Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Millaista on menettää onnettomuudessa siskonsa ja äitinsä? Millaista on muuttaa pitkän ja kylmän vuodenajan Ruotsiin? Millaista on kun isä uskoo sen kaiken olevan hänelle parhaaksi? Millaista on kun ihannemaana pidetty maa näyttää todellisen luokkayhtesikunnan kasvonsa? Millaista on olla tyttöystävänä pojalle, joka on vaarallinen? Millaista on olla nuori, kaunis, älykäskin ja haluta vain kuolla, koska kuolema seuraa häntä varjona, vaikka hän haluaisi vain olla tavallinen nuori ja nauttia sen riehakkaista iloista ja suruista, jotka seuraava tuulienpuuska jo pyyhkisi pois?

Camilla Greben Veteen piirretty viiva (Alla ljuger, Gummerus 2021, suomennos Sari Kumpulainen) yllättää jälleen kerran, sillä se paljastaa miten yhteiskunnan kauniin kuoren alla itää vahva rasismi. Marokkolaislähtöinen Samir muuttaa Ranskaan ja tapaa siellä ruotsalaisen Annan. He rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä, joista toinen menehtyy äitinsä Annan kanssa auto-onnettomuudessa. Yasmin jää eloon, mutta mikään ei ole kuin ennen. Samir on ammatiltaan lääkäri ja hän katsoo, että täydellinen muutos olisi hyväksi heille molemmille ja niinpä hän valitsee uudeksi kotimaaksi demokraattisena pidetyn Ruotsin. Yasmin ei ilahdu yhtään, mutta isä näkee jo tyttärensäkin valmistumassa lääkäriksi vauraassa Ruotsissa.

Samir tapaa Maria Foukaran ja rakkaus on molemminpuolinen ja kiihkeä. Marialla on poika Vincent ja nyt hän saa jo teini-ikäisen bonuslapsen Yasminin. Maria on ostanut pienen puutarhurin talon sen kartanon alueelta, jossa hänen isänsä aikanaan toimi puutarhurina. He kaikki tulevat toimeen keskenään ja idylli vihreässä talossa näyttää aukottomalta, kunnes Yasmin alkaa oirehtia ja sen jälkeen katoaa.

Kirjan ruotsalainen nimi Alla ljuger osuu suoraan ytimeen, sillä elleivät kaikki olisi valehdelleet pahimmilta olisi säästytty. Juttua alkavat tutkia Gunnar Wijk kollegansa Ann-Britt Svenssonin kanssa. Asia saa laajat mittakaavat, jotka ulottuvat meren syvyyksiin kahdenkymmenen vuoden taakse…

Kirjassa on jaksottaiset kertojansa aina Vincentiä myöten eli tapahtumat kuin ristivalottuvat ja saavat näkemään paremmin, mihin valheet johtavat ja miten likaiset sen jäljet ovat. Myös Gunnar  yllättää, jopa niin, että luulin lukevani Sebastian Bergmann -kirjaa. Kukapa olisi uskonut, mutta miehen mieli kärsi vaimonsa ja rakkaansa Lin menetyksestä, johon Gunnar pitää itseään syyllisenä ja siihen auttaa vain yksi lääke.

Dekkarikuningatar ei petä tälläkään kertaa, sillä niin kiivaasti kirjan nautin! Grebe ei toista itseään ja hän on erittäin luettu ja palkittu kirjailija. Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros ja Varjokuvat ovat olleet lukijamenestyksiä. Henkilögalleriassa tietysti tapahtuu hieman muutoksia ja kukapa ei kaipaisi Hannea, mutta uusia aina tulee. Se että Gunnarista on tullut surun myötä häntäheikki, voi vähän säikäyttää, sillä tuskaan tarvitaan lääkettä usein. Hän tajuaa tilansa voimatta sille mitään. Vaeltaessaan hautausmaalla, hän katsoo hautakiviä ja miettii, mitä hänen kivessään lukisi:

Tässä lepää Gunnar Wijk. Hän ajelehti läpi elämän kuin kaarnalaiva aallokoissa, vailla tarkoitusta ja päämäärää, mutta ilahdutti monia rakkaudennälkäisiä naisia. 

*****

Dekkarit Leena Lumissa