Kate Quinn: Ruusukoodi

"Kenelle sinä kirjoitat?”

”Lilibet-serkulle, ja hän on edelleen koululainen, joten älä anna mustasukkaisuuden hirviön hiipiä mieleesi.”

”Prinsessa Elizabethille? Sille serkulleko?”

”Hän alkoi kirjoitella minulle, kun olin kolmentoista. Kirjoittelen hänelle silloin tällöin. Hän on mukava pikku olento.”

”Tiedäthän, että rakastan sinua.”

”Minäkin rakastan sinua”, hän kuiskasi Philipille.

Kate Quinnin teos Ruusukoodi (The Rose Code, HarperCollins 2021, suomennos Päivi Paju) on kaikkea sitä mitä sen ei uskoisi olevan ja silti lukija yllätetään. Olen lukenut Quinnilta aikaisemmin Koodinimi Alice ja Metsästäjätär, joista viimeinen oli jännittävin lukemani kirja ilmestymisvuonnaan olematta dekkari. Aluksi ajattelin Kate Quinnin olevan enemmän viihde- kuin tietopainotteinen kirjailija, mutta se harha on haipunut Lontoon sumuun ja aikaa sitten. Ihan tahallani otin aloituksen kohdasta, josta voi alkaa harhailemaan omien ennakkoluulojensa poluilla taikka alkaa pohtia: Ihan tosiko Englannin prinssi Philip ja onko hän tässä mukana faktojen perusteella? Voisiko amerikkalainen kirjailija tuosta vain kirjoittaa kirjaansa Philipin Oslan tyttöystäväksi sodan aikana? Maattoman, perheettömän prinssin, jonka ainoa perhe tuntui olevan Englannin kuninkaallinen perhe ja työ olla sota-aikana laivaston etulinjassa taistelemassa natseja vastaan?

Kate Quinnin Ruusukoodi tuo yhteen kolme aivan erilaista nuorta naista. Yläluokkaisen Oslan, tavallisen perheen Mabin ja äitinsä alistaman alemman luokan perheen Bethin. Siinä missä Osla saa heidän sota-ajan työssään aluksi kärsiä debytantin maineestaan, pitkäsäärinen Mab kiemurtelee ulos alaluokkaisuudestaan voitokkaasti ja Beth pääse irti hirviömäisestä äidistään eli hän ei suostu enää alistettavaksi. Naisia yhdistää kansallisuus ja halu taistella maansa puolesta, heitä yhdistää myös nuoruus ja älykkyys tehtävässä, joka on sodan kannalta äärettömän salaista ja tärkeää. Miesten rinnalla he ovat tasaveroisia, sillä Bletchley Parkissa ainoa mittari on kyky murtaa vihollisen koodeja. Beth on heistä tavallaan älykkäin ja hänestä tuleekin yksi harvoista kryptoanalyytikoista. He eivät saa kertoa kenellekään, mitä työtä tekevät, joka naisille onkin helpompaa kuin miehille. Nainen voi aina olla vaikka konekirjoittaja, mutta vaikka mies olisi tehnyt vuosia töitä tunteja laskematta Bletchley Parkissa, hän on mies vailla univormua eli ulkopuolisten silmissä sodan välttelijä, petturi.

Ruusukoodi on kirja toisesta maailmansodasta Britanniasta katsottuna. Sen aikatasot vaihtelevat, mutta pääasiassa olemme sotavuosissa, kunnes huikeassa finaalissa otsikko voi olla vaikka

 Yhdeksän päivää kuninkaallisiin häihin

11. marraskuuta 1947

ja kaiken sen glamourin keskellä näytellään uskomaton loppunäytös.

Ruusukoodissa on romansseja ja sota-ajan nopeita avioliittoja, mutta siinä on myös tuhansia tunteja uuvuttavaa työtä, jossa voidaan olla vaikka nukkumatta, että saadaan tärkeä koodi murrettua. Se voi upottaa saksalaisia laivoja tai pelastaa brittiläisiä iskukohteita. Silloin ei nukuta kun isänmaa tarvitsee! Näyttämöllä on historian todellisia henkilöitä fiktion joukossa, mutta faktat historiallisia romaaneja kirjoittava Kate Quinn on antanut tarkistettavaksi Bletchley Parkin historiantutkijalle ja kirjailijalle Kerry Howardille.

Kolmen aivan erilaisen naisen ystävyys, sitten järkyttävä viha ja kaiken jälkeen kuitenkin sopu palata yhteen silloin tällöin vielä sodan jälkeenkin. Pakko sanoa, että kirjassa on todella herkullinen kohtaus, joka syntyy lehdistön painostuksesta. Osla joutuu teelle tulevan kuningattaren kanssa, koska lehdistö vain pitää häntä niin Philipin rakkaana…Osla suoriutuu upeasti ja kukapa varjoista häntä tuleekaan kiittämään ellei hänen entinen rakastettunsa. Ja tietenkin Osla on kutsuttu häihin!

Kirja on melkein seitsemän sataa sivua, joten yllätyksiä riittää. Myös sodan karmeaa todellisuutta, sitä jossa kuka vain voi olla ostettu petturi. Kuninkaallisten häiden kuohuessa kaikkialla naisemme tukijoineen purkavat Bethin kehittämää ruusukoodia kaikki toinen toistaan auttaen, mutta eivät enää Bletchley Parkissa vaan eräässä yksityisasunnossa ja kello käy…

Kuten olen vihjannut suurin yllätys tuli lopussa Kirjailijalta, jossa yleensä usein on vain kiitoksia, kiitoksia, loputtomasti kiitoksia. Ihmettelen jos kukaan historiasta kiinnostunut jättää tämän lukematta, sillä minä en tiennyt koodien murtamisesta ennen mitään. Toisaalta tämä on teos anglofiileille, sillä kyllä tästä löytyy niin peribrittiläisiä juttuja sodan keskelläkin, että ei tosikaan. Eikä tämä ole siinä mielessä sotakirja, että kirjassa ei olla rintamalla, mutta tehdään uupumatta työtä sodan voittamiseksi eli etulinjan eteen. Ei olla paossa sotaa, vaan ruusun ytimessä!