Isänpäivän kirjoja Lumimiehen makuun!

Aamulla kävin kuvaamassa lehdossa puuta, joka on siellä kasvanut jo 15 vuotta hontelona sinne sun tänne taipuen, mutta tuettuna. Nyt se ensimmäistä kertaa alkoi näyttää viehättävältä ja teen tästä tarinaa myöhemmin, mutta nyt on jo kiire kertoa Lumimiehen kirjasuosikit eli mitä hän on oikeasti lukenut minun lukemistani ja mitä lukee seuraavaksi. Aamusta muuten vielä sen verran, että kunpa marraskuu olisi aina tällainen pidennetty syksy: usvaa, vesipisaroita, kosteaa, raikasta ilmaa, mutta lämmintä. Kuusiaidassa (kts. kuva) tirskuttivat mustarastaat...Päivästä ei tullut yhtä harmoninen, vaikka piti olla kiva päivä kaupungilla: lounas ja vähän pieniä ostoksia joulua ajatellen: En jaksa edes kertoa, miten vaikeaa voi joskus olla palauttaa megamarkettiin uusi kone, joka ei toiminutkaan. Tarina on liian pitkä ja uuvuttava, joten lähdetään kirjoihin.

Lemaitren Tulen varjot kirjaa Lumimies odotti yhtä paljon kanssani. Jos mieheltäni kysytään, Näkemiin taivaassa eli tämän itsenäinen ensimmäinen osa, on yksi vuosikymmenien teoksista. Tulen varjot synnytti meillä paljon keskustelua, mikä on hyvän tarinan kivaa jälkileikkiä. Ykkössuositus tälle kirjalle.

Kovat kehut Lumimieheltä saa myös Anne Svärdin kirja Vera. Lumimies palaa tähän yhä uudelleen ja se on kiehtovaa, sillä kirja jäi minuunkin isosti.

Olemme molemmat kovia Philip Rothin teosten ihailijoita, joten Amerikkalainen pastoraali toiseenkin kertaan luettuna upposi Lumimieheen kuin kuuma veitsi voihin.

 Minna Lindgrenin Vihainen leski saa mieheltäni vuoden hauskimman kirjan tittelin!(Tätä on luettu tänä vuonna blogissani ehkä eniten eli lukijasuosikki!)

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat, aiheutti meillä jälleen kerran ison keskustelun, sillä olemme lukeneet niin monet natsikirjat, että pohjaa löytyy. Kirjan kiinnostavuus lepää paljon sillä, miten erilaisesti lapset suhtautuvat isiensä tekoihin. Joidenkin sokeus kauhistutti, sillä nythän he ovat jo aikuisia ja tajuvavat, mutta silti vain...

Melkein tulin mustasukkaiseksi Lucialle, sillä niin innoissaan Lumimies luki 'latinonaisen värikästä elämää' eli Lucia Berlin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia.

Luimme molemmat uudelleen Ian McEwanin Amsterdamin. Lumimies ei muistanut kirjaa lukeneensa, mutta en usko. Hänhän tuntee McEwanin tuotannon vähintäinkin yhtä hyvin kuin minä. Hyvällä tuurilla tämän voi löytää jostakin...

Karen Clevelandin Koko totuus tuli minulle ennakkokappaleena pyytämättä. Onneksi luin, sillä tämä on todella vetävä agenttitarina. Samaa mieltä Lumimies, joka ei yleensä ole yhtä trillerimaanikko kuin minä paitsi, jos kyseessä on

Kristina Ohlsson. Into Ohlssoniin syntyi teoksesta Daavidin tähdet. Sairaat sielut ei ole sama, mutta ihan hyvin LM valvoi teosta lukien.

Susan Fletcherin Meriharakat Lumimies lähti lukemaan kun mainitsen sen yhdeksi sielukirjoistani. (Sielukirja on kirja, joka pitää omistaa. Se luetaan aina uudelleen ja uudelleen.) Vahva suositus, jos jostain löytyy!

Tätä Lumimies EI ole vielä lukenut, mutta minä haluan tätä suositella KAIKILLE! Joskus voi olla niin, että mikään ei kuin onnistu, jossain on mennyt pahasti pieleen. Zakille kaikki menee niin...Immo Pekkarinen Kuolleen meren kristallit.

En voi nyt häiritä miestä alakerran takkahuoneessa, sillä menossa on jääkiekkoa, joten nyt minä saan suositella, että Peter Ames Carlinin Paul Simon Elämäkerta on varmaankin monen miehen toivekirja!

Tänään jos jääkiekko sallii, Lumimies aloittaa Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn. Hän on kirjasta TODELLA kiinnostunut. Varmaan löytää jotain samista kuten minäkin, mutta eri asiat meillä. Luin valittuja makupaloja, joten sain oikein kuulla, että 'älä laita sitä nyt mihinkään lainaan.'

Lars Jonssonin Talvilintujen elämää on upea lahja lintubongari-isälle! Selvitin, että kirjaa saa ainakin Adlibrikseltä ja olen nähnyt vain muutama viikko sitten Prismassakin. Jos tilaat, ei enää ehdi isänpäiväksi, mutta onhan tulossa j....u♥

Ellei isä ole lukumiehiä, aina voi ostaa Reinot tai olla muuten vain ilman mitään lahjoja nauttien hyvästä ruoasta ja kiireettömyydestä. Lumimies saa tossutella, sillä minä alan huomenna valmistaa gulassia. Juotan kilolle suikaloitua lihaa litran punkkua ja siitä se sitten alkaa...isänpäivän vietto. Kaupasta tuli kotiin valitettavasti taas belgialaista suklaata sekä erästä uutuusjäätelöäkin, mutta ei sille mitään voi, että juhlavuodenaika alkaa isänpäivästä.

Ja ken pystyy, voi valmistaa isälle kahvipöytään Harry Potter -kakun, kuten on tehnyt Sari Kalliomäki. Ohje löytyy täältä

Eikun lukemaan, sillä huomenna on essupäivä. Mukavaa isänpäivään valmistautumista!

Miten minusta tuntuu, että tämä tanssiva puu, ei ole siperianlehtikuusi ollenkaan, vaan jotain aivan muuta...

Ei päivä ihan huono ollut, sillä ruoka oli hyvää ja tein mukavia yllätyslöytöjä kuusen alle. Sekä 15 vuoden jälkeen uudet verhot makkariin! Jäivät ommeltaviksi...

tyytyväisenä
Leena Lumi

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Syntymääni seuraavina kuukausina isä maistoi elämän suussaan, sen vahvan, juurevan maun. Omenat kasvoivat puissa, laivat valmistuivat telakoilla ja pojat tekivät kotiläksyjään keittiön laminaattipintaisen pöydän ääressä. Isä lopetti tupakanpolton ja vähensi Jaloviinan juontia. Isä odotti työpäivän päättymistä, että näkisi taas minut. Joka päivä isä kysyi eteisessä, missä tyttö on.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (Atena 2018) piirtää armottoman selkeää kuvaa työläisperheen elämästä Turun Pernossa. Kertoja on perheen Hanna tytär, toiseksi nuorin. Hän on tarkkailija, joka lopulta tekee yhteenvedon ja toimii sen mukaan. Vaikka en sataa voi millään hypätä vertaisena tähän perheeseen, on monta tuttua juttua kuitenkin. Hanna ei synny Heidekenissa, mutta minä synnyin siellä suoraan saksalaisen lääkärin käsiin. Putosin nostalgiaan lukiessani, miten kaunis Heidekenin synnytyslaitos oli ja äitini halusi ensimmäiselleen vain parasta. Sen sijaan tytön kasvu missä tahansa kasvuympäristössä, kiinnostaa minua aina. Vallinkoski toteaa:

Pian tajusin kirjoittavani romaania vähäpätöisimpänä pidetystä aiheesta, tyttönä kasvamisesta. Omaa kasvuani luonnehti voimakas näkymättömyyden kokemus. Jo varhain ymmärsin, että tyttöys on yhteiskunnallisesti epärelevanttia. Nuoren tytön kokemuksia pidetään niin tylsänä aiheena, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa. Oikeat aiheet ovat jossain muualla. Ne, joilla on merkitystä.

Vaikka Vallinkoski toteaa näin, hän on kirjoittanut tyttöyden kokemusta paljon laajemman teoksen. Perno Mega Cityssä voimme lukea työläisperheestä, joka repii elantonsa teollisuudesta. Työläisperheestä, joka asuu työväen rakennuksissa, syö työläisruokaa, juhlii työläisjuhlia, yrittää kasvattaa lapsiaan jaksaessaan ja ei kasvata, kun ei jaksa. Parhaimmillaan tuoksutaan Omo Colorilta, pahimmillaan oksennnukselta. Jossain haisee usein pissa. Särkyyn otetaan hotapulveria ja naisilla on kotimekot. Hyvinä hetkinä iskee usko parempaan, huonoina käperrytään punaiselle hetekalle päiväkausiksi kuten tekee Hannan äiti. Vahvana Hannan äiti on kova sääntöjen laatija, onhan hänellä jo kaksi poikaa edellisestä liitosta ja uudesta Sepon kanssa Hanna ja tämän sisko Emma. Kun Hanna oli pieni ja huusi kaiken aikaa...

Äiti syöksyi vessaan. Ahdistus oli aivan kintereillä. Äiti ehti juuri ja juuri pakoon, käpertymään kylpyammeen ja vessanpöntön väliin. Käsi painui suun eteen. Ei sille ollut sanoja. Sille mitä äiti kuuli. Miten seinät moittivat ja nurkat nälvivät.

Sitten syntyi vielä Emma. Vuodet juoksivat Pernon lätäköissä, kaikki äänet läpi päästävissä huoneissa, joskus äiti ja isä jopa tansseissa ellei ollut punaisen hetekan aika. Äiti meni töihin, pikkulapset päiväkotiin. Laurilla menee koulu huonosti, mutta Henrik on muuttanut Turun Ylioppilaskylän säätiön yksiöön voidakseen lukea rauhassa ylioppilaskokeisiin. Kustannukset maksaa sekä armeija että Henrik itse kesätyöansioistaan. Henrik on tekemässä luokkahyppyä, mutta Hanna ei osaa sitä vielä niin ymmärtää. Sen sijaan hän ymmärtää, että isä on sairastunut vakavasti syöpään ja että äiti on joskus niin ilkeä, että hänet tekisi mieli vaihtaa. Pappa, äidin isä oli äidin lapsuudessa karjunut, että ’te ette ole mitään. –Ette yhtikäs mitään. Painakaa se mieleenne.’ Jantelaisuus siirtyi äitiin, joka jaksoi saarnata saunan lauteillakin Hannalle

vanhempainillassa lapsiaan kehuvista vanhemmista. Lellityistä kakaroista, jotka luulivat aikuisena itsestään liikoja.

Sellaiseen me emme lankeaisi.

Tuijotin pakottavin silmin suihkun nurkkaa. Pisarat lauloivat: muistakaa aina, että te ette ole sen parempia kuin kukaan muukaan.

Äidin sisko Marja-Leena asui kartanossa ja siellä äitikin oli kuin parempaa väkeä. Heillä oli omat siskomuistonsa, joita ei voinut jakaa muiden kanssa.

Onko pernolaisuus sitten sen osattomampaa kuin työväestön elämä muualla. Pyttipannua ja peltilihistä, kasvun varalta liian suuria luistimia ja kenkiä, kasautuvia laskuja ja sitten päiviä, jolloin niitä voitiin maksaa pois, unelmia paremmasta elämästä, jolta työttömyys tai vakava sairaus katkaisi alkuunsa siivet, naisten kahvihetkiä ja miesten piilopulloja, yksityisyyden vajetta, mielenterveysongelmia, urheilukisojen ja Dallasin katsomista, riitelyä ja rakastamista, usein harmaiden päivien jonoja ja myös asioita, jotka olisivat kuuluneet lastensuojelun tietoon. Niin se oli maallakin, mutta siellä oltiin kaikki kaikkien kanssa. Samat harrastukset parhaiden kaverien kanssa, sama mahdollisuus kouluttautua vaikka miksi, mutta ei se ihan kaikilla ollut niin...Heistä kylä vaikeni, heistä, jotka tekivät lapsilleen mitä huvitti tai repivät omia seiniään lämmitykseen. He erottuivat. Pernolaisuus alkaa Hannallekin aueta vasta hänen mennessään Pansion kouluun: Ne jumppapuvut, millaiset oli ns. porhojen lapsilla ja mitä ihania tuoksuja. Hanna alkoi vertaamaan ja tuloksena

Pakomatkani oli alkanut, vaikken sitä vielä tiennytkään. Halusin käpertyä kirjainten katveisiin. Keksiä kielen, jossa olisi sanoja Pernossa tapahtuville asioille eikä vain niille jotka tapahtuivat paikoissa joiden olemmassaoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Minun kieleni piirtäisi ääriviivat niille, jotka olivat onteloita ainemassassa. Jotka kömpivät kellareista ja pohjakerroksista vain huomatakseen, että valo oli siirtynyt taas muutamaa kerrosta korkeammalle. Jotka väistivät suojatiellä, vaikka sade löi heidän lävitseen.

Noora Vallinkoski on kirjoittanut pitkän jälkimaun jättävän aikalaisromaanin eräästä Suomen työläislähiöstä. Hän on ottanut sen kokemastaan mitään karttamatta: Lukekaa tarkkaan, sillä jollain oli aina huonommin kuin Hannalla. Vallinkosken kieli on houkuttavaa ja dialogit onnistuneita. Luvut suorastaan ahmii. Vaikea uskoa esikoiseksi, mutta jos tämä sitä on, sen kuuluisi olla Helsingin Sanomien esikoiskirjakisassa mukana! Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. Hanna teki luokkahypyn ihan omillaan. Suurenmoisilla sanoilla.

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

Peter Ames Carlin: Paul Simon Elämäkerta

Pojassa oli jotain surumielistä. Kapalovaatteisiin puetun Paulin tummanruskeissa silmissä oli jo tuolloin epätoivon katse – ikään kuin hän olisi kokenut jotain kammottavaa, mitä ei voi koskaan karistaa mielestään. Louis ja Belle olivat aluksi pojasta huolissaan, mutta pian he alkoivat laskea asialla leikkiä ja käyttää pikkuisestaan  nimeä ”Cardozo”, joka viittasi yrmeään korkeimman oikeuden tuomariin Benjamin Cardozoon.

Hän oli kuitenkin muita pienikokoisempi. Pieni kuin päästäinen, muut lapset repivät loputtomasti huumoria lyhyenlännästä toveristaan...Hän oli vahvempi kuin ulospäin näytti, ja tarpeen tullen hänkin osasi olla häijy.

Kun kuukaudet vaihtuivat lukukausiksi ja lukukaudet vuosiksi, muut kasvoivat, mutta Paul venyi tuskin senttiäkään. Eikä siinä kaikki. Hän ei pitänyt pyöreistä poskistaan, lättänenästään eikä paksuista kulmakarvoistaan. Hän tajusi jo lapsena, että hänen täytyisi onnistua kaikessa yhtä hyvin tai paremmin kuin muut.

Peter Ames Carlinin teos Paul Simon Elämäkerta (Homeward Bound: The life of Paul Simon, Minerva 2018, suomennos Jere Saarainen) vastaa kaikkeen mitä osaat kysyä ja siihenkin, mitä et ehkä olisi halunnut tietää koskien yhden maailmankuuluisimman duon toista osapuolta, Paul Simonia. Olen todellakin jäävi, sillä Paul Simonin sooloura ei ole ollut minulle yhtikäs mitään. Olen jälleen se kuusitoistavuotias teini, joka sai kesälomapalkkansa ja lähti innolla ostamaan Porista levysoitinta ja viittä LP-levyä. Levyistä yksi oli Simon&Garfunkelin Bridge over Troubled Water, joka ilmestyi 26.1.1970 ja jota albumia yksin myytiin 25 miljoonaa kappaletta. Albumi piti Billboardin listan kärkipaikkaa hallussaan kuusi viikkoa ja oli listoilla yhteensä kolmesataa viikkoa. Miten minä tyttö maalta satuinkin ostamaan juuri tuon levyn? Voiko sitä olla ostamatta, jos on sen sitä ennen kuullut vaikka radiosta tai kaverilla? Kun Bridge over Troubled Water esitettiin ensimmäisen kerran yleisölle, ruudulla näkyivät presidentti John F. Kennedy, senaattori Robert F. Kennedy ja pastori Martin Luther King, ja seuraavassa kohtauksessa oli kuvaa itkevästä väkijoukosta seuraamassa heidän hautajaissaattueitaan. Fanitin toki myös The Beatlesia, mutta heidän levynsä Let It Be ei yltänyt samaan! Paul ja Artie kahmivat kaiken, vuoden Grammyn, vuoden levytyksen, vuoden laulun ja parhaan nykyaikaisen kappaleen. Levystä tuli niin merkittävä, että sen katsottiin olevan uuden sukupolven ensimmäinen merkki tulevalle muutokselle, aivan uudelle suunnalle. Levy on minulla tietenkin edelleen. Se on paljon soitettu, rakastettu ja sen kansi on unohtumaton. Olin aivan lääpälläni paitsi Paulin ja Artien musiikkiin ja heidän yhteensopivuuteensa musiikillisesti, etenkin ihastun enkelikiharaiseen Artie Garfunkeliin, mutta ennen kaikkea arvostin heitä duona. Tuota levyä tehdessä Paulin ja Artien tiet olivat eronneet jo useasti. Syynä eivät olleet vain Artien yliopisto-opinnot versus että Paul oli isänsä vastusteluista huolimatta antautunut vain musiikille, vaan syynä oli se käsittämätön tummuus Paulin sisällä, se tunne vähäisemmyydestä, se joka heräsi etenkin huikeaäänisen Artien rinnalla. Ongelmana oli vain se, että koko maailma halusi heidät yhdessä! 1975 Simon&Garfunkel palasi vielä yhteen, mutta pian välit viilenivät uudelleen.

Tämä kirja on Paul Simonista, mutta sen kautta tietenkin voimme saada monenlaista kuvaa myös Artiesta ja minulle hän on edelleen sama suloinen kiharapää, joka ylti ylä-ääniin kuin enkeli! Sitä ei kukaan Peter Ames Carlin minulta vie pois. Toisaalta myönnän, että Paul onnistui soolourallaan yli odotusten, mutta minkä hinnan hän siitä maksoi, se on jo luku sinänsä. Oliko hän koskaan aidon onnellinen? Jos hän ei olisi kuin lyhentynyt etisestään pitkän Artien vierellä? Jos hän olisi yltänyt samoihin äänisfääreihin? Jos tytöt olisivat hullaantuneet häneen kuten Artieen? Niin silloin tämä kirja kertoisi myös Artiesta yhtä paljon kuin Paulista, jolla oli kunnianhimoa, kykyä ja antaumusta musiikille, mutta jonka pimeä puoli vei osansa. Mikään ei auttanut, ei edes se, että Artie kuvissa ja lavalla yritti lyhentää itseään pitämällä polviaan usein vähän koukistuneina...Paulin varjoista suurin oli kateus:

Monet varmasti kuvittelivat, että taitavasti rakennetut kappaleet olivat ilman muuta säihkyvänsinisilmäisen ja kultakutrisen kaverin käsialaa. Tuo poikahan kuulosti enkeliltä. ”Artien olisi kuulunut olla biisien tekijä”, Paul sanoi vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvun puolivälissä kiukusta kihisten. ”Lahjakkuuden olisi pitänyt kiteytyä tuohon hahmoon.”

Ja kun joku kutsui Arteita seksisymboliksi, Paul repi pelihousunsa. Mitä helvettiä! He olivat tunteneet Artien kanssa yksitoistavuotiaista lähtien: Artiella oli ollut hammasraudat ja finnejä, hän oli kantanut Tooraa...”Miten hitossa kukaan voisi pitää Garfunkelia seksisymbolina? Sehän olisi ihan järjetöntä.Joku Hollywoodissa muka sanoisi: ’Hommatkaa minulle uusi seksisymboli, joku sellainen kuin Garfunkel!

Paulin ja Carrie Fisherin räiskyvä parisuhde kesti kaksitoista vuotta.

Paul itse löysi Artien. He asuivat lähekkäin ja kun Paul kuuli kerran Artien laulavan koulussa, hän aavisti tietämättään kenen kanssa hänen äänensä soi yhteen. Hän etsiytyi Artien seuraan ja siitä se sitten lähti. Maailmankuulu uuden sukupolven ääni ja tietenkin Bridge over Troubled Water, josta tuli niin menestynyt, että vasta Michael Jackson päihitti sen suosiossa.

Paul ja Artie erosivat ja menivät yhteen. Lavalla he olivat aina yhtä huikeita. Paul kuitenkin etsi omaa tietään mm. lähtemällä joksikin aikaa Englantiin, jossa tunsi viihtyvänsä hyvin. Hän löysi polkunsa paikallisiin folkklubeihin ja solmi monia tuttavuuksia. Kun aikanaan ilmestyi levy Scarborough Fair, Paul merkitsi tekijöiksi vain itsensä ja Artien, myöhemmin vain itsensä, josta syntyi uutta riitaa. Scarborough Fair oli kuitenkin vuosisatoja vanha kansanlaulu. Brittiläinen Carthy ei pitänyt suutaan asiasta kiinnni ja musiikkipiireissä levisi tieto, miten Paul kahmii kaiken kunnian ja rahat itselleen. Tätä Paul kyllä tekikin, sillä hänen heikkoutensa oli omavaltaisuus ja ylivaltainen kunnianhimo. Hänen vahvuutensa oli musiikin sovittaminen ja sanoitus. Hän myös etsi uusia musiikkisuuntauksia ennakkoluulottomasti Afrikkaa myöten.  Elokuvaan Miehuuskoe Paul teki tunnarin eli Mrs. Robinsonin ja sen ’pojat’ esittivät yhdessä. Aikakausi ei kuitenkaan ollut kevyt:  poliittinen osallistuminen oli vahvaa niin Vietnamin sotaa kuin rotuerottelua vastaan, monia mustien puolustajia murhattiin. Simon&Garfunkelista tuli sukupolvensa laulavia julistajia tehtyään levyn ”The Sound of Silence”, joka tietenkin nousi listojen kärkeen. Kun sekä matematiikan tohtorius että elokuva kutsuvat Artieta, Paul lähti vahvasti vetämään omaa linjaansa salaa kuitenkin kaivaten sitä ainoaa henkilöä, jonka kanssa oli tehnyt musiikkia kouluikäisestä asti, ainoaa häntä, joka jo pienestä soinnusta tiesi, miten jatketaan soundia, että se vetoaa yleisöön. Hän ainoa tiesi, miten heidän äänensä soisivat yleisölle huikeimmin. Vahingossakaan Paul ei valittanut vaan puursi kahta hullummin, mutta kävi myös terapiassa, solmi suhteita ja avioliittoja, sai lapsia, riiteli oikeudessa ja teki oman myydyimmän sooloalbuminsa Gracelandin, jolloin oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta hänen ja Artien läpimurtosinglestä ”Hey, Schoolgirl” ja ”The Sound of Silencen” sijoituksesta kaksikymmentä vuotta.  Nyt hän tunsi olevansa omillaan ja uuden musiikin virroissa.

Tämä kirja on todella tuhti tietopaketti, josta kiinnostunut voi lukea monia kiertueselostuksia, kulissien takaista draamaa, naisystävistä, tarkkaa musiikkikappaleen sovitusta, sanoitusta, kaikkea siihen liittyvää. Voi muistella missä itse oli silloin ja silloin, kun joku kuuuluisa levy julkaistiin. Paul rikastui valtavasti ja voi edelleen hyvin. Kuudenkymmenen vuodenkin jälkeen voimme vain ihmetellä, mikä oli todellinen syy Artien ja Paulin syvän ystävyyden rapautumiseen. Julkisuudessa he pelasivat varsin korrektisti yhteen muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.  Viimeisen luvun otsikko Katsokaa mitä minusta on tullut sopii niin hyvin Pauliin.

Paljon on vettä ja soundeja virrannut siitä, kun räätäli Paul Simon syntyi vuonna 1888 Itävalta-Unkarin Galitsiassa. Juutalainen kulttuuri oli kukoistanut Itä-Euroopassa jo satoja vuosia. 1890-luvulla kuitenkin alkoivat joukkovainot ja Paul Simon lähti 1903, vain viisitoista vuotiaana Yhdysvaltoihin, jossa perusti räätälinpuodin ja löysi vaimokseen itävaltalaisen maahanmuuttajan Triedan eli Friedan. Perheen ensimmäinen lapsi Louis oli musiikillisesti lahjakas ja tulevan maailmankuulun duon Simon&Garfunkelin toisen jäsenen, Paul Simonin isä.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Vuoden 2018 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa ja Arvonnan Voittajat!

Vuoden 2018 kauneimmat kirjan kannet Leena Lumissa on valittu: Ensimmäiseksi tuli Ilona Pietiläisen Tervetuloa jouluun! 19 äänellä, toiseksi Krista Launosen Ofelian suru 7 äänellä ja kolmannen sijan jakavat 4 ääntä molemmat saaneina Kate Quinnin Koodinimi Alice sekä Max Mannerin Kadotettujen kahvila.

Koska vähän juhlimme eli täyteen tuli elokuussa 2,5 miljoonaa kävijää!, palkintoja jaetaan neljä. Lumimies toimi jälleen onnettarena ja fortunan suosikit saavat valita voittajajärjestyksessä täältä palkintokirjansa. Kun valinta on tehty, pyydän ilmoittamaan siitä minulle leenalumi@gmail.com kera yhteystietojen ja merkitsen kirjan kohdalle 'varattu.' Onnetar suosi tällä kertaa seuraavia:

Beate56

Irja Viirret

Birgitta

Lammas

Onnea voittajille ja kiitos kaikille kisaan osallistuneille♥

Voitte muistella täällä viime vuoden kisaa.

yhteydenottojanne odotellen
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Marraskuu rakkaani ja hyvää pyhäinpäivän viikonloppua!

Marraskuu on edelleen rakkaani. Ihan tarkkaan en muista, milloin kaikki muuttui, mutta aina ei ole ollut näin. Nyt sen sijaan nautin lyhyistä päivistä, hyräilen joululauluja, Välikaton Feetun paja on auennut olkkarimme pöydälle ja luen hitaasti kuin vaihtolämpöinen eläin. Hitaudessa on taikaa. Ja ilossa ihan pienistä yllätyksistä: Olen 33 vuotta miettinyt mikä kasvi, perenna siis, selviäisi meillä vierasmakkarin ikkunan alla, jossa köynnöshortensioiden varjostama kohopenkki. Sinne ei kuu kumota, eikä aurinko yllä. Vei kauan tajuta, vaikka olen aivan hulluna muratteihin, joita nytkin on huushollissa kolme:

Keksintö on sataprosenttinen vasta ensi keväänä, jos muratit jäävät eloon. Vielä viihtyvät  siinä vihreänä kuin suvella. Vähän varmuudeksi olen kevyesti havuilla suojannut, en muuta. On kivan näköistä kun lisään vielä kolmannen yksilön ja vihreät oksat valuvat kohopenkin rouheita kiviä pitkin alaspäin...

Toivon marraskuuintoiluni tarttuvan teihinkin, sillä milloin muulloin on tilaisuus aloittaa jouluvalmistelut niin, että ne eivät ruuhkannu joulutunnelman luomishetkiin? Milloin muulloin saat kaikessa rauhassa käpertyä suosikkihuopaasi lukemaan iltapäivällä kirjaa tai katsomaan tallentamaasi suosikkisarjaa? Milloin muulloin puutarhakaan ei odota tekijäänsä ja siilitkin onneksi jo horrostavat hyvin syötettyinä pesissään? Milloin muulloin voit olla niin patalaiska, että linkität aikaisemmat marraskuujuttusi blogiin ja lähdet itse lounaalle cityyn tai lenkille rantapoluille?

Mutta marraskuu...lukijoilleni, joille se ei tunnu mahdollisuudelta

Marraskuu on mahdollisuus ja tilaisuus uuteen

Marraskuu on monta ja kohti pitkää viikonloppua!

Marraskuuta ja kohti pitkää viikonloppua

Milloin kaikki on ihan täydellistä? Ei tarvitse ollakaan! Minä en keksi, mitä ruokaa laittaisin tulevana viikonloppuna, joten taidan delegoida asian Lumimiehelle. Sinä aikana heittäydyn selälleni sohvalle ja luen vaikka jotain joululehteä. Joulua tarjoavat lehdet ovat ehdoton osa marraskuuta. Olen onnellinen, että en enää vuosiin ole ollut marraskuun masentuja! Olen myös kiitollinen, että näen valoa! Tämä pimeä aika voimaannuttaa minua, toivottavasti sinuakin:

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

tai

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenvän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

Kaunista pyhäinpäivän viikonloppua♥ Sytytetään lyhtyihin muistokynttilät edesmenneille rakkaillemme♥

Leena Lumi

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Le Lethe oli tyylikkyyden keidas ankeassa, alistetussa Lillessä, kristallikruunuista heijastui himmeä kimallus, syvän viininpunaiset matot vaimensivat askelten äänet kokonaan ja pöytäliinat pöydissä, jotka olivat niin kaukana toisistaan, että yksinäisyys oli taattu, olivat tahrattomat kuin vastasatanut lumi. Etuikkuna oli erikoisen kaareva ja kullalla koristeltu, ja siitä oli näkymä Deûle-joelle. Eve ymmärsi, miksi saksalaiset halusivat syödä siellä päivällistä. Se oli sivistynyt paikka rentoutua, kun oli alistanut valloitettua kansaa koko pitkän päivän.

Kate Quinnin romaani Koodinimi Alice (The Alice Network, HarperColllins 2018, suomennos Päivi Paju) tuli minulle lukuun kauniin kantensa takia, joka on hyvin cinemaattinen. Tämän tarinan näkeekin helposti lukiessakin kuin elokuvan. Kirja on todellisuuteen perustuvaa fiktiota ensimmäisen maailmansodan naisvakoojista ja etenkin vakoojien kuningattaresta Lilistä, jonka oppilaaksi tulee kirjan toinen päähenkilö, brittiläinen Eve Gardner. Hän haluaa kiihkeästi taistelemaan saksalaisia vastaan ja pääseekin Ranskassa koulutuksen jälkeen soluttautumaan vihollisen lähipiirin. Hänestä tulee tarjoilija saksalaisia hännystelevän René Bordelon ravintolaan Le Lethe, josta tavallaan tulee koko tarinan keskusnäyttämö. Eve osaa hyvin ranskaa ja saksaa, mutta saksantaitoaan hän ei saa paljastaa, sillä rentoutumaan tulevat sotilaat haluavat keskustella turvassa  herkkujen ja alkoholin äärellä. Eve esiintyy väärillä papreilla ja uudella nimellä, kuten hänen kollegansa Lili ja Violette. Työ on äärimmäisen vaarallista eikä Evellä ole aavistustakaan, mihin hän joutuu vielä taipumaan ja miten pitkälle René Bordelon tulee hänen elämässään vaikuttamaan. Evellä ei kuitenkaan ole varaa pelkoon, sillä pelko on ylellisyyttä, johon voi vajota vasta jälkeenpäin.

Quinn kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, jotka ovat 1915 ja 1947. Tarinan toinen päähenkilö yhdysvaltalainen opiskelija Charlie St. Clair on raskaana ja perheen maineen kannalta on tärkeää päästä ’ongelmasta’ eroon. Äiti lähtee tyttärineen kohti Englantia 1947 tarkoituksena jatkaa sieltä Sveitsiin. Luvassa on kuin täkynä Pariisi lyhyesti ja palattua Pariisissa pidempään. Lontoossa serkkunsa Rosen toisen maailmansodan melskeissä kadottanut Charlie tekee kuitenkin oman ratkaisunsa ja lähtee etsimään henkilöä Eve Gardner mukanaan lappu jossa lukee Le Lethe. Kaksi naista kohtaavat. Alkoholisoituneen Even kiinnostus herää Le Lethen mukana, sillä hänellä on vielä yksi työ kesken. Even ystävä Finn lähtee mukaan sekä autonkuljettajana että tukena. Lopulta hän on täysillä osallisena sekä etsimässä Rosea että...

Koodinimi Alice on aiheestaan huolimatta kirjoitettu varsin viihdyttäväksi eli löytyy romantiikkaa, epäuskottavia käänteitä ja suurta draamaa kahden maailmansodan varjoissa. Siitäkin huolimatta viihdyin etenkin Evessä ja hänen kollegoissaan, sillä pelko oli yhtä kauhistava kuin eräät Baudelairen runot, joista kirjassa on otteita. Kauhistava ei ole kauhea, sillä luen itsekin Baudelairea, mutta kun runoista irrotetaan säkeitä sopivasti tiettyihin tilanteisiin, syntyy ’kauhistuttava’. Historian harrastajalle kirja tarjoaa ainakin erään faktan, josta minä en ollut tiennyt: Oradour-sur-Glanen joukkoteurastuksen, jolloin kylästä tuli hetkessä aavekylä. Natsit sulloivat ihmiset kirkkoon ja sytyttivät kaiken palamaan sekä ampuivat pakenijoita. Jäljelle jäi vain palaneita taloja ilman kattoja, luotien jälkiä seinissä, hylätty auto...Kuolleet vaeltavat siellä saamatta rauhaa, niin hirveä oli natsien isku paikkaan. Tämä on vähän tunnettu tapahtuma Ranskan ulkopuolella. Myös Lilillä oli todellisuudessa vastineensa: Louise de Bettignies. Jouduttuaan vihollisen kynsiin hän ei paljastanut mitään eikä ketään. Kiitettävästi Kate Quinn teoksen lopussa arvostelee, miten vähän arvostusta naisvakoojat todellisuudessa saivat. Ääniä menneisyydestä: kirjeitä ja oikeuden pöytäkirjoja avaa lukijalle todellisuutta. Mukana on mm. Louisen persoonaa kuvaavia kirjeitä sekä aikalaistodistajien lausumia vakoojien kuningattaresta.

Viimeinen oikeuden pöytäkirja on vuodelta 1953, jossa Oradour-sur-Glanen surmasta selvinnyt nainen, madame Rouffanche puhuttelee oikeutta:

”Pyydän, että oikeus toteutuu Jumalan avulla. Minä selvisin hengissä krematorion uunista; olen pyhä todistaja kirkosta. Olen äiti, joka on menettänyt kaiken.”

Ensilumi ja viikonloppua!

Eilen satoi ensilumen. Tunsin jo illasta lähestyvän lumisateen tuoksun...

Lyhtykoiso on ihastuttava lokakuunkin väri-ilo. Eikä leviä kuin mieletön, vaikka joku on niin sanonut. Kunpa leviäisikin!

Alapuutarha siivotaan huomenna kesäkalusteista ja callunat siirtyvät terasseille.

Varjoliljojen talventöröttäjät ovat suorastaan kuvauksellisia. Kesäkuvia aika uudesta varjoliljainnostuksestani jutussa Kukkia keskiviikolle

Kartiovalkokuusitarinaani seuranneet ovat huomanneet, että mahtava mörrimöykky takana vain leventyy, kun taas edessä oleva paljon nuorempi saavuttaa sitä korkeudessa kapoisena. Olisiko jo vähän pidempikin...Huomatkaa Lumimiehen kuusiaita. Se on aika pitkä ja just leikattu.

Syyshortensia rakkaani 4-ever♥ Tänään oli proosallinen päivä eli piti hakea Helsingistä ihan oikealla osoitteella lähetetty paketti Vaajakoskelta, eikä ollut ensimmäinen kerta, kun pakettia haetaan ympäristökunnasta, milloin mistäkin. Piti lounastaa jossain, mutta ei löytynyt mieleistä, joten päätimme tyytyä ostamaan lohta eli sitä nyt vaihteeksi uuniin kera babypinaatin ja pippuri-sitruunakerman, ehkä huomenna. Sunnuntaina grillaamme jotain hyvää ja tänään nautimme karjalanpiirakoita, isot teet ja rahkapiirakat. Karkkeina on kulhossa pieniä tarhaterttutomaatteja ja tietysti tv-sarjalle valkohomejuustoa ja rypäleitä, mutta se on huomenna. Lumimies on nyt pelaamassa korista...Jos haluatte tehdä viikonlopuksi jotain oikein, oikein hyvää, valmistakaa tätä Kuka on maistanut ja on meille tulossa, ehdottaa, että 'eikö voisi saada sitä erityisen hyvää lohilaatikkoa...' No varmasti saatte, mutta isänpäivänä teen perinteisesti gulassin, joka nappaa jo pullon punkkua!

Sininen terassihortensia ruukussa on nyt purppuraa ja vielä tänäänkin voi lumessa kauniisti.

Ostin synttäreitä ja joulua ajatellen joitakin Ilonan kortteja, sillä niitä on vaikea vastustaa. Taidan postata myöhemmin omat suosikkini. Huomasittehan, että arvontaan on tullut mukaan lisäkappale Ilonan joulukirjaa sekä ehkä vielä yksi yllätys myöhemmin.

Ensilumen viikonloppua teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla Siivoojan käsikirja 2 ja muita kertomuksia

Olenko minä tosiaan vihainen koska Sally tekee kuolemaa – ja siksi suutuksissa tälle maalle? Nyt on vessa rikki. Koko lattia pitää purkaa.

Minä kaipaan kuuta. Kaipaan yksinäisyyttä.

Meksikossa ei saa koskaan olla yksin. Jos menee omaan huoneeseensa lukemaan, joku huomaa sen ja tulee pitämään seuraa. Sally ei ole koskaan yksin. Öisin minä viivyn huoneessa niin kauan, että hän on varmasti nukahtanut.

Kuolemaan ei ole opaskirjaa. Ei ketään joka kertoisi mitä tehdä ja millaista siitä tulee.

Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin, Aula&co, suomennos Kristiina Drews) on kuin jatkumoa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia teokselle, joka häikäisi rosoisella kauneudellaan. Tarinoilla Berlinin värikkäästä elämästä kerrottuna karhealla aitoudella jatketaan nytkin, mutta tempo vaihtuu apassionatosta suorastaan agitato ehkäpä runsaasta alkoholikostutuksesta johtuen. Myös kyynelten suolalla lienee osuutta asiaan, sillä Lucian sisko tekee kuolemaa. Lucian ja Sallyn välit eivät ole aina olleet ruusuiset, mutta he ovat jo kauan sitten lähentyneet ja löytäneet siskoutensa.

Sallylta oli leikattu toinen rinta ja hän oli saanut sädehoitoa, ja sen jälkeen hän oli voinut hyvin viisi vuotta. Oikein hyvin. Hän oli säteilevä ja kaunis ja mielettömän onnellinen kiltin miesystävänsä Andrésin kanssa. Sallysta ja minusta tuli ystäviä ensimmäistä kertaa vaikean lapsuutemme jälkeen. Se tuntui samalta kuin rakastuminen – kun me löysimme toisemme ja tajusimme, kuinka paljon yhteistä meillä oli. Matkustimme yhdessä Jukatanille ja...Manasimme pois pahat muistot vanhemmistamme ja keskinäisestä kilpailustamme ja luulen, että me kasvoimme molemmat aikuisiksi.

Tanssia ruusuilla teoksen kirjoittaja elää elämän, josta ammentaa. Hän on kaikkea muuta kuin sunnuntailapsi, joka kirjoittelee huvikseen. Äidin alkoholismi, monet muutot, vaikea skolioosi, monet avioliitot ja vielä useammat miehet, asuntovaunuelämä, oma alkoholismi, monet ammatit neljän pojan elättäjänä ja lopulta elämän jakaminen happipullon kanssa, tekevät Luciasta hänet, jonka suoruus ei ole kaikkitietävää kärkkäyttä vaan suorastaan säteilevää rakkautta elämään. Hän innostui monesta, huomasi kaikki, halusi kaikille hyvää. Jos joku sitä ei nähnyt kaiken hummailun läpi, vika oli katsojassa. Hänen tuoksunsa olivat intohimo, chili, nuotiotulet, salvia, kuiva hiekka...Hänen kirjallinen alter egonsa voisi olla John Irvingin Leski vuoden verran (A Widow for One Year) Ruth Cole. Ruth eli elämän, jossa kasvetaan kirjailijaksi vaikka läpi kiehuvan laavan. Hyvin osuvasti Tanssia ruusuilla teoksen alussa Lydia Davis alkusanoissa ”Tärkeintä on hyvä tarina”  toteaa:

Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin – heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin.

Maailma löysin Lucia Berlinin ja sitä myötä berlinismin, joka viis veisaa määreistä, normeista, mitä muut ovat mieltä ja olenko minä nyt hyvä ihminen? vai haluanko olla hullu ja pitää hauskaa miehen kanssa, jonka kanssa ’teemme toisemme vielä hullummiksi? ja sitten ajettiin autolla kohti San Clementeä...Me katsottiin Big Valleyta, kun Jesse sanoi: ”Mitä tuumit? Mennäänkö naimisiin vai tapetaanko itsemme?” jossain soi Otis Redding, rakastelu sai sääret tärisemään, naama hellänä hymyilystä...’ Berlinismiä ei selitetä, eikä silitetä auki ja salonkikelpoiseksi. Se menee lukijoiden sisään, eikä kysy lupaa, se tekee pesän minne sitä huvittaa, se jää lukijaan. Se voi olla mustaa huumoria tai sitten ei, se voi olla osattomuuden maksimointia, mutta se säihkyy elämää!

Tanssia ruusuilla on novellikokoelma, mutta tarinan lankana kautta matkan on Lucian elämä ja myös Sallyn sairaus. Pidin viehättävästä kirjenovellista Rakas Conchi ja koko ajan kaikesta mikä liittyi Sallyyn, kuten vaikka Odota hetki. Kaikkein hurjinta oli kyllä kun luin novellin Äiti, jossa Lucia ja Sally muistelevat omaa äitään. Aloin nauraa hillittömästi, enkä saanut lopetettua. Varmaan berlinismi voi aiheuttaa tällaista. Toki minun oli saatava jakaa tämä novelli mieheni kanssa, joten ilmoitin, että ’nyt Siri lukee sulle Paul, kuuntele!’ ja luin ja nauroin...Mitä Berlin –terapiaa. Tytöt tietty muistelevat kaikkea ikävämpää äidistään, joka siis oli alkoholisti ja erikoinen persoona.

”Äiti inhosi lapsia. Menin kerran häntä vastaan lentokentälle, kun kaikki neljä lastani olivat pieniä. Äiti kiljui: ’Käske ne pois!’ niin kuin lapset olisivat dobermanneja.

”Äiti syytti katolista kirkkoa siitä että ihmisillä on niin paljon lapsia. Se väitti paavin panneen liikkeelle huhun, rakkaus tekee onnelliseksi.”

”Äiti pilasi minun suosikkielokuvani”, sanoin Sallylle. ”Bernadetten laulun. Kävin siihen aikaan...ja suunnittelin ryhtyväni nunnaksi...Se nauroi läpi koko leffan. Sanoi ettei sankaritar suinkaan ollut Neitsyt Maria. ’Herran tähden, sehän on Dorothy Lamour.’ Äiti teki viikkotolkulla pilaa neitseellisestä sikiämisestä. Puhuessaan puhelimessa ystävänsä Alice Pomeroyn kanssa se saattoi sanoa: ’Hei, täällä minä, Hikinen Sikiö.’ Tai: ’Hei, täällä Kahden Sekunnin Sikiö.’

”Vuosien mittaan äidin itsemurhakirjeet, jotka oli osoitettu minulle, olivat yleensä pelkkiä vitsejä. Kun se viilsi ranteensa auki, se pani allekirjoitukseksi Bloody Mary.”

Olen vaikuttunut Luciasta. Hän ei ollut lammikon seisova vesi, joka alkaa haista, vaan hän teki kaikesta, kivustakin, merta ja myrskyä hyvään pyrkien, montaa uskaltaen. Vaikka koin paljon Ruusuilla tanssia lukiessani, jäin ripauksen kaipaamaan edellisen teoksen Toda luna, Todo ãno ja sitä sisälleni virtaavaa kohtalonomaista tuntemista, tunteiden syvempää tuntumista, ensirakkauden hetkeä, uniikkiutta, jonka kokee vain kerran.

Raukea valo, niin kuin meksikolainen iltapäivä huoneessasi. Saatoin nähdä auringon sinun kasvoillasi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata. Kultturipohdintoja  ja Kaisa Reetta

Valitse Vuoden 2018 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Lähdetään taas valitsemaan kuluvan vuoden kauneimpia kansia Leena Lumissa. Minä asetan ehdokkaat ja te saatte päättää lopusta. Juhlistamme samalla teidän ihanuuttanne seurata minua 2,5 miljoona visiittiä♥

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 4.11. klo 12. Lumimies toimii tuttuun tapaan onnettarena. Osallistua voivat lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Anonyyminä ei voi osallistua ellei ole alla nimeä, jolla olet lukijani. Oman lukijuutesi näet etsimällä itsesi kohdasta Lukijat/Jäsenet. Ellei sinulla ole aktiivista blogia, jätä kommenttisi yhteydessä suosikkikantesi nimen lisäksi myös sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan neljä. Ilonan joulukirjaa tulee arvontaan kaksi. Suurin osa kirjoista on uusia ja kertaalleen tai kahteen siististi luettuja eli sopii antaa vaikka joululahjaksi. Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut sitten etc.

Kansiehdokkaita on kuusi ja ilmoita siis sen kirjan nimi, jota pidät kauneimpana. Saat kuvan suuremmaksi klikkaamalla.

Palkintokirjalista tässä:

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Krista Launonen: Ofelian suru  varattu!

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2

Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat  Ilonan joulukirjaa mukana arvonnassa kaksi!  varattu! varattu!

Heinrich Thies: Marlene Dietrich ja salattu sisar Fasismin varjo tähtikultin yllä

Rosa Liksom: Everstinna

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Elly Griffiths: Januksen kivi

Max Manner: Kadotettujen kahvila  varattu!

Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat

Pierre Lemaitre: Verihäät

Harlan Coben: Älä päästä irti

Immo Pekkarinen: Kuolleen meren kristallit

Aura Koivisto, Sirkku Linnea: Lapsen oma pandakirja Pyry ja Lumi saavat uuden kodin

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit

Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Anne Svärd: Vera

Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Leena Kellosalo: Hevosenpääsumussa

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Taina Latvala: Venetsialaiset

Anna Ekberg: Salattu nainen

Tara Westover: Opintiellä

Herman Koch: Pormestari

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen

Anna Kortelainen: Siemen

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

Marina Tsvetajeva: YLISTYS, hiljaa! Valitut runot 1912-1939

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Iloista arvontaa!

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

♥:lla Leena Lumi

PS. Muistattehan, että blogissani on kommenttivalvonta, joten kommenttinne tulevat esiin vasta kun olen koneella.

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kun virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla 
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2009, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Krista Launonen: Ofelian suru

Vanha elämäni loppuu 27. päivä joulukuuta. Tuntuu kuin kirurgin veitsi viiltäisi sen yhdellä armottomalla ranneliikkeellä irti minusta ja nakkaisi tylysti menemään. Alkaa jakso, joka on elämäni synkin, epätoivoisin, täynnä ikävää ja surua. Menetän isosiskoni. Meillä oli erityinen, vahva ja syvä suhde. Tunsimme toisemme läpikotaisin, joka ikisen salaisuuden ja ajatuksen. Ei niitä tarvinnut aina edes kertoa ääneen. Isosiskoni ymmärsi täysin, mistä olin tullut ja millainen olen.

Krista Launosen teos Ofelian suru (Avain 2018) tuntui aluksi minulle täysin sopimattomalta teokselta, sillä yritän psyykata itseäni pois sairaussuruni aiheuttamasta uupumuksesta, sellaisesta uupumuksesta, joka ei nukkumalla katoa. Eikä se tottele käskyä: Katoa! Yllättäen mieleni riistäytyi täysin uusille aaltopituuksille: Mitä enemmän luin sitä enemmän suuret rakkauteni kuvataide, kasvitiede, historia ja Shakespeare antoivat vauhtia virtaani. Melkein en hengittänyt, kun luin John Everett Millaisista, jota en ennestään tuntenut. Taidehistoriakoulutusta vailla olevana olisin uskonut kannen Ofelian olevan vaikka Dante Gabriel Rossettin työn! Eipä mitä, Millais, Rossetti ja William Holman Hunt olivat saman ajan samanhenkisiä taiteilijoita Viktorian ajan Englannissa. He perustivat yhdessä aivan uuden taidesuuntauksen 1848 Pre-Raphaelite Brotherhoodin, prefafaeliitit-veljeskunnan. Syntyi taidesuuntaus, jossa päämäärä oli harmonia ja tunkkaiset ruskean sävyt saivat kyytiä: Katsokaa Ofelian ihoa! Vain kirjan lukemalla saatte nyt tästä suuntauksesta tarkempaa tietoa, sillä intuitioni sanoo minulla olevan jo nyt mieleni päällä tästä kirjasta liikaakin sanottavaa. Haluaisin julkaista kaikki merkitsemäni sitaatit, mutta sekään ei ole mahdollista, joten annan palaa intohimolla, miten minä koin Ofelian surun. Ja koen edelleen, sillä tämä kirja jäi minuun.

Krista Launonen menetti isosiskonsa samana vuonna kun minulla todettiin kesäkuussa melanoma. Alkoi tapahtua niin paljon, että en enää ikinä ole sama. Näytän väärältä eli vahvalta, mutta olen fragile, joka ei introverttina kaipaa vertaistukea, ei sääliä, ei mitään mitä olisi tarjolla. Kaikki, kaikki on vain hiekkaan piirrettyä viivaa, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Sitten näin Millais´n maalauksen Ofelian suru ja olin myyty. Mikä taika on kuolevassa Ofeliassa ja hänen hänen mallissaan Lizzie Siddallissa? Miksi sain siitä voimaa? Miksi punarintakin lohdutti juuri oikein ja kaikki ne kasvit, mutta etenkin Lizzien kasvot ja käsien asento? Hengästyin myös puvun kauneudesta. Luojalle kiitos, kirjoittaja Krista Launonen paitsi osaa kirjoittaa todella kiehtovasti, on myös taideterapeutti ja kuvataiteilija, joka kaikki mahdollisti rankan, mutta pelastavan, paljon antavan matkan löytää Ofelian ja Lizzien salaisuus. Tai salaisuudet, sillä yli puolen välin kirjaa lukee kuin trilleriä saaden sivu sivulta tietää enemmän äärimmäisen onnistuneen maalauksen ja mallin elämästä puhumattakaan millaisista. Voitte olla varmat, että olen googlaillut. Löysin taiteilijastakin niin näyttäviä kuvia, että suorastaan ihme moisen komistuksen saada vain yksi vihamies elämässään. Lupaan kiehtovan kolmoisdraaman! Olen onnellinen, että Launonen on surussaankin antanut mallille kunnon roolin, sillä sen Lizzie on totisesti ansainnut. Nuoresta iästään huolimatta hän on kivulloinen ja käyttää sen ajan lääkkeistä ilmeisesti laudanumia, joka on alkoholiin uutettua oopiumia. Muistakaa maalauksen unikot! Ehkä lääkityksestä johtuen hän jaksaa kerta kerran jälkeen ottaa poissaolevan ilmeensä ja myös pitää sen kauan. Hän oli taiteilijalle täydellinen malli. Onneksi Launonen muistuttaa, että Lizzie oli myös kuvataiteilija sekä runoilija. Tarinasta ei ole unohdettu Sylvia Plathin kohtaloa. Minä olisin lisännyt vielä kuvanveistäjä Camille Claudelin kovan kohtalon Ranskassa, sillä totuushan on, että hänen taiteensa taso alkoi olla Rodinille uhka ja sitten...Lupaan kiehtovan naiskohtalon Lizziestä, jota ilman Millais´n maalaus olisi ollut vain yksi Ophelia (suom. Ofelia) monien muiden joukossa! Shakespearen Hamletin Ophelia on innoittanut kuvataiteilijoita jopa dekkaristeja myöten! Vrt. vaikka Minette Waltersin Häpeänaamio (The Scold’s Bridle).

Kuvataide on makuasia, mutta kun kirjassa verrataan Akseli Gallen-Kallelan Ainoa ja Opheliaa, minä, taidehistoriaa lukematon, en vertaisi. Ovat kuin yö ja päivä. Ei auta edes se, että erääseen pikkukaupunkiin jäänyt työpaikkani sijaitsi talossa, jonka kohdalla on sijainnut Gallen-Kallelan syntymäkoti. Ainosta minulle tulee ikävä olo ja haluan heti käpertyä syliksi tänä vuonna uskontotieteen maisteriksi valmistuvalle kuvan kauniille tyttärelleni. Sen sijaan Millais´n Ofelia voimaannuttaa! Tämän kirjan saa kauniissa joulukääreessä tyttäremme Meri, jolle on varmasti myös ammatillista hyötyä kirjan loppupuolen uusia polkuja viitoittavista surutyötarinoista. Se mitä nyt pidetään apuna surussa ei todellakaan ole mikään uusi formaatti ja se voi toisia jopa ahdistaa!

Taulussa mallin asento kiehtoo. Nainen joessa ei ole kuollut vielä, hän odottaa, kuuntelee punarintaa, painava kaunis asu on hetki hetkeltä raskaampi, kuulen Lizzien hyräilyn ja näin Krista:

Taulu kuvaa muutoksen hetkeä ja astumista uuteen. Siinä vuorottelevat, yhdistyvät ja eriytyvät luonto ja ihminen, nainen ja merenneito, viaton ja viettelevä, todellisuus ja uni, uskonnollisuus-henki ja tiede-kasvioppi. Ne kaikki ovat prosessissa koko ajan. Ofelia itse keinuu kuoleman ja elämän, konkreettisen lihan ja abstraktin hengen välillä, jonkinlaisessa välitilassa.

Unohdan olevani mukana kirjoittajan surumatkalla: Sellaista lääkettä on taide! Launonen laittaa itsensä peliin toki säästäen sisarensa Valon yksityisyyttä. Tarina on valon ja varjojen leikkiä. Lukija huomaa helposti, mikä on ollut kirjoittajan mieliala milloinkin. Yksinäisyyden hetkellä Krista lohduttautuu...

Minä olen täällä jäljellä. Vaikka minulla ja siskollani on ollut mahdollisuus valita vapaasti elämämme suunta ja vaikka välissämme on vuosisatoja, meitä neljää naista: Ofeliaa, Lizzietä, Valoa ja minua sitoo toisiimme suru ja menetys. Ja mahdottomuus vaikuttaa omaan kuolemaamme. Luonnolle emme mahda mitään. Kuolema tavoittaa meidät kaikki.

On kuin maalaus ojentaisi kerta kerran jälkeen Kristalle uuden pajun oksan joen penkalta, aiheen, johon tarttua, jota ryhtyä tutkimaan, avun olla hukkumatta. Kuka ikinä voi olla kiinnittämättä huomiota Ofelian/Lizzien käsien asentoon: orans-rukous, joka on minusta paljon antautuneempi kuin vain käsien ristiminen. Mistä Millais löysi tuon asennon, siitä on kirjassa todella antavasti aina Launosen Costa Rican matkaan asti, jossa hän kuin sattumalta astui paikkaan...

Alku lienee kesässä 1851, jolloin Millais ja Hunt maalasivat yhdessä Hogsmill –joella. He näyttävät töitään toisilleen ja Hunt puhuu paljon uskonnollisista asennoista. Millais lienee melko varmasti nähnyt Huntin Kristus ja kaksi Mariaa, jossa Jeesus on kuvattu orans-asennossa.

Mitä enemmän Launonen katsoo Ofeliaa, sitä enemmän se lohduttaa häntä. Vaikutus syvenee kerta kerralta. Maalaus on osa häntä. Minä olen kokenut aiemmin näin katsoessani George Ypesin Axis bold as love –maalausta. Nyt minulla on kaksi voimataulua ja vielä tietysti Klimt. Launonen matkustaa Lontooseen katsomaan Opheliaa. Minä en pidä suurkaupungeista, mutta matkustin 2015 Klimtin takia Wieniin, sieltä sitten kiiruusti viikoksi Salzburgiin. Jos elämä suo, teen yhden matkan Lontooseen keskittyen vain Millais´n työhön. Taulu on esillä Lontossa Tate Britain –museossa.

Launonen kirjoittaa surujen arvottamisesta. Ei voida vertailla kenen suru on suurin. Jopa rakas lemmikki on perheenjäsen. Siinä missä Krista odottaa merkkiä Valolta ja niitä saakin, minä enneunien näkijä, koin samaa: Rakas, melkein viisitoista vuotta meitä ilahduttanut novascotiannoutajamme kuoli tammikuussa 2013. Hautasimme hänet puutarhaan. Laitoin rakkaalle lämpimästi ja omat lelut mukaan. Lupasin tulla perässä sinne koirien taivaaseen, kun talviyössä itkimme mieheni kanssa samaa surua. Nyt muutama kuukausi sitten, koin yöllä kevyen heräämisen. Olga seisoi sänkyni vieressä ja pyysi rapsuttamaan. Minä ojensin käteni ja taikasormillani kyhnytin korvien silkkiä ja samettia. Sitten suuriruhtinatar Olga teki tavanomaisen juttunsa eli käänsi itsensä ympäri, jotta taikakynteni olisivat rapsuttaneet alaselkää. Sitä kesti ja tunsin pohjavillan, pintakarvat ja lämmön. Se oli täydellisen todellista ja kuten aina ennenkin, Olga sitten lähti olkkarin sohvalle nukkumaan. Kutsuin häntä takaisin, mutta hän ei palannut. Mieheni heräsi ja kerroin Olgan käyneen. Hän piti asiaa ihan luonnollisena. Se oli hyvä lohdutus. Krista saa monia merkkejä, kuin kohtaamisia, Valolta. Se on hyvä tunne, että voi ajatella edes jonkinlaisen yhteyden jatkuvan...

Ennen kuin pääsen loppusanoihin, kerron, että olen yhtä ärsyyntynyt kuin Launonen, median jutuista, joissa syöpä voitetaan taistellen aggressiivisesti. En kestä enää yhtään moista juttua. Launonen kertoo kirjan loppupuolella, miksi tuo tapa pitäisi hylätä ja suhtautua täysin toisin. Tämä on siis kirja moneen suruun: läheisen menettämiseen yhtä hyvin kuin omaan tai läheisen vakavaan sairauteen. Ofelian surua lukee tietysti myös puhtaasta kiinnostuksesta taiteisiin. Taitaa olla ensimmäinen teos, joka menee kahteen teemakirjastooni eli taidekirjoihin ja terveysteoksiin, joissa viime mainitussa mukana mm. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

Koska Ofelia viestii itsemurhasta, aihe on arka yhdistettynä ylimaalliseen kauneuteen. Nyt loppusanat ovat Krista Launosen, Philippe Claudelin ja Lizzien:

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. (Krista)

Philippe Claudel tavoittaa ajatukseni romaanissaan Harmaat sielut:

"He olivat kuin kolme saman sielun inkarnaatiota, sielun joka oli antanut itseään verhoavalle lihalle saman hymyn, sulon ja palon vailla vertaa. Saman kauneuden joka tuli ja meni, syntyi ja tuhottiin, ilmestyi ja katosi. Niiden näkeminen rinnatusten huimasi. Vaikka siirtyikin yhdestä toiseen, näki yhä saman. Siinä oli jotakin puhdasta ja paholaismaista, sekoitus rauhaa ja kauhua. Sellaisen pysyvyyden edessä olisi voinut melkein uskoa, että kaunis jää, kävi miten tahansa, ajasta huolimatta, ja se mikä on mennyt, palaa.”

Lord May I Come? (Lizzie)

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Omertà. Elena unohti omertàn kirjoittaessaan kirjojaan itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä päästyään vihdoin yhteen haluamansa miehen kanssa. Kaksi suloista tytärtä ja sitten vielä kolmaskin. Tyytyväisyys omaan uskallukseen tehdä naisena suuria siirtoja miesten hallitsemassa kulttuurissa. Näin hän teki päästyään ulos Napolista ja etenkin kauemmas ystävästään Lilasta. Näin hän jatkoi palattuaan takaisin Napoliin ja kaiken vanhan vaikutusvaltaan. Hän tulvi yli kirjoissaan, kun Lila teki sitä käytännön arjessaan. Minäkin unohdin vaieta, kun kirjoitin kolmannen Napoli -kirjan jälkeen toivovani tulivuorenpurkausta ja kaikkien aikojen finaalia. Omertà!

Elena Ferranten huikean tetralogian neljäs osa Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) on sarjan raastavin. Ferrante on rakentanut kolmessa aiemmassa kirjassaan kuvaa kahden naisen ystävyydestä, jossa toki on paljon ristiriitoja, mutta myös ymmärrystä ja tuttuuden suomaa etua tai – haittaa, aina lapsuudesta saakka. Minusta Elena ja Lila ovat viimeisessä tarinassa niin erillään kuin voivat henkisesti olla juuri kun lopulta asuvat Napolissa samassa talossa! Monista syistä johtuen vauraan Airota –perheen miniä asuukin yllättäen melkein kotikorttelissaan. Hän on kuuluisa kirjailija, joka tarvitsee Lilaa hoitamaan lapsiaan eli Lila mahdollistaa Elenan uran, minkä hän tekee tarkasti myös selväksi viestien:

se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.

Tätä Elena on pelännyt. Tätä hän on monet vuodet paennut. Nyt heidän lapsensa kasvavat yhdessä ja mikä outo sattuma saa niin monet luulemaan Lilan vilkasta, kaunista Tinaa Elenan tyttäreksi. Jopa Panorama –lehden valokuvaaja istuttaa Tinan Elenan tyttärenä lehtikuvaan kehuen lapsen kauneutta. Vieressä katsoo oma tytär Imma, joka aivan liian usein on jäänyt ja jää syrjästäkatsojaksi. Elena keskittyy omaan uraansa ja sen edellyttämään matkustamiseen. Hän tajuaisi, jos pysähtyisi, mutta saada olla Elena Greco, kuuluisa kirjailija on hänen elämänsä täyttymys. Toki äitys myös on tärkeää, mutta sen aiheen arjen hoitaa Lila. Katse kirkastuu, mieli kauhistuu, kun Elena tajuaa, minkä virheen on tehnyt kirjoitettuaan kuin huomaamatta realistisen kirjan kotikorttelistaan Napolista.

...epäilemättä olin  mennyt liian pitkälle, tasapaino todellisen ja kuvitteellisen välillä oli järkkynyt: nyt jokainen katu, jokainen rakennus oli tunnistettavissa, ja ehkä myös ihmiset ja väkivallanteot.

Kaikki huutaa nyt kostoa. Tapahtuneet murhat, camorraperheiden sodat, korruptiot, huumekaupat, katukivet, entiset ja nykyiset miehet. Oliko Elenan kirja se joka laukaisi katastrofin, sen suuren finaalin, joka oli aivan erilainen kuin olin odottanut? Turvasiko Elena liikaa koulutukseensa vaikka selvästi huomasi Lilan kyvyn selviytyä vahvemmaksi? Julkisuus Napolin ulkopuolella nousee seisomaan taputtaen: encore! encore! Elena Grecon nimi on kaikkien tiedossa ja hän unohtaa Napolin aina ollessaan sen ulkopuolella, jossa uudet miehet, uudet maisemat, uutta kaikki. Niin uutta, että välillä hän unohti jopa lapsensa.

Elenan äiti ei näe tyttärensä menestyksessä mitään kiitettävää vaan langettaa jantelaista tuomiota:

”Älä yritä rehvastella minulle, et ole kukaan. Se, mitä kuvittelet olevasi, ei merkitse tavallisille ihmisille mitään. Minua ei kunnioiteta täällä siksi, että olen synnyttänyt sinut vaan koska olen synnyttänyt Elisan. Hänestä, joka ei ole opiskellut, joka ei ole käynyt edes keskikoulua, on tullut hieno nainen. Mutta sinusta, jolla on yliopistotutkinto, mitä sinusta on tullut? Minua surettaa vain noiden tyttöjen takia, jotka ovat niin suloisia ja puhuvat niin hyvin. Etkö ajatellut yhtään heitä? Isänsä kanssa he kasvoivat kuin lapset joita näkee televisiossa, mutta mitä sinä teet, tuot heidät tänne Napoliin?”

”Napoli-sarja on sekä lohdullisen perinteinen että radikaalilla tavalla tuore. Se ei anna lukijoille vain sitä mitä he odottavat, vaan jotakin, mitä he eivät tienneet kaipaavansa.” (The Economist)

...entä jos 'kaipaavansa' kohdalla olisikin ollut sana ’pelkäävänsä’?

Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?

Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...

*****

Tämän kirjan ovat lisäksenki lukeneet ainakin Tuijata  Luettua elämää ja Kaisa Reetta T.

*****

Loistava ystäväni (2016)

Uuden nimen tarina  (2017)

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät  (2018)