Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva tuokokuu.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Soolis
Lupasin teille postauksen, jossa nyt esittelen heitä, joiden kuvia olen ihaillen ja kiitollisena saanut käyttää etenkin runojen kuvitukseen. Tämä Unelman kuurainen ruusu on yksi tämän vuoden kauneimmista ja tämän ojennan tänään Allulle. Onnea Allu♥ Unelman ruusu on saanut kuvittaa Salvatore Quasimadon runoa Muinainen talvi, jossa "Kuulaitten käsiesi kaipaus/ liekin hämärässä:/ tuoksuivat tammelta ja ruusuilta..."
Ja tämän kuvan villihanhista on ottanut Allu. Kuva on täydellinen Tommy Tabermannin runoon Kiima, jossa "Koskaan älä kadota/ villihanhen kimaa/ kerta kerran jälkeen/ lähteä kauas, pois/ voittaa vaarat, väistää nuolet/ ja villihanhen kiimaa/ palata/ olla varoituksille kuuro/ tehdä pesä."
Lentäkää kaikki nyt onnittelemaan kuvan ottajaa tänne
Ja tässä Jaelin kukat, jotka ovat kuvittaneet Tabermannin runoa Villit kukat, jossa "En polvistu, en poimi, en kesytä;/ kaikki tarhat ovat harhaa/ Villi sinä olet,/ ja vielä villimmäkis olet tuleva,/ niin villiksi ettet poimi/ vaan annat kukkien kukkia."
Ja tässä Lumiomenan auringonkukat, jotka ovat aivan yhtä hyvä syy lähteä Amsterdamiin kuin Ruth Cole!
Ja tässä kuva Marian blogista. Kuva on juuri niin läpikuultava ja valon ja varjon leikkiä kuin on hänen bloginsakin.
Ja Uuden Kuun Emilia saa tällä kertaa edustaa joulua ja sisustusta. Tähän tunnustan, että en ole kovinkaan kiinnostunut muotibloggailusta, mutta sisustus vetää ja remontointi...
Runotalon Taikatähdet eivät jätä minua rauhaan, siis kulkekoot matkassani. Sari on loistava kuvaaja ja taiteilija, joka tekee voimakortteja, joiden avulla voimme auttaa vaikka ystävää, joka kaipaa merkkiä tunnelin päähän. Tätä sinistä ei vastusta kukaan!
Tässä kuva kuin Kaurismäen elokuvasta. Kuva on blogista Valloittava valkoinen ja Anu on tehnyt tästä samasta kuvasta vieläkin enemmän kaurismäkeläisemmän, 'riisutumman', version. Tämä kuvittaa Lumikarpalossa runoa, joka kertoo unohtamisesta ja ikävästä.
Tämä kuva ei ole muotiblogista, vaikka 'kuolaankin' tuota Ilsen leningin kangasta. Tämän kuvan nimi voisi olla vaikka Yhteys. Tai Harmonia. Tai Punaturkki ja matte. Koirarotu on sattumalta minulle hyvin tuttu, se kauneista kaunein, sensitiivinen 'minä itte' -tyyppi, joka sopii ainakin meikäläiselle niin hyvin, että...Tässä kuvassa toimii kaikki.
Tämä kuva on oiva osoitus siitä, miten kuvataiteilijalla toimii näkemys myös valokuvatessa. Kuvan on ottanut Hanne, joka on kuvittanut useita runojani. Olen antanut kuvalle tiedostooni nimeksi Syksyinen joki. Muistaisin tämän kuvittaneen Edith Södergranin runoa...
Tässä Iineksen kuva, jonka olen nimennyt Kevätmahlaa. Löytyy myös Lumikarpalosta. Minuun tämä Iineksen kuva on tehnyt suurimman vaikutuksen, mutta tietty tähän olisi kuulunut häneltä myös vaikka Joulukuu kukkii, joten olkoon menneeksi
Ja sitten kuva, jota Prahassa ottaessaan S. ei takuulla tiennyt, miten minä tämän näen ja koen. Minullahan on tietty addikti rappusiin, oviin ja ikkunoihin
Ja sitten sarjan viimeinen, mutta ei vähäisin. Sitä ennen haluan sanoa, että kuka tuntee jääneensä huomiota vaille, olen pahoillani, sillä muistini on mitä sattuu. Toisaalta, en voinut tehdä tästä kilometrin mittaista, joten tulee uusia kertoja, toisia postauksia. Jokin aika sitten esittelin kuvataiteilijamme ja nyt ovat siis vuorossa kuvajaat. Sarjan saa päättää hovikuvaajani Tuure, mutta vieläkin joukosta puuttuu yksi ja hän tuleekin esiin jo kolmannen kerran kuvallaan ja samaa kaunista runoa kuvittaen. Ensin juon vähän kahvia ja luen Hesarin loppuun...Ja tässä Tuuren mainio kuva
Paitsi, tämä ei voi jäädä pois. Tämä mykisti sekä minut että Lumimiehen ja sai kuvittaa runoa Itsenäisyyspäivänä. Kuvan on ottanut Anne. Värisyttävää!
Tänään klo 21 alkaa Teemalla ensin ohjelma naisesta, jota on usein sanottu maailman kauneimmaksi naiseksi, Catherine Deneuvesta, joka ensimestyksestään Cherbourgin sateenvarjoista lähtien on tehnyt vain elokuvia, joita itse on halunnut tehdä. Tuo ylväs, mutta ei röyhkeä, itsetietoisuus muuten näkyy hänessä. Ja nyt sen paljastan: Hän on elämäni suuri idoli. Grace Kelly on seuraava, mutta elokuvallinen alter egoni on Jessica Lange ja Marilyn Monroen elämä koskettaa minua syvimmin. Silti taidan olla eniten britti Helen Mirren, jonka englanninkielinen elämänkerta katsoo minua koko ajan mahtavassa kirjatelineessä, kuin muistuttaen, että...Olen muuten lukenut koko kirjan ja minulla on teille sieltä vielä tulossa yllätyksiä...Haluaisin niin kovasti tavata Helenin...
Olipa päivä! Olen kotiutunut about tunti sitten ja täytyy sanoa, että kaupat vievät voimat, mutta sitten toisaalta on antoisaa istua syömässä parhaan ystävän kanssa ja tietää: Siinä on hän, jonka kanssa on menty jo neljännesvuosisata niin ylä- kuin alamäet välillä toista tuuppien, välillä hellästi halaten, mutta ei ikinä riidellen. Meidän ystävyys on parhaimmillaan vaikeimmissa, mutta tyvenetkin seilataan käsi kädessä. Jos ei tavata vähään aikaan, näkymätön yhteys toimii siltikin.
Nyt olen niin sippi, että pudottaudun takkahuoneeseen katsomaan elokuvaa ja nauttimaan kuvatunlaisista antimista Lumimiehen kanssa. Hänen, jonka kanssa kohta olen ollut avioliitossa jo 25 vuotta! Ikinä, ikinä en olisi uskonut, että minä, Levoton Tuhkimo, jaksaisin olla kenenkään miehen kanssa neljännesvuosisataa... Hän kaipailee minua jo, joten eikun nauttimaan. Postailen taas huomenna tai joskus jotain vähemmän tärkeää.
Mukavaa iltaa teille kaikille♥
Because The Night
Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut.
- Colette -
Miehet tahtovat aina olla naisen ensirakkaus. Naisten suhtautuminen on järkevämpää: he tahtovat olla miehen viimeinen romanssi.
♥♥♥
Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä.
♥♥♥
Epätavallinen intohimo nautintoon on nuorena pysymisen salaisuus.
- Oscar Wilde -
Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä.
- Anais Nin -
Naiset antavat toisinaan anteeksi niille miehille, jotka käyttävät tilaisuutta häikäilemättä hyväkseen, mutta eivät koskaan niille, jotka eivät tartu tilaisuuteen.
- Talleyrand -
Nyt aletaan rillutella! Minulta on turha odottaa tänä vuonna enää montaakaan järkevää asiaa. Viimeisetkin puristin tänään tuohon Kirjalliseen Elämystusinaani ja nyt olen niin voipunut, että aion huomenna lähteä shoppailemaan Bessun kanssa.
Dina, Merin pieni villakoira, saapuu kohta ja jää melkein viikoksi, joten nyt sitten koiruutta potensiin kaksi. Aion postata semmoisia juttuja, jotka ovat vuoden varrelta jääneet mieleen kivoina asioina ja vakuutan että koskee myös osaa teistä;-) Ja sitten haluan hullutella vähän A Kiss from the Pastin kanssa, sillä olen yllytyshullu ja siitä ei tule mitään joulupostausta. A Kiss from the Past on se Ihanuus, joka toi elämääni sen kauniin biisin Je Ne Sais Pas.
Sen verran yritän järkevyyttä, että...en kerrokaan. Ja sitten ensi viikolla saapuu tiistaina ystävä joulunalusvisiitille ja keskiviikkona minä lähden kyläluutailemaan ja torstaina alkaa Out of office. Tämän takia en nyt ollenkaan toivottele teille mitään viikonloppuja, vaan olen täällä koneella ja visiteeraan teitä niin paljon kuin mahdolista. Joku on huomaavinaan pientä eroahdistuksen poikasta, mutta en tunnusta, en tunnusta...Koti täyttyy valkoisista amarylliksistä ja...
Uudessa Annassa on haastattelu Aila Meriluodosta, jonka kirja Tältä kohtaa on kirjavuoteni paras suomalainen kirja ja kolmanneksi paras yli sadasta luetusta. Aila, hyvä Sinä♥
Je Ne Sais Pas
kuva Ajan patina (Tammi 2009)
Tämän vuoden parhaat kirjaelämykseni ovat tässä. Ne ovat minun subjektiivinen mielipiteeni, ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään vähempää. Otantani on ollut 102 tänä vuonna luettua kirjaa.
Tiesin jo lukiessani Nadeem Aslamin Elävältä haudattuja (Like 2010), että se on tässä! Lista menee näin kuuden parhaan osalta:
Nadeem Aslam - Elävältä haudatut (Like 2010)
Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär (Otava 2009)
Aila Meriluoto - Tältä kohtaa -Päiväkirjat vuosilta 1975 -2004 (Siltala 2010)
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)
Jorma & Päivi Tuomi-Nikula - Nikolai II - Suomen suuriruhtinas (Atena 2010)
Paul Auster - Näkymätön (Tammi 2010)
Miksi juuri nämä? Siksi! Ja vastausta voitte etsiä vaikka näiden kirjojen arvosteluista. Muutama sananen silti. Ensimmäinen ja toinen meni niin isolla tunteella, että...Nadeem Aslamista sen verran, että hänen kirjassaan täyttyvät kaikki huippukirjan merkit, myös kaiken tajunnan ylittävä kieli. Vahva tarina, täydellinen rakenne ja kieli puhdasta kultaa. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa.
Joyce Carol Oates on sanojen ystävän kirjailija, sillä hän on todella lahjakas kirjoittaja ja musteena on veri. Siis vahvaa tarinaa naiseudesta, väkivallasta, elämästä. Olen täysin antautunut hänelle ja olisin voinut ottaa häneltä hyvin mukaan myös Kosto: Rakkaustarina, mutta halusin antaa tilaa muille.
Aila Meriluoto jatkaa siitä mihin jäi Vaarallista kokea - Päiväkirjat vuosilta 1953 - 1975 ja hän on entistäkin uskaliaampi havaitsija, joka ei yhtään säästele muita eikä itseään ja peilaa paljon myös paitsi arkielämäänsä niin Helsingin kulttuuri-ilmapiiriä ja lukemisiaan, mutta ei mitenkään tavanomaisesti. Kunpa olisin hänen iässään yhtä uskalias!
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät tuli minulle vähän kuin vahingossa, sillä en ollut aikonut...Sitten luin Susan blogia ja jokin tartunta tuli. Sain kirjan ja luin sen yhtä pötköä välillä jopa lumisateessa puutarhatuolilla istuen, sillä pitihän Hänen Majesteettiaan ulkoiluttaa. Wau♥ En uskalla tässä paljoa sanoa, etten puhu itseäni outoon valoon;-) Siis koin Pasin kirjan vähän kuin David Lynchin filmit...ja Olli Suomisen sateenvarjon hmahdukset kaikuvat vieläkin sisälläni kuin jonkun oudon ja eroottisen leikin ensihipaisu...
Jorma & Päivi Tuomi-Nikulan kirja on minusta äärettömän kiinnostava, sillä Nikolai II on yksi harrastukseni, voisi sanoa ja tämä kirja on täydellinen, niin tekstiltään, kuviltaan kuin asemoinniltaan. Ja vielä kauniskin! Kirja kuin Romanovien koru...
Paul Austerin paras kirja minulle on Näkymätön. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirjan rakenne on nero ja teos sisältää paljon erotiikkaa, mutta myös pahan kosketusta. Mies on todella koonnut itsensä minulle hieman sekavaksi jääneen Sattumuksia Brooklynissä jälkeen.
Loput kuusi eivät ole missään järjestyksessä ja tässä ne ovat
Muistan, miten lojuin lumessa kuin kylmenevä punainen täplä, sudet ympärilläni. Ne lipoivat minua, näykkivät ja tunkivat levottomina lähemmäs. Niiden yhteen painautuneet kehot pitivät auringon laimean lämmön loitolla. Jäähileet välkehtivät susien kaulalla ja niiden hengitys muodosti valkeita kuvioita, jotka jäivät ympärillemme leijumaan. Turkin myskin haju toi mieleen märän koiran ja palavat lehdet, se oli mukava ja kauhistuttava. Ihoni suli susien lipaisujen alla, niiden kovakouraiset hampaat repivät hihaani ja tarttuivat hiuksiini, painautuivat solisluille, kaulallani sykkivää pulssia vasten.
Kirjassaan Väristys (Shiver, WSOY 2010, suomennos Laura Honkasalo) Maggie Stiefvater kertoo hyvin liikuttavalla ja nuorella äänellään romanttista tarinaa Gracesta ja Samista kytkien nuoren rakkauden ihmisiä ikiaikaisesti kiehtoneeseen ja myös kauhistuttaneeseen ihmissusitematiikkaan. Heti kertomuksen alussa Grace joutuu lapsena susilauman hyökkäyksen kohteeksi, mutta pelastuu kuin ihmeen kautta, sillä yksi susista, lauman johtaja, keskeyttää muut ja Gracen lapsen mieleen jäävät vain suden keltaiset silmät, joita hän ei unohda koskaan.
Joskus sitä joutuu miettimään kirjan kohderyhmää ja nyt minulle kävi niin, sillä en tiedä, kenelle tämä kirja on kirjoitettu. Arvelen, että nuorille teineille, etenkin heille, joita sudet kiinnostavat, sillä kun Grace kasvoi ja oli teini, hänkin seurasi alati kotinsa metsän takana asustavia susia – vieläkin, aina – hyvin kiinnostuneena. Nyt kohderyhmä olin kuitenkin minä, sillä minä luin tätä suloista kirjaa väristen. Väristystä aiheutti Maggien herkkä kerrontatyyli, joka tekee minulle melkein mahdottomaksi uskoa, että hän on kahden lapsen äiti Virginian maaseudulta. Kertojan äänessä on jotain niin vilpittömästi varhaisteiniä että kirjasta on tullut kuin hauras jää, jonka läpi katsomme uskomatonta rakkauskertomusta. Tarinan kertojina ovat Grace ja Sam. Gracen kerronnassa näemme jään lävitse myöskin hänen omituiset vanhempansa, jotka elävät kuin ikihipit omiaan puuhaten heidän tyttärensä hoitaessa vanhemmille kuuluvia asioita. Näin mahdollistuu Gracen kaksoiselämä, jossa hänen ensirakkautensa on ihmissusi. Kirja on aivan tulvii mäntyjen, lumen, maan, sateen, myskin ja teinirakkauden tuoksuja, joihin lomittuvat susilauman elämä sekä Rilken runot! Yleensä Sam on se, joka kertoo susilauman jäsenistä, mutta kun hän vihdoinkin antautuu:
Menin alemmas suudellakseni hänen vatsaansa. Se tuntui oikealta ja luonnolliselta, aivan kuin olisin tehnyt sen tuhat kertaa aiemmin ja tekisin tuhat kertaa uudelleen.
Näin rumat arvet, jotka sudet olivat jättäneet hänen kaulalleen ja solisluulleen, ja suutelin niitäkin.
Grace veti peiton päällemme ja riisuuduimme alastomiksi. Kun vartalomme painautuivat toisiaan vasten murisin ja luovutin: en ollut susi enkä ihminen, pelkästään Sam.
Tässä kirjassa ei ole sitä mustaa, provosoivaa erotiikkaa, jota löydämme Aksel Sandemosen Ihmissudesta, sillä Grace on täysin Felicia Venhaugin vastakohta ja vasta lapsi. Siinä missä Felicia kulki ylpeänä pää pystyssä kahta miestä rakastaen ja samalla härnäten ihmissutta katoamiseensa asti, nuori Grace rakastuu silmittömästi Samiin jo ensi katseesta. Kirjailija Cynthia Leitich Smith kuvaa Maggien tekstiä näin: ”musikaalista, taianomaista ja romantiikkaa pursuavaa…täydellistä teräville päille ja runollisille sieluille.”
…jäät itse selvittämään elämäsi,
kypsymään yksin, arka jättiläinen,
niin että vuoroin olet kivi jäinen
ja vuoroin tähti loistaa sisälläsi.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Anna-Maija Raittila
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978
Sarin Joulublogista löysin tällaisen hyasinttikuvan, jossa ko. kukan tuoksusta kärsivä voi nauttia siitä tuoksuttomasti!
Joko teit tämän? Ohje Ellen Dyropin ja Hanna Kristindottirin kirjasta Vanhojen tavaroiden uudet mahdollisuudet - Ajan patinaa (Tammi 2009, suomennos Päivi Kivelä).
kuva Helge Eek
Praha-kuvista innostuneena Nami-Hiiri lähetti minulle nämä kuvat. Kuka tietää, mikä kaupunki on ylemmässä kuvassa ja mikä alemmassa?
Tiedoksi, että tänään en tee mitään hyödyllistä, sillä istuin eilen koneella yli kymmenen tuntia ja nyt taas selkä muistuttaa isestään, joten tänän teen lahjapaketoinnit loppuun. Samalla sisäistän listaani, jonka tein vuoden parhaista kirjoista ja se tulee sitten ihan milloin hyvänsä. Ai että mitäkö teen yöt? Elän magiaa!
Täällä on myös kova pakkanen ja olen tehnyt linnuille kookosrasvasta kakkuja, joihin olen sekoittanut hassel- ja maapähkinöitä sekä auringonkukansiemeniä. Aamutuimaan oravatkin olivat jo syömässä. Närhi käy myös ja joskus jopa haukka!
Laitan näiden kuvien lisäksi tänään vielä yhden Mirkka Rekolan runon, joka on jo ollut sekä Leena Lumissa että Lumikarpalossa hienolla Tuuren kuvalla, mutta näytän teille nyt, miten runo elää kuvien mukaan....
Ja sitten minulla on ongelma. On runo joka kaipaa hyasintin tai hyasinttien kuvaa. Käännyin jo Sarinkin puoleen, mutta en tiedä vielä, mistä apu tulee. Minä ja Lumimies olemme sairaalatavaraa, jos lähdemme hyasintteja Viherlandiaan kuvaamaan, sillä tukehdumme niiden voimakkaasta tuoksusta per heti. Tämä on riskaabeli pyyntö, sillä voin laittaa vain yhden kuvan, mutta otan riskin.
Ja olen onnessani, sillä sain Pasi Ilmari Jääskeläiseltä Mirkka Rekolan Runot 1954-1978. Harjukaupungin salakäytävien kirjoittaja on...♥
Puistomme alaosaa sinisen hämärän hetkellä.
Ja sama yläpihalta nähtynä.
Kuunliljan kukka lumipuvussa.
Koti♥
Hänen Majesteettinsa ja puolet hoviväestä.
Joulun ruusu!
Olga ja köynnöshortensia
Me arktiset!
Let it snow!
Opiskeluaikainen vuokraemäntäni ja ystävättäreni markiisitar de la Salmoniére on sukua vanhoille kuninkaille, joista ovat jääneet elämään nimi ja tavat – sekä koti, joka hänen tapauksessaan on linna.
Alinette, kuten tapaan häntä kutsua, löysi monien vanhapiikavuosiensa jälkeen uudelleen nuoruudenrakastettunsa, joka oli kreivi, kuinkas muuten. Heidän kutsuminaan sain viettää yhden elämäni unohtumattomimmista illoista.
Verna Kaunisto-Feodorovin teos Edustuskeittiö – Linnan juhlista kodin kutsuille (Gummerus 2010) vie meitä aateliskotien kirppuisista vuoteista kuninkaallisiin päivällisiin ja kaikkea muuta siltä väliltä. Saamme tutustua ranskalaisen keittiön saloihin, sillä Verna innostui kokkaamisesta opiskellessaan maassa muusikoksi. Ranskan vuosien keittiötaidoista oli myöhemmin hyötyä hänen toimiessaan Suomen Portugalin suurlähettilään puolisona. Verna kokosi kirjaansa herkullisimmat reseptinsä ja kertoilee reseptien lomassa tarinoita niin ruoasta, seurapiirien menneestä maailmasta kuin nykyisestäkin. Kirja esipuheen on kirjoittanut Ajuda-palatsin johtaja Isabel Silveira Godinho.
Kirjan reseptit ovat hurmaavia ja joukossa on niin ruokakuvia kuin kuvia seurapiirien kuuluisuuksista. Minua kiehtoi hauska tarina eli Markiisitar de la Salmoniéren illallinen, jota tarjoilen teille kursivoituna muutamia pätkiä. Alla pieni osa kulinaarista historiaa eli 1600-luvulta peräisin olevassa keittokirjassa kuninkaallinen kokki ehdottaa tarjottavaksi kokonaiset kahdeksan eri kattausta, joissa kussakin on vähintään kahdeksan eri ruokalajia, kaiken kaikkiaan 64 eri ruokaa!
Linnaan saapuessamme oli kirkas, kuurainen talvipäivä ja olimme pukeutuneet talvitakkeihin. Suuressa takkahuoneessa oli esi-isien muotokuvia ja tornin kokoisia paperipinoja (kreivi on ammatiltaan asianajaja). Raivasimme tiemme kaikkein pyhimpään eli takan ääreen, siihen kahden metrin kultaiseen sädekehään, jonka loimuava tuli ympärilleen loi. Kuten muissakin eteläeurooppalaisissa maissa, myös Ranskassa on totuttu ajattelemaan, että talvi on vain ohimenevä ilmiö, vuodenaikojen iskias, joka loppuu ajallaan.
Resepteistä sen verran, että löytyy mm. Herttuattaren perunat Pommes Duchesse, Hirvifileet suolamantelissa Filet d’élan au gros sel, Rakuunakana pinjariisin kera Poulet à l’estragon, Lohta voitaikinakuoressa Saumon en croûte, jonka jo lupasinkin joulun aikaan valmistaa sekä Kyöpelinvuoren pääsiäisherkku Pasha avec sa sauce au chocolat ja Kalkkunankoipi portviinissä Cuisse de dinde au Porto. Löytyy myös Vegaanin paahdetut tatit simpukoiden tapaan Coqilles St. Jacques mode végan. Hanhenmaksavoileipien kohdalla toivon, että leipien maksa on tuotettu eettisyys huomioiden ja saimmehan jo Kiehuu!-keittokirjan kohdalla lukea, että eettisesti tuotettua hanhenmaksaa saa Suomesta Hauhalan Hanhifarmilta!
Isäntämme tarjosivat samppanjaa. Alinette uskoo, että todella hieno nainen juo vain rosee-samppanjaa, ja sitä juotiin. Kylmä piti ajatukset kirkkaina – sisällä oli tuskin kymmenen lämpöastetta – ja istuskelimme, keskustelimme ja musisoimme iloisesti sekä unohdimme ajan kulun kokonaan.
Puolenyön aikaan havahduin kohtalaiseen nälkään ja kysäisin ystävättäreltäni Alinettelta, oliko hän ajatellut meidän vielä syövän jotakin. Kutsussa muistin olleen maininnan myös illallisesta. ”Joitakin illallistarvikkeita päivällä kaupasta haettiin”, muisteli Alinettekin, ja kohottauduimme lämpimiksi käyneiltä paikoiltamme ja vaelsimme keittiöön.
Tämä Edustuskeittiö ei ole ollenkaan hankala resepteiltään, sillä katsoin kirjaa sillä mielellä, että jos Verna on nämä tehnyt, niin miksen sitten minäkin. Olen myös ranskalaisen keittiön ystävä ja pidän heidän tavastaan valmistaa ruokaa usein padassa. Ja koska en ole vegaani, heidän runsas lihatarjontansa sopii minulle hyvin, kunhan se ei ole kania tai hanhenmaksaa. Olen ruoan suhteen ranskalainen nautiskelija ja haluan, että ruokaa tehdään hartaasti ja keskittyneesti ja sama tunnelma siirtyy sitten myös valmiin ruoan nauttimiseen: Pöydässä viivytään kauan sekä syöden että keskustellen ja kynttilät saavat palaa loppuun ja vielä on karahvissa tippa viiniä ja sitten vaikka...jälkiruokaa.
Uh-huh, onpa tämä Drakkulan vaarin puolukkamehu väkevää! Ja hyvää: kukaan Tassulassa ei tee parempaa puolukkamehua.
- Siitä juolahtikin mieleeni hupaisa tapaus, josta puolukkamehun lisäksi on kiittäminen herra Hakkaraista, Tassulan kuuluisinta unissakävelijää.
Näin alkaa Mauri Kunnaksen Hurja-Harri ja pullon henki (Otava 2010), joka kuuluu lasten suosikkisarjaan Tassulan tarinoita. Olen nyt tehnyt empiiristä tutkimusta pikkupoikien parissa, mikä olisi tämän joulun toivotuin kirja ja tulos on, että Hurja-Harri ja pullon henki on joulun odotetuin kirjalahja ikähaarukassa 6-10 vuotta. Toki muutkin sitä saattavat haluta, mutta otantani ei ollut hirveän laaja. Ja kyllä tätä lukevat tytötkin vaikka meno onkin lievästi sanottuna vauhdikasta, kun Tassulaan saapuu Tivoli mukanaan moottoripyörätemppuilija Hurja-Harri. Illalla Hurja-Harri aikoo yrittää uutta ennätystä Tassulan urheilukentällä ja hypätä peräti 78 auton yli. Harri on muista piittaamaton ja varsin itsetuntoinen eikä voi aavistaakaan, mitä roolia unissakävelijä herra Hakkarainen ja Drakkulan vaarin puolukkamehu tulevat näyttelemään hänen iltanäytöksessään.
Tarinaan liittyy myös alla oleva kuva, jossa herra Tannenbaum esittelee vaarille outoja lemmikkejään.
- Tämä on erikoisuuteni, babylonialainen pullon henki, Spiritus Butelli Babylonicus, selitti herra Tannenbaum.
- Se on harvinaisen väkevä henki, mutta kovin heikkohermoinen ja arka. Siksi se viihtyy tämmöisissä vanhoissa, ahtaissa pulloissa.
Juuri kun herra Tannenbaum on saanut nämä sanat sanottua, alkaa tapahtua niin nopeasti ja paljon, että uskon jokaisen pikkuseikkailijan, myös tyttöjen, pitävän vauhdikkaasta ja myös huvittavasta menosta, sillä kuka voi olla nauramatta, kun herra Hakkarainen pyörii tapahtuminen keskuspisteessä kävellen ja puhuen unissaan.
Mutta mitä kummaa vaari ja herra Tannenbaum löytävätkään eräästä bensatankista tilanteen rauhoituttua?
Vain herra Hakkarainen vähät välittää. Hän vain ihmettelee, miksi hän herää litimärkänä ja korvat soiden. Ja miksi kaikki ovat hänestä niin kovasti kiinnostuneita...
Minä en osaa koskaan sanoa Mauri Kunnaksen kirjoista muuta kuin: Suosittelen! Olen itse häneen koukussa ja omasta kirjahyllystäni löytyvät monet hänen kirjansa eli ne on hankittu meille sekä lapsille että aikuisille…Ja ihan reippaasti kehtaan tämän todeta!
Sinikka Paavilaisen Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941 –1945 (Minerva 2010) on se osa Suomen sodanaikaista selviytymistä, josta on vähemmän kuultu. Jatkosodan alkaessa juhannuksena 1941 sota kosketti koko kansaa, myös koululaisia ja opiskelijoita. Toukokuussa 1942 säädettiin uusi työvelvollisuuslaki koskemaan jokaista 15 vuotta täyttänyttä kansalaista.
Koko työpalveluidea syntyi 1920-luvulla Saksassa. Suomestakin lähti Saksaan retkikunta tutustumaan naisten työpalveluun. Hyvinkin pian havaittiin että Saksan mallia ei voitu suoraan siirtää Suomeen, sillä työpalvelun arvomaailma muodostui Suomessa erilaiseksi kuin Saksan Arbeitsdienstissä, jossa työpalvelua käytettiin kansallissosialistisen elämänkatsomuksen ja kasvatustavoitteiden edistämiseen.
Nämä tapahtumat sijoittuvat osin kuudenkymmenen vuoden päähän, joten haastateltavia Paavilaiselle on löytynyt, vaikka he iäkkäitä jo ovatkin. Äitini on kertonut olleensa Pikkulottana, mutta vasta nyt kysyttäessä, hän alkoi muistella tätä aikaa. Sattumoisin olin perjantaina jouluglögillä, jossa arvostamani ministeri piti pikkujouluihin sopivan puheen, mutta hän toi lisäksi muistiimme sen asian, että yli kuusikymmentä vuotta sitten Suomessa oli lapsia, jotka eivät voineet käydä koulua, koska heillä ei ollut kenkiä. Samoin järkyttävän suuri osa suomalaislapsista kärsi vajaaravitsemuksesta, joka vaikutti kaikkeen heidän kehitykseensä aina oppimista myöten. Puhe tietysti päättyi siihen, että suomen kansa selviää mistä vain puhaltaessaan yhteiseen hiileen. Se tunne on vahva ja testattu!
Paavilaisen kirja on paljon, paljon laajempi kuin työtyttöjä käsittelevä, vaikka heille haastatteluissa ja sen aikaisessa kirjeenvaihdossa suurin rooli annetaankin. Minä olisin antanut kirjan nimeksi Suomen Vahvat Naiset tai Kotirintama ei murru! Jo pelkästään se, että kirjassa on tietoa Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), perustettiin 1922, alaosastosta Naisylioppilaiden Karjala-Seurasta (NYKS), tuo kirjaan niin paljon lisäinfoa ja laajentaa teoksen koskemaan mm. väestönsuojelua, ja sen lisäksi jatkaa kertomalla muista sen ajan järjestöistä, joiden avulla selvittiin pula-aikoinakin ja saatiin parannettua etenkin köyhien lasten oloja, olisi suonut kirjalle laaja-alaisemman nimen.
Suomessa nyt vain on paljon heitä, jotka eivät tunne näitä järjestöjä ja niiden toimintaa, mutta tässä pieni yhteenveto Paavilaisen kirjasta. Otan ensiksi Lotta Svärd –järjestön, joka mahtavasti tiivisti eri naisjärjestöjen työtä talvisodan aikana, sillä Lotta Svärd päätti hyväksyä riveihinsä kaikki halukkaat isänmaan ystävät riippumatta poliittisesta taustasta tai puoluekannasta. Järjestöön tulikin naisia kaikista yhteiskuntaluokista ja sotavuosina Lotta Svärdiin kuului 232 000 jäsentä! Sen lisäksi oli Suomen Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto, joka korosti poliittista maltillisuutta ja yhteistyötä muiden naisjärjestöjen kanssa. Marttaliitto perustettiin jo vuonna 1899 Sivistystä kodeille-nimisenä järjestönä. Oma isoäitini oli aktiivinen martta ja hän toteutti martta-aatetta täysillä kautta elämänsä. Martat kunnostautuivat etenkin pula-ajan yliviejinä, sillä tarvittiin tietoa, miten selvitä korvikkeilla ja niukoilla korttiannoksilla. Niinpä martat julkaisivat Marja Helaakoski-Tuomisen kirjoittaman Pula-ajan keittokirjan (1941), josta tuli niin suosittu, että siitä otettiin sotavuosina kuusi uutta painosta. Maaseudun naisista lähti liikkeelle Maa- ja kotitalousnaiset, jotka erosivat martoista lähinnä siinä, että maatilan hoidon opetukseen sisällytettiin myös karjatalous- ja maanviljelysneuvonta. Sotilaskotiliitto kotiutui Suomeen Tanskasta NMKY:n kautta sekä myös jääkärien mukana Saksasta. Näiden lisäksi oli vielä Asevelinaiset, Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö sekä Mannerheimin lastensuojeluliitto.
Kirja sisältää runsaasti senaikaisia kokemuksia, naisten välistä kirjeenvaihtoa sekä pula- ja sota-ajan selviytymismalleja. Mustavalkokuvitus todellistaa tuon ajan elämän likemmäs, sillä kuvissa voisi olla omia isovanhempiamme ja myös vanhempiamme.
Sodan kauhuja emme tietenkään pääse kirjassa pakoon, sillä työtytöt olivat aina siellä missä tarvittiin. Vaikkapa auttamassa evakkoja lähellä sotatoimialuetta. On partisaanien raaka hyökkäys Seppäsen taloon Suomussalmen Pirttivaarassa. Hyökkäyksen jälkeen pellosta löytyi vaikeasti haavoittunut Pohjolan talon emäntä, josta löytyi kahdeksan luodinreikää. Hän ehti ennen menehtymistään kertoa tapahtumista:
Olimme kaikki nukkumassa, kun meitä alettiin ampua vuoteisiin. Talon tuvassa oli yksin nukkumassa vartiosotilas, jonka ne ampuivat vuoteeseen. Sitten niitä ryssiä oli jo kamarissakin, jossa meitä nukkui kolme ihmistä Kalle, Lyydi ja minä.
Kalle hyppäsi ylös sängystään ja silloin ne ampuivat Kallen keskelle lattiaa. Tajusin vielä olevani elossa kun ne lähtivät pois. Ryssät tulivat vielä takaisin ja potkivat meitä siinä lattialla. Heittäydyimme kuolleiksi ja ne menivät pois.
Tosin työtytöille jäi aivan muunkinlaista muisteltavaa, ainakin Karhulan pappilaan komennetuille, jotka pääsivät tutustumaan kirjailija Ilmari Kiantoon käydessään Turjanlinnassa aselevon solmimispäivänä 3. syyskuuta 1944. Ilmari Kianto ei ollut sotien aikaan suomussalmelaisten suosiossa. Hänellä oli virallisia ja epävirallisia vaimoja sekä eri liitoista yhteensä 12 lasta. Hän myös kannatti miehen oikeutta moniavioisuuteen perustellen sitä miehisillä vieteillä! Kianto yritti värvätä myöhemmällä kirjeenvaihdolla työtytöistä itselleen uusia jäseniä haaremiinsa, mutta napakat nuoret naiset olivat jo näyttäneet Kiannolle närkästyksensä tämän elämäntyyliin ja niinpä elosteleva herra sai jäädä nuolemaan näppejään.
Kirjan lopussa työtytöt muistelevat leiriaikaansa melkoisella haikeudella, sillä sotakuukausien aikana ehti tapahtua monenmoista, joka yhdessä muiden kanssa koettuna synnytti vahvan henkisen yhteyden. Tuskin kukaan kuitenkaan kauheasti jäi kaipaamaan sikasaippuaa tai tekovoita, haavoittuneita hevosia, vammautuneita sotilaita, luteisia vuoteita ja alituista desanttien pelkoa. Silti: Suomen naiset näyttivät jo nuorina, että ’kotirintama ei kaadu’. Se oli tärkeä viesti rintamalla oleville miehille. Viesti, jonka turvin he selvisivät läpi helvetin.
Sinikka Paavilaisen teos on eilisen historiaa, joka tulee tietää tunteakseen nykyisyytensä ja etenkin osatakseen sitä arvostaa.
