KUMPI?

Sinäkö elät vai elänkö minä:
toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla:
toinen meistä on onneton.

Haudassa toinen ja
maanpäällä toinen.
Kumpi on ehtinyt
päähän tien?
Ah minä tiedän:
haudassa sinä
-kuitenkin minä se kuollut lien.

- Uuno Kailas -

TUULTEN RIISUMA

Minne me jätimme Helin Hiljaisissa tuulissa? Jäikö hän siihen huoneeseen, jossa valkoiset verhot, kuivien ruusujen ja rakastelun tuoksu, siihen kauniiseen runoon, jossa lopulta kuitenkin kyyneleet:

Valkoiset lakanat,/ jonkun kauan sitten ompelemat pitsit./ Kauniit./ Avoin ikkuna,/ keveän, niin valkoisen hetken suoma/ rauha kosketti silloin./ Muistin./ Hiljainen sydän,/ kykenevä muistoihin./ Täysi tuska siitä, mitä oli,/ mitä enää ei ole./ Kyyneleet.

Ei se niin mennyt. Me jätimme hänet meren kalliolle seisomaan päin myrskytuulta vahvana ja uhmakkaana. Siellä hän seisoi ja kirjoitti tähtiin: Sinä särjit sydämeni kerran./ Koska rakastan sinua,/ annan sinulle mahdollisuuden/ särkeä sen uudelleen.

Nyt kuulen kuitenkin, miten tähdet särkyvät helähtäen ja Heli Vilmi puhuu uusimmassa kirjassaan Tuulten riisuma (Books on Demand 2011) tummalla äänellä surusta, pettymyksestä ja kaipauksesta, siitä, miltä tuntuu rakkauden jälkeen…

Valvon ja katson tähtiä./ Ne eivät halua puhua minulle tänään,/ eivät huomenna, / eivät ehkä enää koskaan./ Minun tähtitaivaani on sammumassa,/ sydämeni lakkaa hiljaa sykkimästä,/ vereni virtaamasta./ Pimeys sulkee minut pian hellään syleilyynsä.

Tuulten riisumassa on jälleen Helin omaa loistavaa kuvitusta, pääosin mustavalkoista. Mitään esipuhetta runoihin ei ole ja sitä minä toivon, sillä nainen runojen takana voisi kertoa, mistä hän ammentaa, ovatko runot omakohtaisia, omalta iholta revittyjä suikaleita vai puhdasta inspiraatiota, vailla omakoettua surunvisvaa. Minä itse rakastan runoja yhtä paljon kuin kaihdan niiden arvostelua. Runo on tunnetila ja koskea toisen tunnetilaan on liian intiimiä, se on melkein tabu. No, jos jotain sanoisin, niin sen, että Helin runot ovat jo toisen kokoelman perusteella kuin hengähdyksiä, haahkan untuvia tuulessa, suolaveden pisaroita, meren kyyneliä iholla. Tämä Tuulten riisuma on Hiljaisia tuulia tummempi ja särkyneet tähdet peittävät tutut kalliot. Kuitenkin, ihan jossain lienee vielä pieni kajo…vai voittaako ikirouta kuitenkin:

On olemassa toinen,/ niin koskettavan samanlainen/ ja täydellisen erilainen.


Näen sen hänen silmissään,/ hänen käsissään.


Hän on osa minua, /osa häntä.


Ja minä rakastan häntä/ enemmän kuin itse elämää.

Ulkona sataa jäähileitä, /syöksyvät läpi seinän.


Pienet punaiset ruusut/ tapetissa jäätyvät, / verhoissa jääpuikkoja./


Sydäntä ympäröi kuuran kerros,/ mikäpä ikiroudan sulattaisi.

YRITTÄNYTTÄ EI LAITETA EDES AMMAN COPYCAT -KISASSA!

Ensimmäinen ehdotukseni Amman todella piristävään kisaan on kuva Alice Seboldin kirjan Oma taivas kannesta, johon olen liittänyt rakkaimman ruusukuvani, kuvan juhannusruususta suviyönä. Seblodin kirja on uskomattoman vahva kantaen lupausta, jonka valossa jaksamme mitä vain. Kannessa heijastuu sama valo ja miten onkaan, valon lupaus loistaa myös kuvatun ruusun sylistä, ruusun, joka iloisesti kohottaa yhtä terälehteään kuin kujeillakseen samalla kun jo yksi lehdistä on irronnut kertoakseen tarinaa Oma taivaasta...

Toinen kuvani yhdistää kaksi intohimoani kirjan ja elokuvan ja sitä kautta palvomani kirjailijan Ian McEwanin. Kirja on Paluu Rivertoniin, joka on paitsi erittäin hyvä kirja, juuri sitä aikakautta, jolle olisin tuntenut kuuluvani. Kuvan vihreäpukuinen nainen on Keira Knightley elokuvasta Atonement, joka taas pohjautuu Ian McEwanin kirjaan Sovitus suorastaan palvoen teosta. Sanomattakin lie selviö, että myös Atonement edustaa sotien välisiä vuosia...

Kolmas ehdotus yhdistää kaksi nuorta, jotka olisivat voineet tavata toisensa jo kuvien ottamisen vuosina...kuten Atonementin rakastavaiset, he tiesivät ensikohtaamisesta, että..Rivertonin ja Atonementin kautta he aikamatkustavat näiden teosten aikakauteen - ikuisesti erottamattomina.

Neljäs kuva yhdistää vuoden 2011 kauneimman kirjan kannen minulle rakkaisiin asioihin: lumeen ja kynttilöihin, ehdottomasti vaaleanpunaisiin kynttilöihin. Myös lintuteema sopii, sillä pidän linnuista ja  myös petolinnuista, kuten on kuvan upea Markus Varesvuon kuvaama tunturipöllö. Tämä kuva olkoon se L-alkukirjain kuvani eli Luonto, Lintu, Lumi, Liekit.

Toivon, etten ole ymmärtänyt tehtävänantoa väärin ja totean, että en osaa valita tästä vain yhtä. Näitä oli alunperin vieläkin enemmän;-) Kiitän kovasti tästä piristyksestä, sillä listasin kauhukseni tänä vuonna luetut kirjani enkä taaskaan päässyt alle sataan vaikka niin olin päättänyt. Nyt on aika vaihtaa kevennykselle ja keskittyä vaikka ystäviin, joulunodotukseen, ulkoiluun, itsensä hemmotteluun ja kaikkeen muuhun kuin lukemiseen ellei hirveästi vieläkin luetuta.

Love
Leena Lumi

HETKI LYÖ

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.


Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.


Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!


Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin: Historia tuntee vain pedon totuuden.

Me sotainvalidit emme kuitenkaan ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!


SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

kuva Unelma

En tahdo enää elää aikana,
joka surmaa nuoruuden
ja tekee alhaisimman kunniaksi:
tappaa.

Mutta sammalen hiipiessä kasvojani pitkin
tahdon muistuttaa siitä,
miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus.

- Mika Waltari -

Finlandia

kuva Anne

PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA?

Toiveuusinta suomalaisen itsenäisyyden kunniaksi!

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minna Canthin ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun Tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah! Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville: Kultamitali tuli!

Rakastan kirjoja, mutta elokuvat...

Rakastan kirjoja, mutta melkein yhtä paljon elokuvia. Elokuvateatteriin ehdimme vain pari kertaa vuodessa, mutta ostamme tiettyjen ohjaajien elokuvia kotiimme ja launantai-ilan huuma syntyy meillä elokuvasta kera herkkujen. Tiedän tarkkaan, mitä ostan, sillä hankitut elokuvat tulee katsottua useaan kertaan. Paljastus: Olen nähnyt Match Pointin yhtä monta kertaa kuin olen lukenut Bo Carpelanin Axelin! Tosin olen aika tunnettu Woody Allenin ihailija, mutta sitten minusta löytyy myös se toinen suunta, joka katsoo Tanskaa kohti.

Ohjaaja Susanne Bier on meidän perheessä kovan luokan nainen: Hänen elokuvansa Rakastan sinua ikuisesti, Häiden jälkeen ja Kosto on katsottu todella monesti. Viikonlopuksi saamme vieraita ja ensimmäistä kertaa ystävien kanssa kokoonnutaan ruuan, viinin ja FILMIEN ääreen. Toivottavasti tämä ei ole joku ikäjuttu;-) Vuorossa on Häiden jälkeen, joka taitaa olla Lumimiehen ikisuosuosikki, kun minulla se on Match Point. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on sivun juttu otsikolla Palkittu ohjaaja Susanne Bier  hehkuttaa: "Tämä on vasta alkua" / Tanska vei Euro-Oscarit. Toimittaja Katarina Baerin jutussa kerrotaan, että Bier sai palkinnon nimenomaan elokuvasta Kosto, josta ylin kuva tässä jutussa.  Farkku-Lady on ohjaaja Bier. Juttu kertoo myös:

Hollywoodiin muuttaneella Bierillä, 52, menee ammatillisesti lujaa. Kosto voitti myös parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin viime keväänä Yhdysvalloissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta minulle vuoden elokuvaksi jäi Mike Leighin Vuosi elämästä, sillä tietty arkirealistinen brittikosketus on taikaa filmille. Etenkin jos tarina on kerrottu juuri näin. Vuosi elämästä on elokuva, jossa keskiluokkainen, mukavaatimaton ja aluksi hyvin sympaattisen oloinen pariskunta ammentaa onneaan läheistensä huonommuudesta. He aivan sukeltavat omahyväiseen paremmuuteensa ja olenkin miettinyt, että mitä heille kahdestaan jäisi käteen/sänkyyn/syliin/arkeen/juhlaan, ellei heillä olisi lähellään heitä, joita väheksyä. Yllä elokuvassa loistoroolin tehnyt Lesley Manville.

 En ole hauskojen elokuvien ystävä, mutta muutama ikinaurattaja meiltä löytyy ja ne ovat Jotain annettavaa sekä Neljät häät ja yhdet hautajaiset sekä pari muuta filmiä, joissa tietenkin pääosassa Jack Nicholsson.

Elämäni elokuvat löydät täältä

Tämä elokuvajuttu on nyt minun aasinsiltani päästä aiheeseen kirjat. Minusta tuntuu nyt, että paljon ei enää ehdi joulukuulla tulla uusia kirjaelämyksiä. Keskiviikkona olen menossa, kaksi viikonloppua on vieraita ja Lumimiehen uusi, kaikennielevä harrastus vie yllättävän paljon aikaa ja huom!: Vie sitä myös minulta mutkan kautta. Ja kahden viikonlopun päästä onkin jo sekä joulu että meidän hääpäivä että heti joulun jälkeen Merin syntymäpäivät ja sitten onkin jo uuden vuoden aatto. Kuvat Amman Copycat -kisaan ovat valmiina, mutta minä en aio olla ensimmäinen, joka paljastaa omat kuvansa ;-), joten ehkäpä seuraava aihe on itsenäisyyspäivä, jolle henkilökohtaisesti annan todella paljon ja ikuisesti arvoa.

Kaunista alkanutta viikkoa kaikille! Ohut, kaunis, valkea kuura peittä maisemaa, jonne kohta lähden erinomaiset Ice Bugit jalassa rantapoluille ja vähän metsäänkin.

Love
Leena Lumi

PS. Joulufilmiksemme valitsimme Woody Allenin Midnight in Paris.

PPS. Vähän vanhoja: Leffasadetta, Un Conte de Noël Brighton Rock ja Graham Green -katumus Woody Allen made it again!

PPPS. Keskiviikon, 21.12. Helsingin Sanomissa on elokuvista Hesariin kirjoittaneiden toimittajien TOP10 vuonna 2011 ilmestyneestä dvd:stä ja mukana on oma suosikkini Vuosi elämästä, upea draama, jonka ihmiskuvausta toimittajat kuvailevat huikeaksi. Olen täysin samaa mieltä.

Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo

Aloittaessani Staffan Skottin kirjan Romanovit – Keisarisuvun kohtalo (Romanovs - Tsarsläkten , Schildts 2011, suomennos Marja Niiniluoto ja Paula Autio) lähdin matkalle, jonka tiesin antoisaksi, pitkäksi ja tyhjentäväksi, matkalle, jonka jälkeen luulin voivani vihdoinkin sulkea takanani oven erääseen Jekaterinburgin yöhön, mutta kaikki on menossa yhä vain hullummaksi, sillä ympyrä on muuttunut labyrintiksi ja tämän kirjan jälkeen en jätä lukematta yhtäkään tutkimukseen perustuvaa kirjaa Venäjän unohtumattomasta ruhtinassuvusta.

Pyrin selkeyteen, mutta ellen siinä onnistu, pyydän suuriruhtinaallisen armollisesti anteeksi. Anteeksi saisi muuten pyytää Staffan Skottkin pyöritettyään minua kaksi viikkoa viiden Romanov –teoksen kanssa yökaudet vuoteessani, sillä tieto lisää tuskaa sekä lisää janoa ja Skott jos kuka sekoitti minut monella tapaa mukaviileällä tutkimusteoksellaan sekoittaen sopivasti joukkoon houkutuksia Mandelstamista, tapaamisestaan Edward Radzinskin kanssa ja:

Jäähyväisiksi hän suuteli minua poskelle, ja olin varsin liikuttunut. Elämän parhaita kokemuksia on tavata ihmisiä, jotka ovat korkeassa iässä säilyttäneet mielensä virkeyden. Vasta kun istuin autossa matkalla Yonkersin halki, tulin ajatelleeksi, että minua ovat suudelleet huulet, jotka kerran ovat suudelleet Nikolai II:ta ja hänen perhettään. Merkillistä, mihin slaavilaisten kielten opiskelu saattaa johtaa.

Niin viileään tutkimukseen kuin slaavilaisten kielten ja Venäjän historian tuntija Staffan Skott kirjassaan Romanovit pyrkiikin, niin tiedollisesti hän jopa ylittää kaiken mitä odotin, mutta miten pettynyt olisinkaan ollut, ellen kautta kirjan olisi saanut tuntea, miten Romanovien taika vaikuttaa häneen saaden sekä itsensä että minut liikuttumaan syvästi. Romanoveissa ei ole mitään tavanomaista ja aina heissä eläessäni koen, miten väärin olikaan, että en yrittänyt uudelleen yliopistoon opiskelemaan historiaa, kun vain muutama surkea piste erotti minut näistä atmosfääreistä. Luojalle ja elämälle kiitos on heitä, jotka meille tiedon aarteitaan avaavat.

Skottin kirjan alussa vähän pelästyin, sillä Staffan tuo heti esille kantanaan, että on ehdottomasti tasavallan kannattaja ja mainitsee kuningaskunnista mm. niiden perustuvan asemaan, joka on saatu ’ei vaalin, vaan siitoksen kautta.’ Ihan turhaan vedin johtopäätöksen, että nyt Nikolai II:n perheelle ei suoda mitään armoa ja itse tsaaria suomitaan mitä julmimmin tai hänet peräti vaietaan kuoliaaksi, sillä alussa hän toteaa myös:

Koska viimeisestä onnettomasta ja tuhoisasta keisariparista on kirjoitettu niin paljon ja sitä ympäröivästä suvusta suhteellisen vähän, olen omistanut vain hyvin vähän tilaa Nikolai II:lle ja hänen vaimolleen ja keskittänyt huomioni muihin Romanoveihin.

Tässä tilassa Skott ei kuitenkaan kyennyt pysymään, sillä toki saamme nyt tietää kaikista muista Romanov –suvun jäsenistä todella paljon ja myös Staffan sai tavata heistä elossa olevista useita, niin kaikki kiertyy kuin loihdittuna uudelleen ja uudelleen Nikolai II:n surullisen kauniiseen perheeseen ja Jekaterinburgin veriyöhön.

Kuka tsaariperheen jäsen suuteli Skottia? Hän oli suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitšin nuorin tytär Vera. Vera Konstantinova, jonka kummitäti oli Nikolai II:n puoliso Aleksandra Fjodorovna. Vera oli monta kertaa juonut teetä tsaariperheen kanssa, leikkinyt verenvuototautisen kruununperillisen Aleksein kanssa ja ajellut pojan kanssa tämän reessä. Kirjassa Vera kertoo monenlaisia muistoja kummitätinsä perheestä ja puolustaa sekä tsaaritarta juonittelujen uhrina että moittii niitä, jotka pitivät tsaaria tyhmänä. Ja jälleen kohtaamme Nikolain ihmeelliset silmät sekä myös huumorin:

Hänellä oli merkillinen katse, kuten voi vanhoista valokuvista todeta. Veran vanhempien luona käydessään hän kiusoitteli hovimestaria, joka oli ollut sotamies samassa rykmentissä, missä Nikolai tsarevitšina palveli: ”Sinusta on tullut niin suuri herra, Selznjov, mutta minä vain olen vielä pelkkä eversti!”

Skottin teos kokoaa yhteen kaikki Romanovit alkaen Paavali I:stä aina sukupuuta myöten. Mukana on viimeinen hovikalenteri, joka alkaa Nikolai II:sta ja myös suvun eri haarat esitellään sekä luetteloiden että kirjassa kertoen eri henkilöiden kohtaloista ennen ja jälkeen vallankumouksen. Niin kiinnostavaa, kun saan tavata nyt vähän syvemmin suuriruhtinas Dmitri Pavlovitšia, hänen persoonallista sisartaan Maria Pavlovnaa sekä Feliks Jusupovia. Mainitut herrat kuljettavat minua Pietarissa pääkadulta Nevski prospektilta Fontankajoen yli pitkin Anitškovin siltaa (Anitškov most) kohden Anitškovin palatsia (Anitškov drovets)….Vähän matkan päässä, Moikan kanavan varrella joukkoomme liittyy duuman jäsen Puriškevitš ja lähestymme Jusupovin palatsia ja yötä, jolloin Rasputin, tsaarittaren ’paha henki’ murhattiin…Tästä yöstä Dmitri vaikenee, vaikka pelastuu tekonsa kautta vallankumouksen verilöylyltä saaden viedä maasta mukanaan jopa rahansa. Komea Dmitri kuolee vuonna 1942 Davosissa tuberkuloosiin, mutta häneltä jää poika Pavel Dmitrijevitš…

Tätä teosta on miltei mahdotonta tiivistää eli paras antaa vain virrata kuin Nevajoki. Kirjan kuvista osa on minulle uusia, sillä mukana on niin paljon materiaalia suvun elossa olevista jäsenistä, jotka ovat haarautuneet ympäri maailmaa. Suvulla on omat kotisivunsa, jotka löytyvät täältä eli olemme nykyajassa, mutta silti vain kaikki kiertyy takaisin Jekaterinburgin yöhön ja lopulta siihen hetkeen, kun sekä kirjailijat Staffan Skott että Edward Radzinski ovat todistamassa Nikolai II:n perheen hautajaisia Pietarissa, jonne heidän jäämistönsä on kuljetettu. Kaksi perheenjäsentä puuttuu, sillä tsarevitš Aleksei ja kaunis Maria puuttuvat, mutta harrastaja-arkeologi Sergei Pogorelov löytää heidät heinäkuussa 2007. Aina vain kaikki heinäkuussa…Ipatjevin talon veriyö heinäkuussa ja vihdoin Pietarissa heinäkuussa 1998 heinäkuun 16. päivänä tsaari perheineen on palaamassa 80 vuotta murhastaan haudattavaksi entiseen pääkaupunkiinsa. Eräs ympyrä on sulkeutunut ja lopullisen sinetin hautarauhalle saamme kun Aleksei ja Maria lopulta pääsevät takaisin rakkaan perheensä pariin. Kaunis, toisilleen täydesti omistautunut, rakastava perhe on vihdoinkin yhdessä - ikuisesti.

Romanov –teos voi olla haastava henkilölle, joka ei ole lukenut tästä suvusta aikaisemmin ja haluaa tätä todella ymmärtää ja tietää kuka kukin on. Haaste se oli minullekin, vaikka takanani ovat seuraavat teokset: Edward Radzinski / Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, Anna Virubova – Keisarinnan hovineiti (toimittanut Irmeli Viherjuuri), Jorma & Päivi Tuomi-Nikula/ Nikolai II – Suomen suuriruhtinas sekä Helen Rappaport/ Jekaterinburg – Romanovien viimeiset päivät. Lisäksi saamme lukea Skottin kirjasta luvun Käsitteitä lukijan avuksi, josta saamme tietoa siitä, miksi kaikki tuntuu niin sekavalta arvonimien ja yleensä nimien suhteen. Oman soppansa keitokseen tuovat lukuisat morganaattiset avioliitot, joissa on katsottu naisen olevan niin epäsäätyinen, että perilliset eivät tule osaksi isänsä säätyasemaa. Nautinto oli mutkikas, mutta antoisa!

Koska mainitsin alussa runoilija Mandelstamin nimen ja tiedän monien olevan hänestä kiinnostuneita, niin paljastan nyt, että Stalin oli aikanaan esiintynyt runoilijana ja sitten hän soitti kerran Pasternakille kysyäkseen tältä, oliko Mandelstam todella suuri runoilija:

Pasternak vastasi empivästi (kuten monet suuret tekevät, kun heidän on arvioitava pahimpia kilpailijoitaan) ja syytteli sitten itseään kaiken ikänsä, sillä Stalin teloitutti Mandelstamin ja vähintään tuhat muuta kirjailijaa sen lisäksi. Asiasta voitte lukea lisää Nadetšda Mandelstamin kirjasta Ihmisen toivo.

Yhdyn täydellisesti Staffan Skottin ajatukseen, että mitä ikinä tsaarivallasta onkaan mieltä, ’niin Mandelstam, Isaak Babel, Anna Ahmatova ja tuhat muuta vähemmän tunnettua kirjailijaa olisivat tunteneet harrasta kiitollisuutta, jos olisivat saaneet kokea Nikolai I:n vainoa Stalinin sorron sijasta.’

Alkaa sataa lunta, jonka valossa näemme Romanovit lumivalkoisina karitsoina verrattuna Staliniin ja hänen kätyreihinsä. Lunta alkaa pyryttää oikein kunnon venäläisesti ja kohtaamme yhden kirjan haastatelluista eli Vasili Aleksandrovitšin ensin vuonna 1989 ja sitten näemme valokuvan tsaarivallan viimeiseltä talvelta. Luminen metsä ja reki. Reessä poikia. Yksi heistä on viehättävä, hemmoteltu ja kuolemansairas tsarevitš Aleksei. Nuorin pojista on kahdeksanvuotias Vasili, Aleksein serkku…Pyryttää niin kovasti...en näe heitä enää.

Tsar Nicholas II and the Romanov family

Mystery of the Romanovs

Imagine: Remembering the Romanovs

*****

Romanov -kirjat Leena Lumissa

JOULUKUUN TAIKAPÖLYÄ JA VIIKONLOPPUA!

Hei!

Joulukuun taikapölyä täältä teille ripsottelen, niin me kaikki näemme ympärillämme lumivalkean maiseman. Tunnelmiin pääsemistä auttavat myös monet pikkukikat, joita olen tässä puuhaillut: pienissä mariskooleissa tuoksuvat tähtianikset, muumien suvimukit vaihtuivat tänään joulumukeihin, monta kirkasta led-valosarjaa valaisee yötä päivää siellä sun täällä eli olen tunkenut niitä kaikkialle, yhdellä pöydällä kääritään pieniä paketteja, ensimmäinen amaryllis yrittää kasvaa ja saa huomenna kaverin, ystävä toi joulunpunaisia kynttilöitä, mutta ne saavat vielä olla keittiön avohyllyllä kuin lupauksena, punaiset Kivituikut ovat jo esillä, huomenna kulhoon tulevat hasselpähkinät ja vanhat, rakkaat joulupeltirasiat etsitään odottamaan täyttymistään, joulukortit odottavat kirjoittajaa, pari taulua on vaihtunut jouluiseksi ja minä alan nyt kutomaan/neulomaan burgundin punaista, ylellisen pehmeää yllätystä eräälle...

Toivotan teille kaikille oikein rauhallista, unelmaista viikonloppua kera musiikin, jonka löysin Anna Elinan ihanasta blogista!

Love
Leena Lumi

Winter Song

Hyvästi täydelliset joulut! - ja mitä sitten tapahtui...

Hei!

Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumaavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.

Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Sitten joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.

 No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö leivinuunissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisiika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...

Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!

Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö. Ja siitä tuleekin mieleeni, että joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.

*****

Tämän kirjoitin noin joulukuussa 2009 ja sen vuoden joulu olikin elämäni unelmaisin. Kaikki oli kuin niin täydellistä, että ei olla voi. Oli paljon puuterilunta, kaksi koiruutta, Meri kotona ja joulukaava rikottu. Silti jouluumme mahtui kaikki oleellinen ja naurua enemmän kuin milloinkaan ennen. Piehtaroin koiruuksien kanssa lumessa ja silloin Lumimies otti myös kuvan, jonka nimi on Täydellinen onni. Se on nyt perheemme kuvaseinällä (vrt. John Irvingin Leski vuoden verran kuvaseinä). Se, miksi tuon tämän nyt esille, on se syy, että osa kansasta on jälleen uupumassa joulun oravanpyörässä. Lehdissä valitetaan, miten joulu vie voimat, rahat, kaiken…Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan jokainen voi rakentaa ihan omannäköisensä joulun vailla stressiä, hiljaa nauttien ja näin samalla itsekin levittäen ympärilleen joulunrauhaa.

Se kaivattu aito jouluntunnelma ei kaipaa kaavaa, ei lahjaröykkiötä, ei juhlallisuutta. Se kaipaa kynttilöitä, rakkaita ihmisiä, valkoisia amarylliksiä, hyvää ruokaa, joka voi olla ihan mitä tahansa, mistä joulunviettäjät pitävät. Meillä se tulee olemaan tänä vuonna entistäkin kalapainotteisempi, sillä lupasin tapaninpäiväksi Lumimiehelle lipeäkalaa, vaikka tiedän Merin ja Teemun kaikkoavan Uuraisille juuri sillä siunaamalla sekunnilla, kun lipeäkala alkaa valmistua…

Mistä tulee oikea joulu? Välittämisestä, muistoista, tästä hetkestä, joulusaunasta kynttilöiden valossa, siitä, miten sinä katsot minua kuin ensimmäistä kertaa, siitä kun Meri halaa, siitä kun Hänen Majesteettinsa vielä meripihkasilmillään seuraa kulkuani, siitä miten valkea amaryllis kallistaa kaulaansa, siitä miten lumi kuorruttaa puutarhamme, siitä miten hiljaista on, siitä miten pikkulinnut nokkivat kookoskakkuaan, siitä miten sininen hämärä putoo, siitä miten kynttilöiden liekit tanssivat läpi yön ja miten varjot, siitä miten sinä…Oi, Jouluyö!

jouluajatuksin
Leena Lumi

Walking In The Air

PERINTEISTÄ JOULUPÖYTÄÄN

Lapsuudessani vietettiin Jenny Nyström –jouluja. Kuusten oksat olivat lumen peitossa, ja varhain jouluaamuna ajoimme hevosella joulukirkkoon. Istuimme huopiin käärittyinä, kulkuset kilisivät, ja kirkossa oli kaunista – se oli todella juhlavaa. Se oli lapselle fantastinen tapa kokea joulu! Ei ehkä Astrid Lindgreniä…ehkä kuitenkin vähän Eemeliä…

Leif Mannerströmin Perinteistä joulupöytään (WSOY 2011, suomennos Sirkka Hirvonen) on todellisen joulunvaalijan ruokakirja, jossa mukana kulkevat myös maineikkaan ruotsalaisen gourmet –kokin omat muistelot ja kokemukset sekä ravintoloidensa että kotiensa jouluista. Missään ei kitsastella ja kattauksiin liittyy kaikki mahdollinen adventtiajan herkuista useiden joulukattausten kautta joulupöydän lisäkkeisiin. Reseptejä on runsas sata ja takaan, että kukaan ei jää nälkäiseksi.

Kirjan yleisilme on runsas, tyylikäs, antava, hieman Carl Larssonmainen. Ruokakuvat ovat taidokkaat ja väliin on aivan hurmaavia tunnelmakuvia sekä reseptisivuilla vanhanaikaista tonttunauhaa, olkipukkeja, ikivanhoja joulukortteja…Kirjan takana on vahva joukko taitajia, sillä Leifin lisäksi reseptejä ovat olleet tekemässä myös Leifin oikea käsi, Sjömagasinet-ravintolan kokki ja apulaiskeittiömestari Karl-Magnus Edberg ja freelancer-kokki, ruokastailisti Katja Palmdahl. Kukka-asetelmat ovat Leifin viehättävän puolison, Lilian Mannerströmin 'käsialaa' ja valokuvat Tomas Yehin.


Minulle tämä kirja oli kuin olisi kotiin tullut, sillä sain viettää monia jouluja edesmenneen anoppini pitopöydässä, jossa oli paljon samaa kuin tämän kirjan tyylissä ja ohjeissa. Anoppini oli loistava pitokokki ja länsirannikolla juhlapöytä oli saanut runsaasti vaikutteita ruotsalaisesta kulttuurista. Kirjan monet kalaohjeet ovat siis minulle tuttuja, mutta löytyy joukosta yllätyksiäkin. En ole koskaan syönyt munaa ja savuankeriasta, mutta silakka-ja sillipuoli on kuin muistojen jouluista. Lihoissa on rullasylttyä ja glaseerattua porsaankylkeä, mutta mukana on monella sortilla myös juustoja, vihanneksia ja kastikkeita. Mäti kuuluu Leifin joulupöytään ja tietty lipeäkala, jonka salaisuus on se kastike. Siihen meillä keskitytään ja se on ainoa kerta vuodessa, kun otan Arabian kannukokoelmastani esiin yli sata vuotta vanhan litran kannu, johon kaadamme kastikkeen tarjoilua varten. Kastikekulho on muuta varten…

Tämä on niin runsas ja upea teos, että on runsaudenpulaa, mitä tarjota. Valitsin nyt vain kuvat joulusillistä ja mätisilakoista. Muistakaa myös Leenan valkosipuliyrttisilakat tai hankkikaa tämä kirja, niin ei reseptit lopu. Ensi viikonlopun vierailla aion testata yhden kalajutun, jonka julkaisen jos se saa suosiota. Mutta pitäähän teidän jotain saada, muutakin kuin nämä kuvat:

Niin Ruotsissa kuin rannikolla ja myös meillä, joulupöytään kuuluu janssoninkiusaus, joka on tietenkin osa perinteistä joulupöytää ainakin osassa Suomea. Löytyy myös hedelmäinen joululeipä, isoäidin sillisalaatti, silligratiini, sillitahna, currysilli, konjakkimarinoitu sinihomejuusto, mausteiset päärynät, joululohi ja paistetut omenat, kylmäsavulohta ja piparjuurikermaa, seesamipaahdettua lohta, maltan riisiä, minttusuukkosia…ja leikattuja mantelipiparkakkuja:

Mikään ei voita vastapaistettujen piparkakkujen tuoksua! Nämä leikatut mantelipiparkakut valmistuvat helposti. Ne sopivat erinomaisesti glögin kanssa tarjottaviksi, mielellään sinihomejuustolla höystettyinä.


noin 240 kpl

ainekset:


3, 1/4 dl fariinisokeria
2 dl vaaleaa siirappia
350 g voita
1, 1/2 rkl kanelia
1 rkl neilikkaa
1 rkl inkivääriä
3 dl kuorittuja manteleita
1,1 litraa vehnäjauhoja
2 tl soodaa


Valmistus:


Pane fariinisokeri, siirappi, voi ja mausteet paksupohjaiseen kattilaan. Kiehauta ainekset koko ajan hyvin sekoittaen. Siirrä kattila levyltä ja anna seoksen jäähtyä. Rouhi mantelit ja sekoita ne vehnäjauhojen joukkoon. Lisää sooda. Lisää kuivat aineet kattilassa olevien ainesten joukkoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Anna taikinan seistä leivinpaperin päällä huoneenlämmössä noin 30 minuuttia.


Tee taikinasta neljä tankoa ja kääri tangot voipaperiin. Pane taikinatangot jääkaappiin vähintään pariksi tunniksi, mutta mieluiten ne saavat olla viileässä seuraavaan päivään. Leikkaa taikinatangot terävällä veitsellä ohuiksi viipaleiksi. Pane viipaleet leivinpaperin päälle pellille. Paista piparkakkuja uunin keskitasolla 7-8 minuuttia. Anna jäähtyä pellillä. Säilytä piparkakut tiiviskantisessa tölkissä.


No…kirjassa on tarjolla myös Leifin hauskoja juttuja. Sekin kun hän meni joulun alla kaupungille ja tapasi tuttunsa, jolla oli autossa jotain vikaa. Leif lupasi ajaa ystävänsä kotiin. Siellä kinkku juuri odotti kuorruttamista ja Leif tietysti alkoi auttaa. Sitten pöytään tuli olutta ja leipää. Leivän päälle tietenkin siivut kinkusta. Sitten pöytään tuli jääkylmää viinaa ja kinkku maistui edelleen kovasti…Seuravana päivänä ystävän piti valmistaa uusi kinkku, mutta Leif puolusteli, että ’eihän lämmintä joulukinkkua kukaan voi vastustaa! Ja hänellä oli niin hienot ja korkeat perintösnapsilasit!’

Mietin kuka olisi tämän kirjan kohderyhmä ja päädyin tulokseen: Jokainen jouluhullu!


Leifkin sanoo:


Tapaan usein ihmisiä, joilla ei ole mitään jouluperinteitä tai joiden mielestä joulu ei ole tärkeä. Se saa karvani nousemaan pystyyn! Joulua vietetään kerran vuodessa ja kaiken pitää olla oikein. Joulun vaihtoehto? Sellaista ei ole. Joulu on taianomainen pyhä!

*****


Uskoin vuorenvarmasti Tonttuun. Niin tekivät kaikki lapset, ainakin tietyssä iässä. Tonttu tuli aina, ja vaikka epäilimme, että se saattoi olla naapuritilalla asuva Allan-setä, emme voineet olla asiasta täysin varmoja! Seisoimme nenät ikkunaan liimautuneina ja tähyilimme lumikinosten yli, ja sieltä Tonttu tuli navetan kulman takaa. Hitaasti hän tarpoi lumessa lyhty kädessään ja säkki olalla. Totta kai me uskoimme Tonttuun!

***

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Marjis.

KIEPUTTAMALLA KAUNISTA - KIEHTOVAT KORUT KOTIKONSTEIN

Olen saanut viime aikoina kuulla, että nuoret tytöt ovat innostuneet tekemään itse korunsa ja ovat tehneet niitä muillekin, myös äideilleen. Siksi esittelen teille nyt kirjan, joka voisi saada monen nuoren neitokaisen, miksei myös pojan, silmät loistamaan jouluna.

Heidi Boydin kirja Kieputtamalla kaunista – Kiehtovat korut kotikonstein (Wired Beautiful, Minerva 2011, suomennos Heli Roiha) on houkuttava harrastekirja täynnä käärimistä ja takomista, liitoksia ja lenkkejä, koukkuamista ja silmukointia sekä jousia ja spiraaleja. On koruvaijereita, kuparilankaa, sterling-hopeaa, helmiä, huopapalleroita, riipuksia ja maskotteja sekä tietysti lukuisasti työkaluja.

Kirjan valokuvat ovat Cristine Polomskyn ja Ric Deliantonin. Tässä meidän oma 'kilppari' on lähtenyt katsomaan saisiko rannekorun 'turtlesta' seuraa;-)

Heidi Boyd on kirjoittanut yksitoista harrastekirjaa. Hänen tarkoituksenaan on tehdä hienostuneesta suunnittelusta kaikille helposti lähestyttävää ja vaivatonta. Hänellä on taiteen maisterin tutkinto ja hän aloitti ammatillisen uransa käsitöiden parissa. Better Homes and Gardens –lehtien ja kirjojen avustajana. Voit tutustua myös hänen blogiinsa täällä.

Kieputtamalla kaunista -kirjasta Heidi kertoo, että:


Tämä kirja on tehty aloittelijoita ajatellen: vain kahdessa kirjan korvakoruohjeessa on käytetty kallista sterling-hopealankaa. Suurin osa kirjan koruista tehdään hopeoidulla tai päällystetyllä kuparilangalla. Kuparilangan etuna on sen helppokäyttöisyys, huokeus ja saatavuus. Voit harjoitella jotain tiettyä tekniikkaa uudestaan ja uudestaan ilman, että sinun tarvitsee huolehtia kustannuksista. Jos olet tyytyväinen lopputulokseesi ja haluaisit tehdä saman korun hopealangalla, tee toki niin, mutta pysyttele käyttäjäystävällisessä, puolikovassa ja pyöreässä langassa.

Tämä rannekoru on yksi suosikeistani, vaikka olenkin yrittänyt vähentää sinistä elämässäni. Olisiko tässä jotain keskiaikaista...linnojen kuisketta.

Kirja on täynnä hurmaavia kuvia koruista ja niiden vieressä on täydelliset teko-ohjeet kuvineen! On kieputettua vannekorua, muistokoruriipusta, hurmaava rannekoru kuparirenkaista, jossa maskottina kilpikonna, antiikkinen kaulakoru kieputetusta messingistä, kaulakoru liitävistä linnuista, linnunpesäriipus ja monta, monta muuta. Korumalleja on kaiken kaikkiaan kolmekymmentä, joten saattaa täältä löytyä uutta ideaa kokeneellekin koruntekijälle. Tässä yhteydessä suosittelen vierailua blogistanian omien koruntekijöiden pajoihin, ainakin Valokin koruvakkaan sekä White Lily Design luo. Heille pääset myös oikeasta palkistani korukuvien kohdalta.

SATU JA PÄÄRYNÄPUUN PYRRE

Lopetan tämän vuoden puutarhakirjaesittelyni Anna Gullichsenin lastenkirjaan Satu ja päärynäpuun Pyrre (Saga Blom, Tammi 2008, suomennos Tittamari Marttinen). Olen saanut tämän kirjan Katjalta omistuksella: 'Leenalle, jouluna 2010, Lumi on ihanin elementti, mutta kesälläkin on tarinansa!' Osallistuin jo Katja/Lumiomenan satuhaasteeseen kirjalla Satu Kukkameri ja lumen ihme, mutta lisään tämän vielä mukaan. Kuka ikinä on tutustunut Anna Gullichsenin teksteihin ja Cara Knuuttisen kuvituksiin, jää niiden lumoihin vuodenajasta riippumatta.

Nyt on kesä ja Satu Kukkameri viettää lomaa Simone-mumminsa kanssa hiekanruskeassa talossa. Mehän muistamme, että Simone-mummi on kotoisin ranskasta ja Sadun vaari, joka on kuollut, oli nimeltään Kuisma Kukkameri ja hän oli puutarhuri. Niinpä mummin taloa ympäröi hurmaava puutarha, joka kertoo joka vuodenaika oman tarinaansa. Mummin Etelä-Ranskan synnyinseudusta muistuttavat rosmariini-, laventeli-, agaave- ja oliivipuuruukut. Talo sijaitsee kukkulalla, jonne osuu tuuli, niinpä Simone-mummi huokaa usein: ”Mon dieu, mikä tuuli!” ja sitten hän nukahtaa joka iltapäivä hetkeksi verannan korituoliin tai missä sattuu kello kolmen maissa olemaankaan.

Heti kirjan alussa olemme puutarhatunnelmissa, sillä jo ensiaukeamalla on Simone-mummin ’tietoisku’ edellä mainituista ruukkukasveista. Nyt mummi kuitenkin on torkahtanut ja Satu kiipeää tammeen, jossa kuulee vienoa hyräilyä. Samalla hän näkee pienen hahmon, joka tasapainoilee oksilla. Outo olento kertoo olevansa vain laho oksa, jonka ei tulisi enää keikkua puussa. Olento kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kunnes palaa takaisin auttamaan Satua puutarhan hoidossa. Uusi ystävä on ’Pyrus Communis’, joka tarkoittaa päärynäpuuta, mutta hän pyytää kutsumaan itseään vain Pyrreksi.

Sadun keinoin ja hurmaavin kuvin kirjan tekijät innoittavat pientä ja aikuistakin lukijaa puutarhatöihin. Satu touhuaa perennoja samalla kuunnellen vuoroin mummin, vuoroin Pyrren kertoessa kasvien saloista aina kompostoinnista latinalaisiin nimiin.

Pyrre menee katsomaan yhtä vaarin vanhoista kylteistä ja lukee:


”Dicentra spectabilis.”


”Minusta särkynytsydän on kaunis nimi”, sanoo Satu ja kirjoittaa sen kylttiin. Pyrre ottaa seuraavan kyltin ja lukee juhlallisesti:


”Lupinus Polyphullus.”


”Aivan niin”, sanoo satu. ”Se tarkoittaa lupiinia.”


Seuraavana päivänä mummin ja Sadun työskennellessä puutarhassa, Satu kysyy mummilta:


”Tunnetko sinä ketään Pyrysta?"


”Tunnenpa hyvinkin, ma chérie! Pyrus on vaarin vanha päärynäpuu, joka kaatui myrskyssä samana syksynä kun vaari kuoli. Pyrus on latinaa ja tarkoittaa päärynää.”

Pyrre ja Satu tutustuvat toisiinsa ja viihtyvät yhdessä aina sateisiin saakka, jolloin Pyrre katoaa. Tarinan poluilla tarjoillaan tietoa puutarhan tuholaisista, provencelaisen sipulipiirakan ohje, mummin etanaherkkuakin sivutaan ja Pyrre kertoo vuodesta, jolloin hän tuotti niin suloisia vihreitä päärynöitä, että Simone-mummi sai valmistaa maailman parasta päärynämarmeladia, jonka ohje paljastetaan kirjassa. Pyrren katoaminen surettaa tietysti Satua, mutta hän ei tiedäkään, mikä yllätys häntä ja mummia odottaa seuraavana keväänä…

Siltä varalta, että lukija haluaa oppia myös Simone-mummin kieltä, ranskaa, on kirjassa kukkien joukossa pieni sanasto: ’Mon dieu’ on ’hyvänen aika, ’ma chérie’ tarkoittaa ’kultaseni’, ’ma petite’ on ’pikkuiseni’ ja me sanomme nyt ’au revoir’ eli näkemiin. Ensi kevääseen!

PARANTAVIEN RUOKIEN OPAS - LUONNONMUKAISIA HOITOKEINOJA YLI 80 YLEISEEN VAIVAAN

Olen aina vahvasti uskonut siihen, että ihminen on mitä syö ja voi sen mukaisesti joko hyvin tai huonosti. Jo varhaisteinistä aloin lukea kaikkea tietoa, mitä irti sain koskien vitamiineja, hiven- ja kivennäisaineita ja mistä niitä saa ja miten ne eri ruuista imeytyvät, sillä esimerkiksi ei ole ollenkaan selvää, että punaisen lihan syönti turvaa riittävän raudan saannin, joko siksi, että siinä ei enää ole rautaa tehotuotannon ansiosta tai koska se ei vain imeydy.

Nyt viimeisin lukemani alan teos on kasvilääketieteen tohtori James A. Duken Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (The Green Pharmacy Guide to Heating Foods, Otava 2011, suomennos Joel Kontro ja Tarja Kontro) ja pää aivan kiehuu uusista oivalluksista ja myös tulee muuttamaan meidän perheessä joitakin asioita. Siis tämän kirjan kiinnostavuus on sata!

Duken kirja jakaantuu kahteen osaan, jossa ensin käsitellään Ruoka lääkkeenä ja sen jälkeen tuleekin hyvin vaikuttava Parantavia ruokia. Ensimmäinen osa sisältää kaikkea mahdollista alkaen lääkitsevistä ruoka-aineista antiikista nykyaikaan, käsitellen ravintolisien aiheuttamaa hysteriaa, ruokarenessanssia, oikeanlaisia rasvoja…ja mm. kertoen, miten presidentti Thomas Jefferson ilmaisi sen, että hän pitää enemmän kasviksista kuin lihasta:

Olen elänyt kohtuudessa syöden vähän eläinkunnasta saatavia ruokia, en niinkän ravinnoksi kuin mausteeksi kasviksille, joista ruokavalioni pääasiassa koostuu.

Tämä ajatus johtotähtenään myös Duke on muokannut omaa ruokavaliotaan ja päätynyt neuvoon: Suosi keittoja, patoja ja salaatteja, koska niiden avulla voi yhdistellä mahdollisimman monia terveellisiä elementtejä tyydytystä tuottavaksi ateriaksi. Lihaakin voi käyttää, mutta pienempinä ainesosina maustamassa ruokaa pikemminkin kuin pääruokana. Tässä kirjassa, kun päästään parantaviin ruokiin ja mennään niihin jonkun sairauden kautta, huomaan, että usein mukana on ruokasuosituksessa myös kala. Se on hienoa, sillä minä en ainakaan selviäsi ilman mereneläviä ollenkaan. Eilen oli sushia, tänään on himosilakoita ja huomenna…

Mitenkään en voi olla kertomatta Duken tehotusinasta eli kahdestatoista tauteja karkottavasta ruoka-aineesta. Tässä siis Duken tiivistys, mutta näistä kustakin on kirjassa selostukset. Minä vain kerron nyt nimet: granaattiomena, huulikukkaiskasvit, inkivääri, kaneli, kofeiinia sisältävät elintarvikkeet, kurkuma, lehtiselleri, paprikat, pavut, saksanpähkinä, sipulit ja sitrushedelmät. Tässä ei nyt ollut mukana sitä, mitä minä aion tästä lähtien nauttia joka päivä, mutta Duke itse kertoo, että tässä ovat ne aineet, jotka ovat auttaneet juuri häntä. Joku voisi valittaa, että ’missä ovat kirsikat, jotka auttavat kihtiin?’ No, monella ne todellakin ovat auttaneet tähän vaivaan, mutta Dukella kihti parantui lehtisellerillä!

Ja sitten alkaa kertomus parantavista ruuista, joihin lähdemme luetteloitujen sairauksien kautta. Olemme siis kuin lukemassa lääkärikirjaa, mutta nyt lääkkeenä eivät ole pillerit, vaan ravintoaineet. Parantavat tuotteet on kunkin vaivan kohdalla tähditetty vaikutustehon mukaan asteikolla 1-3 tähteä.

Koska sairauksien luettelo on kahdeksankymmentä vaivaa sisältävä, niin mainitsen vain muutamia: astma, diabetes, iho-ongelmat, kaihi, päänsärky, korkea verenpaine, unettomuus, lihavuus, masennus, nivelrikko, närästys, psoriaasi, rypyt, siitepölyallergia, silmänpainetauti, vyöruusu, yskä. Voisinpa melkein veikata, että aika monella lukijalla on edes yksi vaiva näistä.

 Astma on hyvin yleinen vaiva ja meidänkin perheessä sitä on kahdella, niin Duke kertoo tästä sairaudesta, kuten muistakin, että lääkärin määräämiä lääkkeitä ei saa jättää omin päin pois, mutta jos näillä ruokamuutoksilla vaivat helpottuvat, voi olla mahdollista, että lääkkeistä pääsee vähitellen eroon. Astmaan kolmen tähden parannuskeinoja ovat sitrushedelmät, kahvi, tee ja muut kofeiinin lähteet, sipulit, valkosipuli ja purjot, wasabi ja muut tuliset ruoka-aineet. Kakkosena astman hoidossa tuleekin sitten jo lohi ja muut rasvaiset kalat, kolmantena mm. viljat, banaani, peruna, hunaja ja persilja.

Tämä kirja on vailla kuvia, mutta kerrankin minä en niitä edes kaipaa. Duken tuhti tietopaketti on niin houkuttava, että vertaan tätä Sinikka Piipon Suomalaiset marjat -teokseen, jota olen teille jaksanut joka välissä suositella. Myös Piipon Elinvoimaa mausteista täydentää tätä terveyspakettikokonaisuutta loistavasti.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita kiinnostavat ruuan terveysvaikutukset. Voin paljastaa, että olen jo hyvin nuoresta nauttinut purkista vitamiineja amerikkalaisten lääkärien suosituksella. Suvella pidän paussia muussa paitsi kalkissa, sillä silloin saamme kaiken omista marjoistamme, juureksistamme ja hedelmistämme. Kesällä minulla on aina kulhossa kotimaisia luomukirsikkatomaatteja, joita syön päivässä monta, monta… Jos et tunne saavasi vaikka C-vitamiinia sitä määrää, mitä Duken kirja suosittaa eli 500 mg vuorokaudessa, ota se purkista! Sama koskee sitä, ellet syö rasvaista merikalaa kolme kertaa viikossa. Me syömme kaksi kertaa viikossa lohta, mutta aloin vuosi sitten ottaa kokeeksi D-vitamiinia 50 mikrogrammaa vuorokaudessa ja samoin teki aikuinen tyttäremme. Siihen loppuivat meidän flunssat ja poskiontelotulehdukset. Oli aivan uskomatonta, kun ei enää tarvinnut olla joka kolmas kuukausi sinuiitin takia lääkärillä.

Nyt voitte sitten vain arvailla, miksi meillä tästä päivästä on yksi mariskooli aina täynnä manteleita…

MUUTOS! MUUTOS! MUUTOS!

Iltaa!

En ole ehtinyt pitkään aikaan tallille, mutta en ole ehtinyt montaa muutakaan asiaa. Vielä kaksi vuotta sitten minulla oli aikaa kutoa/neuloa tälle silkkiturvalle lämmittävä loimi ja Hrönn hörisytteli huuliaan kuin vain hän voi. Valivalivali! Jokainen lukijani tietää, että luen liikaa, mutta  osa tietää myös, että en ole tekniikan jumalten suosiossa ollenkaan. Tänään tuli sitten mitta täyteen, sillä vaikka on uusi kone, kävi niin, että yhtäkkiä sähköposti katosi kokonaan. Kun Lumimies alkoi sitä korjata, katosi koko blogi ja sitten minä taannuin....Ei te ette halua tietää.

Sitten viiden tunnin kuluttua alkoi blogi toimia ja lopulta kaksi sähköpostia, mutta eri koneilla, talon eri kerroksissa. Lopulta kaikki oli niin sekaisin, että....Lumimies otti ulkona happea ja minä paruin kirjaston lattialla. Well...Scarlett ja Rhett vauhdissa vain;-) Hänen Majesteettinsa Olga oli hyvin närkästynyt...

Nyt seuraa ilmoitus: Minun sähköpostiosoitteeni on tästä hetkestä: leenalumi@gmail.com Eli minun tuleva virallinen nimeni saa vain vahvistusta.

Nyt lähden syömään KOLME  croissanttia kera teen. Lopulla teellä haudon silmiäni.

En halunnut tällaista tapahtuvaksi adventtina, mutta mitä minä tälle voin. Elinikäodotteeni 99,9 vuotta ei ikinä tule toteutumaan, sillä tänään vanhenin todella rajusti ja syvästi. Tekniikka ja etenkin sen toimimattomuus tappaa.

Vahvaa tulevaa viikkoa kaikille!

teidän
Leena Lumi

PS. Minulta katoaa välillä blogilistaltani blogeja, joihin olen liittynyt. Muistakaa aina, että minä en lähde muiden blogeista pois, vaan haluan tukea kaikkia edes olemalla lukijana! Siis sekin on jotain tekniikan juttuja. Joskus ne palautuvat, joskus eivät.

ADVENTTI

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.

***

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und lichterheilig wird
und lauscht hinaus. Den Weissen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

ENSIRAKKAUS JA VIIKONLOPPUA!

Sanovat
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ollut minun kohdallani.

Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.

Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
               - olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.

Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.

Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran, että se voisi henkäistä.

Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna,
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

First Love

♥♥♥

Lumoavaa viikonloppua kaikille!

♥:lla Leena Lumi

SYDÄNMAGNEETTI - VETOVOIMAN SALAISUUS

Avasin paketin ja sisältä tuli kirja. Kirjan lehdet ovat kuin niitä salaisia aarrekarttoja, joita lapsena teimme: otimme paperia, laveerasimme sitä vanhaksi, poltimme vähän reunoja, kirjoitimme tekstit hiilellä ja kätkimme kartan. Aloin lukea kuin magneetin vetämänä, sillä olenhan enneunien näkijä, etiäisten kokija, haltijoiden sukua…Heti kun sain luettua ensimmäiset sivut talosta meni sähköt. Etsin paljon kynttilöitä ja luin kirjan siltä istumalta, kirjan, joka kertoo niin paljon, kirjan, joka on ihmismielen ja ihmissuhteiden peili ja kymmenen salaisuuden paljastaja. Kirjan, joka on aarrekartta, josta minä löysin kolme huikeaa aarretta ja mystiikkaan vahvasti uskovana tiedän nyt, että olen asentanut sydänmagneettini kytkimen oikeaan asentoon ja säteilyni suunta kohdistuu nyt oikein tuottaen juuri niitä tähtiä, joita taivaalleni olen aina toivonut!

Ruediger Schachen kirja Sydänmagneetti – Vetovoiman salaisuus (Das Geheimnis des Herzmagneten, Minerva 2011, suomennos Anne Mäkelä) on pieni, suuri kirja kaikesta siitä mikä koskettaa meistä jokaista: ihmissuhteistamme, kaipuustamme, rakkaudestamme, omasta vahvuudestamme ja sen löytämisestä, arvoistamme, ajatusten voimasta, symboleista, itseään toteuttavista ennustuksista, selkeyden löytämisestä…

"Onnelliseen elämään tarvitaan hyvin vähän. Kaikki on ihmisen sisimmässä, hänen ajattelutavassaan."

- Marcus Aurelius –


Olen jo kauan ihmetellyt, miksi vedän niin kovasti puoleeni ihmisiä, jotka ovat aivan eri kuin he, joita kaipaan. Se johtuu meissä jokaisessa olevasta säteilystä. Emme itse tiedosta, ellemme ota avuksi sydänmagneetin salaisuutta, mitä säteilyä heijastamme. Säteilymme ei vedä puoleensa vain samankaltaisuutta, vaan myös ihmisiä, jotka kaipaavat sitä, mitä sinusta säteilee. Minunkin säteilyni lupaa heille, kaikille, joiden kanssa olen tekemisissä tiettyjä elämyksiä ja tunteita, mutta

sydänmagneetilla on neljä tapaa vaikuttaa: Se vetää puoleensa samankaltaisuutta, vastakohtaisuutta, torjuttua tai ”ihmeitä”.

Ensin mainittu on yleensä se tilanne, jossa kokee vahvuutta ja jakamisen halua. ’Tämän ihmisen kanssa saan olla oma itseni.’ Vastakohtien vetovoimakin voi olla joskus hyvä, mutta se ei ole yksinkertaista ollenkaan ja siinä vetovoima voi olla molemminpuolista. Kirja käsittelee tätä hyvinkin laajasti rakastumisen yhteydessä. Nyt olemme yleensä ihmissuhteissa. Ja sitten se pahin: ”Vedät puoleesi juuri sitä, mitä ehdottomasti haluat välttää.” Tämä on yksi minun elämäni ongelma. Se ei ole kovin pieni, sillä tässä tilanteessa koen itseni uhriksi, jonka energiaa varastetaan tai hyväksikäytetään. Tämä asia menee nyt kuitenkin kuntoon, sillä alan tajuta, miten heijastan väärin ja liikaa…

Neljäs kohta on ihanin: ”Vedät puoleesi jotain selittämätöntä, yllättävää, uutta. Ehkäpä nimität sitä ihmeeksi.”

Tähän kuuluu usein rakastuminen. Rakkauden ihme. Kirjan loppupuoli käsittelee tätä paljonkin. Hyvin kiintoisa on symbolien merkitys, sillä jos toinen tietää/aavistaa symbolisi, hän voi käyttää tietoa hyväkseen omaa etuaan ajaakseen ja sinä kuin huomaamatta jäät kiinni suhteeseen, jossa lopulta tukehdut. Jos ihminen, jonka kanssa olet, käyttää symboleita oikein, sinä koet mielihyvää, joka syntyy toisen todellisesta ja syvästä kiintymyksestä.

Tärkeintä on aina olla oma itsensä, joka onkin helposti sanottu, sillä vain murto-osa meistä jättää roolit syrjään. Myös muut lyövät sinuun roolin, jonka esittäjä et välttämättä ollenkaan ole. Tässä avain:

Sillä, mitä joku sinusta luulee, on valtava voima niin kauan, kuin yrität todistaa jotakin muuta. Sen vaikutus lakkaa heti, kun ymmärrät, ettei toisen ihmisen luuloilla ole mitään tekemistä sinun kanssasi.

Miksi on hyvä tuntea itsensä sisin, sekä oma säteily, oma vetovoima, oma tunne-elokuvansa? Siksi, että se säästää aikaa, rahaa ja pettymyksiä!

Minulla olisi ollut helpompaa ellen vetäisi puoleeni snobeja/ pinnallisia/sovinnaisia/ materialisteja, vaan saisin keskittyä vain niihin muutamiin, jotka ovat boheemeja/ uskaltajia/ monesta myrskystä selviytyneitä/ levottomia liekkejä…Kaikki syy on säteilyssäni, joka viestittää, että minulla on jotain, mitä sovinnaiset materialistit kaipaavat. Nyt minun täytyy alkaa KUORIA persoonaani pesiytyneistä vaikutteista, jotka eivät heijasta todellista minääni. Se on suurin lahja, jonka voin itselleni antaa. Jos säteilyni määrittyisi vain todellisen olemukseni ytimen perustella, elämäni olisi ollut enemmän omani ja minulla olisi ollut monin verroin enemmän annettavaa niille, jotka sopivat minulle täydellisesti.

Parisuhdesovelluksena tämä menisi yksinkertaistettuna näin:

Jos kohtaat miehen, joka ei luovu sinusta, mutta tunnet aika ajoin, että haluaisit paeta, tämä mies etsii sinusta epätoivoisesti sitä, mitä häneltä puuttuu.

Parisuhteessa virhevalinta on myös oman kaipuun peilikuva: Koska isäni oli elämäni mies, aviomieheni olkoon kuin isäni!

Vinkki: Tarkkaile ihmisiä, jotka ovat hyvin torjuvia tai joilla on ahdas maailmankuva. Katso, millaista elämää nämä ihmiset elävät ja mitä ammattia he harjoittavat – ja millä tavalla. Huomaat, että ympäristö on reagoinut heihin ennakoitavalla tavalla.

Pisara rakkautta on enemmän kuin valtameri järkeä.

- Blaise Pascal –

Tärkeintä on kuitenkin aina rakkaus. Rakkautta on myös kaikki, mitä tämä kirja tarjoaa, sillä ihmisen on ensi sijassa opittava rakastamaan omaa elämäänsä ja tällä tiellä Sydänmagneetti on paras kumppani. Kun olet sen oppinut, moni asia muuttuu:


♥ Konfliktit päättyvät tai ovat helpommin ratkaistavissa, koska sinun ei enää ole pakko vaatia tai vaihtaa rakkautta, hyväksyntää tai arvostusta.


♥Vedät puoleesi yhä enemmän ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyväksi vetovoimasi säteilyssä.


♥Pidät loitolla ihmisiä, jotka eivät voi sietää sitä, että olet sisäisesti riippumaton ja vapaa.


♥Syytät vähemmän muita ihmisiä, sillä syytät vähemmän itseäsi.


♥Säteilet luottamusta, koska luotat itseesi. Muiden ihmisten käyttäytyminen sinua kohtaan muuttuu positiivisesti.


♥Vähennät automaattisia toimintoja ja vastareaktioita ihmisissä, jotka ovat kanssasi tekemisissä.


♥Et halua olle enää ’kiltti’ tai ’hyvä’, jotta sinusta pidettäisiin. Ja silti teet tekoja rakkaudesta.

♥Haet vähemmän palkkiota ja tunnustusta.


♥Et anna enää kenenkään käyttää itseäsi hyväksi.


♥Olet huomattavasti vähemmän haavoittuvainen.

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että jätin kolmesta löytämästäni aarteesta kertomatta kaksi. Kukaan ei millään usko, että olen enemmän kuin luullaankaan simpukka. En levittele kaikkea, vaikka se siltä joskus tuntuukin;-)

Tämä kirja tulee kulumaan nyt puhki monen käsissä, eikä suotta. Tämän avulla sinä, joka nyt olet kiinnittymässä aivan väärään henkilöön, löydät aivan uuden tien. Sinä, joka et jaksa säteillä oikein etkä väärin, löydät oman hohteesi. Ja sinä, joka tunnet, että elämäsi on täynnä energiasyöppöjä, vapaudut heti kirjan luettuasi.

Sydänmagneetissa on runsaasti esimerkkitapauksia elävästä elämästä. On myös monia viisaita lauseita ja mietelmiä aina Nelson Mandelalta Goetheen. Ja lopussa on Peilin ilmoitus!

”Mennyt rakkaus on pelkkä muisto. Tuleva rakkaus on unelma ja toive. Vain tässä ja nyt voimme todella rakastaa.”


- Mahatma Gandhi -