perjantai 8. helmikuuta 2019
Pidä suutasi siinä kunnes soluni...
Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun
emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden
rakkauden puhtaan vuodenajan.
- Aila Meriluoto -
kuva Pekka Mäkinen
torstai 7. helmikuuta 2019
Lina Bengtsdotter: Francesca
Charlie luki kohdan uudestaan. Kutsumattomia vieraita. Hän
ummisti silmänsä. Bettyn käsi, joka tarttuu kolkuttimeen, toinen joka puristaa
hänen kättään niin lujaa että sattuu. Oven raottuminen, anelu.
Haluan vain... meidän pitää...
Lähtekää ennen kuin soitan poliisit.
Meidän pitää puhua. Ole kiltti.
Lina Bengtsdotterin toinen trilleri Francesca (Francesca, Otava
2019, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) jatkaa melkein siitä mihin jäimme
Annabellessä. Gullspångiin paluu Annabellen tapausta tutkittaessa herätti hänen mielessään muistoja,
joiden takia hän aloitti terapian ja lopulta lähti lomalle muutamaksi viikoksi
esimiehensä vahvasta suosituksesta. Vaikka Tukholman poliisin Charlie
(Charlene) Lager halusi ikiajoiksi olla palaamatta enää kotipitäjäänsä, hän
päättääkin lähteä juuri sinne pariksi viikoksi saatuaan motiivin tavata huonosti voiva ystävänsä
Susanne, neljän lapsen äiti, sekä luettuaan eräästä nuoren naisen katoamisesta
juuri Gullspångissa, mutta
Francesca Mild oli kadonnut johonkin aikaan lokakuun
kahdeksannen päivän vastaisena yönä vuonna 1989.
Miksi hän kuulee tästä vasta nyt? Ja Francescahan oli toinen
Gudhammarin tytöistä..., juuri hän, jonka Charlie näkee uudestaan ja uudestaan
unissaan
...hän muisti unen, juhlat Onnelassa, ison kokon talon
edessä. Sellaiset juhlat oli todella pidetty, hän oli nyt varma siitä. Entä
Francescan käynti? Charline, tule sanomaan hei Francescalle. Tule tervehtimään
Francesca Mildiä.
Mitä Francesca Mild teki luonasi Betty? Mitä teinityttö teki
juhlissasi?
Tutkijamme ei tajua, mihin ryhtyy, kun alkaa
toimittajaystävänsä Johanin kanssa avata salaa auki vanhaa juttua, Francesca
Mildin katoamista noin kolmekymmentä vuotta sitten. Mitään Charlie ei pelkää
enempää kuin tulla äitinsä Bettyn kaltaiseksi, naiseksi, jonka nimen
kuullessaan miehille tulee tietty ilme, naiseksi, joka makasi krapulassa
pimeässä monet kauniit ja vähemmän kauniit päivät. Bettyn takia Charlie käy
terapiassa ja itselääkitsee itseään miehillä, alkoholilla sekä monenlaisille
pillereillä onnistuen silti olemaan lupaavan rikostutkijan maineessa. Charlie
pelkää Onnelan muistoja, mutta on niitä ollut hyviäkin. Silti: Hän ei huomaa,
miten monessa muistuttaa biologista äitiään.
Betty oli niin täynnä vastakohtia ja ristiriitaisuuksia,
valoa ja pimeyttä, voimaa ja heikkoutta...
...ja miten kummallista, että juuri Annabellen äiti, Nora
Roos ja Betty olivat ystäviä, sillä...
Kesäyö ja Gudhammarin lehmuskuja sekä äidin anelut. Betty
Lager, kuka sinä olit, mihin sinä pystyit ja miksi juuri Gudhammar?
Charlie solahtaa pitäjänsä väkeen, joissa hän on kaikille
Bettyn tytär niin hyvässä kuin pahassa. Lina Bengtsdotter kuvaa Charlieta hänen
omassa maisemassaan mitään kaihtamatta, laatuskandidekkarin tyyliin, sekä
ymmärtäen että pakottaen näkemään elämän pimeän läpi. Kirjailija on päättänyt
viedä Charlien rajalle, jonnekin sinne, mistä näkee riittävän pitkälle ja
tarkasti. Charlien on luettava Francescan sumuisten muistiinmerkintöjen läpi
oman elämänsä risteyskohta.
Keijut ja enkelit
kiiruhtakaa
halla jo hiipii, on kuurassa maa.
Oi enkeli, vie minut sinne
vie minut rakkaani luo
vai toinenko jo hänen lempensä maljasta juo? (Vårt liv är vindfläkt, tuntemattoman runoilijan runo)
*****
keskiviikko 6. helmikuuta 2019
Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan
Venäläinen keittiö on jo pitkään kiinnostanut minua ja ehkä
yhtenä syynä siihen lienevät äitini ja mammani juuret Valkjärvellä Viipurin
kupeessa. Olen siis elänyt mammani luona karjalaisessa ruokakulttuurissa monen
monet kesät ja joulujakin, ja äitini keittiössä, joka oli lopulta sekoitus
satakuntalaisuutta ja karjalaisuutta. Hyvin monet karjalaiset ruoat tosin
esiintyvät vieläkin äitini keittiössä ja ruokien nimien kohdalla olenkin usein
kysynyt, että ’tuleeko tuo ja tuo nimi Venäjältä?’. Viipuri oli kansainvälinen
kaupunki, jossa myös ruokakulttuuri oli rikasta. Ja venläinen keittiö taas,
sen vieraanvaraisempaa saa hakea. Vieraillessamme äidin kotitalossa eteemme
loihdittiin tuosta vain kaikkea mitä puutarhasta ja keittiöstä löytyi. Se oli
aika vaikuttavaa, kuten myös saada istua äitini syntymäkodissa vieraana, katsoa
samaa maisemaa kuin hän lapsena ja nuorena. Tiedä mistä sitten riippuu vai
kulkeeko geeneissä, että tyttäremme ystäviensä kanssa käy mielellään venäläisissä ravintoloissa
syömässä. Meidän yhteinen mottomme onkin että ravintolan kuin ravintolan jälkiruokalistalta pitäisi löytyä Romanovin mansikat!
Jaana Virrosen ruokakirja Borssia ja šarlotkaa Maukasta
ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019) antaa meille rikkaan kurkistuksen
Virossa asuneen venäläisen äidin ja karjalaisen isän keittiöön, jossa
ruokaohjeet ovat Marina Virrosen ja Maria Virrosen, kuvat, teksti ja ulkoasu
Jaana Virrosen. Kävin eilen läpi jokaikisen ruokareseptin ja ihailin kuvia.
Sitten oli tietty ihan pakko soittaa äidille ja kysyä, mitä olivat ne hyvät
täytetyt piiraat, joita söin silloin kerran Viipurin torilla? Äiti oli jo unohtanut
sanan, mutta arvelen niiden olleen kirjan perusteella lihatäytteisiä
varenikeja.
Varenikit ovat täytettyjä nyyttejä, joiden täytteenä voi olla
lihaa, sieniä ja hilloa ja vain mielikuvitus on rajana mitä kaikkea. Ehkäpä
söimmekin niitä kantarelli-lihatäytteellä, sillä oli loistava kantarellivuosi
ja ostimme viimeisenä päivänä erään myyjän pöydän tyhjäksi noista herkullisista
sienistä.
Jaana on kerännyt reseptit talteen äitinsä pienestä
punaisesta reseptivihosta voiden näin varmistaa kotinsa ruokakulttuurin
jatkumisen. Hän on ruokaihmisenä ymmärtänyt, että mikään ei yhdistä niin kuin
yhdessä syöminen!
Virrosen ruokakirjan osat ovat: Pervoje – Keitot, Salati –
Salaatit, Vtoroje – Pääruoat, Garnir – Lisukkeet, Disert – Jälkiruoat ja
Vypetška – Leipomukset. Keitot kuuluvat ehdottomasti venäläiseen keittiöön kuin
myös kaali, suolakurkut ja piiraat. Tarjoomus on ylenpalttista ja yleensä on
keitto, pääruoka ja sitten vielä jälkiruoka.
Nautimme ensiksi venäläisen keittiön borssikeittoa, joka
jokaisella perheellä on omanlaisensa. Jaana tarjoilee keittoa äitinsä
reseptillä ja keiton väri tulee punajuuriliemestä:
Raaka-aineet
2 l vettä
500 g karjalanpaistia tai jauhelihaa (sika-nauta)
2 pientä punajuurta
2 kauhallista silputtua keräkaalia
3 isoa perunaa
1 iso porkkana
1 iso sipuli
1 tl tomaattipyreetä
2 rkl säilöttyjen punajuurien lientä
Öljyä paistamiseen.
Maun mukaan suolaa, pippuria, laakerinlehtiä.
Tarjoiluun smetanaa ja persiljaa.
Valmistus
Kaada vesi kattilaan, lisää jauheliha ja keitä hiljakseen
(jauheliha on valmis noin 20 minuutin kuluttua, ja karjalanpaisti vaatii noin
60 minuuttia). Keittämisen aikana liemen pinnalle syntyy vaahtoa, se kannattaa
kuoria reikälusikalla pois. Lisää tässä vaiheessa mausteet oman maun mukaan.
Pese ja kuori vihannekset. Pilko perunat ja lisää ne
keittoliemeen ensin. Leikkaa sipuli pieniksi kuutioiksi ja lisää pannulle
paistumaan tilkassa öljyä. Raasta porkkana ja punajuuri. Lisää raasteet ja
tomaattipyree sipulin joukkooon. Anna hautua miedolla lämmöllä hetki.
Silppua keräkaali ja lisää se liemeen. Jos kyseessä on nuori
kesällä kasvanut keräkaali, se kypsyy 5 minuutissa, mutta talvikaali vaatii
noin 20 minuuttia. Lisää keittoon haudutettu punajuuri-porkkanaraaste ja
sipulit ja sammuta liesi. Lisää lopuksi säilöttyjen punajuurien liemi. Tarkista
maku ja lisää tarpeen mukaan mausteita.
Tarjoile heti smetanan ja persiljan kanssa.
Voihan smetana! Venäjää laajasti tunteva ja harrastava
ystäväni toi keittiöömme Broilerherkun slaavilaisittain ja samaa vauhtia smetanan. Mitä
herkkua, jota käytämme myös joulupöydän alkupalaan eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut.
Reseptejä on vajaan kahdensadan sivun verran, joten valinnan
vaikeutta, mutta tässä haluan esitellä coctailkutsuille sopivan salaatin: Neznost
eli kanakerrossalaatti.
Aika tyylikästä vai mitä!
Kaikissa kirjan ohjeissa on mainittu annosmäärä,
valmistusaika, vaikeusaste sekä onko gluteeniton, vege etc. Helpottaa paljon!
Kaalikääryleet on muuten goluptsi, goršok
on karjalainen uuniruukku ja ragu on vihanneshöystö.
Jälkiruokapöydässä venäläisyys viimeistään paljastuu, sillä
kaikki on herkullista sekä katsoa että nauttia. Herkut kuuluvat usein
teepöytään ja venäläinen tee on se ainoa, jota meillä nautitaan iltapäivisin ja
sitruunalla tietysti. Oi äiti, olet puhunut vatruškeista: Ne ovat perinteisiä
rahkapullia.
Upea teepöydän herkku on utoplinik eli uppotaikina hillolla,
mutta haluan, että nautimme nyt teen kera šarlotkaa eli omenacharlottekakkua:
Raaka-aineet
4 kananmunaa
2dl sokeria
2 isohkoa omenaa
2 dl vehnäjauhoja
Voiteluun voita ja korppujauhoja.
Koristeluun granaattiomenan siemeniä sekä tomusokeria.
Tarjoiluun vaahtoutuvaa vaniljakastiketta.
Valmistus
Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita
vehnäjauhot joukkoon kevyesti lastalla.
Kuori omenat ja pilko pitkulaisiksi paloiksi.
Voitele vuoka ja ripottele siihen korppujauhoja. Lisää
puolet taikinasta vuokaan. Laita päälle omenat ja sitten loput taikinasta.
Paista uunissa 180 asteessa 45 minuuttia. Anna hetki jäähtyä
ja kumoa kakku tarjoilualustalle. Ripottele päälle tomusokeria ja koristele
mieleiseksi. Vatkaa vaniljakastiketta ja tarjoile kakku hieman lämpimänä.
Ihanan herkkullinen kirja upeilla, tummasävyisillä kuvilla.
Löytyy myös kiitettävästi kuvituskuvia ja kurkistuksia Jaanan perheen elämään.
Virossa syntynyt, Suomessa asuva Jaana, saa lopettaa kertomalla, mitä
venäläisyys hänelle merkitsee:
Venäläisyys merkitsee minulle ennen kaikkea perhettäni ja
jakamaamme tapakulttuuria. Tähän kuuluu vahvasti ruokakulttuuri, jonka
ympäröimänä olen kasvanut. Venäläinen ruoka on minulle lohturuokaa, ja se tuo
aina hyviä muistoja mieleen. Tietyt tuoksut ja äänet palauttavat mieleeni
hetkiä lapsuudesta. Venäläinen keittiö on monipuolinen yhdistelmä erilaisia
makuja ja rehellisiä aineksia. Juuri tämän maailman haluan jakaa sinun kanssasi
keittokirjassamme. Nimenomaan ruoka tuo ihmisiä lähemmäksi toisiaan, se
mahdollistaa tarinan kertomisen kaikille ymmärrettävässä muodossa.
*****
maanantai 4. helmikuuta 2019
Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
Tietokoneen näyttö hehkui smaragdinvärisenä. Valtava
ruohoalue, kapea ja mutkitteleva tie. Yhtäkkiä suuttumus valtasi Halin.
Miten voi yhdellä perheellä, yhdellä ihmisellä, olla niin
paljon? Trepassen Housen tiluksille mahtuisi Halin talon lisäksi koko hänen
kotikatunsa ja suurin osa seuraavistakin. Yksistään näiden nurmikoiden
leikkaaminen maksoi luultavasti enemmän kuin hänen kuukausitienestinsä. Eikä
kyse ollut vain siitä – kyse oli kaikesta. Ponit. Lomat. Kaiken sen pitäminen
itsestään selvänä.
Ruth Waren uusin trilleri Rouva Westaway on kuollut (The
Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos Antti Saarilahti) on brittiläistä
dekkarigenreä puhtaimmillaan. Köyhä, velkojien ahdistama Harriet Westaway, Hal,
on saanut yllättäen kutsun Trepassen Housen maalaiskartanoon testamentin lukutilaisuuteen.
Hän ei tiedä itsellään olevan mitään yhteyttä kyseiseen paikkaan, eikä elossa
edes ole ketään keneltä kysyisi. Testamentin täytäntöönpanijan kertomasta,
Harriet ymmärtää isoäitinsä, Hester Mary Westewayn kuolleen ja on varma, että hänen
kutsumisensa on vain pian selviävä erehdys. Hal on sitkeästi tienannut niukan
elontonsa Brightonin laitureilla ennustaen Tarot –korteista. Samoin hänen
äitinsä aikanaan elätti itsensä ja tyttärensä valittamatta, menneitä
muistelematta. Ensimmäistä kertaa Hal on niin vaikeassa talousahdingossa, että
hän päättää ns. astua heikoille jäille tosin tarkoituksenaan hyötyä vain
joitain kymmeniä tuhansia puntia, jos mahdollista, päästäkseen todella
vaarallisista velkojistaan eroon. Samalla pelko kuiskii, että kyseessä on vain
nimi- ja osoitesekaannus josta hän joutuu huijauksesta syytettynä
edesvastuuseen. Hänellä vain ei ole paljoakaan menetettävää, joten brittiläisen
varmsti juna kuljettaa häntä kohti tuntematonta
kohtaloa. Kohti Penzancea joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun hän on kaikkein
väsynein siihen, ettei mikään suju kuten hän oli toivonut. Näin hän oikeuttaa
tekonsa ja päättää myös määrätä tahdin ’sukulaisensa’ tavatessaan.
4. joulukuuta 1994
Tänä aamuna voin taas pahoin. Kipitin yöpuvussa vessaan
jyrkät portaat alas ja pitkän käytävän toiseen päähän, polvistuin kylmälle
kaakelillelattaille ja oksensin loput eilisestä päivällisestä.
Maud nojasi seinään tukkien tieni, eikä hän liikahtanut, kun
tulin ulos ja suljin vessan oven perässäni.
....,mutta tiedän, mitä hän tarkoitti. Tiedän täsmälleen,
mitä hän tarkoitti. Ajattelin hänen kasvoillaan ollutta ilmettä ja tapaa, jolla
hänen totiset, mustat silmänsä seurasivat minua, kun kävelin takaisin
ullakolle. Nyt kun istun sängyssä, kirjoitan tätä päiväkirja polvillani ja
katselen harakoiden lentoa lumisen puutarhan yllä, yritän päättää...voiko
häneen luottaa?
Hal ei solahda sujuvasti brittiläiseen yläluokkaan, mutta
hänen äitinsä on tehnyt hänestä rohkean ja intuitio hoitaa loput. Miten kohdata
ihmiset, joilla on aina ollut palveluskuntaa enemmän kuin talossa on asukkaita?
Miten olla kiintynyt ’sukulaisiin’,
joille alaluokka on melkein sama kuin lepra? Miten saada uni vinttikamarissa,
jonka oven saa salvattua lukkoon vain ulkopuolelta ja ikkunassa on kalterit?
Miten he eivät näe hänen kiukkuaan? Miten he eivät näe, että hän ei ole heitä?
Onko taloudenhoitaja rouva Warrenissa jotain outoa?
Koukuttavasti Ruth Ware kuljettaa Trepassen Housen
uskomatonta tarinaa, joka tietenkin on täynnä kätkettyjä salaisuuksia, hyviksiä
ja pahiksia, sinisiä silmiä ja tummia silmiä...Valokuvia, joista ei aina voi
erottaa kasvoja kunnolla silmien väristä nyt puhumattakaan. Ei erota Halkaan.
Intuitio katoaa samaa lentoa kuin Brightonin lokit vaihtuivat maalaiskartanon
mystisiin harakoihin.
”Tervetuloa kotiin”, Abel sanoi ääni väristen raastavan
vilpittömästi. ”Voi, Harriet. Tervetuloa kotiin.”
*****
perjantai 1. helmikuuta 2019
Sinisen hämärän hetkiä ja vähän upeaa punaistakin kohden viikonloppua!
Sinisen hämärän hyssyssä aikalailla nyt on tällaista. Kartiovalkokuusikin oikealla on taipunut nojaamaan siltaan. Annan hänen olla. Takana suuret lehmukset ja Lumimiehen vaalima kuusiaita, jossa asustavat mustarastaamme. Sinne minä kannan sulaa ruokaa, omenoita, talisiivuja ja auringonkukansiemeniä parikin kertaa päivässä.
Eipä ole kauriitkaan nyt kulkeneet siltaa. Joka päivä kuljemme niille polut lehtoon kuusien alla oleville ruokintapaikoille, mutta silti
vaikka tämä sinkku tai perhe syövät kuustenkin alta, useimmiten voimme nähdä metsäkauriin makuuhuoneen ikkunan takana olevassa rinteessä, jossa linnuilta jäänyt pähkinöitä ja auringonkukan siemeniä. Tämän huomattuamme, tarjoamme myös tuohon halottua omenaa.
Kaarisilta-alue kauempaa vähemmillä lumilla eli puutarhamme on tosiaankin kolmessa kerroksessa.
Evästä hedelmäpuun oksan haarassa.
Talvista lehtoa...
Talven töröttäjiä eli lumisia varjoliljojen siemenkotia. Kukkivina löytyy heinäkuun jutusta Kukkia keskiviikolle, joissa voi nauttia myös vaikka sormustinkukista...
Kuten tunnettua, minulle valkoiset amaryllikset tuovat joulun. Niitäkin oli tänä vuonna joitakin, mutta mukana oli myös yksi joulunpunainen. Kaikki valkoiset ovat kukkineet tai kukkivat toista kierrosta, mutta mitä teki punainen: Hänestä kuivahti katseenvangitseva tumman- melkein mustanpunainen kaunotar. Siinä se nyt on ja saa olla niin kauan kuin pitää värinsä ja ryhtinsä. Jos amaryllistä saisikin tässä värissä...
Minä en kyllä ole oikein kesänlapsi (paitsi puutarha, suvisade ja uiminen) eli niin kauan kuin lumi on kuivaa eikä ole järisyttävää pakkasta, talvi on kyllä ihanaa aikaa, syksy kaikkein parasta! Tämä lumipolkumme vieköön lumirauhaan ja luontoon nauttimaan talvesta ja sen erityisestä hiljaisuudesta. Lumi eristää ääntä, runsas lumi suojaa kasveja ja eläimiä. Ellei meillä olisi ikinä lunta, varmaan itkisimme sen perään. Minä valitan vasta kun lumi on likaista sohjoa: Siihen asti kiitollisena lumesta. Tästä pesäolosta. Haistanko lumisateen tulon, se on tulossa...
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Mirkka Rekola runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Annan nyt kuitenkin vähän periksi keväänodottelijoille, joihin minäkin liityn sitten kun loskat ovat ohitse, sillä tapahtui tänään niin, että liityin taas uuteen ryhmään facebookissa ja se on Lumikelloryhmä! Eivät riittäneet kirjat, oravat ja mustarastaat, ei Karjala eivätkä siilit, missä kaikissa ryhmissä olenkaan. Tämä kuva on Suvipihan blogista ja sieltä löydät polun Lumikelloryhmään, jonne siis pitää hakea ja/tai saada kutsu.
lumiterveisin
Leena Lumi
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
Alaskakakku
Koska kirjablogissa ovat nyt puhaltaneet konditorian tuulet, päätin tarjota ennen tammikuun loppua teille Kotilieden numerosta 26 jutusta Tervetuloa joulupöytään juuri sen kakun ohjeen, johon en sitten kaiken muun ohella ihan kyennytkään. Kun jouluna on hääpäivä ja joulu, sitten nuorten kihlajaiset ja muutaman päivän päästä kuopuksen synttärit, mulla meni miten meni enkä muutenkaan ole kummoinenkaan leipoja, olen enemmänkin ruoanlaittaja. Onneksi sentään yritin sillä meillä oli lisähauskaa sisukkuudestani joten tulipahan muistoja eli kurkkaa Välipäivien kuvakimaraan...
Tämä upea kakku on Baked Alaska -jäätelökakku, jossa on upea marenkihuntu ja yllätyksiä sisällä. Kakku on klassikko, mitä en tiennyt, mutta koska jostain syystä minua luetaan Alaskassa aika paljon, sekin jo riittää syyksi tuoda tämä kakku resepteihini, joista siis kaikki eivät ole omiani, vaan taitajienkin ihastuttavia luomuksia. Ja vielä minä tämän teen, joten täällä se on tallessa, vaikka säästän myös kaikki Kotilieden joulunumerot.
10 annosta
valmistusaika 6 tuntia
2 l vaniljajäätelöä
200 g pakastemarjasekoitusta esim. mustikka, viinimarja ja vadelmat
150 g piparkakkuja murusteltuna
(halutessasi suklaakonvehdin paloja)
Sveitsiläinen marenkikuorrutus
3 valkuaista
2,5 dl sokeria
+ vesihaude
Tarvitset muotiksi
1 korkean kakkuvuoan
1. Pehmitä jäätelö notkeaksi huoneenlämmössä. Sekoita sen joukkoon hieman sulanut pakastemarjaseos ja piparimurut. Kaiken ei tarvitse mennä täysin sekaisin, puolihuolimattomasti sekoitettu jäätelö toimii hyvin. Vuoraa korkea vuoka tai kulho (2,5 l) kelmulla. Lusikoi jäätelöseos astiaan ja tasoita pinta. Nosta pakastimeen vähintään 6 tunniksi.
2. Vatkaa juuri ennen tarjoilua marenki. Vatkaa valkuaiset kuivaksi vaahdoksi. Lisää sokeria pikuhiljaa edelleen vatkaten ja nosta kulho vesihauteen päälle. Vatkaa kuohkeaksi ja kädenlämpöiseksi vaahdoksi. Tunnet sormissasi, kun sokeri on sulanut ja se ei tunnu enää kiteiseltä. Nosta kulho vesihauteesta ja jatka vatkaamista, kunnes marenki on kiiltävää ja kuohkeaa sekä jäähtynyt.
3. Kumoa jäätelökakku tarjoiluastialle. Lusikoi marenki sen päälle niin, ettei jäätelöä näy ollenkaan. Halutessasi voit paahtaa marengin pinnan uunissa, mutta se ei ole välttämätöntä, koska marenki on jo kypsää. Nosta jäätelökakku 225 asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, kunnes marenki saa hieman väriä. Tarkkaile uunia, jotta marenki ei tummu liiaksi eikö jäätelö ala sulaa.
Ruokareseptit Leena Lumissa
PS. Yksi ainoa uuden vuoden lupaus! Meri, vielä äiti tämän sinulle lumikuningattarena kantaa ja kaikki sädetikut, muistelut ja nauru...Ja kakun sisällä on kuningatarmarjat eli mustikoita ja vadelmia omasta pakastimesta.
tiistai 29. tammikuuta 2019
Vihdoinkin kahvila/konditoria Alvar Aallon Säynätsalon kunnantaloon!
Minä en ole ainoa, joka fanittaa Alvar Aallon kunnantaloa, siihen kuuluvaa kirjastoa ja upeaa sisäpihaa muhkealla köynnöshortensialla ja sisäpihan suihkulähteellä. Ainoa mitä sinne olen kovasti kaivannut on kahvila. Sellainen kahvila, josta saa myös cappuccinoa ja vaikka lasillisen kuoharia. Meni paremmaksi eli tullaan saamaan lounastakin ja kaikki myynnissä olevat tuotteet ovat
leipuri-kondiittori Hannele Aapakari-Keinosen taidonnäytteitä meille herkkusuille. Tälle on ollut kysyntää paitsi paikkakuntalaisten taholta, myös turistien, sillä Alvar Aallon kunnantalo kiinnostaa ihmisiä ympäri maailmaa ja etenkin arkkitehtiopiskelijoita. (kuva)
Tällaisena tavallisena tiistaina, vähän harmaana, ystäväni Marja ilahdutti minua kutsulla kunnantalon kahvilaan, jonka nimi on AaBakery.
Marja moussekakkunsa ja kahvin nauttineena. Huomatkaa sisustus osuu ihanasti Aallon tyyliin. Kuvasin mm. Artekin tuolit ja valaisimen, mutta koska kamerani on uusi, onni ei ollut ihan myötä. Käyttäkää mielikuvitustanne taikka menkää kahvilaan katsomaan!
Minullekin moussekakkua ja haudutettua teetä, kiitos!
Kahvilan seinillä estetiikan nälkään Virpi Lehdon värikkäitä töitä.
Koska olemme konditoriassa voimme tietenkin ostaa mukaamme mieleistämme herkkua, makeaa, suolaista tai erilaisia leipiä. Pikkulintuset lauloivat, että tulevana naistenpäivänä kahvilassa voi olla jotain kivaa tapahtumaa...Tässä yhteystiedot, joista voi kysellä erilaisia tilauksia tai tilaisuuksia.
Mitä muuta sitä ihminen voi kaivata kuin kirjoja, rakkautta, kuutamoa ja herkkuja! (kuva)
Kiitos Marja♥
herkkuterveisin Leena Lumi Alvar Aallon huvilasaarelta
PS. Luulin syöneeni maailman parasta Kuchenia Meissenissa, jonne jämähdimme kevätreissullamme kerran nauttimaan tuplat
haudutetut teet sitruunalla sekä yllä näkyvää Kuchenia, josta maistoin ainakin mantelia, marenkia, tomusokeria ja mandariinia, mutta Town Hall Café and Bakery Säynätsalossa tarjoaa kaikkeen kakkutuskaan maailman parasta Brita -kakkua! Se on yhtä hyvää kuin Apfelstrudel mit Vanille Eis ja se on minulta jo paljon sanottu!
maanantai 28. tammikuuta 2019
Håkan Nesser: Café Intrigo
Junamatka Holtenaarista kesti runsaan puoli tuntia, ja
Judith huomasi, että hänen oli vuosi vuodelta yhä vaikeampi lähteä joenvarren
kauniista talostaan ja vielä kauniimmasta puutarhastaan. Miksi poistua
paratiisista, kun oli valmiiksi sen keskellä?
Håkan Nesserin Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019,
suomennos Aleksi Milonoff) saa minut ihmettelemään, miksi ollenkaan saatan
poistua Håkan Nesserin luomista tarinoista, joiden pauloissa olen viihtynyt
runsaat viisisataa sivua ja tämä voisi vain jatkua ja jatkua...Café Intrigo on
kokoelma rikoskirjallisuuden mestarin parhaita tarinoita, joista kolme lähtee
maailmalle elokuvina. Ihan pakko nähdä, sillä olen lukenut parasta jännitystä
ikinä! Teoksen tarinat ovat Tom, Rein, Rakas Agnes ja Samarian käärmeenkukka.
Jokaisessa ihmiset kuin tönäistään elämistään, joiden rakenteen he ovat
uskoneet olevan pettämättömän. Menneisyys, jonka he ovat luulleet haudanneensa lopullisesti, palaa vaatimaan omansa. Järisyttävää ihmismielen pohjaimua, jossa kukin vuorollaan
luulee olevansa reviirinsä hallitsija kunnes kohtalo puuttuu peliin mitä
oudoimmalla tavalla.
Tomissa vakavarainen vähän iäkkäämpi pariskunta elelee
mukavaa elämää jokirannan talossaan Maardamissa. Judith on opiskellut
kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän tekee nyt kotona töitä kirjoittamalla Erasmus
Rotterdamilaisesta. Robert, hänen yksitoista vuotta vanhempi aviomiehensä on
työmatkalla Lontoossa jatkaen sieltä Geneveen, mutta Judith viihtyy hyvin
kauniissa talossaan vain koiransa seuranaan. Heillä ei ole yhteisiä lapsia,
mutta Robertilla oli kaksivuotias poika, kun he menivät yhteen. Tom oli aina
äärettömän hankala lapsi ja 1973 hän
yllättäen katosi kokonaan. Mitkään etsinnät eivät tuottaneet tulosta ja
kuoliaaksi julistamisestakin oli jo ollut puhetta.
...Judith mietti, eläisikö Robert oikeasti seitsemänkymppisiinsä
joista hän oli maininnut Maria Rosenbergille. Ehkä eläisi, ehkä ei. Judith oli
hautonut jo hyvän aikaa sellaista mielikuvaa, että hän elelisi jonain päivänä
leskenä siinä kauniissa talossa, eikä tuo mielikuva huolestuttanut häntä
erityisen paljon. Olisi liikaa sanottu
että hän odotti sitä innolla, mutta hänestä tuntui että yksinäisyyden,
suhteellisen yksinäisyyden tila tarjosi hänelle iän myötä yhä enemmän nautintoa
ja tyydytystä.
Näissä auvoisissa mietteissä Judith saa yllättävän puhelun
menneisyydestä. Puhelu on uhka kaikelle mistä hän on haaveillut ja mitä hän on
jo saavuttanut. Myös Robertin paluu on aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut,
sillä Robert olikin ollut tapaamassa erästä, jolla ei ollut mitään tekemistä
hänen työasioidensa kanssa. Judith vaikenee aluksi puhelusta ja he nauttivat
kynttilänvalossa hummeria ja samppanjaa ihan tavallisena marraskuun maantaina.
Kun viinikellaria on verotettu vielä toisellakin pullolla, Judith kertoo
puhelusta, mutta hän ei voi aavistaakaan, mitä hänen aviomiehensä on häneltä
salannut kaikki nämä vuodet ihan hyvässä tarkoituksessa, sillä eihän minkään
menneisyydestä pitäisi tulla enää heidän elämäänsä. Jos luulet nyt arvaavasi,
mitä tapahtuu, lupaan ettet arvaa!
Café Intrigon Rein on tarina kääntäjästä, David Moerkista,
joka on ainoa, jonka kirjailija Germund Rein hyväksyy. Rein on kuuluisa ja
vaatelias kirjailija, joka on yllättäen kadonnut.Viimeinen käsikirjoitus on
saanut ehtolauseen, että sitä ei saa julkaista kirjailijan kotimaassa eikä sitä
saa missään tapauksessa antaa hänen kustantajansa eli G:n käsiin. Kääntäjämme
matkustaa A:han ja jää sinne tulkitsemaan Reinin hankalaa tekstiä, joka etenee
tuskallisen hitaasti. Mieletöntä mielen hulluutta ja liikaa kursivoituja
sanoja...Tapahtumat alkavat vyöryä ja käntäjän oma menneisyys sekoittuu sekä
hänen uniinsa että Reinin haastavaan tarinaan. Alkaako tarina rakentaa uutta
kohtaloa? Olisiko Rein voinut...? Miksi Ewan yskäisy kuului radion
musiikkikonsertissa?
Onko muisti – tai tarkoitan tietenkin unohdus – ainoa tehokas
lääke elämää vastaan?
...hän on vain rannalla, vain siellä, ainoastaan ja
yksinomaan. Läsnäoleva raskas asia meren, varjojen ja kirkuvien lokkien
elottomassa turvassa. Oi mahojen emojen tyhjyys! ...levää, mätänevää levää,
tuuli joka ei vastusta, ei puhu, ei tarjoa mitään...
Rakas Agnes on kertomus kahden lapsuuden ystävän
tapaamisesta vuosikymmenien jälkeen. Henny ilmestyy yllättäen Agnesin miehen
hautajaisiin ja hän haluaa heidän jatkavan täydellisen vanhanaikaista
kirjeenvaihtoa, ei mitään sähköposteja. Henny ylipuhuu Agnesin ja ennen kuin
aavistaakaan Agnes on mukana kieroimmassa jutussa, jonka olen ikinä lukenut
kahden naisen elämästä. Ja millä syyllä? Miksi vieläkin vain...D.? Se juttu,
joka alkoi Kuningas Learista ja Cordelian roolista.
Ymmärrän mitä David Goschmannissa on.
Läsnäolo. Kun hän astuu huoneeseen, avautuu voimakenttä.
Energiaa tulee valtavasti lisää, tunnen itseni huomatuksi ja älykkääksi. Ja
tärkeäksi; en ole ennen kokenut sellaista, mutta tajuan heti mistä on kyse.
...olen ensimmäistä kertaa tavannut miehen joka todella
kiinnostaa minua.
Joka on oikeasti – samalla tasolla.
Mitä kertoisin Samarian käärmeenkukasta? Hänestä jolla oli
vihreimmät silmät ikinä ja joka maistui lämpimältä, kypsältä
Gravenstein-omenalta? Hänestä, jonka takia Quem di diligunt adulescens moritur
elää mielissämme: Hän, jota jumalat rakastavat, kuolee nuorena. Lukekaa Vera
Kallin mystisestä pyöräilystä valkoisessa mekossaan suviyöhön, jossa
mustarastaat lauloivat hulluina.
Lukiessani Café Intrigoa varhaiset illat olivat jo minun,
eivät vain yöt! Nesserin tyylissä on taikaa: Uskomaton jännitys, täydellinen tempo, ennalta-arvaamattomuus,
psykologinen pohjaimu, jossa hän kaivaa mielten syvyyksissä ja miten kiintoisat henkilöhahmot. Tähän kaikkeen
hänestä tarttuu myös taikapölyä, jossa sukupuolia ei loukata. Lukija ei tukehdu stereotypioihin naisista eli
he ovat Håkanille sillä samalla ihmisyyden viivalla kuin miehetkin, mutta
hiukan palvottuina kuitenkin. Niin uhrit kuin syylliset. Voisin nyt juuri kävellä lumipyryssä vastaan dekkaritaivaan tähtiviitan kantajaa kiittäen kaikista lumotuista hetkistä Café Intrigon, elämäni yhden parhaimman trillerin parissa. Sylissäni kantaisin mustia salkoruusuja...
*****
sunnuntai 27. tammikuuta 2019
Onni onnettomuudessa
Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.
Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.
Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.
Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.
Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.
- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)
torstai 24. tammikuuta 2019
Sytytetään sunnuntaina kynttilä vainojen uhrien muistolle!
Sunnuntaina 27.1. vietetään vainojen uhrien muistopäivää, joka on alkuaan 1930-luvulta ja toisen maailmansodan aikana Saksassa sekä sen miehittämissä ja hallitsemissa maissa kansallissosialistien suorittamien kansanvainojen uhrien muistoksi vietettävä kansainvälinen muistopäivä. (Wikipedia)
Suomalaisessa kalenterissa päivää vietetään juuri Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen päivänä, joka tapahtui 27.1.1945. Päivä on alkuaan juuri muistopäivä holokaustin uhreille. Tärkeä päivä, sillä näin nuoremmatkin oppivat historiastamme ja tapahtuneen kieltäminen, mitä sitäkin on jossain yritetty, ei käy mahdolliseksi.
Koska olen perustanut teemakirjaston Vainojen kirjat, otin tietysti mukaan monien muidenkin vainojen uhrit, joista kirjoja löytyy. Kovin väärässä en kai ollutkaan, sillä Wikipedian mukaan:
Päivä muistuttaa meitä yli 50 vuoden takaisista tapahtumista, joiden kukaan ei soisi toistuvan ihmiskunnan historiassa. Mukaan on otettu muidenkin vainojen uhreja ilmeisesti etenkin Suomessa, kuten vaikkapa suuren terrorin uhrit Neuvostoliitossa, vaikka muissa maissa on kyse nimenomaan holokaustin muistamisesta.
Tein useita kollaaseja, mutta tällä kollaasilla haluan muistaa nimenomaan holokaustin uhreja mitenkään vähättelemättä muiden vainojen uhreja. Heistä löytyy lisää teemakirjastostani.
Koska suuret vainot liittyvät usein juuri sotiin, olen alkanut ajatella, että pitäisikö Vainojen uhrien -kirjastoon yhdistää ainakin toista maailmansotaa käsittelevät tai jopa kaikki blogiin lukemani sotakirjat...Jatkaa vaikka vain otsikkoa. Toisaalta vainon uhreja ovat vaikkapa naisetkin: Lasi maitoa, kiitos, kuuluu minulla ehdottomasti vainojen kirjoihin.
Yksikin vainon uhri on liikaa! Sytytän kynttilät uhrien muistolle. Suuren kynttilän ulkolyhtyyn ja sisällä saa nyt palaa Kalevantulen pinkki pitsikynttilä.
"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."
"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."
"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."
- George Santyana -
Leena Lumi
tiistai 22. tammikuuta 2019
Emma Rous: Au pair
Vanhat suvut ja vanhat talot kantavat salaisuuksia, jonne
ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Muiden katseilta suojassa vauraat viettävät omaa
elämäänsä sukupolvesta toiseen kenenkään tietämättä, miten onnettomia tai
onnellisia ovat perhesalaisuuksiin sidotut ja myös ne suvun jäsenet, jotka ovat
tapahtumista autuaan tietämättömiä. Iltojen hämärtyessä, vuoden aikojen
vaihtuessa, aikojen virratessa tapahtumat painuvat yhä syvemmälle ja
syvemmälle. Summerbournen kartanossa kaksosia
syntyy koleisiin talviin, mutta takkatulien lämpöön, he ovat talvisyntyisiä.
Suvisyntyiset hengittävät jo varhain viherluumujen tuoksua ja heissä elävät
ikuisesti Summerbournen ihastuttavat suvet...
Emma Rousin esikoisteos Au pair (Au Pair, Minerva 2019,
suomennos Sisko Ylimartimo) on kuin tämän päivän Kotiopettajattaren romaani,
vaikka ullakolta ei löydykään’ hullua naista’, vain yksi erityinen valokuva,
josta alkaa salaisuuksien vaarallinen aukikeriytyminen. On elokuu 2017 ja
perheen isä Dominic Mayes on kuollut onnettomuudessa. Hänen puolisonsa Ruth on
menehtynyt samana päivänä kuin sai kaksoset Seraphinen ja Dannyn. Sinä päivänä
joku oli kuitenkin ehtinyt kuvata pariskunnan ja kuvan löytää nyt Seraphine, kaksosista
toinen, joka on isoveljensä Edwinin kanssa järjestelemässä papereita isän
kuoleman jälkeen. Seraphine on isänsä työhuoneessa ja ottaa käteensä kuvan,
jossa vastasynnyttänyt Ruth näyttää upealta, kaikki näyttävät onnellisilta,
mutta kuvassa ei ole Edwinin lisäksi muita lapsia kuin yksi vauva. Missä on
toinen kaksosista? Miten outoa olisi ottaa kuva ilman toista vauvaa ellei hän
olisi sairas? Seraphine yrittää pohtia, onko kuvassa oleva vauva hän vai Danny.
Näyttäessään valokuvaa Edwinille, tämä arvaa kuvan ottajaksi heillä häntä
hoitamassa olleen au pairin, Lauran, joka lähti pois kaksosten synnyttyä. Laura
Silveira oli kahdeksantoistavuotias vuonna 1991 ja kotoisin Lontoosta.
Au pairissa on kahden aikatason kertojat: Seraphine tässä
päivässä ja perheen nuori au pair Laura hänen tullessaan Ruthille avuksi 1991.
Siinä missä Seraphine alkaa etsiä kuvan kadonnutta kaksosta, jonka seurauksena päätyy vaarallisesti uhkailluksi tuntemattoman
taholta, Laura toisessa ajassa on kotiutumassa Summerbourneen.
Olin hämmästynyt siitä, miten pian Summerbourne alkoi tuntua
kodilta. Nukahdin iltaisin muutamassa minuutissa pääni kosketettua tyynyyn enkä
havahtunut ennen kuin herätyskello soi seuraavana aamuna.
En yrittänyt enää urkkia tietoja pikku Theosta, Edwinin
kuolleesta veljestä. Alakerrassa ei ollut perhekuvia esillä. Mitenkähän
onnettomuus oli tapahtunut. Ruth ei ottanut enää asiaa puheeksi...
Lauran elämä Summerbournessa on helppoa ja työpäivät
lyhyitä. Hänestä tulee kuin perheenjäsen ja Edwin kiintyy häneen kovasti. Myös
Ruth haluaa hänestä sekä seuraa että myös puskuria Lontoon Winterbournessa
asuvan äitinsä Veran ja itsensä välille. Ruth kokee selvästi äitinsä tiheät
visiitit erittäin rasittavina ja vetäytyykin tällöin usein päänsärkyyn vedoten
yläkerran makuhuoneseen.
Emma Rousin esikoisesta on tullut kansainvälisen suosion
saavuttanut läpimurto. Tuntuu kuin kaipaisimme jotain niistä ajoista, kun
kartanoissa kummitteli, kylä ympärillä kuiskutteli kauhujuttuja, perheenjäseniä
syntyi ja katosi oudosti, mutta upeat tai rapistuvat kartanot seisoivat
paikoillaan kantaen vaiteliaina asukkaidensa salaisuudet. Rous kirjoittaa
raikkaasti ja todenmakuisesti. Kirja maistuu menetyksiltä, vääryydeltä,
juonitteluilta ja myös tietyltä itsevaltaisuudelta. Toki myös kepeiltä
kesäpäiviltä, mereltä, ruusuilta, rakkaudelta, viherluumuilta, rantapiknikeiltä...Vaikuttava
grande finale viimeistään nostaa Au pairin ehdottomasti yhdeksi vuoden kuumimmista
teoksista.
Viherluumuja. Olen aina yhdistänyt ensimmäisen vierailuni
Summerbourneen noihin arkoihin vihreisiin luumuihin, joiden tavallisen näköinen
kuori kätkee hämmästyttävän makeuden. Koko kahdeksantoistavuotisen
kaupunkilaistytön elämässäni en ollut edes nähnyt yhtäkään viherluumua, mutta
Summerbournen puutarhan perällä olevassa metsikössä niitä kasvoi runsain
mitoin, ja tuona päivänä ahmin niitä monta. Ne maistuivat hunajalta ja auringolta
ja uudelta alulta.
sunnuntai 20. tammikuuta 2019
Miljooniksi tähdiksi valovuosien mittaisiksi...
Miljooniksi tähdiksi
valovuosien mittaisiksi tähtisumuiksi
yli yön kestäviksi
välähdyksiksi
kaukaisista tähdistöistä
minun kaipuuni
kirjoitetaan sinuun
- Ari Kokkonen -
kuva Vincent van Gogh Starry Night
perjantai 18. tammikuuta 2019
Kristin Hannah: Satakieli
Miten monta kertaa tänä keväänä joku olikaan hivuttautunut Viannen viereen ruokajonossa, kaupungilla tai postissa ja kysynyt BBC:n viimeisestä radiolähetyksestä?
Minulla ei ole radiota. Ne ovat kiellettyjä, hän vastasi aina, ja tottahan se oli. Silti kysymys sai hänet aina värisemään pelosta. Kaikki olivat oppineet uuden sanan: lés collabos. Kollaboraattorit. Ranskalaiset naiset ja miehet, jotka tekivät natsien likaisen työn, vakoilivat ystäviään ja naapureitaan ja raportoivat viholliselle, ilmoittivat kaikki mahdolliset rikkeet, todelliset tai kuvaillut. Heidän paljastustensa vuoksi väkeä oli alettu pidättää vähäisimmistäkin syistä, eikä kaikkia komendantin virastoon joutuneita sen koommin nähty.
Kristin Hannahin Satakieli (The Nightingale, WSOY 2019, suomennos Kaisa Kattelus) vie meidät natsien miehittämään Ranskaan, siihen Ranskaan, jossa oli toisen maailmansodan aikana Vichyn natsimielinen nukkehallitus, mutta myös vahva maanalainen armeija. Vastarintaliike oli pakotettu toimimaan hyvin peitetysti, mutta siihen liittyi koodinimillä myöhemmin kuuluisaksikin tulleita nimiä, joista vähäisin ei ollut Charles de Gaulle, vapaan Ranskan tuleva presidentti. Miehityksen aikana hän käytännössä johti Vapaa Ranska -järjestöä. Hannahin kirja on fiktiivinen, mutta mahdollista tapahtua. Satakielessä koemme Ranskan natsimiehityksen kahden hyvin erilaisen sisaren kautta. Vianne ja Isabelle eivät erilaisuutensa takia tulleet edes lapsina kovinkaan läheisiksi ja kun he äitinsä menetettyään jäivät isälle, tämä antoi heidät kasvatiksi naiselle, joka ei voinut sietää tulista ja itsepäistä Isabelleä. Vianne ei mitenkään auttanut, vaan odotti vain hetkeä lähteä pois ja se hänelle tuli rakkauden kautta. Avioliitto Antoinen kanssa vapautti Viannen elämään omaa elämäänsä Le Jardinissa. Sellaista perhe-elämää, johon kuuluivat lapset, puutarha, hyvä ruoka ja turvallisuus siihen asti kuin se oli mahdollista.
Natsien miehitettyä Ranskan Isabelle ei aio jäädä katsomaan sivusta vaan hän rakastuu partisaaniin, jonka avulla pääsee mukaan Vapaa Ranska -järjestöön. Kaikki tämä kauhistutta Viannea, jonka mies on lähtenyt jo rintamalle. Vianne haluaa elää vain mahdollisimman huomaamattomasti, mutta yllättäen hän joutuu majoittamaan saksalaisen kapteeni Beckin. Isabellelle puolestaan ei enää riitä kiellettyjen lehtisten levittäminen, vaan hän lähtee Pariisiin kaivaten kiihkeästi jotain vaikuttavampaa tehtävää. Eräänä iltana hän törmää ulkonaliikkumiskiellon jo alettua englantilaiseen lentäjään, kätkee tämän varjon ja vie miehen turvaan omiensa luo.
Pelko ravisteli häntä, ja hän oli vähällä antaa sille periksi. Sitten hän ajatteli Eiffel-tornissa liehuvia hakaristilippuja, Viannea, joka asui vihollisen kanssa, ja Antoinea, joka virui jossain sotavankileirillä. Ja Edith Cavellia. Edith Cavellkin oli varmasti joskus ollut peloissaan, mutta Isabelle ei antanut pelon asettua tielleen. Britannia tarvitsi sotilaitaan pudottamaan lisää pommeja Saksaan.
Isabelle ottaa tehtävistä yhden vaarallisimmista: hän alkaa kumppaniensa kanssa kuljettaa brittilentäjiä takaisin Britanniaan. Reitti Pyreneitten yli on rankka ja vaarallinen, mutta mitään kaihtamatta Isabelle ystävineen pelastaa melkein kaksisataa lentäjää. Tämä kiihkeä nainen Isabelle Rossignoli, jota niin monet olivat halunneet, mutta jonka sydän sykki nyt vain hänen työlleen pelastaa Ranska vapaaksi. Ja hyvin lyhyinä, varastettuina hetkinä Gaëtonille...
Niille lukijoille, jotka ovat pitäneet kirjoista Kaikki se valo jota emme näe tai Näkymätön silta, suosittelen Satakieltä. Tässä teoksessa on paljon samanlaista tunnelmaa sekä aihepiiriä. Samasta aiheesta eli naisvakoojista Ranskassa sotien aikana on kirjoittanut myös Kate Quinn teoksen Koodinimi Alice. Sekä Satakielessä että Alicessa on kerrottu Odadour-sur-Glanen järkyttävä hävitys. Satakieli on rankasta aiheestaan huolimatta myös kertomus monenlaisesta rakkaudesta. Tarina sisältää opetuksen: Älä koskaan piilota rakkautta, kerro se, näytä se, ennen kuin on liian myöhäistä. Isabelle oli kaivannut isäänsä aina, mutta isä...
Isabellen silmien edessä julma ja välinpitämätön mies oli muuttunut muukalaiseksi, murtuneeksi ihmiseksi. Hän keräsi rohkeutensa, nousi, meni isänsä eteen ja kävi polvilleen. Hännosti katseensa ja tunsi kuumat kyyneleet silmissään. "Miksi sysäsit minut ja Viannen luotasi?"
"Toivottavasti et joudu koskaan tietämään, miten hauras olet, Isabelle."
"En minä ole hauras", Isabelle sanoi.
Isän hymy oli vain häive. "Kaikki me olemme hauraita. Sen sota opettaa."
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakaapin kummitus ja Anne
maanantai 14. tammikuuta 2019
Johanna Laitila: Lilium regale
Isän sanat keinuttivat venettä, ja joen unelias pinta alkoi
värähdellä. Else toivoi, että kala siiman päässä irrottaisi syötistä, jottei
isä lopettaisi. He kuuntelivat molemmat hetken hiljaa ja isä jatkoi sitten.
Algenin jylhä sarvikruunu oli tunturiperhosen siipien värinen, harmaajuovainen,
isä sanoi. Sen sarvet olivat lähes Elsen korkuiset ja niistä roikkui naavaa.
Toisin kuin uroshirvet, ei Algen koskaan pudottanut sarviaan, vaan ne kasvoivat
millin joka vuosi. Syvällä sen korvissa kasvoi valkokämmekkää, jota löytyi vain
isän synnyinseuduilta Inarista. Se versoi ulos Algenin korvelehdistä kuin
puolukanvarvut suosta.
Johanna Laitilan esikoisteos Lilium regale (Gummerus 2019)
oli kaikkea muuta, mitä siltä odotin. Koska taas kyseessä Lappi ja myös
sota-aika, totesin eräälle ystävälleni, että ’taas tätä saksalaisia ja Lappia, kun mikään ei voi
kuitenkaan olla uusi Kätilö tai Dora, Dora!’ Onneksi ennakkoluuloistani
huolimatta lähdin lukemaan, sillä sain huomata, että aiheesta voi ammentaa niin
monin tavoin. Laitila on onnistunut kirjoittamaan Kätilön ja Dora, Doran
vertaisen, omanmakuisensa tarinan.
Olen usein todennut runoilijoiden kirjoittavan parasta proosaa ja Laitilalla on runoilijan ote. Hän lainaa runoilijoita, mainitsee heitä,
mutta tarinaankin on punottu lyriikkaa sen rankemmissakin tapahtumissa. Kun
pahin tapahtui Elselle, hänen ruumiinsa tuntui hajoavan, kierivän auki kuin
lankakerä ja luut pettivät niin, että selkärangan valkoiset nikamat
pompsahtelivat irti kilisten kylmää lattiaa vasten suurina, valkoisina helminä.
Toisaalta paljon hillojen mahlaista tuoksua ja mieletöntä aistillisuutta, jossa
Irina sekoittui Elseen kuin maali maaliin, veri vereen ja
veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan
alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat,
kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen
veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina.
Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi
sitten eri asentoon.
Vaikka Lilium regale on sukupolviromaani, mummo, Hilja, Else
ja Elisa, sen pääosassa on Else. Isän tyttö Else, jolta sota vie isän. Isän
kaatumisesta ei saada mitään tietoa, mutta lukija saa tietää enemmän. Lapin
polttamisen alettua Else perheineen pakenee Ruotsin puolelle, jossa hän
ystävystyy Ingaan. Heillä on aluksi eri kieli, mutta kun he alkavat vaihtaa
sanoja, lopulta heille moudostuu oma kieli. Ingan myötä Else oppii paljon myös
itsestään, siitä kuka ja millainen hän reitevä, vahvaksi naiseksi kasvava nuori
tyttö on syvimmiltään. Mummo hyörii kaiken sovituksena tarinan alusta sen
loppuun. Kun paluu kotikonnuille koittaa, on kaikki muuttunut ja se ken erehtyi
pitämään kirjaa tähän asti kesynä on punninnut kesyyttä väärällä mitalla. Paha
valtaa alaa sillä isästä ei kuulu
Eihän kaikki voisi näyttää, tuntua samalta, jos isää ei enää
olisi. Eikö joki tulvisi yli, peittelisi laakson ja Kuuvanmäen vaippaansa tai
taivas repeäisi, virvatulet vilkuttaisi vastarannalla merkiksi ja valkokämmekät
viipyisi äidin silmissä. Eikö Algen Asteria ilmestyisi Elsan kamarin ikkunan
alle seisomaan, lumipeite peittäisi hillasuot, keskiyön aurinko tippuisi
nukkuvaan jokeen sihahtaen, savu nousisi sammaleista ja ruosteiset revontulet
repisi yötöntä yötä.
Mikään ei ole enää samoin, sillä Heimo-isä jää jonnekin
valkokämmekän vaniljaan ja suon silmän kutsuun...
Talon isännäksi asettuu
Urho-eno, jota mainitaan enoksi, mutta joka on äidin serkku. Urho on naisten
painajainen, peto, jonka kuuluisi olla autiolla saarella ilman poispääsyn
mahdollisuutta. Hän on ’miehet jotka vihaavat naisia’ sekä ’koko maailma on
minulle velkaa kaiken’ ja 'ellei maksua kuulu, naiset saavat sen tuta'. Hilja -äidistä,
särkyneestä, ei ole emännäksi ja mummollakin on oma tapansa käsitellä pahuutta.
Onneksi Elsellä on työ apteekkarin huushollissa, jossa rouvana Irina. Irina ja
kasvihuoneen kypsien tomaattien tuoksu, syreenien makea hengitys ja se aavistettu,
johon Else oli valmis. Oli kuin olisi aina ollut.
Johanna Laitilan Lilium regale tulee iholle, värisyttää
aisteja, antaa kielen rakastajalle huikeaa riemua ja yllättää tiheydellä, jossa
tarina ei hetkeäkään löysty, menetä otettaan lukijasta. Etenkin
esikoisromaaniksi kirja on sen luokan yllättäjä, että minä olen tunturipöllö
ellei tämä kirja ole vuoden paras esikoinen!
Heidän kyynärpäänsä syleilivät toisiaan kuin sydämen
rinnakkaiset seinämät, vain yön ahdas tuoksu ja sukupolvien läpi kulkeva
rispaantunut lanka niiden välissä.
*****
Oi, on 22.1.2020 ja Mari Leminen julkaisi tällaisen kuvan Kirjablogisteissa:
Mari Leminen:
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata Kirja vieköön! Katja Kirjasähkökäyrä Kirjojen kuisketta Luetut, lukemattomat ja Kirjakaapin kummitus
*****
Oi, on 22.1.2020 ja Mari Leminen julkaisi tällaisen kuvan Kirjablogisteissa:
Mari Leminen:
Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeistä koottu Silloin tällöin onnellinen sivuaa myös kirjablogeja, minusta oikein sympaattisella tavalla. Leena Lumi mainitaan tässä ihan nimeltä. Rönkä käsittelee tässä omaa epävarmuuttaan, minusta tämä kohta oli aika hauska. Ja muistutus taas siitä että kyllä monet kirjailijat seuraavat tarkkaan mitä kirjoitamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)