EVEN LUENTO RILKESTÄ 2005

Rainer Maria Rilkestä
1875 – 1926
ja hänen runojensa suomentamisesta



Tahto Tahtojen


Luento
”RUNO ON KOHTAAMISPAIKKA”
Uuden kirjan päivillä
Oriveden opistolla
28.6.2005

Eve Kuismin




Rilkestä ja hänen runojensa suomentamisesta

Runo ON kohtaamispaikka!
Minusta on aina tuntunut siltä, että – yleensäkin teksteissä, mutta – varsinkin runoissa kohtaavat kirjoittajan ja lukijan maailmat, maailmankuvat, arvot ja tunteet.
Juuri runossahan sanoma on pelkistetyimmillään ja kirkkaimmillaan. Siitä on karsittu pois selittelyt ja täytesanat; kohtaamispaikalle tulee vain olennainen – tärkein.

Runo edustaa kirjoittajaansa. Kun minä ihastun runoon, olen siitä hämmentynyt, kauhistun sitä tai mykistyn sen edessä, tunnen samoja tunteita sen kirjoittajaa kohtaan ja haluan tietää, kuka säkeiden takana on.
Luettuani 18-vuotiaana Rainer Maria Rilken ”Pantterin”, minusta tuli hetkessä ”Rilke-ihminen”. Jäin koukkuun!
Olin nuori ja minuun tekivät Pantterissa valtavan vaikutuksen kaksi asiaa: Silmiinpistävän selkeä ja pelkistetty kieli sekä jopa ennen sitä runoilijan vahva myötäelämisen kyky (myöhemmin kohtaamispaikalla minulle selvisi, että kyse oli vielä paljon enemmästä; hänen ”Maailman sisäavaruus”-filosofiastaan).
Minusta tuntui silloin – ja tuntuu edelleen, että runon kahdentoista säkeen jokainen tavu on vasaran isku, jolla eläin lukitaan ahtaaseen pyöreään vankilaan. Runo on pakahduttava ja sen ahdistavuus vain tehostuu selkeän ja konstailemattoman kielen ansiosta. En ole koskaan lukenut toista yhtä riipaisevaa kasvavan toivottomuuden kuvausta.
Koskettava elokuva ”Heräämisiä” kertoo ihmisistä, jotka näyttävät vajonneen omaan maailmaansa eivätkä reagoi ympäristöönsä.
Robert de Niron esittämä potilas todistaa lääkärille, että ymmärtää kaiken ympärillään, vaikka ei pysty kommunikoimaan. Hän tavaa kirjainpelin avulla suurella vaivalla kaksi sanaa: ”Rilken Pantteri”...

Tavattuani ihastukseni kohteen lukemattomia kertoja kohtaamispaikalla, opin tuntemaan hänet yhä paremmin. Oivalsin runojen symboliikan, loistavan rytmin ja soinnin – sekä ilmaisun kuulauden ja vivahderikkauden. Se kaikki vain kasvatti kiinnostustani.

Luin hänestä kaiken, mitä sain käsiini ja jos en löytänyt jotakin etsimääni, päättelin itse millainen hän oli ollut. Esimerkiksi sen, että pettämättömän rytmitajun omaavan ihmisen täytyy olla huippulahjakas myös musiikillisesti. En kuitenkaan löytänyt hänen kirjeistään enkä mistään hänestä kertovasta tekstistä mitään musiikkiharrastukseen viittaavaa.

Lopulta ymmärsin, että vastaus oli silmieni edessä – hänen runonsa. Vain huippumusikaalinen ihminen pystyy kirjoittamaan kuten hän.
Päättelin edelleen, ettei hän todennäköisesti olisi edes ehtinyt harrastaa musiikkia, koska kirjoitti elämänsä aikana niin valtavasti ja että hän siksi kanavoikin musikaalisuutensa tekstiin!
(Arvoisat kuulijat, tähdennän vielä, ettei edellä kertomani ole kirja-, vaan ”varmaa” kohtaamispaikkatietoa).
Alettuani yhdeksän vuotta sitten suomentaa runoja, kohtaamisemme muuttuivat yhä läheisemmiksi. Kääntäessäni paneuduin hänen runoihinsa samalla intensiteetillä kuin hän niitä kirjoittaessaan. Se osoittautui ”pelkkää” lukemista huomattavasti syvällisemmäksi kohtaamiseksi. Pyrin ajattelemaan hänen aivoillaan ja näkemään hänen silmillään. Hänen säkeensä asuivat ajatuksissani kahdella kielellä ja hänen filosofiansa kiehtoi minua suunnattomasti. Voisi melkein sanoa, että nykyään me seurustelemme.
Ja koko ihana tarina alkoi pakahduttavasta runosta – henkeä salpaavasta, inspiroivasta kohtaamispaikasta.
Yhteiset hetkemme on kirjattu kokoelmaan ”Tahto tahtojen – Der grosse Wille”, joka ilmestyi Liken kustantamana viime vuoden lopulla pehmeäkantisena niteenä ja kovakantisena kuvitettuna juhlapainoksena.

Euroopan lyriikan modernismin uranuurtaja,
Rainer Maria Rilke syntyi Prahassa silloisessa Itävalta-Unkarin keisarikunnassa 4.12.1875 ja kuoli 51-vuotiaana, 29.12.1926 leukemiaan Val-Montissa Sveitsissä.

Hänen lapsuutensa oli ristiriitainen ja ahdistunut. Äiti puki hänet pitkään tytöksi ja isä kasvatti hänestä sotilasta.
Sotilasta hänestä ei tullut. Hän valmistautui yksityisesti ylioppilastutkintoa varten ja opiskeli taide- ja kirjallisuushistoriaa Prahassa, Münchenissä ja Berliinissä.
Rilke oli herkkä ja halusi koko sydämestään olla taiteilija. Hänen vakaumuksensa oli, että taiteilijan tulee heittäytyä pidäkkeettömästi taiteensa vietäväksi ja välttää porvarillista elämäntapaa.
Hän oli naimisissa kuvanveistäjä Clara Westhoffin kanssa ja hänellä oli tytär Ruth, mutta hän ei elänyt perhe-elämää kuin muutaman vuoden, vaikka hänen avioliittonsa pysyikin muodollisesti voimassa.
Rilke oli poikkeuksellisen taitava hankkimaan itselleen mesenaatteja, joiden hoveissa hän asui ja kirjoitti.
Hän oli rauhaton ja aina liikkeellä, viimeinen oikea hovirunoilija.
Runojen lisäksi hän kirjoitti matkoiltaan valtavan määrän kirjeitä. Tällä hetkellä niitä on julkaistu noin 7000. Osa on edelleen julkaisematta.
Kirjeenvaihto on niin suuri, että sitä voidaan pitää yhtenä osana hänen ilmaisuvoimaista ja kaunista kirjallista työtään. Hän oli erityisen hienotunteinen kirjepartnereitaan kohtaan, mutta hyödynsi kirjeenvaihtoa myös mietiskelyyn ja oman elämänsä pohdintaan.

Rilken uudet ns. esinerunot ovat sisällöltään filosofisia ja symbolisia. Niissä on paljon abstraktioita, vaikka lähtökohtana onkin usein eläin, kukka tai jokin muu konkreettinen esine tai olento. Esinemaailmasta puhutaankin vain saksalaisen runouden ja Rilken yhteydessä siksi, että juuri hän uudisti runoutta konkretisoimalla sen aihepiirin.
Hänen esine- ja „maailman sisäavaruus”-filosofiansa konkretisoitumiseen vaikuttivat eniten Lou Andreas-Salome, häntä 14 vuotta vanhempi kirjailija ja filosofi, johon hän tutustui ja rakastui vuonna 1897 ja kuvanveistäjä Auguste Rodin, jonka hän tapasi Pariisissa vuonna 1902.
Tässä filosofiassa kaikki on yhtä. Hän kirjoitti ”Pantterin” vuonna 1902 ja piti sitä ensimmäisenä ”uutta” esinerunouttaan edustavana runona. Se edustaa selkeästi myös „maailman sisäavaruus“-filosofiaa. Hän katselee pantteria, mutta tuntee olevansa itse pantteri ja sen asemassa. Objekti ja subjekti, pantteri ja runoilija ovat samanarvoisia maailman sisäavaruudessa, mystisellä alueella, jossa inhimillinen ja ihmiselle käsittämätön kietoutuvat yhteen.

Hänellä oli paljon sanottavaa ja hänen ilmaisutapansa oli kiehtovaa. Jäljittelijät eivät pärjänneet hänelle.
Hän kirjoitti lapsuuden ahdistuksen pois sielustaan. Siksi hänen ajatellaan olleen vuosisadan alussa niin rakastettu. Ihmisten elämässä oli paljon pelkoa ja epävarmuutta. Hänen teksteistään he löysivät lohtua.
Vuosisadan loppupuoliskolla hänen ympärillään oli pitkään hiljaista, mutta nyt kiinnostus häntä kohtaan on kaikkialla kasvamassa.

Kokoelman nimi ja kuvat
Lainasin kokoelman nimen ”Tahto tahtojen” Pantterin säkeestä, koska halusin tämän tärkeän runon olevan jossakin muodossa aivan ensimmäisenä – jo kirjan kannessa.
Harkitsin myös nimiä ”Syyspäivä” hänen kenties tunnetuimman yksittäisen runonsa tai ”Maailman sisäavaruus” hänen filosofiansa mukaan. Nimi ”Uusia runoja” ei tuntunut nykyaikaan sopivalta eikä oikealtakaan.
Moni ihmetteli, miksi halusin runokirjaan kuvia. Minulla oli visio! (Palaan siihen kohta). Halusin myös värikkään juhlapainoksen eikä se onnistu ilman kuvia!
Rilkellä on nimittäin kaksi juhlavuotta peräkkäin. Hänen syntymästään tulee tämän vuoden joulukuun 4. päivänä kuluneeksi 130 vuotta ja tulevan vuoden joulukuun 29. päivänä on kulunut 80 vuotta hänen kuolemastaan.
Halusin huomioida merkkivuodet ja juhlistaa niitä, kuten myös sitä suurenmoista sattumaa, että olin yleensä hoksannut ryhtyä hänen runojaan suomentamaan ja sitä, että olin löytänyt kuvittajan, jonka näkemys kirjan visuaalisesta ilmeestä vastasi täydellisesti omaani.
Se suurenmoinen sattuma oli artikkeli Helsingin sanomissa joulukuussa 1996, kun Rilken kuolemasta oli kulunut 70 vuotta. Artikkelista luin, ettei hänen ”uusia” runojaan ollut saatavissa suomeksi. Minun oli vaikea uskoa sitä. Etsin hyllystä pienen kirjani ja ”suomenkielinen” Pantteri syntyi vielä samana päivänä. Se onnistui niin hyvin, että mielessäni käväisi ajatus, joka tuntui silloin päätä huimaavalta: Jospa minun onkin määrä suomentaa näitä runoja?!”

Kannustajana toinen Rilke-ihminen
Vaikka sainkin käännöksestäni kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen hyvää palautetta, niin työn jatkumisen ja julkitulemisen kannalta ratkaisevaa oli tutustuminen FT, Rilke-tuntija, suomentaja Liisa Enwaldiin.
Vaikka ”Pantterista” oli jo olemassa varteenotettavia käännöksiä, hän piti omaani niin hyvänä, että julkaisi sen TAIte-runouslehdessään.
Ja mikä sykähdyttävintä, hän lähetti minulle kirjeessä luettelon runoista, jotka toivoi minun kääntävän; sellaisistakin, joista oli jo suomennos, mutta joista hän halusi minun versioni. Runon nimen vieressä luki ”Käännä Sinä paremmin!” Kannustavampaa kirjettä en ole koskaan saanut!
Luettelossa oli myös muutamia runoja, joita omassa kirjassani ei ollut, kuten esimerkiksi ”Musta kissa”, jota hän pitää parhaimpanani.
Olen tavannut hänet vain kerran, mutta puhelimessa olemme käyneet pitkiä keskusteluja ja vaihtaneet ajatuksia Rilkestä, hänen elämästään, runoistaan ja kirjeistään. Muistan hänen jokaisen sanansa.
Tietääkseni vain me kaksi suomennamme tällä hetkellä Rilken tuotantoa. (Liisa on suomentanut mm. teokset ”Marianelämä” ja ”Sonetit Orfeukselle” sekä Rilken kirjeitä nimellä ”Hiljainen taiteen sisin). Myös ”Tahto tahtojen”- kokoelmassa on yksi hänen hieno suomennoksensa: ”Runoilijan kuolema”.

Suomentaminen on monenlaista ymmärtämistä
Rilken runoja pidetään yleisesti vaikeina ymmärtää. Luulen, että syy ”vaikeuteen” ja siihen, että niitä on käännetty niin vähän, on niiden symbolisuudessa; siinä, että kaikissa runoissa on jokin elementti, joka ei tunnu kuuluvan siihen; asioiden yhteys ei välttämättä avaudu helposti.

Mietin pitkään vastausta minulle usein esitettyyn kysymykseen: Kuinka juuri minä sitten ymmärrän ja osaan kääntää Rilken runoja?

Sisällön ymmärtämisen perustana minulla on hyvä saksankielen taito. Vietin Saksassa 10 vuotta ja kunnianhimoisena opiskelin kielen niin hyvin, ettei kukaan enää oleskeluni loppuvaiheessa erottanut minua ulkomaalaiseksi edes aksentista.
Noina vuosina minulle kehittyi myös erinomainen saksankielen vivahteiden taju, jota pidän suomennostyön onnistumisen edellytyksenä ja siksi suurimpana valttinani. Se on suoranainen aarre!
Runollinenkin olen. Jo lapsena kirjoitin runoja ja kronikoita ystäville. Minulta on julkaistu yksi oma runo/tietokirja, ”Pieni kissakirja” (Kirjapaja 1999).
Minulla on hyvä rytmitaju ja olen musikaalinen. Harrastin jonkin aikaa kilpatanssia ja olen laulanut kuoroissa lähes puolet elämästäni.
Kielifriikkinä olen aina editoimassa ihmisten kirjoituksia, monien iloksi – tai harmiksi – ihan pyytämättä!
Olen myös hyvin eläinrakas, kuten Rilkekin. Hän luetteli eräässä kirjeessään asioita, joista erityisesti piti. Siinä luki: .... ja eläimet, oudosti koskettavat...!
Eräässä kirjeessään Rilke antaa ohjeita kääntäjille: ”Käännöksessä saa – ja pitääkin näkyä myös se esirukouksenomainen rakkaus, jota tuntee teoksen kirjoittajaa kohtaan....” No minähän olen ollut hänen sanomansa ja ilmaisutapansa edessä polvillani jo vuosikaudet!!

Meissä on niin paljon samaa, että pidän Rilkeä sielunkumppanina! Ymmärrän hänen runojaan – ja osaan suomentaa niitä, koska ymmärrän häntä itseään.
– Koska kaikkien runoilijoiden kanssa ei voi olla samalla aaltopituudella, idea kohtaamispaikasta on tärkeä. Mitä enemmän lukee, ja mitä paremmin ymmärtää toisen ajatuksia, sitä hienovireisemmin osaa ne välittää.

”Omin opein”- suomentamisesta
Aloitan tutkimalla ja ”kuuntelemalla” runoa. Opettelen sen aina ulkoa ja luen sitä itselleni ääneen niin kauan, kunnes sen rytmi ja musiikki soivat mielessäni. Sen jälkeen tavuja ei tarvitse laskeskella.
Otan runojen kolme elementtiä: Sisällön, rytmin ja loppusoinnut mainitussa järjestyksessä huomioon niin orjallisesti, kuin se on kauniin ja sujuvan lopputuloksen saamiseksi mahdollista.
Rilken runoissa on vielä neljäskin – ohittamaton – elementti; aiemmin mainitsemani silmiinpistävän kaunis ja selkeä kieli, joka mielestäni on tärkeydessä sisällön kanssa ykkössijalla. Hän kehitti nimittäin ”uusille” symbolistisille esinerunoilleen aivan oman ilmaisutavan ”Asiallisen esittämisen mallin” (Formel des sachlichen Sagens). Se pitää sisällään kaiken, mitä Rilke piti kielessä tärkeänä; Lauseopillisen taidokkuuden, tiivistetyn ilmaisun, tekstin omakohtaisuuden sekä vivahteikkaat ja tarkat sanavalinnat.

Runot kuulostavat edelleen ajattomilta ja sopivat vielä sata vuotta ilmestymisensä jälkeen hyvin nykyaikaankin. Vain parissa kohdassa huomaa, että aikaa on kulunut: ”Sinisessä hortensiassa” puhutaan lapsen esiliinasta ja ”Daami peilin edessä” kutsuu hovineitoa.
Sisällön oikeellisuudesta en käännöksissäni tinkinyt – ellei oteta huomioon muutamaa tarkoituksenmukaisuussyistä tekemääni poikkeusta; esim. Kurtisaanin ”alkemian aidointa” käänsin ”epäaidoista aidointa”.
Lukijan ei pidä ”kompastua” johonkin yksittäiseen sanaan, vaan voida lukea sujuvasti eteenpäin.
Rytmistä olin valmis tinkimään vain silloin, kun runon poljento ei ollut luontevasti siirrettävissä suomenkielelle. En siis pakottanut tekstiä määrämittaan, jos lopputuloksesta olisi sen takia tullut jäykkä tai jos kieli olisi puuroutunut tai muuten menettänyt Rilkemäisyytensä.

Loppusoinnuissa annoin eniten myöten ja tyydyin monessa tapauksessa siihen, että vain sanan viimeinen tavu oli riimissä.
”Myöten antaminen” ja ”tyytyminen” eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi kääntänyt jokaista tavua paitsi suomeksi, myös päälaelleen – lukemattomia kertoja. Yhtäkään pilkkua en heittänyt käännöksiini keveästi ”tuosta vain”.
Kääntäjät kyllä tietävät: Kun muuttaa mitallisen runon yhdessä säkeessä yhdenkin sanan, menee kaikki uusiksi!

Toimin seuraavan itse laatimani ohjeen mukaisesti.
Kääntäjän tulee tarjota lukijalle KÄÄNNÖS, eikä omaa runoaan sen nimissä. ”Sinne päin”-tehty ei ole käännös – eikä edes tulkinta, vaan mukaelma.
Luen Teille nyt käännöksen:

Sininen hortensia

Kuin väriupokkaassa vain rippeitä vihreää,
niin karheina, katkenneina kuivat lehdet sen
pilkottavat takaa kukkien - ennen sinisten.
Nyt niihin heijastuu enää sineä himmeää

ja heijastus on epätarkka, itkuinen,
kuin joutuisivat väristään luopumaan uudelleen.
Se on kuin kirjekuoren vanhan, vaalenneen;
ei sininen, vaan violetinharmaa, keltainen.

Kuin lapsen esiliina, puhki pesty, vailla värejä,
pian loppuun käytetty ja tarpeeton,
vain hetken, yhtä lyhyen, kestää ihmiselämä.

Äkkiä säihkyy väriä yksi pieni kukkanen;
liikuttavan sininen se on,
iloitessaan sylissä ympäröivän vihreyden.

Kokoelman kuvista ja kuvittajasta
Rilken runoja on yleensä kuvitettu maalauksin tai maisemakuvin, joskus piirroksinkin.
Minä halusin tähän juhlakirjaan jotakin täysin uutta; sellaista, joka korostaisi runojen symbolisuutta. En vain tiennyt, mitä se voisi olla, ennen kuin eräässä haastattelussa tapasin valokuvaaja Juha-Pekka Ikäheimon. Hän ihastui runoihin heti ja pyysi saada luettavakseen kaikki suomennokseni. Tutustuttuaan niihin hän sanoi, että kuvankäsittely voisi olla ihanteellinen tapa kuvittaa runoja, joissa kaikissa on jokin elementti, joka poikkeaa kokonaisuudesta, koska kuvaa käsittelemällä sen voisi lisätä siihen. Pari päivää myöhemmin sain näytekuvan, jonka hän oli tehnyt runoon ”Yksinäinen mies”. Tiesin välittömästi, että juuri sellaista tyyliä olin hakenut. Kuva oli koskettava ja sopi mielestäni erityisen hyvin Rilken yksinäisyyttä mestarillisesti kuvaavaan runoon. Ja mikä parasta; siinä oli täsmälleen sitä ”uutta”, jota kirjaan kaipasin.
Hän toteutti näkemykseni kauniisti ja harkiten jättäen pois ne kuvat, joista ei syystä tai toisesta olisi tullut runon henkeä vastaavia.
Esimerkiksi ihana ”Gaselli” ... ”loikkaamassa pois, kuin joka lihas ladattuna, hypyin viritetty ois!”
Hän kuvasi Korkeasaaren kauniita gaselleja vihreässä ympäristössä. Kuumana kesäpäivänä ne kuitenkin nököttivät varjossa puun alla eivätkä liikahtaneetkaan. Kuvasta ei olisi tullut oikeanlaista.
Luin myöhemmin Rilken vaimolleen Claralle kirjoittamasta kirjeestä, että hänkin oli ollut koko päivän Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa katselemassa gaselleja – jotka eivät olleet liikahtaneetkaan; kääntäneet vain muutaman kerran päätään ja nuuhkineet ilmaa. Hän siis kuvitteli niiden hyppyjen sulouden. Mielikuvituksella kun ei ole rajoja. Photo-shopillakin pystyy melkein mihin tahansa, mutta ei tekemään nököttävästä gasellista loikkaavaa.

Juha-Pekallakin on Rilken kanssa yhtäläisyyksiä, joista pidän: Hän kuvitti Rilken modernit runot modernilla tekniikalla sata vuotta niiden syntymisen jälkeen – saman ikäisenä, kuin Rilke oli runoja kirjoittaessaan. Näkökulma on siis molemmissa nuoren miehen.

Tulevaisuudensuunnitelmia
Minulla on lempi-runoilijani kanssa vielä yksi yhtäläisyys!
Mainosalan yrittäjänä minusta oli hauska lukea, että hän oli myös erittäin markkinointihenkinen. Hän osasi tuoda itseään hyvin julki eikä pelännyt kalastella niin sanotun ”suuren yleisön” suosiota, vaikka kulttuuripiirit häntä sen vuoksi kieroon katsoivatkin.
Koska minäkin hallitsen mainostamisen, aion käyttää taitoani Rilken tunnetuksi tekemiseen Suomessa. Esitän hänen runojaan kaikkialla, missä siihen on tilaisuus; jos ei pyydetä, niin sitten pyytämättä! En arastele pukeutua Rilke-paitoihin tai lähetellä ihmisille ”Pantteri”- ja ”Syyspäivä”-kortteja. Tuotteet, joita tarjoamme, ovat tyylikkäitä; eivät missään tapauksessa mitään krääsää!
Lupasin esitykseni alussa palata visiooni, miksi runokirjassa pitää olla kuvia! Kalastelen niillä tietoisesti ”suurta yleisöä”, jolla tässä tarkoitan nuoria lukijoita. Olin itse 18, kun rakastuin Rilken runoihin. Miksi nykynuorille ei voisi käydä samoin? Heitä kiinnostaa nykytekniikka ja moni heistä osaakin kuvankäsittelyä. Tarjoan heille heidän omaa lääkettään! Jos he tarttuvat tähän kirjaan ensimmäisen kerran kuvien takia, mutta ihastuvat niiden myötä myös runoihin, olen saavuttanut tavoitteeni.
Valmistelen parhaillaan toista kuvitettua käännöskokoelmaa, jonka on määrä ilmestyä ensi vuoden loppuun mennessä. Ajattelin suomentaa runoja, joita hän kirjoitti naisista ja naisille. Hänhän ihaili suuresti kauniita, itsellisiä ja omanarvontuntoisia naisia. Kokoelman nimeksi voisi tulla esimerkiksi ”Antaumuksella Teidän”.
Se olisi samalla lahja kaikille Suomen naisille! Kirjan suunniteltuna ilmestymis-vuonna 2006 tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun saimme äänioikeuden.
Seuraava runo voisi olla vaikkapa kirjan takakannessa.....

(Suomensin sen kuukausi sitten, 31.5.2005 – päivälleen 108 vuotta sen jälkeen, kun Rilke kirjoitti sen rakastetulleen)

Kaipauksen laulu
Loulle 31.5.1897

Olen valmis – odotan sinua,
hiljaa hymyilen eksyessäsi;
Yksinäisyyksien alhosta
astut vastaan suurta onnea
minun käteni löytäessäsi.

Vaellan kanssasi arjessa,
Sinut opetan ymmärtämään,
syvä arvo on kaikella,
– ja jokaisen ruusun nupussa
kevään ihanan näkemään.

Rilkellä on Saksassa aivan mahtava nettisivusto, http://www.rilke.de/
”Die Welt” kirjoitti, että sivu on suoranainen kouluesimerkki siitä kuinka ”runoilijaa ja hänen tuotantoaan tulee netissä kohdella ja käsitellä”. Joku oli rohjennut kysyä: ”mutta miksi ihmeessä vain yhdelle ainoalle runoilijalle?” Vastaus kuului: Koska kyseessä on RILKE!

Sivuilta löysin myös kuuluisia Rilke-ihmisiä; mm. näyttelijättäret Marilyn Monroe ja Jane Fonda. Liittokansleri Gerhard Schröder siteeraa Rilkeä usein. Erään puheensa yhteydessä hän lausui Rainer Maria Fassbinderiä sekoittaen Rilken nimen ohjaaja Rainer Werner Fassbinderin nimeen. Seuraavassa puheessaan hän pyyteli erehdystään anteeksi.
Sieltä löytyi myös äänestys: Valitse kaunein Rilke-runo
Äänestystulos on eiliseltä päivältä, 27.6.2005 – eli täysin ajan tasalla.
Ääniä oli annettu n. 2600 kpl.

Voiton vei Syyspäivä, 46,9 % (Kuuluu koulujen opetusohjelmaan. Saksalainen tuttavani sanoi, ettei maassa saa päästötodistusta, jos ei osaa Syyspäivää...)
toisena Pantteri, 17,8 % (minun ääneni on siinä mukana)
kolmantena Karuselli, 12,9 % (näistä ainoa, jota en ole kääntänyt)
ja neljäntenä Rakkauslaulu 6 % (ihmettelen runon pientä äänimäärää).
Kaikki muut luettelossa olleet saivat vain murtolukuja

Äänestystulos noudattelee samaa linjaa kuin WDR:n luettelossa viisi vuotta sitten. Silloin Rilke oli kahdella runollaan; Syyspäivällä ja Pantterilla 42:n rakastetuimman saksalaisen lyyrisen teoksen joukossa.

Toivon Suomeenkin sellaista Rilke-buumia kuin Saksassa vallitsee jo vuosia.

Se on kyllä jo hyvällä alulla, sillä Toni Edelmann säveltää suomennoksiani. ”Syyspäivä” on valmis ja seuraavaksi tulevat ”Rakkauslaulu” ja ”Hiljaisuus”.

Rilke ansaitsisi myös suomalaisen nettisivuston. Olemme jo miettineet asiaa Juha-Pekan kanssa. Toisen kirjan valmistuttua työ voisi olla ajankohtainen.

Saksassa myydään nykyään suuria määriä Rilke-materiaalia, mukeja, paitoja, äänitteitä.
Äänitteistä mieleeni tuli Oskar Werner, jonka Rilke-tulkinnat ovat hienoimpia kuulemiani. Hänen äänensä on vangitseva, suorastaan maaginen. Siinä taitaa olla uusilla tulokkailla tekemistä! (Oskar Wernerin muistaa muuten parhaiten elokuvasta Jules ja Jim, jossa hän näytteli Jeanne Moreaun ja Henri Serren kanssa.)

Menkää kohtaamispaikalle – lukekaa runoja
Kirjailija Kirsti Ellilä vei sanat suustani! ”Pantterin” innoittamana hän esitti hienon vetoomuksen kaikkien kärsivien eläinten puolesta. Se päättyy seuraaviin sanoihin:
”…..olen nyt aika lumoutunut näistä Rilken runoista ja minun on pakko lausua vakava kehotus. Lukekaa Rilken runoja, lukekaa ja tulkaa liikutetuiksi. Luopukaa hetkeksi sarkasmista, kyynisyydestä. Luottakaa siihen, että liikkumattomina surun hetkinä tai hetkinä, jolloin kaikki tuntuu merkityksettömältä ja turhalta eikä mitään tapahdu, jotain ihmeellistä kypsyy sisällämme, ja tulevaisuutemme valmistautuu kohtaamaan meidät”.

Ja nyt, hyvä yleisö; tervetuloa Pariisin kasvitieteellisen puutarhan kautta Frankfurtiin – kohtaamispaikalle, jossa tämä tarina vuonna 1967 alkoi.
Silloin luin 12 säettä, jotka muuttivat maailmani:

Pantteri
Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,
silmät niin väsyneinä - katse häilyen
kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa
ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,
kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää.
Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,
jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto Tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,
tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin.
Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,
kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta.


Monet lämpimät kiitokset huomiostanne.

Eve Kuismin nyk. Eve Rehn