TALVIUNI BERLIINISSÄ - ITÄSAKSALAISEN PERHEEN TARINA

Kun Anne tutustuu Wolfiin, häneen tekee vaikutuksen tämän kulmikas kapinallisuus. Wolf on aivan toista maata kuin Annen siihen mennessä tapaamat pojat. Hän on röyhkeä, hän on taiteilija, hän rikkoo niitä sääntöjä, joita Anne itse noudattaa. ja hän on kaunis mies, hänellä on iloiset silmät ja poskiparta, joka tuo hänen ulkonäköönsä ripauksen hävyttömyyttä. Kun he lähtevät ensimmäistä kertaa yhdessä ulos, he kävelevät lumisen puiston poikki, joka alkaa siitä mihin kotikatuni päättyy. Puistokäytävät ovat liukkaita, ja Annella on väärät kengät jalassa, niin kuin aina. Wolf tarttuu häntä kädestä ja kuljettaa hänet puiston poikki, ja jotenkin on selvää, että hän on löytänyt suojelijansa. Jonkun, joka ei enää laske häntä menemään.

Maxim Leon Talviuni Berliinissä – Itäsaksalaisen perheen tarina (Haltet euer bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte, Ajatus Kirjat, suomennos Ilona Nykyri) on paljon enemmän kuin yhden itäsaksalaisen perheen tarina. Se on kuin näyttämö, jolla seisovat esiintyjät ovat Gerhard, juutalainen vastarintataistelija, Werner, työläistaustainen natsi, Anne, Gerhardin toimittajatytär, Wolf, Wernerin taiteilijapoika. hieman varjossa seisoo nuorimies, Maxim, joka katsoo heitä ja kertoo samalla tarinaa isovanhemmistaan sekä omista vanhemmistaan. Välillä hän painaa nappia ja kulissit vaihtuvat. Olemme vielä jakamattomassa Saksassa, jossa Hitler nostaa päätään ja tällöin Maxim toteaa:

Hitler teki pienistä ihmisistä suuria ja suurista pieniä. Varakkaaseen sivistysporvaristoon lukeutuvan perheen poika Gerhard joutui lähtemään maasta, työläisperheen poika Werner sai maistaa makeaa elämää.

Maxim painaa jälleen nappia ja olemme Ranskan vastarintaliikkeessä, josta Gerhard löysi sydämensä rakkaan, paikan jossa hän sai olla oma itsensä. Ikuisesti Ranska oli hänelle kuin kaivattu rakastajatar ja myöhempi kotimaa DDR järkiavioliitto. Oikea avioliitto ja todellinen rakkaus hänelle on Nora, joka on juutalainen.

Maxim painaa nappia kerta toisensa jälkeen ja olemme oikeudenkäynnissä, jossa Gerhardin isoisä Wilhelm, lakimies, marraskuussa 1927 ottaa ajaakseen ranskalaisen kenraalin jutun, jossa vastapuolella on vielä melko tuntematon äärioikeistolainen agitaattori, joka väittää kampurajalkansa johtuvan ranskalaisten kidutuksesta miehitetyssä Kölnissä ranskalaisen sotilashallinnon aikana. Wilhelm voittaa päämiehensä jutun. Kun tuomio on julistettu, astuu sakkoihin tuomitun miehen asianajaja Wilhelmin luo ja sanoo uhkaavalla äänellä: ”Herra asianajaja, tämä päivä tulee teille vielä usein ja raskaasti mieleen.” Hävinnyt asiakas on Joseph Goebbels.

Kulissit vaihtuvat Saksaan ja elämme Saksan jaon. Koemme, miten pieni asia voi ratkaista, missä Maxin, nuori mies varjosta, syntyy vuonna 1970. Ja vähän kasvettuaan Maxim siirtää kulissit oman päänsä sisälle ja alkaa tutkia perheensä historiaa, yrittää ymmärtää mikä on DDR, jossa hän asuu ja mikä on Stasi, joka määrää kaikesta. Mikä on maa, jossa ei ole sanan vapautta, ei länsifarkkuja, ei lehdistön vapautta, ei oikeutta matkustaa muihin maihin? Mikä on maa, jossa usvakin tuoksuu pelolta?

Hän lähtee seikkailulle ja löytää perheen kadotetun juutalaisuuden, kun näkee äitinsä, Annen, vihdoinkin tajuavan, että hän on paitsi DDR:n kansalainen ja toimittaja, joka kirjoittaa hallituksen määräämää tekstiä, myös juutalainen. Tässä syntyy Annen matka itseensä. Matka, jolla hän jättää työnsä, sanoo salaiselle poliisille omat totuutensa, löytää juutalaisuuden, mutta ei halua liittyä seurakuntaan, uskoo edelleenkin oudosti tasa-arvoon, mutta haluaa valita kolmannen tien, jossa myös demokratia olisi mukana. Hän ei halua luopua aatteesta kokonaan, kuten miehensä Wolf, joka useasti toteaa avioliitostaan: ”Minulla oli aina DDR mukana vuoteessa.”

Talviuni Berliinissä on kiinnostava kirja kiitos Maximin, joka varjoista näkee enemmän ja pidemmälle. Tarinaan tulee helpostiluettavuutta koska hän kertoo asioita suuremmilta osin toisen ja kolmannen polven tietona. Osa tiedoista tulee kerrottuna, osa lehtikirjoituksista, osa vanhoista kirjeistä. Kirja voisi olla rankka kuten toisesta pelon maasta kertoneen Herta Müllerin Matala maa, Ihminen on iso fasaani, Sydäneläin tai Tänään en halunnut tavata itseäni, mutta Maximin nuori kertojaääni etäännyttää raakuudet ja pelon hien. Myös toimittajan ammatista on selvä hyöty. Vanhempi kertoja olisi lisäksi saattanut olla paasaavampi ja takuulla ei olisi ottanut mukaan huumoria, jolla Maxim selviää paitsi DDR:stä myös omista vanhemmistaan:

Minä olen meidän perheen tavis. Se johtuu ennen muuta siitä, että vanhempani olivat kaikkea muuta kuin tavallisia. Kun olin kymmenen, isälläni oli vuoroin vihreäksi, vuoroin siniseksi värjätty tukka ja itse maalattu nahkatakki. Äitini käytti useimmiten neuvostovalmisteista lentäjälakkia ja takkia, jonka isäni oli spreijannut mustalla tussilla. He olivat kumpikin aina sen näköisiä kuin olisivat juuri laskeutuneet jonkin teatterin lavalta ja käväisisivät vain pikaisesti kääntymässä oikeassa elämässä. Kaverini olivat sitä mieltä, että vanhempani olivat huipputyyppejä ja minä varsinainen onnenpekka. Mutta minä häpesin heitä, ja hartain toiveeni oli, että heistä tulisi vielä joskus yhtä normaaleja kuin kaikki muutkin vanhemmat, jotka tiesin.

Maxim Leo, Annen ja Wolfin poika, nuori mies näyttämön varjoista on astunut esiin. Hän on nyt toimittaja Berliner Zeitungissa. Hän eli muurin murtumisen, kun hänen vanhempansa elivät sen rakentamisen. Hänellä on pilkettä silmässä ja kertojatyyli, joka jätti minut janoiseksi. Haluaisin niin kovasti, että hän tekisi vielä toisen kirjan. Kirjan joka olisi nyt kertomus alun lumisateessa vaeltavasta nuorista rakastavaisista, Annesta ja Wolfista. He ovat niin kiinnostava pari, että Maximinkin mukahäpeä on jo aikaa sitten vaihtunut ihailuun. Minä haluan tietää enemmän siitä, kun Anne siirtyi vain kirjoittamaan verannalle, kun hänestä tulikin historiantutkija ja hän löysi isoisänsä Dagobertin elämän, miehen, jonka kuva oli aina synnyttänyt hänessä käsittämätöntä vetovoimaa, mutta jota hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut voinut, sillä toimittaja Dagobert Israel Lubinski kuoli 22.2.1943 klo 6.45 Kasernenstrassella Auschwitsissa.

Ehkä sitä, että tietää, mitä stigma on, ajattelee niitä kuolleita, niitä ympäri maailmaa ripoteltuja eloonjääneitä, että kokee hiukan vierautta omaa itseään kohtaan. (Anne)

Minusta se on hienosti sanottu. (Maxim)

Niin minustakin. Se on hienosti sanottu. Koko tämä kirja on hienosti sanottu.