SONAATTI MIRIAMILLE

Minun nimeni on Adam Anker. Joskus se on ollut Adam Lipski. Olen syntynyt Krakovassa, Puolassa. Katsoessani silmiin vierasta miestä, jolla oli sama nimi kuin minulla, aloin ensimmäisen kerran elämässäni kuulla kysymyksiä, joita ei ole koskaan esitetty, ja minut valtasi hillitön halu tietää.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, Gummerus 2009, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) kulkee muistojen polkuja viittoina tuoksut, musiikki, äänet, esineet, vanhat valokuvat ja etenkin kirjeet, jotka paljastavat miten olisi voinut olla, mutta ei ollut. Kertojaääni on Adamin suruääni. Adamin, joka eli elämänsä kylmän äidin kanssa, mutta luoden äitinsä kannustuksesta musiikkia, joka ei kuitenkaan lähentänyt heitä, vaan soi heidän välissään ikuisena haamuna kertoen epäoikeudenmukaisuudesta, jonka Adam tunsi, mutta johon hän ei saanut vastauksia.

Adamin lapsuuden kieli oli ruotsi, äidin vahvalla puolalaiskorostuksella. Joka ilta Wanda makasi vuoteella hiusverkko permanentattujen hiustensa suojana ja luki sanakirjaa täsmälleen neljännestunnin ajan. Adam kuitenkin häpesi äitiään ja häpesi myös omaa häpeämistään. Koulun kevätjuhlissa Wanda oli kuin joku vierasmaalainen lintu harmaan varpusparven keskellä. Wanda ja Tukholma ja sitten Wanda ja Wien…kunnes…

Adam asuu jo Uudessa Seelannissa ja menee Memorial Halliin, jossa oli useasti käynyt tyttärensä Miriamin, ’Mimin’ kanssa. Päivässä mikään ei varoita häntä, kun hän siirtyy holokaustinäyttelyyn ja löytää seinältä kuvan, jonka katse kohdistuu suoraan häneen vuosikymmenien usvan lävitse. Häntä katsoo Adam Lipski, syntynyt Krakovassa, Puolassa, ojentaen kehotusta kävellä usvasta valoon ja totuuteen.

Linda Olssonin Sonaatti Miriamille ei tuoksu metsämansikoilta, vaan vääryydeltä, petoksen sumulta ja rakkaudelta, joka ei saa vastarakkautta. Kirja on tietysti myös kertomus ihmiskunnan suurimmasta kansansurmasta eli juutalaisten murhaamisesta, mutta tuo iso rikos on vain kirjan tumma varjo, jonka reunoilla piilevät uhrien omat selviytymiskeinot, kyseenalaiset, mutta varmaan jälkimaailmalta armon saavat. Olssonin kieli ja tarina vangitsevat. Adamin saapuessa Krakovaan ja tavatessa Moishe Spiewakin, elin täydesti Krakovan kaduilla, niin menneisyyden kuin nykyisyyden. Viivähdämme Krakovassa niin pitkään, että Adam ostaa itselleen vihdoinkin kodin, jonka huoneista tulee lopultakin se turva ja syli, jota hän oli iäti kaivannut. Ja Moishe Spiewakista tulee tarinan hyvä haltija. Moishe rakentaa Adamille sillat menneisyyden tuntemattomien jokien ylitse. Rakastin Moishea, rakastin Krakovaa, mutta matkaa piti jatkaa…

Linda Olssonin kertojaääni soi kauneimmin Adamissa. Kirjan lopulla hän vaihtaa kertojaksi Cecilian, ruotsalaisen naisen, joka asuu saaressa ja joka Adamin on tavattava – vihdoinkin, monien erottavien vuosien jälkeen. Cecilian ääni ei tavoita minua ja myös Adam muuttuu kohdattuaan Cecilian. Nyt avautuu tulevaisuus ja hyvästelemme ne, joista olisin halunnut tietää enemmän ja syvällisemmin eli Wandan ja Martan. Onneksi Adamilla on kuitenkin asuntonsa Krakovassa, todellinen koti, jonka merkityksen tajuatte vasta kirjan luettuanne. Ja toki suon Adamille huomisen, vaikka jokin minussa olisi halunnut jäädä menneisyyteen ja suorastaan toivoo Olssonilta kirjaa siitä, mikä kertomatta jäi. Nyt voin sanoa, että tästä olisi saanut isommankin tarinan. Yleensä sanon että yhteen kirjaan on ympätty liian monta teosta. Nyt on päinvastoin, sillä tarina on kiinnostava ja ihmisen inhimillisistä heikkouksista hienosti kertova.

Tämä kirja on hapertuvien kirjeiden ja seepianväristen valokuvien kirja ja paljastaa miten kuvat voivat joskus kertoa enemmän kuin mikään, mikään muu. Hyvin merkityksellinen oli eräs tapaaminen Wienin rautatieasemalla. Ja yksi ainoa vanha valokuva antoi Adamille vastauksen siihen, miksi kaikki tapahtui niin kuin tapahtui hänen voimatta millekään mitään. Eihän hiljaisuudessa, vastausta vaille jäävien kysymysten keskellä ja usvassa elänyt voinut käsittää…hän vain kärsi. Hiljaa.

Sonaatti Miriamille on surullisen kaunis kertomus kertautuvasta äidittömyydestä. Ikävästä.

Toccata