Häntä rakastivat miljoonat ihmiset tai kollektiivisesti
palvoivat. He eivät edes tienneet millainen hän oikeasti oli, mutta monille
riitti hänen kameleomanttinen luonteensa ja sen aurinkoiset hetket sekä
tuotokset. Hän oli sosiaalinen ja eristäytyvä, hän ei perustanut rahasta ja
jakeli sitä auliisti ystäville ja todellisessa pulassa oleville kyeten silti
jättämään oman isänsä asunnottomaksi kiitos katkeran lapsuuden. Hänen isänsä
häipyi ja äiti oli kykenemätön huolehtimaan hänestä taaperoiässä, joten hän asui
jopa lastenkodissa. Myöhemmin hän osti kiinteistöjä ja kartanoita ympäriinsä,
eikä oikein viihtynyt missään paitsi New Yorkissa. Hän vaati vaimoltaan täyttä
uskollisuutta ja lupasi itse samaa, mutta oli petollinen laskemattomia kertoja.
Hän oli altis vaikuttamiselle sekä hyvässä että pahassa. Hän oli älykkkö, mutta
halusi olla sitä paljon enemmän eli katkennut opiskelu oli hänelle yksi katkeruuden
lisäpisara. Hän saattoi olla hyvin julma. Hän saattoi olla hyvin hauska. Hän
oli pomottaja. Hän oli hyväuskoinen aina naiiviuteen asti. Hän oli
pakkomielteinen. Hän uskoi korttien kertomaan ja toimi sen mukaan. Hän oli
lahjakas sanoittaja ja vielä lahjakkaampi sanomaan. Hän ei aina ajetellut ennen
kuin sanoi ja siitä aiheutui ikävyyksiä ja myös se pahin kaikista. Hän koki
alemmuutta milloin ulkonäöstä, milloin toisten paremmista sanoituksista. Hän
halusi samaa kuin ne, joita hän kadehti. Hän oli mustasukkainen. Joskus hän oli
todella jalomielinen. Hän käytti huumeita. Hän ei ollut kummoinenkaan isä, mutta hän teki
maailmalle musiikkia, jota maailma halusi. Hänen nimensä oli John Lennon.
Ray Connollyn
elämäkerta John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon – A Restless
Life, Minerva 2019, suomennos Jere Saarainen) kertoo maailmankuulun brittiläisen,
nelijäsenisen Beatles –yhtyeen sanoittajasta, laulajasta, soittajasta ja
perustajasta John Lennonista. Bändi oli nelijäseninen ja siitä voit lukea
käytännössä kaiken
Steve Turnerin kirjasta
Koko Beatles -tuotanto. Connollyn
kirja keskittyy Johniin ja millaiseen Johniin, sillä niin paljon uutta sain lukea.
Järisyttävän hienoa oli sekin, että Johnin vertainen, mutta täysin erilainen
luonne yhtyeessä oli Paul McCartney, josta väistämätä on kirjassa paljon. Minusta se ei ole väärä peili Johnille,
vaan juuri se, missä hänen kuvansa terävöityyy niin hyvässä kuin pahassa.
Tietenkin kirjassa on Ringosta ja Georgesta, mutta kunnianhimoisen ja
kateellisenkin Johnin maailmassa Paul oli hänen kirittäjänsä. Usein kilpailu
tarjoaa parhaan tuloksen, jos siihen liittyy vielä loistava yhteistyö ja näin
oli laita Johnin ja Paulin. John osasi arvostaa taitavaa Paulia ja kätkeä
kateutensa ja Paul taas arvosti Johnin sanoituksia sekä laulua ja oli
pitkäpinnainen, mutta myös pomo, näyttämättä päällepäsmäriltä. Johnin ja Paulin
yhteistyötä voi verrata
Paul Simonin ja Art Carefunkelin vastaavaan, mutta
sillä suurella erolla, että vaikka Beatles aikanaan hajosi, Paulin ja Johnin
yhteys oli aina olemassa. Jopa niin pitkälle, että John oli velmuillut
julkisuudessa heidän olevan kuin vähän nyt erossa olevat kihlautuneet...He
todella ihailivat toisiaan ja John ei kuitenkaan ollut Paul Simon. Olen tätä
ennen lukenut Ray Connollyltä ainakin
Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977,
joka sai minut kyynelehtimään hänen managerinsa tähden, joka suorastaan tappoi
Elviksen julmalla keikkatahdilla.
Teos
John Lennonista ei itkettänyt vaan enemmänkin toi esille, mitä en vain ollut
tietänyt älykönnäköisestä Johnista aikaisemmin. Tosin hän näytti aivan eriltä,
kun ensimmäisissä kotihipoissa Beatlesin tahtiin tanssimme Hän oli silloin
kiinteä osa ryhmästä eikä mitään irtiottoja ollut tapahtunut. Tapahtui vain
kukkaiskesiä, vallankumouksia, mielenosoituksia ja vapaata rakkautta.
Kuvassa yhdeksänvuotias John Lennon musikaalisen, mutta
levottoman Julia -äitinsä kanssa vuonna 1949.
Kuvassa täti Mary ”Mimi” Smith kauniin kotinsa olehuoneessa
Mendipsin olohuoneessa vuonna 1965. Mimistä tuli Johnin tuki ja turva. John
muutti asumaan vaativan, mutta myös jollakin tavalla hauskan tätinsä luokse,
jossa sekä huolehdittiin koulunkäynnistä, kavereista eli millaisia he olivat ja
käytöksestä. Täti oli yhtä suorapuheinen kuin sisarenpoikansa, joten liekkö
geeniperimää Sanavalmius Mimiltä, musikaalisuus omilta biologisilta
vanhemmilta. ”Kadonnut” Freddie –isä oli paitsi hurmuri ja perheensä hylännyt,
myös musikaalinen.
Kuvassa otsatukkapojat ovat juuri saaneet kuningatar
Elizabethilta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkit (MBE lokakuussa
1965. John antoi oman merkkinsä Mimi –tädille, joka piti sitä
takanreunuksellaan, mutta Johnin kunniamerkin tarinan jatko on kerrottu
kirjassa..., jossa on kerrottu niin paljon henkilökohtaista, että pakko sanoa
Ray Connollyn osaavan pitää lukijansa otteessaan. Teos on tuhti 555 sivuinen
kuvaus juttuni alun miehestä ja tylsää hetkeä ei ollut. Johnin kanssa ei voinut
olla tylsää. Ja hänelle sekä koko bändille oli eduksi saada managerikseen
huoliteltu Brian Epstein, joka oli aikaisemmin johtanut yhtä perheensä
omistamaa levymyymälää. Kirjassa on paljon tragedioita, joihin yhteen liittyy juuri
Brian. Voisi miltei sanoa että silta Brianin tragediasta Johnin kuolemaan oli
miinoitettu sekä kultaharkoilla että järkyttävillä tapahtumilla. Tapaus Mal
Evans ei läpäissyt kenenkään oikeustajua ja monta, monta muuta, kun taas Mimi -tädin yllätys jättää hymyn huulille.
Johnilla oli tapana sanoa, että ’ennen Elvistä ei ollut
mitään’, mutta myöhemmin ja Elviksen myös tavattuaan, hänelle tuntui Bob Dylan
olevan enemmän idoli. Dylanin sanoitukset tekivät Johniin valtavan vaikutuksen ja kun
hän oli jo jättänyt ensimmäisen vaimonsa Cynthian ja poikansa Julianin muutettuaan
Yhdysvaltoihin, älyllisyyden korostamisesta tuli hänelle ihan päähänpinttymä.
Häneen tarrannut Yoko Ono suorastaan vaati älyllisyyttä riippumatta siitä, että
hänestä maailma tuskin tietäisi mitään ilman Johnia, joka antoi varansa
vapaasti itsetuntoisen Yokon käytettäviksi.
Mahtoivatko pojat itsekään tietää, että Beatles soitti
viimeisen ”live-keikkansa” 30. tammikuuta 1969 yrityksensä pääkonttorin katolla
Savile Row’lla. Esitys kuvattiin Let It Be –dokumenttielokuvaan. Kuva on
harvinainen tietysti tuon ’viimeisen’ takia, mutta myös siksi, että Yoko Ono
suostuu istumaan syrjässä. Normaalisti hän roikkui kiinni Johnissa ja vaati
levyille myös raitoja hänen laulustaan, jota kuvataan kimeäksi kiljumiseksi.
Fanit olivat raivoissaan, kun koko ostettu levy ei ollutkaan Beatlesia, mutta
kuten sanottu, John oli vaikutuksille altis. Ja mitä tulee suurimpaan
rakkaustarinaan ikinä, josta Yoko muisti aina kertoa lehtimiehille, lukekaa kirjasta
miten sen laita oli...John myös viihtyi helposti itseään vanhempien naisten
seurassa, kuten Yokokin oli, sillä olihan hän varttunut viiden vahvan Stanleyn siskoksen
kasvattamana, joskin Mimi oli hänen lähihuoltajansa. Lopulta John alkaa kutsua Yokoa "äidiksi"!
Julma ero Cynthiasta kuvataan varsin tarkasti. Nyt John todella
välitti rahasta, Yoko halusi tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tämän
kirjan kirjoittaja, Ray Connolly, tunsi
koko porukan ja hänkin kauhisteli miten John yritti jättää Cynthian ja Julianin
miltei puille paljaille.
Nyt ei melkein voi tuntea enää Johnia samaksi, joka soitti
Beatlesissa puku päällä, kuten manageri oli opettanut. Kuvassa John Kanadassa
1969. Johnin elämään olivat kuuluneet huumeet, kuten amfetamiini, kannabis ja
LSD, mutta Yoko kehui heroiinia ja siihen koukkuun Johnkin sitten tarttui.
Seurauksia oli monenlaisia ja voimme vain pohtia olisiko John kuollut
joulukuussa 1980 uskonnollisen miehen surmaamana jos ei olisi verrannut itseään
Jeesukseen tai sanoittanut Imaginea kuten oli sen tehnyt. Luultavasti olisi,
sillä tekijällä oli tiedossa jo varauhri ellei hän tavoita Johnia.
Kuvassa John Lennon (1940-1980) viimeisissä studiokuvissa
kuukautta ennen kuolemaansa 8.12.1980. Kirjassa on lopussa kaikki John Lennonin
parhaat äänitteet sekä Mitä Johnin elämän keskeisille ihmisille on tapahtunut
hänen kuolemansa jälkeen?
Kirjassa on paljon kiinnostavaa kulissien takaista, kuten
vaikka Elton Johnin kiertue Yhdysvaltoihin. Kun John ja Elton tapaavat ja John
on tekemässä uutta levyä, Elton kysyy, voisiko hänkin laulaa levylle jotakin.
Lopulta hän soitti urkuja ja lauloi stemmoja kappaleessa ”Whatever
Gets You thru the Night”. Johnin mielestä se oli albumin heikoin raita, mutta Elton tunsi siinä vaiheessa
Yhdysvaltain levymerkkinat häntä paremmin ja vakuutti, että siitä tulisi
listaykkönen. John ei uskonut kollegaansa ja lupasi esiintyä Eltonin kanssa,
mikäli niin taphtuisi. Britanniassa single ei menestynyt lainkaan, mutta Yhdysvalloissa
siitä tuli vuonna 1971 ilmestyneen ”Imaginen” jälkeen hänen ensimmäinen
miljoonarajan ylittänyt äänitteensä Yhdysvalloissa.
Haluan lopettaa tämän kirjan siihen tunteeseen, jota me
varhaisteinit aikanaan koimme. Se oli uutta, erilaista, romanttista, joskus
rajuakin, mutta aika kilttiä kuitenkin. Ray Connollyn teos tarjoaa monelle ikimuistoisen
aikamatkan, jossa saa sekä hämmästyä että muistella. Kirja on Johnista, mutta
John oli Beatles, kuten jokainen heistä neljästä!
Kiitospäivänä 1974 Elton John sitten pyysi Johnin
varhempaan vetoon viitaten tulemaan kanssaan lavalle laulamaan ”Whatever Gets
You thru the Night” ja:
Yritimme keksiä , mihin biisiin voisimme lopettaa, että
pääsisin täältä pois sairastamaan”, John vitsaili, ”ja ajattelimme vetää
biisin, jonka on tehnyt sittemmin minusta vieraantunut entinen kihlattuni Paul – Se
on vanha Beatlesin kappale, ja osaamme sen hädin tuskin.” Eltonin soolokitaristi kiusoittelee yleisöä
soittamalla kappaleen ”I Feel Fine” intron, ja sitten John alkoi laulaa Eltonin
kanssa kappaletta ”I Saw Her Standing There.”
*****
