KRISTALLIYÖ 9.-10.11.1938

Luin Mitchell G. Bardin kirjan Kristalliyö/ Holokaustin alku silminnäkijöiden kertomana (48 hours of Kristallnacht. Night of Destruction/Dawn of the Holocaust. An Oral History, Minerva, 2009) siksi, että haluan muistaa ja muistuttaa, että meidän Euroopassamme on järjestelmällisesti murhattu naisia, lapsia ja miehiä, vain heidän uskontonsa takia ihan lähimenneisyydessämme. Nyt jo kuuluu outoja väittämiä, että se kaikki oli liioiteltua tai jopa kokonaan kuviteltua! Tämän takia on tehty ja tehdään edelleen muistelmia niiden kohtaloista, jotka olivat pahan uhreina ja tulessakaan ei pala se totuus, että kristalliyönä 9. päivänä marraskuuta 1938 Saksan ja Itävallan synagogien roihutessa liekeissä palavan pergamentin haju paljasti mitä on tulossa.

Heinrich Heine: Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.

Kirja on aikalaiskertomus, jota kertovat monet silminnäkijät. Useimmat heistä olivat kristalliyön tapahtuessa lapsia tai teini-ikäisiä, mutta ikinä heiltä eivät katoa 9.-10. marraskuuta 1938 yön paloarvet. He katsoivat lapsilta kiellettyä, he kokivat lapsilta kiellettyä, heiltä vietiin veli, isä, ruoka, lämpö, koti, ihmisarvo. Ennen kristalliyötä monet heistä olivat niin sulautuneita saksalaisuuteen, että eivät tajunneet, miksi heitä kohdeltiin näin. Mitä tapahtuu? Mitä pahaa me olemme tehneet? Heidän isänsä olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten rinnalla ja osa ei palannut rintamalta koskaan. Heidän kotimaansa oli Saksan kulttuuri ja äidinkielensä saksa. He rakastivat sivistynyttä kotimaataan, jolla oli Schillerinsä ja Goethensa. Heidän, monen juutalaisen juuret olivat syvemmällä Saksan maaperässä kuin saksalaisilla. 13 –vuotiaan Arnold Fleischmannin suvun juuret ulottuivat 500 vuoden päähän.

Arnold oli täyttänyt 13 vuotta 7. marraskuuta. Hänen bar mitzva –juhlansa oli ollut tarkoitus pitää Nürnbergissä 12. marraskuuta, mutta se ei toteutunut. Synagogia ja kouluja oli poltettu, ja juutalaisyhteisö oli hajallaan.

Arnold Fleischmann: Käsitys siitä, mitä oli elää juutalaisena Saksassa, romahti täysin. Kristalliyön jälkeen aloin pelätä. Olin nähnyt aivan riittävästi natsien julmuuksia ja katsonut niin sanottuja viattomia sivustaseuraajia, jotka näkivät sen kaiken eivätkä tehneet mitään.

Se miten juutalaisten liikkeiden ikkunat särjettiin, kodit hajotettiin, naisia ja nuoria tyttöjä raiskattiin, perheiden isiä ja nuoria poikia vietiin keskitysleireille ruskeapaitojen toimesta kristalliyön synkkinä tunteina, oli muhinut Saksan vähemmän koulutetun, epäonnistuneen ja kateellisen kansanosan verisuonissa jo kauan, mutta sen sytytti tuleen Hitler.

Saksa oli Euroopan kultivoituneimpia ja sivistyneimpiä yhteiskuntia, ja saksanjuutalaiset pitivät itseään kiinteänä osana sitä. Juutalaiset olivat Saksassa pieni vähemmistö, mutta he olivat yhteiskunnan eliittiä: tunnettuja lääkäreitä, lakimiehiä, professoreita ja teollisuusjohtajia. Monet heistä olivat sulautuneet valtaväestöön eivätkä harjoittaneet mitenkään aktiivisesti uskontoaan; osa oli jopa kääntynyt kristinuskoon. Adolf Hitlerin rotuopissa ei kuitenkaan ollut sijaa sille, miten saksanjuutalaiset itse näkivät itsensä. Hitlerille juutalaiset olivat loisia, joiden sairas luonto oli verenperintöä, eikä heidän uskonnollisen vakaumuksensa asteella siten ollut mitään merkitystä. Juutalaisten epäpuhdas veri oli yksinkertaisesti uhka arjalaisen rodun puhtaudelle ja ylemmyydelle.

No, kovin oli hienoa sitten tämä arjalainen rotuylemmyys, kun vanhuksia pakotettiin hammasharjoilla pesemään katuja samanaikaisesti, kun rotupuhtaat ulostivat vanhusten päälle. Mikä hieno arjalainen rotu! Baden-Badenissa poltettiin synagoga ja tietysti myös kaikki pyhät kirjat, kuten tapana oli, mutta Hitlerin jalot ylärotuiset halusivat polttaa myös kanttorin. Vain yhden palomiehen rohkea väliintulo esti vielä polttamasta ihmistä elävältä, mutta halu siihen oli jo kova, mikä käy kirjasta ilmi eri todistajalausuntojen perusteella. Kun Baden-Badenin synagoga oli poltettu, jäljelle jääneet kivet käytettiin kadun päällystämiseen ja synagogan paikalle rakennettiin kaupunginpuisto.

Kristalliyön tyyli on varsin analyyttinen ja lukuja on paljon. Mutta mukaan astuu inhimillinen tunne, kun katsoo aina välillä, että kuka tätä tarinaa oikein kertookaan: lapsi tai nuori, jonka oli pakko elää tämä yö. Mikään ei ollut sen marraskuun yön jälkeen kuin ennen. Nyt juutalaiset tajusivat, miten paljon heitä vihataan ja lapset saivat koko elämäänsä aivan uuden näkökannan. Pelosta tuli lähin ystävä.

Varsinaiset teot, faktat tuon yön jälkeen, olivat lisääntyneet rotulait, jotka ahdistivat juutalaiset täysin sietämättömään tilanteeseen. Heiltä kiellettiin käytännössä kaikki, mikä mahdollistaa inhimillisen elämän. Kuten Robert Kempner huomautti: ”Juutalaisilta riistettiin heidän elinkeinonsa ja ryöstettiin heidän omaisuutensa. Heiltä evättiin mahdollisuus periä tai jättää perintöä, heitä kiellettiin istumasta puistonpenkeillä ja pitämästä kanarialintuja, heitä kiellettiin käyttämästä julkista liikennettä ja käymästä ravintoloissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Heihin kohdistettiin erityisiä rotulakeja, heiltä vietiin kansalaisoikeudet ja kiellettiin liikkumisvapaus. Heidän ihmisoikeutensa ja ihmisarvonsa poljettiin lokaan, kunnes heidät vihdoin siirrettiin keskitysleireille ja toimitettiin kaasukammioihin.”

Tämän tarinan kuitenkin päätän 13 –vuotiaan Marga Hauptmanin kotiin, jossa tapahtui mielestäni hyvin kiinnostava tapaus. Kun ruskeapaidat yöllä rymistelivät heidän kotiinsa, oli ensimmäinen teko tietysti repiä kirjahyllyistä kaikki kirjat, heittää ne ikkunasta kadulle ja sytyttää palamaan. Siellä paloivat mm. Schillerin ja Goethen teokset, jotka sentään olivat heidän suuria nimiään ja monta muuta kirjaa. Kaikki paloi poroksi, kahta lukuun ottamatta. Toinen oli Heinrich Heinen teos, ja Heinehan oli tietenkin juutalainen kirjailija. Toinen oli teos, jossa lueteltiin kaikki ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneet saksanjuutalaiset sotilaat. Ne olivat ainoat teokset, jotka perhe sai pelastettua tuhkan seasta.

Totuus ei pala tulessakaan!