Unessa näen joskus räikeän, säkenöivän ja nauravan Karachin, ja silloin tahtoisin vain nukkua heräämättä ollenkaan.
Kamila Shamsie kastaa kynänsä Pakistanin sisällissodan ja etnisten uhrien vereen, hän kastaa sen Karachin katupölyyn ja jätekasoihin, hän kastaa sen mustekalan musteeseen ja rakastamansa miehen hikeen, hän kastaa sen Karimin kuuhymyyn ja vanhempiensa salaisuuksien verkkoon, alkaakseen kirjoittaa Kartanpiirtäjää (Kartography, Gummerus 2011, suomennos Kristiina Drews), ylistyslaulua synnyinkaupungilleen Karachille sekä suurelle rakkaudelle, joka ei väisty etnisiä esteitä, ei maiden rajoja, ei synkkiä salaisuuksia, eikä etenkään käsittämättömiä keskinäisiä väärinymmärryksiä.
Kartanpiirtäjän nuoret rakastavaiset ovat Meehan ja Karim, jotka ovat tunteneet toisensa syntymästään asti. Heidän vanhempansa ovat toistensa parhaat ystävät ja perheet elävät eliitin elämää, joka antaa joltisenkin suojan pahimmilta etnisiltä ja muilta iskuilta, mutta halkeama voi lähteä myös ruukun sisältä Se voi lähteä vain yhdestä väärästä lauseesta, joka synnyttyään ei voi enää kadota, vaan alkaa rapauttaa monen toisiaan rakastavan ihmisen elämää traagisella tavalla. Kaikkea värittää kuitenkin etninen tausta. Kuka sinä olet? Muhajir? Pataani? Maheenin on pakko avata silmänsä ja nähdä läpi suojatun elämänsä kohdatakseen sen todellisuuden, joka on hänen kaupunkiaan ja Karimia:
Minä olin muhajir, jossa oli hitunen pataaniverta, Karim taas oli bengalilainen ja…punjabilainen? Sindhiläinen? Vai mikä? Minä mietin. Varmaan punjabilainen, ajattelin. Hänellä oli sukulaisia Lahoressa. Näinä aikoina, kun sisällissotaan suhtauduttiin vain kaukaisena muistona jolla ei ollut mitään tekemistä meidän nykyisen elämämme kanssa, Karimin punjabilaisuus nostattaisi kansakunnan etnisellä taistelukentällä varmaan enemmän intohimoja kuin hänen bengalilaisuutensa. Mutta oliko tällä kaikella oikeastaan mitään tekemistä Karimin ja minun kanssa? Tarkoittiko erilainen etninen tausta tosiaan sitä, että meissä oli syvällä sisimmässämme jotakin perinpohjaisen yhteensopimatonta.
Shamsien kynän kertoessa tarinaa, Maheenin on aika nähdä Karachin syvin olemus sen väkivaltaisesta ytimestä maailman upeimpiin auringonlaskuihin samalla kun hän kasvaa aikuiseksi, joka tahtoo katsoa suoraan pahimpaan ja pimeimpään löytääkseen vastauksen ja valon.
Kamila Shamsie on vienyt minua ennenkin idän taikaan. Hänen kirjansa Poltetut varjot sisältää maailman kirjallisuuden upeimman alun jonka taika kestää Japanista Intiaan, mutta jää sitten jonnekin Pakistanin sotaisille vuorille ja kadottaa näkyvistä Hirokon, jonka kanssa halusin olla käsi kädessä koko matkan. Shamsien kieli on niin lumoavaa, että epäilen siihen kätkeytyvän jonkun mystisen ikiaikaisen itämaisten kertojien noituuden. Kartanpiirtäjä on Poltettuja varjoja parempi ja syynä on tekstin kokonaisvaltainen täysipainoisuus, jolloin tarina pysyy ehjänä heijastaen kauneutta, lahjakkuutta, koskettavuutta, mystiikkaa, romantiikkaa, historiaa sekä ihmisen syvintä pahaa että syvintä hyvää peilin pysyessä ehjänä. Kartanpiirtäjässä ei ole yhtään turhaa sanaa. Ei mitään rakennevikaa. Se on kaunis sinällään, kun sadepisarat jäävät tarinan iholle ja heijastuvat niistä kirkkaina timantteina valaisten Karachin katujen karttaa, jotka kertovat omaa tarinaansa hänelle, joka haluaa kuunnella. Ja ymmärtää.
Zian isän kaksikymmentäneljä vuotta vanhat jäätyneet kyyneleet putoilevat sulamatta, hukuttavat hänet, minut, jokaisen…
ja minä voin vain hämärästi ymmärtää säpsähtäneen rauhan, kun poika sulkee miehen mitään näkemättömät, kyynelten reunustamat silmät ja maapallo huuhtelee kaikki merensä meitä päin, aalto aallon jälkeen…aalto aallon jälkeen.
***
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jenni Susa Mari A Norkku Sanna Zephyr Carmelita Anni M.
Kommentti blogiini kirjaan Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille 15.2.2009:
”Rilke on mahtava! Hän on paras! Kaikista loistavin! Laita tämä joskus uusintana. Tämä oli loistava kirjoitus.”
Tahto tahtojen uusittiin useasti ja sain linktykseen nyt 13.10.2009 version, jossa myös:
Kommentoija oli Tuure, 14 –vuotias koululainen Helsingistä. Kukapa arvasi silloin, että jo se, mihin hän kommentoi johtaisi monipuoliseen ystävyyssuhteeseen, johon saumattomasti liittyi myös Rilken runojen suomentaja Eve Rehn…
Tuure on nyt lähdössä ensi viikon sunnuntaina Afrikkaan, Swazimaahan, käymään lukiota kahdeksi vuodeksi ja hän valmistuu siellä ylioppilaaksi (International Baccalaureate –tutkinto). Tunnen eroahdistusta, mutta ymmärrän silti puhaltaa nuorelle miehelle tuulta lentosiipien alle, sillä elämähän on seikkailu, joka on koettava. Puran nyt tässä samalla tuntojani, joita en voi enää jakaa Even kanssa. Kun kysyin Tuurelta tästä Näkemiin –postauksesta, hän käyttäytyi samoin kuin me molemmat olemme aina tehneet: Innostui. Olemme myös sopuisasti nimitelleet toisiamme säheltäjiksi, sillä näiden vuosien aikana on tapahtunut yhtä sun toista kiitos sen, että toimimme usein ennen kuin harkitsemme. Muistelen muutamia erikoisia hetkiämme, tähtihetkiämme, joissa osassa on surureunus. Aloitan surusta.
Väistämättä Tuuren Rilke -innostus sekä se, että minä jo tunsin Even, johti Tuuren ja Even vahvaan ystävyyteen. Ymmärsin pitkin matkaa, että Eve oli Tuurelle se järkevä ja tukea antava henkilö, jota hän joskus tarvitsi ja johon minä en riittänyt. Evehän oli osin samaa minulle. Heillä oli takuulla niin tiivis kirjeyhteys, että siitä riittäisi moneksi, mutta se on heidän yksityisaluettaan. Koska Eve oli niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa minä jaksoin puhua puhelimessa, usein tuli myös Tuure puheeksi. Me emme millään lakanneet ylistämästä nuoren miehen, vasta koululaisen kypsiä kirja-arvosteluja ja muita tekstejä. Emmekä Tuuren viehättävää, aina toisen huomioivaa luonnetta. Vasta kun Eve sairastui vakavasti, hän kertoi minulle, että hän ei voi rasittaa Tuurea sairautensa rankoilla yksityiskohdilla, joita minä kuulin, koska halusin tukea Eveä niin paljon ja pitkälle kuin hän sallisi. Eve halusi nyt suojella Tuurea. Loppuun asti kuitenkin puhuimme, että jos jostain, niin Tuuresta kuullaan vielä ja isosti. Ennen Even sairautta, paljon ennen, perustimme vapaan ryhmän Roihuavat Soihdut, jonka eittämätön vetäjä olisi ollut Eve. Ainoat kriteerit ryhmään liittymiselle olivat palava innostus runouteen ja tarkoitus oli kokoontua ensimmäinen kerta Even rakkaassa Berliinissä. Sitä matkaa emme ehtineet ikinä tehdä, mutta osa ryhmän jäsenistä on kokoontunut Helsingissä, jossa on henkisesti ollut mukana myös Eve ja tietysti hänelle, soihduista kirkkaimmalle, on skoolattu!
Mikä minussa sytytti kiinnostuksen koululaiseen, hyvään kirjoittajaan, oli muukin kuin erinomainen kyky rustata upeaa tekstiä. Tuure käyttäytyi aina hyvin kauniisti, mutta ei ollut mikään imartelija. Kirjoittelimme satoja meilejä ja koska pidin silloin vielä kiihkeämpää blogia kuin nyt, minulla ei ollut aikaa oikolukea sähköpostejani. Kirjoitin siis siten, että sanoista oli näkyvissä ehkä vain yksi tavu ja osa sanoista puuttui, sillä olen tosi nopea kirjoittaja. Tuure oli kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja hän oli ainoa maailmassa, joka ymmärsi tekstiäni, eikä ikinä valittanut, kuten muut. Nerot kykenevät lukemaan vaikka ei näkyisi yhtäkään sanaa!
Välillä koputin itseäni, että muistaisin Tuuren olevan vasta koulupoika ja samoin kertoi Eve tehneensä. Sen unohti helposti siksi, että Tuuren teksti on ollut jo vuosia niin kypsää ja oivaltavaa. Onneksi aika lisää vuosia myös nuorilla ja niinpä sain huomata harvoissa tapaamisissamme, Kirjamessujen jälkeisissä pienen piirin kokoontumisissa, miten pojasta varttui teini ja nyt viimeksi, minä aivan tunsin, miten meidän naisvaltaisessa seurueessamme, Tuure oli kohtelias nuori mies, jonka luontevuus aikuisten naisten seurassa hakee vertaistaan. En voi olla mainitsematta, että mukana oli myös kirjailija Marja-Leena Virtanen, joka on viimeksi kirjoittanut loistavan, koskettavan teoksen Kirjeitä kiven alle. En ole yhtään halailutyyppiä, mutta Tuuren kanssa on aina halattu ja nyt viimeksi tuli epätodellinen olo, kun minä olinkin ihan pieni ja kyyneleet puristuivat silmistäni, kun iso lohtuhalaus kohtasi jo tuntuvan ikäväni. Minun niin piti päästä sinne Mika Waltarin käymän koulun pihalle sinä päivänä, kun Tuurella on valkolakin päivä…
Siis on Tuuren kanssa sähellettykin. Hän on ollut loistavin kuvaajani, jonka kuvia olen saanut käyttää aina kun olen linkittänyt hänen bloginsa Jotain muuta kuin elämää. Joskus on ollut katastrofejakin. Kerran Tuure meilasi minulle, että hän on kirjoittanut valmiiksi arvostelun Herta Müllerin Sydäneläimestä. Minä järkytyin, sillä en ollut kirjaa vielä aloittanutkaan. Mietin miten hyvin Tuure kirjoittaa eli voi laulaa minut suohon ellen ehdi ensin. Aloin lukea ja luin aamuun asti ja sitten tein arvostelun blogiini ja menin vähäksi aikaa huilaamaan ennen kuin uskalsin katsoa, mitä Tuure oli kirjoittanut samasta kirjasta. Siellä ei ollut mitään! Minä lähetin muistaakseni tekstiviestin, että ’missä arvostelusi viipyy?’ Sieltä tuli vastaus, että hän kirjoitti sen kirjallisuuslehti Scriptoriin, jonka toimitusvastaava hän on. Sillä hetkellä, jos nuori herra olisi ollut likellä, olisi tukkapölly ollut takuujuttu. Olin ihan kuitti ja aivan varma, että teko oli tahallinen. Well…annan nyt periksi ja uskon, että juttu oli yksi niistä lukuisista kommelluksista, mitä meille tapahtui ihan sen takia, kun menimme kumpikin niin lujaa. Myös se, että omistin arvostelun Tuurelle, kertoo, että pidin tapahtunutta vain vähän rankempana leikkinä;-)
Kerran sain Minervalta kutsun tulla haastattelemaan kirjailija Katharina Hagenaa, jonka kirja Omenansiementen maku oli juuri ilmestynyt suomeksi. Täältä harjukaupungin äärimmäiseltä saarelta ei niin vain lähdetä, joten kysyin Kustannusherralta, että saako eräs hyvin nuori, mutta lahjakas ystäväni tulla puolestani. Se kävi ja niinpä Tuure teki kirjailijasta haastattelun kuin vanha tekijä. Minä sain tyytyä Katharinan ystävälliseen meiliin, mutta olin siitäkin onnessani sekä tietysti siitä, että sain kuulla Tuuren selviytyneen hienosti. Täältä löydät Katharina Hagena and Tuure.
Eilen Tuure meilasi minulle meidän ystävyydestämme näin:
Muistan kuinka mukavaa oli kirjoittaa varsinkin kirjoista. Ja ihailin tosi paljon sun tapaa lukea. Se oli myös hienoa ettet suhtautunut minuun kuin johonkin lapseen-joka-on-olevinaan-jotain, vaan aidosti ja suorasti.
Ja minä muistan miten ilahduttavaa oli, kun kirjoitit runoja ja sain julkaista niitä Lumikarpalossa. Minä muistan, miten monta kertaa sait minut nauramaan ja välillä sait minut ihan uusille ajatussuunnille eli en päässyt jämähtämään paikoilleni. Usein salpasit hengitykseni upeilla kirja-arvosteluillasi. Jaoit myös kiinnostukseni kuvataiteisiin ja hukutit minut ihastuttaviin kuviisi. Kiitos menneistä vuosista, eikä itketä lähtöjä, sillä ne ovat vain uuden alkuja. Olethan luvannut sekä meilata, että myös blogata, joten kaikki jatkuu….toivon minä. Ja jonain päivänä, ehkä, saatat olla Oxfordissa ja saat vieraaksesi innokkaan, hyvin kirjallisen tätilauman, eikun siis ryhmän kirjallisesti lahjakkaita, tyylikkäitä ystäviä Suomesta. Sitä kannattaa odottaa!
Mietin mitä pakkaisin sinulle mukaan matkalle. Kävin läpi Wilden viisaudet, Rilken upeudet, Nalle Puhin neuvot, mutta jotenkin haluan ojentaa aina ison paikan tullen Pekka Mäkisen kuvan, jossa lokinpoikanen juoksee Yyterin hiekan rantaviivaa ja toinen jalka on terhakasti ilmassa ja vesirajassa sisukas askeleen jälki, jonka seuraava aalto jo pyyhkii pois…Tähän kuvaan liittyy sinulle tuttu seutu, josta kannat mukavia muistoja mielessäsi monelta merisuvelta. Kuva ei lähde ilman Tabermannin runoa, jonka otat esille silloin, jos pettää usko jaksamiseen ja unelmiin tai tulee kova ikävä. Mitä ikinä tapahtuukaan, muista, että asioilla on tapana järjestyä ja et ole yksin.
Road Map
Jotka tulevat suorinta tietä, / saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut,/ tulevat säihkyvin silmin,/ polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään./ Niin se ystäväni on, niin se on, eksymättä et löydä perille.
Onnea matkaan Tuure ja tuulta purjeisiin!
Love
Leena
Everything is Everything
Tammikuu. Pakkanen. Savun tuoksu.
Olen avannut ikkunan,
siirtänyt valon siihen, keskelle seinää.
Käyn ovesta. Tuletko sinä?
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Petriina
Cry Me A River
♥♥♥
Kaunista loppiaista sekä viikonloppua kaikille!
Väkivalta hallitsee siellä, missä ei ole valtaa.
Hannah Arendt: On Violence
Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska, Atena 2011, suomennos Ulla Lempinen) ei ole ollenkaan niin ’pieni’ kirja kuin voisi koon puolesta olettaa. Olen nyt viikkoja lukenut pahuudesta, mutta keskittyen ja en joka päivä, sillä olen liian kiinnostunut tästä aiheesta, josta pitää puhua ja jota pitää uskaltaa lähestyä voidaksemme edes höyhenen pyyhkäisyn verran olla mukana estämässä niitä pahuuden ilmentymiä, joista olemme lukeneet historiassa kuin niitä, joista luemme päivittäin uutislehdistämme:
Vasta kun ymmärrämme pahuutta, voimme tehdä sille jotakin. (Heberlein)
Heberlein aloittaa huomauttamalla, miten vältämme pahuudesta puhumista tai puhumme sen sijasta sadismista ja psykopatiasta, joista haemme ikään kuin diagnoosin ja tieteellisyyden turvaa. Jo Hannah Arendt kirjoittaa vuonna 1964 kirjassaan Eichmann in Jerusalem, että ’60 –luvulle on tyypillistä välttää sanaa ’paha’. Sen jälkeen on luonnollista, että Heberlein tuo esille pohjoismaisen selittelyn, jossa pahan katsotaan syntyvän yhteiskunnallisen syrjäytymisen seurauksena. Vuosikausia pohjoismaissa kriminaalipolitiikka oli miltei yksi yhteen sama kuin sosiaalipolitiikka. Mentiin niin pitkälle, että uhri menetti kaikki oikeutensa ja jokainen rikollinen oli vain kovan lapsuuden summa. Tuli muotiin mm. sovittelu, jossa uhri joutui kohtaamaan vaikka pahoinpitelijänsä, asettumaan samaan tilaan ja likeisyyteen, kättelemään ja ikään kuin hyväksymällä anteeksipyynnön parantamaan rikollista. Hyvin osuvasti Martha Minow toteaa sovittelusta kirjassaan Between Vengeance and Forgiveness, että ’parantavuuden tai korjaavuuden kieli saattaa tosiasiassa loukata niitä, jotka ovat kohdanneet epäinhimillistä julmuutta.' Juuri tässä kohtaa minusta tuntui erityisen pahalta ja muistin Joyce Carol Oatesin kirjan Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story), jota lukiessaan lukija miltei väistämättä asettuu henkisesti joukkoraiskatun naisen Teenan puolesta kostoon ryhtyvän poliisin John Droomorin puolelle. John valitsee omankäden oikeuden, koska ’oikea oikeus’ vapautti raiskaajat. Heberleinin kirja puhuu paljon joukkoraiskauksista ja myös kostosta, mutta lopulta kuitenkin todetaan, ja viittaan nyt myös ns. sovitteluun, että
uhri ei tarvitse kostoa vaan hyvitystä!
En ole ikinä ymmärtänyt, mikä tässä on niin vaikeaa ymmärtää. Onneksi sitä pohtii joku muukin.
Ennen kuin lähden hiukan joukkoraiskausten tematiikkaan, jossa on todellakin kiintoisia piirteitä, niin totean, että tämä kirja on todellinen helmi. Tämä on antoisa kirja filosofiselle ihmiselle, joka myös löytää kirjasta paljon kiinnostavaa kirjallisuutta. Heberlein juoksuttaa estradille Camusin (Sivullinen), Dostojevskin (Karamazovin veljekset, Rikos ja Rangaistus), Shriverin (Poikani Kevin), Lessingin (Viides lapsi), Wilden (Dorian Grayn muotokuva) ja kuinka ollakaan myös Patricia Cornwellin, jonka kirjat minunkin mielestäni ovat tuoneet esiin oikeaa pahuutta. Lainattuja kirjoja ja tutkimuksia on todella paljon ja mukana on myös elokuvia Uhrilampaista Psykoon ja paljon siltä väliltä. Siis ei mikään ’pieni’ kirja! Kun luin teologian tohtori Ann Heberleinin kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, tiesin, että tässä nainen, joka kirjoittaa minulle: Heberlein uskaltaa kirjoittaa alasti. Se on niin rohkeaa, että jos joku ei ymmärrä, mitä se tarkoittaa, voin vain sanoa: Lue hänen kirjansa. Arvostan äärimmäistä rehellisyyttä sekä uskallusta poiketa totutuista näkökannoista ja sitä tarjoaa tämä kirja, josta ei löydy opettavaista paatosta eikä tietoakaan siitä, että juuri näin pitäisi tehdä, vaan kaikki, aivan kaikki laitetaan suurennuslasin alle, myös pohjoismainen rikollisen ’ymmärtäminen’.
Sille, joka mahdollisesti harkitsee tätä kirjaa, voin kertoa, että käsittelyyn tulevat niin Natascha Kampusch, Abu Ghraibin kiduttajat, juutalaisten murhaaminen, lapsimurhaajat, koulusurmat ja paljon muuta. Käsitellään pahan lumoa, pahan olemassaoloa, pahoja olosuhteita, demonista pahaa, kostoa ja rangaistusta kuin myös pahan edellytyksiä. Tässä kohtaa voin kertoa selityksen sanalle jinnit, joka esiintyy Kirotussa Istanbulissa:
Jinnejä voisi kuvailla juutalais-kristillisten demoneiden islamilaisiksi vastineiksi. Jinnit ovat henkiolentoja, jotka Allah loi tulesta. Ihmisen tavoin myös jinneillä on kyky valita hyvä tai paha, oikea tai väärä, totuus tai valhe. Jinni ei siis ole välttämättä paha, kuten juutalais-kristilliset demonit. Jinni voi valita myös hyvän ja oikean.
Aion enää puuttua vain yhteen kirjan aiheeseen ja se on luvussa Miehet, naiset ja paha. Miksi tämä? Siksi, että minusta joukkoraiskauksessa on aina ollut jotain niin sairaan outoa, että…No, minä sainkin asiasta nyt hurjasti aivan uutta tietoa, mutta te saatte lukea nyanssit itse. Vakuutan, että kannattaa. Nyt alkoi aueta Oatesin Kosto: Rakkaustarinakin eli kuten arvata saattaa, juttu on luultuakin kovempi sisältäen todella outoja pohjavirtoja. Luvun alussa Heberlein toteaa, että hän halusi ehdottomasti alun alkaen olla tasapuolinen sukupuoliedustuksen suhteen, mutta se ei vain onnistunut, sillä hänelle löytyi väkivaltarikollisiin viisi naista ja kuusitoista miestä. Tämä on vain pienoiskoossa oleva fakta, jolle emme voi mitään. ’Rikoksista oikeuteen haastetut henkilöt 2008’ (Ruotsin rikostorjuntaneuvosto) -tilaston mukaan miehet tekivät seksuaalirikoksista 100 prosenttia ja kaikista murhista, tapoista ja pahoinpitelyistä yli 90 prosenttia.
Lukuisat kriminologiset tutkimukset osoittavat, että väkivaltarikoksia tekevät pääasiassa miehet kaikista kulttuureista ja ikäluokista.
Joukkoraiskaukset ovat varmaan kaikille täysin käsittämätön asia. Vielä käsittämättömämmäksi se käy, kun lukee, mitä vaikka sukupuolitutkija Ingemar Gens kertoo tilanteesta, jossa iso joukko miehiä raiskaa avutonta tyttöä tai naista. Tilanteessa on kyseessä karannut väkivalta, jossa ryhmäpaine on niin kova, että siitä ei luisteta ’seisoo tai ei’. Miehet kiihdyttävät toisiaan ja kohottavat tunnelmaa kuin futismatsissa ja uhrista tehdään esine, jolle ei suoda identiteettiä. ’Rikokseen kiihdyttääkin ennemmin ryhmädynamiikka kuin seksuaalivietti.’ Mies menettää ’kasvonsa’ ellei hän ole mukana. Ja nyt pääsemme siihen, jossa voimme yrittää myös ymmärtää, mikä ei tarkoita hyväksymistä!: Kysymys on miehillä statuksesta. Naisten status on olla kaunis ja seksuaalisesti vetovoimainen. Miehet, joilla ei ole varaa omiin statuksiinsa, kuten suureen autoon, arvostettuun asemaan ja muuhun kilpailukelpoiseen, turvautuvat väistämättä raakaan voimaan. Ja nyt ympyrä sulkeutuu:
Väkivalta on niiden kieli, joilla ei ole valtaa. (Anton Blok)
***
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Hanna
***
Keskisuomalaisen jutussa Pahuuden lähteillä (5.11.2011, toimittaja Riikka Mahlamäki-Kaistinen) Heberlein toteaa, että yliopistotutkimukset saavat harvoin yhtä laajaa huomiota ja lukijakuntaa kuin hänen teoksensa.
- En tiedä jaksaisinko edes kirjoittaa, jos tavoittaisin vain pienen akateemisen yleisön, Heberlein miettii.
- Välinpitämättömyys on itse asiassa vielä pahempi asia kuin pahuus. Kun emme välitä ympärillä tapahtuvista asioista annamme pahuudelle hiljaisen hyväksyntämme.
- Peruskoulun opinto-ohjelmaan pitäisi ihan ehdottomasti sisällyttää asioiden pohdintaan ja keskusteluun rohkaisevia avoimen keskustelun tunteja, Heberlein toteaa.
”Älä pelkää, pikku lintu”, granaattiomenapuu hymyili ja pudisti lumen oksiltaan. ”Kerron sinulle onnellisen tarinan.”
Hovhannes Stamboulin kirjoitti lastenkirjaansa keskittyneenä käsin veistetyn pähkinäpuisen kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli ostanut juutalaiselta antiikkiesineiden välittäjältä. Samalta, jolta hän osti rintaneulan, viehkeän granaattiomenanmuotoisen rintaneulan, jonka keskellä pienestä halkeamasta hehkuivat punaiset rubiinisiemenet…Hovhannes kirjoitti ahkerasti, sillä hän tiesi, että oli kiire, sillä Turkissa, jossa armenialaiset, juutalaiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset olivat eläneet yhdessä vuosisatoja oli alkamassa kansanmurha, jonka kieltämistä turkkilaiset yrittävät sateenkaaren tuolle puolen, mutta sitähän Hovhannes ei voinut kuin aavistaa, kun hän kiireessä käänsi katseensa rintaneulasta jälleen kirjoitukseensa…
”Hyvä on”, Eksynyt pikku kyyhkynen sirkutti. ”Kerro minulle Eksyneen pikku kyyhkysen tarina. Mutta minä varoitan sinua, jos kuulen mitään surullista, pyrähdän lentoon ja lennän pois.”
Elif Shafakin Kirottu Istanbul (The Bastard of Instanbul, Gummerus 2011, suomennos Maria Erämaja) on vahva sekoitus länttä ja itää, se on Istanbulissa asuvan turkkilaisen isoäiti Gülsümin matriarkaattinen talo kuin myös San Franciscossa asuvan armenialaista sukuaan valtiattarena hallitsevan isoäiti Shushan tarina, se on kahden nuoren tytön, Armanoushin eli ’Amyn’ ja Asyan kohtaaminen, se on Cafe Kundera, jossa tytöt tapailevat Tuurijuoppoa pilapiirtäjää, Kaappihomoa kolumnistia, Poikkeuksellisen lahjatonta runoilijaa, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielistä käsikirjoittajaa sekä tämän vaihtuvia tyttöystäviä, se on kertomus menneisyyden perherikoksesta, mutta myös kertomus suuresta kansanmurhasta, jossa turkkilaiset tappoivat puolitoista miljoonaa armenialaista, se on iholle tarttuva tarina siitä, miksi viha ja tappaminen, vaikka pitkä yhteinen historia sekä kulttuurin samankaltaisuus suorastaan huutavat uskontojen rajat ylittävää rauhaa. Vahva tarina kutoutuu Shafakin taitavasti kuljettamana Istanbulin taloon, josta viimeisinkin mies on pitänyt häätää Arizonaan, koska suvun miehiä vaivaa kirous kuolla ennen neljääkymmentä ikävuottaan ja aina vain entistä nuorempina. Tänne saapuu amerikanarmenialainen Asya, joka osaa nimetä ruokalajit turkiksi, Asya, jolle koko Istanbul tuoksuu kanelille, vaniljalle, pistaasipähkinöille, mantelille ja jollekin tutulle, joka tuo mieleen isoäiti Shushan…
Onko mikään kirja tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin tämä Shafakin kirja, josta hän sai kahden vuoden tuomion turkkilaisten rienaamisesta. Tuomio tosin peruttiin, mutta juuri tänä päivänä, kun tätä kirjoitan (30.12.), luin Helsingin Sanomista, miten Ranskan parlamentin alahuone hyväksyi joulun alla lakiesityksen, joka tekee armenialaisten vuonna 1915 tapahtuneen kansanmurhan kieltämisestä rikoksen Ranskassa. Turkkilaiset ovat raivostuneet asiasta, vaikka historia todistaa islaminuskoisten turkkilaisten tappaneen puolitoista miljoonaa kristinuskoista armenialaista, joita asui ottomaanivaltakunnan alueella pari miljoonaa. Turkki kieltää kansanmurhan ja puhuu 200 000 kuolleesta. Tämän tiedon valossa ihailen Elif Shafakia paitsi loistavana kertojana, myös äärettömän rohkeana naisena, joka toimii kirjailijoiden sananvapautta puolustavassa PEN-järjestössä. Shafakin Rakkauden aikakirja oli minulle vuoden 2011 paras kirja yli sadan luetun teoksen joukosta, mutta silloin jo tiesin, että kirja, josta syyte nostettiin on aivan toinen, ja se on tämä mausteiden tuoksuinen Kirottu Istanbul, joka mitään kaihtamatta, mutta julmuuksilla mässäilemättä kehrää tarinaa, jonka amulettina voimme pitää, ettemme kadota jälkiä, armenialaisen käsityöläisen taidonnäytettä, granaattiomenanmuotoista rintaneulaa, jota kiertävät kultalangat peittämättä kuitenkaan punaisia rubiinisiemeniä…
Vaikka Shafakin kirja on kertomus suuresta rikoksesta, se on samalla kuin jokin itämainen farssi, sillä mitään niin mieletöntä kuin Kazancin matriarkaattinen talo voi tuskin kuvitella. Suvun naisten vanhin jäsen on 96-vuotias Petite-ma, joka ei aina ole ihan ’kartalla’, mutta osaa tarvittaessa yllättää kaikki. Sitten on kaikkea hallitseva isoäiti Gülsüm, sekä monta tätiä, joista uhmakkain on Zeliha-täti, jolla on tatuointiliike, liian lyhyt hame ja liian korkeat korot ja joka viis välittää, mitä muut ovat mieltä. Varsin värikäs tapaus on Feride-täti, joka on kuin monista palasista koottu ja kaipaisi rakastettua, joka jumaloisi häntä, mutta kukaan ei ikinä löydä kaikkia hänen palasiaan ja vaimeat diagnoosit vaihtelevat hebefreenisestä skitsofreniasta vainoharhaisuuteen yhtä nopeaan tahtiin kuin vaihtuu hänen hiustensa väri. Järkevin taitaa olla historiaa opettava Cevriye-täti, mutta kaikkea näkymättömästi ohjaileva on ennustajana itsensä elättävä Banu-täti, joka välillä itsekin kavahtaa salatietonsa määrää ja on uupua kahtaalle häntä raastaviin jinneihinsä. Näyttämö on kuitenkin valmis, kun nykyisyys päättää selvittää välinsä menneisyyden kanssa.
Te tiedätte jo mitä aion sanoa…Tässä on upea kirja hänelle, jota kiinnostavat historia, mystiikka, naisen asema, uskonnot, magia ja kaikkialle yltävä ruokien ja mausteiden kiehtova tuoksu. Kun isoäiti on sulkeutunut keittiöönsä kiehauttamaan sultanarusinoita, viikunoita, aprikooseja ja appelsiininkuoria, sirottelee pinnalle paljon kanelia ja koristelee mantelilastuilla ja granaattiomenan siemenillä, koko Kazancin talon huokoset imaisevat itseensä tutun jälkiruoan așuren turvallista tuoksua.
Tässä on myös kirja hänelle, joka haluaa tietää enemmän rubiineista. Tunnetaan rubiini nimeltään Kyyhkysen veri, joka tummuu sisältä, jos…,mutta ah!, maistetaan nyt tätä așurea ja unohdetaan hetkeksi kaikki muu paitsi tämä herkku ja se, että olen ihan koukussa Elif Shafakiin.
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Minna Anni Sanna/Luettua Katri Erja Elma Ilona Norkku Anneli Karoliina Kirjakirppu Peikkoneito Tuulia Susa Mari A Tohveli
Ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan 2011 ovat ne, joiden olisin suonut olleen ehdolla myös virallisella Finlandia -ehdokaslistalla. Vaikka luin viime vuonna 120 kirjaa, en ole lukenut yhtäkään virallisen listan ehdokkaista ja nytkin näköpiirissä on sellaisia kirjallisia herkkuja, että tuskin koskaan luenkaan.
Mukana on myös ehdokkaani parhaaksi suomalaiseksi lastenkirjaksi vuonna 2011. Mitenkään en saata olla mainitsematta, että uskon Suomessa viime vuonna tehdyn kotimaisen naiskirjallisuuden historiaa kiitos kahden aivan uskomattoman huikean teoksen: Kirjeitä kiven alle ja Kätilön.
Ensimmäinen ehdokkaani on Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Valkoinen kirahvi Norkku Katja Susa Anna Elina, Anja Erja Karoliina Sanna/Luettua Jum-Jum Maija Sara/P.S.Rakastan kirjoja
Toinen ehdokkaani on Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana Minna Paula Sonja Jaana
Kolmas ehdokkaani on Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011). Minun arvosteluni löydät täältä. Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Maria Susa Riina Susa P Kirjamielellä
Keitä en ole huomannut laittaa mukaan ja ovat postanneet blogiinsa ko. kirjasta, voivat minulle ilmoittautua;-)
Ja nyt jännittyneenä odottamaan, mikä kirja on Suomen himolukijoiden eli kirjabloggaajien mielestä vuoden 2011 paras kotimainen teos.
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille tasapuolisesti!
toivottaa
Leena Lumi
Muutama vuosi sitten äitini, 84 vee, sairastui vakavasti. Ennuste oli masentava. Melkein toivoton. Päätin, että jos äiti selviää, aloitan joka vuosi koko loppuelämäni ajan joka vuosi kolme uutta asiaa. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että loppuelämäni onkin elämäni maaginen luku kolme, mutta palaan siihen kohta...
Ihme tapahtui: äiti parani täysin ja minä otin härkää eli itseäni sarvista kiinni.
Nyt kaikki sitten odottavat, mitkä kolme uutta asiaa aloitan tai mitkä muuttuvat elämässäni vuonna 2012. Tässä kolme edellistä vuottani:
2009
1) aloitin kirjablogin 14.2.
2) lakkasin miellyttämästä epämiellyttäviä
3) liityin Daamien Kuukauden Ravintolaan
2010
1) aloitin ratsastuksen uudelleen 30 vuoden paussin jälkeen
2) opin sanomaan 'ei'
3) otin kummitytön Afrikasta
2011
1) päätin selvitä hengissä siitä tyhjyydestä, johon Hänen Majesteettinsa suuriruhtinatar Olgan lähtö minut suistaa
2) päätin kiivetä vuorta ylös kolmasti viikossa
3) päätin virallistaa loppuvuodesta passini vanhetessa sukunimekseni Lumi
Nyt lupaan olla lupaamatta mitään erityistä, sillä elämä on täynnä yllätyksiä: Hänen Majesteettinsa katsoo minua edelleen meripihkasilmillään, passini ei mennytkään vanhaksi vaan se oli Lumimiehen passi etc. En muutenkaan tiedä, teenkö mitään nimimuutosta blogini aikana. Sähköpostini on jonyt tulevalla nimelläni ja joskus kustantajilta tulee arvostelukappaleita nimellä Leena Lumi ja hyvin ne perille löytävät. Ajattelin olla tulevan vuoden 'flow' eli vähän kuin lastu lainehilla ja katson, mitä vastaan tulee. Nyt jo minua huimaa se, mitä tiedän: Lumimies valmentautuu MM-kisoihin, jotka ovat keväällä, sitten on tulossa Yksi Iso Muutos, jota en voi vielä paljastaa, joten taidan tukeutua 2012 Mika Waltarin suvaitsevaisuuteen ja kauniiseen turhuuteen.
Siis kaikkeen on syynä ihana tyttäreni, joka tänään viettää syntymäpäiviä. Hän ja paras ystävättärensä löysivät aikanaan sarjan Absolutely Fabulous (Todella upeeta) ja saivat vedettyä minutkin, tosikon ja syvän draaman ystävän mukaan tähän kohellukseen. Homma meni hieman överiksi ja opettelin matkimaan Patsya. Kerran sitten ilmestyin Jyväskylän yöhön pukeutuneena Patsyksi ja jaksoin viihdyttää paikalla olevia huomattavan kauan. Ei enää, ei enää...
Miksi tästä kirjoitan teille nyt, johtuu Helsingin Sanomien Leena Virtasen mainiosta jutusta Kuka minä olen, kysyy Patsy Stone ja siitä, että Edina ja Patsy ovat täällä tänään uusin jaksoin! Ilalla voimme asettua TV1:n ääreen klo 19.30 ja tirkistellä, mitä vuodet ovat heille tehneet. Virtasen mukaan 'Edina sentään liikkuu sen verran ajassa eteenpäin, että hän on potenut vaihdevuosia. Patsy on ilmeisesti ylittänyt senkin kriittisen pisteen jo aikaa sitten.'
Best Bits 1
Funniest Patsy Moment
Series 5, Cleanin part 1
Onnea Meri♥ Ja kun lähdette tänään baanalle, voit vähän hymyillä sille, että isi leikkii Boltia ja mami katsoo Patsya. Jonkun vuoden kuluttua, siis hyvin pitkän ajan kuluttua, sinä ja ystävättäresi, joka takuulla on illassasi mukana, voitte hieman muistuttaa Edinaa ja Patsya;-) Uskomattoman hauskaa partya teille!
Smile
PS. Meri, kai muistat, että sinulla on 'Boltin' kanssa korutreffit tällä viikolla!
Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien
kukkivan.
Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa.
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.
Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."
On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
♥♥♥
In Memoriam Eve
Rakkaudella Evestä
Välipäivien tunnelmia saa nyt välittää tämä naapurimme Easy-poika, väsynyt joulunjuhlija. Nuoriso on meillä edelleenkin, joten en todellakaan vielä kirjoja ala blogata, mutta näiden välipäivien aikana saatte kokea muita tunnelmia laidasta laitaan. Syöty on hyvin ja tähän olemisen sietämättömään kepeyteen voisi vaikka tottua. Säästä ei tee mieli puhua ja tiedätte hyvin, mitä minä kaipaan kun katson ikkunasta ulos...Aatonaattona seisoin erään herkkumyymälän maksapateejonossa ja pidin numerolappua kädessäni: Edelläni oli sata ihmistä;-) Kaiken kuitenkin pelasti tuttu myyjä joka iloisesti huikkasi kaikkien kuullen: Hauskaa hääpäivää! Mitä totuutta kieltämään: Jokaikinen hääpäivä seison pateejonossa numerolappu kädessäni. Arvatkaa sainko onnitteluja ja muutamilta myötuntoa, mutta todelliset pateehullut ymmärsivät minua täydellisesti.
Nyt vihdoinkin koittaa juhlista lumoavin: Joulu. Kynttilät syttykööt, riidat vaietkoon, lumihiutaleet leijukoon...,mutta jos ei tunnukaan joululta, jos kaipaat jotain ihan muuta tai jos olet sairas, väsynyt tai yksinäinen, niin siltikin joulu löytää luoksesi. Tartu minua kädestä ja noustaan yhdessä ylös joulun rappusia: Lupaan että joulu ottaa meidät avosylin vastaan siellä minne kynttilät ovat meidät johdattaneet. Muistellaan menneitä jouluja, muistellaan heitä, jotka ovat poissa, mutta siltikin istuvat kanssamme joulun pöytään. Katsotaan toisiamme kynttilän liekkien lävitse ja tajutaan, että ihan kaikki, ihan kaikki onni, se on tässä ja nyt. Joulu, mikä ihmeellinen juhla, mikä valon juhla täynnä suuria tunteita ja liikutustakin...Ja jouluyö...Onko mitään kuin on jouluyö: Tähdet taivaalla ja sydämissämme, kun joulun yössä kuljemme käsikkäin kohden sitä rauhan ja valon taikaa, jonka ääressä saamme hetken levähtää, pysähtyä ja unelmoida.
Toivotan teille, te kaikki rakkaat, ihanat lukijani valkeaa, unohtumatonta joulua! Rakkaat meripihkasilmät katsovat minuun hellästi vielä tänä jouluna ja siinä on minun paras joululahjani...Unforgettable.
♥:lla Leena Lumi
O Holy Night
Tunsit että olit kotona jo matkalla.
Joku oli nostanut hyasintin vaunun tavaratelineelle,
se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä
jonka liekissä näkyi sininen hahmo.
Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua
jouluksi,
ei kai ollut mitä muuttaa,
en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,
mutta joulu oli.
"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"
joku siinä vaunussa puheli toiselle,
ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:
ilman Joulun äitiä kukaan ei tunne lasta.
Oli sodat, vallanhalu ja riisto,
maan nälkäiset, sairaat ja vangit,
täyttymättä jääneet lupaukset,
oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan
ja sen puolesta
et ollut kovin köyhä.
Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,
ei asettunut puoleen ei toiseen,
ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.
Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt
vuosi,
mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia
muistoja kauemmaksi.
Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän
hautausmaalla,
muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme
samaan pöytään
ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.
Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?
Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa
olla poissa?
Täällä joulu on vuoden kaukainen
mielen pimeää kaukaisempi
niin kuin kesän yö
päivän kaukainen
päivän valoa kaukaisempi
niin kuin maaliskuun hankikanto
lunta ja maaliskuuta kaukaisempi.
Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja
kynttilöiltä.
Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä
kaiken.
Sanottiin että se on valmistettu meitä varten
mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla
kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.
Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,
taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt
meissä.
Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.
Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat
ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Nykyä Joulust on teht ihan kauhiam markkina. Jo marraskuum pualvälist joulunkellor ruppevas soiman. Postluukust lykkä mainost yhte köyten. Valuv vilkku, rummup pärise ja torvet toitotta:
- Ostaka sitä, ostaka tätä! Ko Joul tule!
Kaikil o nii jumalatoin kiiru. Täytyy tehr sitä ja tätä. Täyty pan koko huushol mulli mallin. Pest ja kraappij joka nurk ja kolo. Täyty keittäj ja paistas se seittämäs sorti. Täyty ostaj ja tehr lahjoi koko suvul, kumminkaimoi myären. Kauppain kassoil om pitkäj jono ja ihmise ovak kiukkussi ja väsynnyi.
Kaiken kohinan keskel minu miälen tule haikkiaks, ko mää muistele Wahlströmmin piänes pirtis viättämiän Joului ja Joulunaluspäivi. Kyl Joul sillon tul paljo vähemmäl vähtil.
Joulunerel hakatti hankes tuva ja pirti matto ja pantti nep pestyl laattial puhras pual ylöspäin. Leevottiin kakko ja nisust. Joulaatton pantti räätikäsloora ja sualane sialihankappal uuniin kypsymän. Tehti sallatti ja keitettin ohrankryynvellinki. Pirttin tuattin kuus ja se koristelttin färillisist apteekimpapereist leikatuil rimpsuil. Pari kolm piänt kynttilä naijatti narunkans kuusen oksil. Kuuse larvam panttin täht. Se ol nii vanh ja kulun, ettei siit ol enä jälil muut, kon tyhi ruato. Mut kaunis se ol, eik ilma sitä kuus olis mikkä Joulkuus ollukkan. Siin olivaj Joulvalmistelu.
Mut kon kaik ol reeras, ni äit virit pirtim pessä valu, knapsaut sähköm pois lampust ja sanoi:
- Piretä vähä hämynaikka ja kuulustellan, KO JOUL TULE.
- Kyllikki Walström -
Uut ja Wanha Luvialt
kuva Runotalo
Päätin sitten vielä kerran yrittää saada vietyä jouluruusua hengissä viikkoa kauemmin. Minussa on joku piilevä jouluruusukiller, sillä ikinä en ole onnistunut tämän kaunottaren kanssa. Uuden yrityksen laukaisi se, että tajusin puutarhassamme kohdan, jossa saisin sen elämään vuodesta toiseen myös täällä Keski-Suomen korkeudella. Saan vahvaa tukiapua Sarilta. Ja kiinnostavan tarinan jouluruususta kuulin Anna Amnellilta!
:
Joulukortti vuodelta 2005: Minä ja Olga lumisillalla.
Joulukortti 2004: Keuruun vanha kirkko. Keuruu oli äitini kotipitäjä Karjalan jälkeen...vähän aikaa. Minulle Keuruu oli mammalan kesiä ja muutama joulu, jossa kerran ajettiin hevosreellä kulkuset kilisten joulukirkkoon. Tosin siihen uuteen, jossa vanhempani on vihitty ja jossa tyttäremme pääsi ripiltä, koska kävi Pöyhölän kansainvälisen rippileirin.
Joulukortti 2007. Ystävätär nappasi ihan suunnittelematta patikointipäivänä saarellamme. Kynttilätuikku ja kaakaoshotti kulkevat aina mukana tällä retkellä repussa. Tällaiselta sitä näyttää kilometrien vaelluksen jälkeen ulkoilukuteissa ja myssy päässä;-)
Tämä on muuten sitten eri kuin se, minkä näitte viimeksi. Joulukortti 2009.
Joulukortti 2010, jota Supportti ei huomannut kirkastaa, kun minä en ehdi joka asiaan etenkään joulun alla. Tämä huonolaatuinen kuva on elämäni rakkain ja on isona alakerran perhekuvaseinällämme. Kuvan nimi on Täydellinen onni.
Tämä kuva olisi yhtä hyvin voinut olla joulukortti: Lumiotuksia! Kummassakin kuvassa näkyy hyvin, miten Hänen Majesteetissaan Olgassa virtaa ruhtinaallista paimenkoiraa, jota novascotiannoutajassa on osa: Hän katsoo kaikissa kuvissa ympäristöä. Paitsi ei siltakuvassa, jossa minulla taisi olla nanna poskessa tms. Tyttäremme pikkukoiralla, Dinalla, pitää olla nuttu yllä ulkona, sillä hän palelee herkästi.
Tämän vuoden joulukorttimme, joka onkin sisareni miehen, valokuvaaja Pekka Mäkisen ottama lumoava kuva tundraurpiaisesta.
Tässä kaikkien aikojen joulukortti vuodelta 2007: Lumimiehen ja Olgan arktinen hetki. Katsokaa Lumen Valtiattaren turkkia, sen vahvuutta ja väriä sekä pään asentoa: Olga, Applehill's Thora, laulaa lumen ylistystä!
***
PS. Jos elokuvat kiinnostavat, lue tämän päivän Helsingin sanomista, mikä on elokuvista kirjoittavien HS-toimittajien kymmenen parasta dvd:tä. Voin kertoa sen verran, että oma suosikkini Vuosi elämästä on listalla.
Hei tänään!
Ei, en ole enkeli-ihmisiä, mutta tämä Hannen enkeli pysäytti minut kuin seinään. Kuvan värit ovat uutta, maagista Hannea ja se jokin tässä saa minut nyt kertomaan, mitä toivon eniten ja ainostaan joululahjaksi. Ehkä keijukuva ei olisi riittänyt saamaan minua seisahtumaan...tähän vuodatukseen.
Toivon joululahjaksi aikaa. Vain aikaa. Mieheltänikään en halua mitään muuta kuin aikaa, sillä mikään tavara ei ole yhdessävietetyn ajan vertaista. Meillä on aika tiukassa eli olemme aikaköyhiä! Nyt kun uusi kaikkinielevä harrastus vie Lumimiestä pitkien työpäivien jälkeen, olen entistä aikaköyhempi. Vain ajalla on minulle enää merkitystä.
Vaikka olen itse käärinyt pieniä paketteja, kaikki kirjoja, pehmeitä paketteja tai elokuvia, niin olen huomannut aloittaneeni vuoden mittaan uudenlaisen traditon: Kutsun ystäviä lounaalle ulos. Näin kummatkin voimme keskittyä toisiimme, ilman turhaa passaamisen ja siivoamisen stressiä ja näin aidosti olla läsnä toisillemme. Minä olen vielä sen verran boheemiksi muuttunut, että siivoaminen ei ole elämäni intohimojeni kärkipäässä, joten miten mukava onkaan sulkea ovi takanaan ja lähteä kaupungille tapaamaan ystävää. Nyt olen laajentamassa tätä ideaani niin, että olen ehdottanut muutamille ystäväpariskunnille, että tapaamme seuraavan kerran jonain viikonloppuna kaupungilla hyvän ruoan äärellä. Näin kaikki saavat täydesti osallistua seurusteluun, vuorovaikutteiseen länsäolemiseen, eikä yhden tarvitse huhkia passarina. Nyyttikestit eivät tilannetta yhtään parantaisi, sillä sitten jää jälkeen kuitenkin aina kasa astioita ja muuta siivoamista. Tähän tietysti joku voi ehdottaa, että 'kaikki voivat tiskata ja siivota yhdessä', mutta kun minä en halua seurustella tiskaten ja siivoten, vaan keskustellen ja herkuista nauttien. No, ehkä se on jonkun juttu, mutta ei minun. En edes kovasti yrittämällä saa 'kicksejä' siivoamisesta tai pyykkivuorista.
Toivon aikaa syntymäpäivä-, hääpäivä- ja joululahjaksi. Toivon koko loppuelämäni vain aikaa ja läsnäoloa. Sitten kun olen sateenkaaren tuolla puolen, en pyydä enää kenenkään aikaa ja kaikki saavat minun puolestani säästää aikaansa jopa haudallani käymiseltä. Aikaitsekkäät saavat silloin tuhlata ainoan elämänsä tunnit vaikka pölyjen pyyhkimiseen tai urheilukentän ympyrän kiertämiseen loputtomasti, vuodesta toiseen... , mutta: Minä olen nyt, en huominen!
Mieti tarkkaan, onko lähipiirissäsi aikaköyhä puoliso, lapsi, ystävä tai muu henkilö, jolle voisitkin lahjoittaa tavaran sijasta aikaelämystä.
Love
Leena Lumi
PS. Ja tässä lisää aika-asiaa Allulta auf Deutsch. Kiitos!
kuva Hanne
Kodin Kuvalehdestä no 24 löysin Viimeinen kiusaus palstalta Suvi Rüsterin ohjeen Paistetut punaiset luumut - Luumuja ja rommitotikastiketta.
500 g luumuja
4 rkl voita
3 rkl siiprappia
0,5 tl jauhettua kanelia
Rommitotikastike:
2 dl kuohukermaa
2 keltuaista
2 rkl vaahterasiirappia
2 rkl rommia
Valmista ensin rommitotikastike. Vaahdota kerma. Erottele keltuaiset kulhoon ja vatkaa vaahdoksi.
Lisää munavaahtoon vaahterasiirappi ja rommi. Vatkaa vielä pari minuuttia, kunnes seos on kuohkeaa.
Sekoita munien joukkoon kermavaahto. Kaada kastike kastikekannuun ja nosta pakastimeen 30-40 minuutiksi. Anna kastikkeen kylmetä kunnolla.
Huuhtele luumut, halkaise ne ja poista kivet.
Kuumenna voi paistinpannulla. Lisää luumut, siirappi ja kaneli. Paista 3-4 minuuttia, kunnes luumut ovat pehmeitä.
Tarjoa lämpimät luumut heti kylmän rommikastikkeen kanssa. Laita kastike kulhoon.
Guten Appetit!
Vuoden 2011 kuuma ryhmä blogissani 120:n tänä vuonna luetun kirjan joukosta on tässä:
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (Gummerus 2011)
Lionel Shriver: Jonnekin pois (Avain 2011)
Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle (Tammi 2011)
Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011)
Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)
Tämä ryhmä ei selittelyjä kaipaa, loput senkin enemmän, mutta haluan sanoa tietenkin voittajakirjoista jotakin - lyhyesti. Jo lukiessani vuoden alussa Rakkauden aikakirjaa, tiesin lukevani vuoden parasta teosta. Luin tarinaa afganilaisesta runoilijasta Mawlana Rumista ja kuume nousi. Miten selvitä vailla intohimoa kieleen, kirjaan tarinaan, kun:
En ole kristitty, juutalainen enkä muslimi, en hindu, buddhalainen, suufi enkä zen. En ole yhdestäkään uskonnosta tai kulttuurijärjestelmästä. En ole idästä enkä lännestä...Paikkani on paikaton, jäljettömyyden jälki.
Kirjan tarinaan tulee mukaan kotirouva Ella Yhdysvalloista, joka viestii ruualla ja kattauksilla saamatta vastakaikua hänen tietämättä, mikä tie häntä odottaa idän mystiikassa. Siis jos kirja on hiukankaan kuin Kirjan kansa eli mystiikkaa, historiaa, seikkailua ja romantiikkaa täydellisellä tyylillä, se on minun kirjablogini ykkönen. M.O.T.
Ja sitten tulee tapaus Lionel Shriver, joka on ihan selvästi yritetty salata minulta;-) Sain uuden Oman Kirjailijan, joka liittyi välittömästi samaan sarjaan kuin minulla ovat John Irving, Siri Hustvedt, Ian McEwan, Mika Waltari, Joyce Carol Oates...ja Lionel teki sen ensimmäisellään minulle. Jonnekin pois on täydellinen kirja lukijalle, joka helposti ikävystyy, pitää kaikesta epätavanomaisesta, mutta kuitenkin sellaisesta, joka voisi olla mahdollista tapahtua. Kieli on täydellisen vetävää ja tämä nainen ei kaihda sanomasta mitään, joten vähän kuin naispuolinen Irving, mutta kuitenkin omaääninen raikkaalla tavalla. Se päivä ei minulle valkene, että jättäisin yhtäkään Shriveriä lukematta sateenkaaren tuolle puolen.
Kirjeitä kiven alle...niin paljon tuttua, mutta kuka pisti kaiken sanoiksi, kuka tohti/osasi/uskalsi: Marja-Leena Virtanen. Saatuani kirjan luettua soitin Marja-Leenalle välittömästi ja puhelimessa huomasimme, miten samoja reittejä kulkumme on käynyt. Paljon äänettömiä kyyneleitä. Sitten tulivat Helsingin Kirjamessut ja sain tavata Marja-Leenan ensin kahvilassa ja hän saapui myös pienen kirjabloggaajaryhmämme kanssa illanviettoon, jossa sain ojentaa hänelle symbolisen Leena Lumi Finlandian eli Aila Meriluodon Tältä kohtaa - Päiväkirja vuosilta 1975-2004, jota Marja-Leenalla ei vielä ollut. Illanviettoon liittyi monenmoista, sillä yksi ryhmästämme on lähdössä käymään lukiota todella kauas, mutta siitäkin yritän selvitä. Miten ihmeellistä, että Marja-Leena oli mukana juuri tässä tietyssä illassa...Arvosteluni kirjasta kertoo, mitä tunnen ja mitä sieltä ei löydy, sitä en ole vielä valmis kertomaan.
Katja Ketun Kätilö löysi minut, sillä ei minulla ollut tarkoitus sitä ottaa. Teen enemmän käännöskirjallisuutta kuin kotimaista, 'kotimaani on maailman kirjallisuus', joten tuskin olisin kirjaa löytänyt ellen olisi lukenut Joanan blogista Kätilöstä. Se iski ja heti! Tiesin, että tämä kirja minulle ja äkkiä. Ketun kieli on raakaa, kaunista, alastonta. Koko kirja on alaston ja Lapin virta vie mennessään eikä itsekään enää ymmärrä kaihtaa mitään vaan suorastaan pelkää suvantoja. Katjan kirja toi uutta tietoa Lapin sodasta, mutta enemmmänkin se toi kaiken esille kahden rakastavaisen kautta, heidän, joiden ei olisi sallittu enää sen jälkeen kun...Ja nyt toistan edelleen ihmetykseni siitä, että kun Suomessa tehdään naiskirjallisuuden historiaa kirjoilla Kirjeitä kiven alle ja Kätilöllä, nämä kirjat eivät löydy Finlandia -ehdokaslistoilta. Blogistanian Finlandia julkistetaan 2.1.2012 klo 20 ja elän toivossa, että himolukijat näkevät asian toisin.
Kabbalistia en todellakaan valinnut viidenneksi parhaaksi kauniin kannen takia, vaikka olenkin kallellaan kvataiteisiin. Kimpenin kirja on niin täynnä mystiikkaa, uskontoa, historiaa, seikkailua ja erotiikkaa, että vertautuu siihen kirjalajiin, johon minä väistämättä olen heikkona. Kabbalisti pohjautuu rabbi Hajjim Vitalin elämään ja tarina sijoittuu Galileaan Tsfatin kaupunkiin 1500 -luvulle. Kimpen on koulutukseltaan elokuvaohjaaja ja täytyy sanoa, että minä näin tämän kirjan filminä. Kokeilkaa ellette usko!
Lopetan kuuman sarjan esittelyn sitaattiin voittajakirjasta:
'Ole sinä minulle dost, niin minä olen sinulle kismet', kuiskivat puut minulle yön puutarhassa, jossa lumen valkeudessa ruusut alkoivat kukkia kun...
Älä kulje virran mukana. Ole virta.
Minusta tuntuu, että voisin kutsua kakkosryhmää jopa Sydänryhmäksi, sillä niin paljon tässä on kirjoja, jotka viilsivät sydämestä - ihanasti. Ryhmä myös kuvastaa osin, mitä muuta harrastan kuin lukemista. Nämä kirjat eivät ole enää paremmuusjärjestyksessä eli aikaisempien vuosien tapaan se kunnia kuuluu vain kuumalle ryhmälle.
Kirjavuoteni eniten odotettu teos oli Helen Rappaportin Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät (Helsinki-kirjat 2011), joka täytti pienimmätkin odotukseni. Helen on kiinnostava kirjoittaja ja osasi täyttää traagisen perheen kohtalosta kertovan kirjan nyansseilla, joista en ollut kuullutkaan. Kirja liittyy historia- ja etenkin Romanov -harrastukseeni. Kaunis kirja kaikeltaan.
Julie Orringerin Näkymätön silta (Otava 2011) kertoo tarinasta, josta ei paljon ole kuultu eli juutalaisesta työpalvelukomppaniasta Euroopassa. Itseasiassa Orringer kertoo isoisänsä vaietun salaisuuden auki. Kertomus alkaa siitä kun nuori unkarilainen arkkitehti saa stipendin opiskelemaan Pariisiin, mutta sitten opinnot keskeytyvät, koska hänen on palattava Unkariin ja liityttävä siellä juutalaiseen työkomppaniaan. Kirja on melkein 800 sivua, mutta kerrankin jätän puhumatta tiiliskivestä, sillä tämä tarina olisi voinut vaikka jatkua. Kurjuutta pelkääville voin kertoa, että tähän kirjaan mahtuu paljon sitä huumaa, jota löydämme juuri vuosilta ennen toista maailmansotaa, mutta pakko myöntää, että huumaa myös katkeaa ja tapahtuu paljon. Kirja on kuitenkin selvitymistarina sekä kertomus suuresta rakkaudesta niin parisuhteessa kuin perheen sisällä. Kirjan kansi on niin kaunis, että huimaa, joten eipä ihme, että jopa Orringer pitää kantta yhtenä kauneimmista, mitä hänen kirjallaan maailmalla on. Kannen kuva on Otavan ja kannen suunnittelu on Katja Kaskealan. Tässä kirja, jota voisin suositella kaikille!
Axel Munthe - tie Caprin huvilalle (WSOY 2010) on jäänyt aivan liian vähille blogisavuille. Tämä kirjallisuudentutkija Bengt Jangfeldtin teos on avain Munthen omaan kirjaan Huvila meren rannalla (Boken om San Michelle, 1930). Sen lisäksi lukija pääsee sisälle siihen, mikä satutti originellia seurapiirilääkäriä, joka tuli kuuluisaksi ostettuaan Caprilta vuoren, voidakseen estää italialaisia virittämästä sinne pyydyksiään linnuille. Kirja sisältää kaksikin isoa yllätystä, jotka liittyvät kiinteästi Ruotsin hoviin, joten jos vaikka vain Pohjolan historia kiinnostaa niin tässä upea kirja aikalaiskuvilla. Minä vaikutuin siitä, miten aikaansa edellä herkkä tohtori oli eläinsuojelukysymyksissä ja tämä kirja oli lääkettä haavoilleni, joita aina saan eläinten huonosta kohtelusta. Tämä on sinällään ihan kiinnostava jokaiselle historiasta kiinnostuneelle, sillä väistämättä Euroopan tavat ja kuuluisuudet saavat teoksessa osansa.
Ja sitten tuleekin kirja, joka yllätti minut täysin. Kate Mortonin kirjalle Paluu Rivertoniin (Bazar 2011) en asettanut paljoa odotuksia, mutta niin vain tapahtui, että kirja vei. Tässä on kaikki ainekset kyllä tehota meikäläiseen, sillä olen hulluna sotien välisiin vuosiin ja heikkouteni brittiläisyyteen tiedetään. En vain uskonut Mortonia näin vetäväksi kirjailijaksi. Riverton on täynnä intohimoa, aikakauden tyyliä, surumielistä kaihoa, julmuutta, kimallusta ja etenkin erittäin hyvää kerrontaa. Mitä tähän sanoisi muuta kuin: Kirja voitti minut kantta myöten, joten alistun. Ilolla!
William J. Mannin Elizabeth Taylor - Hollywoodin kuningatar (Helsinki-kirjat 2011) on osa elokuvaharrastustani, mutta tämä kirja ei päässyt listalleni vain siksi, sillä teenhän välillä useitakin filmitähtielämänkertoja. Tämän kirjan vahvuudet ovat kiinnostava perinpohjaisuus, yllättävän kauniit, tosin välillä myös naurattavat ja itkettävät kulissien takaiset kertomukset, sekä etenkin polku kohti jumalaista Liziä sekä säädyttömän karkeakomeaa Burtonia. He ovat niin yksi yhteen tässäkin kirjassa, että vaikka Elizabethilla oli useita avioliittoja, niin lukija kokee, miten pariskunta Taylor-Burtonin liitto oli juuri se...tähtiin kirjoitettu...kallioon hakattu. Täytyy myöntää, että tämän kirjan myötä aloin ymmärtää ja sitä kautta arvostaa Tayloria paljon enemmän, vaikka kaikista hänen ylilyönneistään en pitänytkään. Jos haluat todella tietää, mitä tapahtui kulissien takana ja mistä syntyi legendaarinen Kuka pelkää Virginia Woolfia, lue ihmeessä tämä kirja. Nyt minä tiedän, mistä on tehty tuon elokuvan unohtumattomat roolityöt. Ja kansi sitten...Kun pyysin Lumimiestä minun ohjeistukseni mukaan tekemään tämän ryhmän kollaasia, hän laittoi mitään sanomatta Lizin isona keskelle, minkä kuvan löydätkin kun rollaat vähän alaspäin.
Kolmosryhmä on minulle aina vaikein, sillä teen niin paljon puutarha-, sisustus- ja ruokakirjoja kuin myös dekkareita sekä jonkin verran lastenkirjoja että valinta menee rankaksi, kun kaikkia ei voi ottaa mukaan.
Vuoden paras ruokakirja on ehdottomasti Chris ja Carolyn Caldicottin Maailman parhaat kasvisruoat (Tammi 2011), paras lastenkirja on Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja (Minerva 2011), vuoden paras dekkari on Camilla Läckbergin Merenneito (Gummerus 2011) ja paras puutarhakirja on Else & Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo (WSOY 2011) ja se on sitä kaikeltaan. Pakko kertao, että Peter Jamesin Kuolema katsoo kohti (Minerva 2011) olisi ollut vuoden toiseksi paras dekkari. Läckberg todella yllätti.
Ja sitten tapahtui Daphne Kalotayn Bolšoin perhonen (WSOY 2011). Tässä kirja, jonka annoin lahjaksi tai arvontaani tms. Sen jälkeen en nukkunut ennen kuin kirja oli hyllyssäni eli ostin oman Sielukirjani kotiin. Tässä se kirja, jonka ottaisin autiolle saarelle ja lukisin aina vain uudelleen. Tässä kirja, joka kantaa samaa suloisen melankolian kauneutta kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Sirin kanssa vain nukahdin mustakarhujen huhuiluun ja Daphnen kanssa yöpöllöihin...
***
Mitä jäi sanomatta? Illan tullen (Gummerus 2011) poissaolo saattaa joitain hämmästyttää, mutta se jäi pois vain, koska taso oli niin korkea tänä vuonna ja vaikka minulle kyseessä on Cunninghamin paras teos, niin ei siltikään mahdu nyt mukaan. Mutta ellen olisi ottanut mukaan puutarhaa, lastenkirjaa tai ruokakirjaa, Illan tullen olisi ollut mukana ja sen lisäksi mukana olisivat olleet myös Siri Hustvedtin Vapiseva nainen (Otava 2011) sekä Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011). Vuoden paras runokirja minulle on Erzsébet Tóthin Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011). Vuoden parasta sisustuskirjaa en pystynyt päättämään. mutta kanneltaan ja kuviltaan vaikuttavin on Anna Örnbergin Maalaisunelmia (WSOY 2011), tunnelmaltaan pidin eniten Ilona Pietiläisen Villa Charmesta, pienestä, viehättävästä kirjasta täynnä kauneutta.
Vuoden kaunein kirja on Linnut lumen valossa (Tammi 2011). Tekijät Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo.
***
Ketä listassani joku asia ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
Lopetamme lainaukseen Bolšoin perhosesta:
Silloin opin tietämään, ettei rakkaus ole vain ilon lähde tai leikki, vaan osa loputonta elämän tragediaa, yhtä lailla sen ikuinen kirous kuin kaikkinielevä voima, joka antaa sille merkityksen.
- Nadežda Mandelštam -
Love
Leena Lumi
