Riitta Konttinen: Modernistipareja

Väite, että ’taiteella ei ole sukupuolta’ tulee jällen kerran kumotuksi tietokirjailija, taidehistorian professori Riitta Konttisen teoksessa Modernistipareja (Otava 2010), sillä mikään ei ole yhtä varmaa kuin naistaitelijan terävillä kivillä ja esteillä päällystetty tie, oltiinpa sitten modernisteja, impressionisteja tai realisteja. Siinä missä Tulenkantajien tulisieluiset naiset, Katri Vala, Elina Vaara, Anna Kaari tai Sylvi Kunnas saivat olla äänessä ja kuulua oman alansa ryhmään, niin kuvataidepariskuntien taiteilevat naiset eivät olleet kutsuttuina mihinkään miestaiteilijoiden ’marraskuulaisiin’ tai päässeet esille miesten yhteisnäyttelyissä. Heille katsottiin kuuluvan miehen työn mahdollistaminen, lasten hoitaminen ja jos aikaa jäi kodinhoidolta, he saattoivat vähän maalata asetelmia olohuoneen nurkassa!

Edellä mainitusta huolimatta olisin ilomielin kuulunut heihin, jotka alla olevassa kuvassa viettävät taiteilijaelämää Cagnesissa vuonna 1920. Pöydän ääressä vasemmalta lukien Lyyli Visanti, Eve Bremer, Martta Alanco, Uno Alanco ja Matti Visanti (edessä). Valokuvaaja oli todennäköisesti Eemu Myntti.

Kuva henkii tuolle ajalle outoa naisvapautta, vai liekö etelän lämpö tuonut rentouden, jonka aistii yli sadan vuodenkin takaa. Ei ja ei, sillä mitä enemmän luin kirjaa modernismin ajan kahdeksasta pariskunnasta, sen varmemmin ajattelin: Boheemielämää kaikesta huolimatta ja naistaiteilijaa ymmärtää kuitenkin parhaiten taiteilija-aviomies. Taloudellisesti monet olivat heikoilla, mutta eivät sitä ’taiteilijaproletariaattia’ joka usein juuri marraskuulaisiin (taideryhmä, joka perustettiin marraskuussa 1917) liitetään. Taloudenpito vain oli hieman hulvatonta, mikä varsin hauskasti esitetään pariskunta Eva Bremerin ja Eemu Myntin yhteydessä, kun tyhjätaskupariskunta hankki Ranskassa oleskellessaan seitsenpaikkaisen Renaultin Alfred-nimisine kuljettajineen! Pelastus oli sitten pitkään kauppaneuvos Tikanoja, jonka kanssa taiteilijapariskunnalla oli sopimus saada raha-avustusta taidetöitä vastaan. Tämä oli varsin yleinen käytäntö monen taiteilijan työn pelastuksena, mutta rajansa mesenaattienkin sietämisellä, sillä autojupakan jälkeen mesenaattisuhde Fritjof Tikanojaan päättyi. Alla oleva kuva on Eemu Myntin Omakuva vuodelta 1931.

Riitta Konttinen kirjoittaa niin kiinnostavasti, että juutuin hieman pariskunta Eva Bremerin ja Eemu Myntin elämään. Eemu eli Emil Alexander Myntti oli varsin erikoinen persoona ja hyvin itsevarma. Myös hänen taiteensa poikkesi valtavirrasta, jonka voi kuulla vaikka siitä, mitä Mika Waltari siitä pohti.


Waltari ajatteli paitsi Eemu Myntin olemusta myös hänen taidettaan, jonka luonne oli ’shamanistinen, noitamainen’. Taiteilijaystävä oli ’noitarummun ja huumaavan kärpässieniuutteen asemesta löytänyt työaseekseen haltiotilaan vajotakseen siveltimen, värit ja muodot’ ja loi niiden avulla ’noidan yliaistillisella varmuudella oman todellisuutensa.

Mika Waltaria hämmensi erityisesti Myntin värien käyttö ja saman se aiheutti arvostelijoissa. Helsingin Sanomien Edward Richter kirjoitti Taiteilijaseuran syksyllä 1925 järjestämää näyttelyä punnitessaan:


Eemu Myntti, toinen väriniekka jumalan armosta, esittää vastakkaisella seinällä naiskuvauksen. Herkullisia värejä, oikein värituoksua, joka on kuin parasta Ranskan parfyymia. No, mutta nainen, tuo van Dongen-silmäinen otus, onko se tarkoitettu pelottamaan vai sulostuttamaan vaivaista elämäämme. Suvaitsen kysyä, enkä halua vastausta.


Siis toin nyt kuitenkin esiin pariskunnan miestä, mutta kirja on täynnä kertomusta jokaisesta naisesta ja myös heidän töistään. Eve Bremer oli hyvin kiehtova henkilö, joka lopulta vetäytyi miehensä kuoltua maalaamaan Ähtärin erämaahan seuranaan kaksi koiraansa.


Modernistipareja esittelee kahdeksan taiteilijapariskuntaa. He ovat Eva Bremer ja Eemu Myntti, Lyyli ja Matti Visanti, Meri Genetz ja Carl Wargh, Lyyli ja Yrjö Ollila, Ragni Holmberg-Cawen ja Alvar Cawen, Eve Törnwall-Collin ja Marcus Collin, Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson sekä Inni Siegberg ja Ragnar Ekelund. Esittely on hyvin yksityiskohtainen sisältäen paljon kerrontaa pariskuntien sekä työ- että privaattielämästä. Mukana on paljon sen ajan muita taiteilijoita niin Suomesta kuin ulkomailta, sillä Ranskan imu oli kova. Siellä oli helpompi ilmasto, edullisempi elämä, suuret taiteilijanimet esimerkkeinä ja jopa opettajina sekä yleensä taiteelle suotuisa ja innoittava ilmapiiri. Kirja sisältää myös lukuisia kuvia taiteilijoiden töistä sekä kuvia yksityiselämän puolelta. Yksi yhteinen nimittäjä taiteen lisäksi löytyy kaikilta pareilta: Lapsia oli vain vähän tai ei ollenkaan. Tämä ehkä mahdollisti sen, että parien naiset ylipäänsä saattoivat avioiduttuaankin jatkaa taiteen tekemistään. Signe Hammarsten-Jansson ja Viktor Jansson olivat Tove Janssonin vanhemmat ja tarinassa Lumi, Tove kertoo talvisesta eristäytymisestä äidin kanssa vieraaseen taloon:

Äiti oli iloinen ja ravasi ympäri huutamassa, että voi mikä rauha! voi että on lämmin! Ja sitten hän meni ison kiiltävän pöydän taakse istumaan ja alkoi piirtää. Hän otti pois pitsiliinan ja levitti pöydälle kaikki piirroksensa ja avasi tussipullon.


Toven äiti oli iloinen, koska ei tarvinnut tehdä tulta eikä laittaa ruokaa eikä murehtia kenenkään takia! Ensimmäisen kerran Signe Hammarsten-Jansson sai oman työhuoneen ja työrauhan vasta vuonna 1933, kun perhe muutti Katajanokalta Lallukan taiteilijakotiin.


Yleisesti ottaen naiset olivat heikommilla kuin miehensä ja painetta lisäsi sekin, että he tullessaan esille omalla taiteellaan joutivat väistämättä verratuksi puolisoihinsa. Toki puolison tekniikoilla ja väreillä oli oma opetusarvonsa, mutta kyllä nämä naiset löysivät ihan itse omat polkunsa. Osa tosin vasta miestensä kuoltua. Eve Bremerkin – ”rakas Pulu”, kuten Eemu vaimoaan kutsui – jäi leskeksi vain 49-vuotiaana ja omaa uraa oli vielä jäljellä 21 vuotta.

Yllä Alvar Cawénin Ateljeen sisäkuva vuodelta 1923. Kuvassa Ragni Holmberg tulevan aviomiehensä teosten keskellä Ilolan huvilan yläkerrassa. Ragni Holmberg-Cawén arveli miehensä 'löytäneen itsensä' taiteilijana juuri 1920-luvun alkuvuosina. Cawén alkoi maalata ohuella värillä, usein väriä imevälle liitupohjalle, jolloin jäljestä tuli freskomainen. Minusta tämä maalaus on upea! 

Riitta Konttisen kirjaan Naiset taiteen rajoilla – Naistaiteilijat Suomessa 1800 –luvulla ihastuin ikiajoiksi ja sama on tämän Konttisen Modernistipareja teoksen kanssa. Riitta on tutkija, mutta hänen vahva, ’oma’ äänensä kuuluu koko ajan mukana ja vie lukijaakin mennessään, joten näitä taiteilijoiden elämäntarinoita lukee kuin seikkailua, eikä kuin jotain kuivakkaa tutkimusta. Rivien välit aivan pursuavat taiteellista temperamenttia, mutta myös harmoniaa ja hellää romantiikkaa. Modernistipareissa on mukana spiritistisiä istuntoja, mielettömiä rahahuolia, rakkautta ja henkilöiden luonteista tietoa, joista osa miellyttää ja osa ei niinkään. Minulle oli yllätys kuvanveistäjä Viktor Jansson, jonka kanssa Tovella oli monta rajua yhteenottoa isänsä palavan antikommunistisen ja juutalaisvastaisen luonteen takia. Tove myös näki miten isä dominoi paitsi koko perhettä etenkin vaimoaan ja näin tästä taideparista tulikin minulle kirjan ristiriitaisin. Pariskunta-Myntti on kiehtovin ja Meri Genetz ja Carl Wargh ehdottomasti erikoisin. Ragni Holmberg-Cawén ja Alvar Cawén ehkä harmonisin, nämä kaksi kriittistä ja hemmoteltua, jotka ’löysivät toisissaan luotettavan kallion elämän kaikkiin vaiheisiin’. Pariskunnan yhteinen työ oli taide ja yhteinen harrastus puutarhanhoito. Ragni maalasi vielä yli 80-vuotiaana ja oli yllättävän tuottelias.

Koska Modernistipareja kuvaa nimenomaan taiteilijapariskuntia, saa viimeiset sanat tähän asiaan sanoa taiteilija Lyyli Visanti, joka totesi, ettei hän olisi voinut kuvitella olevansa naimisissa minkään muun alan miehen kanssa:


Elämä olisi paljon köyhempää – ja taistelu persoonansa puolesta ankarampi. Minusta on siunauksellista, että aviopuolisot työskentelevät samalla linjalla. Työ tehdään yksin, mutta siitä keskustellaan yhdessä. Työ on suuri sovittaja.

*****

Taidekirjat Leena Lumissa