähtöön. Itselleni oli täydellinen yllätys P.Zonale-ryhmään kuuluva Patricia Andrea, jonka kukat ovat yksinkertaiset, mutta aivan tulppaanin näköiset. Hyvin viehkeitä ovat myös kerrannaiset, neilikkamaiset pelargonit, jotka kukkivat korallinpunaisen eri sävyin. Erityisen houkuttelevia ovatkin sitten tähtipelargonit, joista Silver Glitter herätti huomioni heti ensi vilkaisulla. Sen kukat ovat kerrannaiset ja lehdet kaksiväriset, ’hopeiset’. Silver Glitter on erittäin haluttu, eikä syyttä, sillä kasvilla on hurmaavat munankuorikuvioiset, kerrannaiset ja pörröisen näköiset kukat. Kapeissa hiukan harottavissa terälehdissä on lämpimänpunaisia laikkuja ja juovia. Kaksiväristen lehtien laitaa pitkin kulkee epäsäännöllisen leveä valkoinen alue. Keskeltä lehdet ovat keskivihreät, valkoisen rajalla on tummahkon vihreä vyöhyke…

No, minä nyt taas vähän innostuin…Tähtipelargonioita seuraavat kirjassa Sormipelargonit ja sitten tulevat monille jo tutut Riippapelargonit. Riippapelakuista löytyy sitten mm. Rococo, jossa ruusunnupputyyppiset, vaalean ruusunpunaiset kukat ja ylimmissä terälehdissä pieniä, kirsikanpunaisia pilkkuja! Sitten haastavat Jalopelargonit ja ’enkeli-ihmisille’ Enkelipelargonit. Uniikkipelargonit ovat oma ryhmänsä ja ne muistuttavat varsin paljon jalopelargoneja. Viimeisenä ryhmänä on kiinnostava Luonnonlajit ja primäärihybridit.

Primäärihybridi saadaan, kun risteytetään kaksi viljelyssä olevaa pelargonialajia keskenään. Monesti primäärihybridiksi kutsutaan myös sellaista pelargonia, joka on luonnonlajin ja jonkin lajikkeen jälkeläinen. Monet primäärihybridit ovat peräisin jo 1800-luvulta. Oikealla primäärihybridi  ’Islington Peppermint’.

Ensimmäinen pelargoni tuotiin Eurooppaan 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Se oli luultavasti Pelargonium triste (Surumielinen pelargoni!). Nykyään Saksa on Euroopan maista suurin uusien pelargonioiden tuottaja. Englannissa puolestaan toimivat kaikkein taitavimmat ja innokkaimmat jalostajat. Pelargonioiden tulevaisuus on saada säilytetyksi vanhat lajikkeet kansalliskokoelmien avulla, rakentaa geenipankki tulevaisuuden jalostustarpeita varten ja saada jatkuvasti uusia yllätyksiä lajikkeista, joita ei uskottu mahdolliseksi joitakin vuosia sitten.


Intohimona pelargonit on näiden kukkien harrastajan täydellinen tietokirja, sillä siinä on kaikki eri käyttötavoista ja historiasta niiden hoitoon, lisäämiseen ja jopa syömiseen! Mukana on myös luku Pelargonin vuosi, jossa tarkka selostus, miten pelargoni saadaan talvehtimaan ja miten se hellästi kevääseen taas herätellään. Lisäys, hoito ja tuholaiset tulevat kaikille selviksi ja sitten onkin jo kiire lukemaan uutuuslajikkeista ja ihailemaan niitä, sillä kirjan kuvitus on enemmän kuin täydellinen. Tämä on aika vaarallista, sillä voisin heti syödä ne kaikki…siis nuo kirjan sivut…

Rakastan ihan tavallista Mårbackaa, mutta se on pakko unohtaa, sillä siitä kasvaa aina niin iso puu, että edes sporttinen mieheni ei pysty ruukkuja kantelemaan paikasta toiseen, sisälle ulos, ulos sisälle. Jätin pois jopa lannoituksen, mutta silti vain: puu siitä tulee! Nyt haluan jotain oikein sievää, pientä ja erikoista. Sitä odotellessa uneksin ruukutushuoneesta, jossa juuri aukeavat tuoksupelargonit levittäen ympärilleni eroottista omenan ja kanelin tuoksua…lempivuodenaikaani…syksyä. Paitsi on kevätkin ihan huumaavaa - huhtikuun jälkeen.