SELLO&PALLO

Lauri Törhösen Sello&Pallo Vaaleansininen rakkauskertomus (Tammi, 2009) on kuin vaaleansininen hattarapilvi, kaunis, suloinen, satuttamaton. Kahden nuoren rakkaustarina tämän päivän Helsingistä.

Kaikki katsovat ensin kirjan kantta (kunpa kustantajat tietäisivät, miten kirjoja myydään kansilla!), niinpä pidin kovasti Eevaleena Rusasen työstä kirjan kannessa ja ulkoasussa. Kansi herättää outoa viattomuutta, sillä sello on suuri ja tyttö on pieni hempeänsinisessä leningissään. Tytön jalan vieressä jalkapallo. Sain vaikutelman varhaisteineille suunnatusta kirjasta.

Tarina alkaa Mikaelin isän hautajaisista. Mikaelin isä, Viking Enberg oli yllättäen kuollut työmaaonnettomuudessa ja Mikael on elämänsä kolmansissa hautajaisissa. Pikkusisko Lotta ja itkevä äiti istuvat vieressä. Mikaelin olo on epätodellinen. Epätodellisissa hetkissä voi tapahtua vielä epätodellisempaa, sillä kun hautajaismenot kirkossa ovat ohi ja musiikki loppunut, yläkerran urkuparvelta laskeutuu kapeita kierreportaita ruskeasilmäinen tyttö kantaen vaaleansinistä sellokoteloa. Tytöllä on pitkä takki ja yhtäkkiä hän kompastuu takkinsa helmaan ja kaatuu portaissa. Kaikki muut väistävät alta pois paitsi Mikael, joka ottaa kiinni sellokotelosta. Kaatuva neitokainen tulee alas kuitenkin semmoisella voimalla, että Mikael kaatuu kivilattialle ja päästä kuluu ikävä kopsahdus. Kun Mikael saa vihdoin tapahtuneesta selkoa, helähtää päässä hopeatiuku, joka tästä lähin seuraa häntä kuin muistona tapahtumasta.

Mikael ei unohda tytön ruskeita silmiä ja hän alkaa etsiä tyttöä kaikkialta. Näiden pojan epätoivon päivien aikana saamme tietää paljon jalkapallosta, jonkin verran Mikaelin isän suomenruotsalaisuudesta ja paljon siitä, miten vaikeaa on jalkapalloa harrastavan pojan löytää selloa soittava tyttö Helsingistä, vaikka kuinka hopeatiukuset soivat päässä.

Lauri Törhönen, kirjan kirjoittaja, on kokenut elokuvaohjaaja- ja käsikirjoittaja, joten ei ihme, että tästä kertomuksesta on tekeillä elokuva. Se, mikä minua jäi askarruttamaan kirjassa on kohderyhmä, sillä kirjan lukijalle käy täysin selväksi kirjan molempien päähenkilöiden olevan täysikäisiä, sillä baareissa käydään ja oluttakin juodaan. Tarina on kuitenkin ylen viaton ollakseen täysikäisten ensirakkaus. Minun oli pakko tarkistaa herra Törhösen syntymäaika ja aloin tehdä omia päätelmiäni: Lauri Törhönen on syntynyt 1947. Hän lienee ollut mukana elämässä hurjia, villejä vuosia, jolloin tunnussanat olivat ’teiniliitto, Vietnamin sota, vanhan valtaus, solidaarisuus, vapaa rakkaus, make love, not war…’ Kirjailija on HALUNNUT tehdä viattoman ja romanttisen kirjan, niin viattoman, että…Hän on ehkä ja varmasti tietoisesti halunnut tarjota toisenlaista ja hyvin romanttista ensirakkauskokemusta. Toisaalta eihän kirjan ikäkohderyhmän tarvitse olla sama kuin on tarinan ensirakkaudessa elävien numerollinen ikä! Tämä kirja vie väistämättä takaisin ihaniin Anna –kirjojen vuosiin…

Kirjan viehättävin ja ehdottomasti elokuvallisin kohtaus tapahtui hautausmaalla, jossa Aino eli ruskeasilmäinen tyttö istui penkillä soittamassa pikkuhuiluaan:

Hän alkoi soittaa hiljaa, ensin lurituksia, sitten pikku kappaleita, mitä mieleen juolahti, romanttista musiikkia. Hetken Aino sai soittaa yksin. Sitten mustarastas vastasi yhteen hänen luritukseensa nuotilleen oikein.

Aino alkoi leikkiä linnun kanssa. Hän soitti ylös ja alas. Lintu tuntui kuuntelevan. Se oli kauan hiljaa, lauloi sitten pätkän omaa lauluaan. Aino kuunteli tarkkaan. Hän tarttui mustarastaan lauluun ja kertasi ulkomuistista sitä, pitkän pätkän. Aino ja mustarastas houkuttelivat toisistaan yhä parempia kuljetuksia. Valitettavasti kukaan ei kuullut näitä jameja!

Romantikko Törhösen vaaleansininen rakkaustarina on suloinen antaa ensirakkauttaan elävälle tytölle tai pojalle – hellyydellä!